Category: vuorikiipeilijä Page 32 of 34

Purista persiillä sohvaperuna! – kestävyystesteihin pari päivää

Perjantai ja kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla lähestyy. Valmistautuminen testiin onkin tämän viikon kantava teema.

Sunnuntaina sain kauan odotetun puhelun Mont Blanc -oppaaltani Petteltä Sveitsistä. Kävimme puolen tunnin mittaisen keskustelun vuorikiipeilystä ja siitä, mitä on edessä. Kerron Pettestä ja keskustelustamme lisää, kunhan saan jäsenneltyä asiat itsellenikin. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että puhelumme jälkeen tunsin syvää iloa siitä, mitä on edessä, ja olo oli suorastaan riehakas. Taas saatoin tuntea vuori-ilman tuoksun nenässäni.

Pelkkä keskustelumme sai sykkeeni nousemaan niin, että siitä addrenaliinipiikistä piti ottaa ilo irti. Niinpä nykäisin lenkkarit jalkaan ja painelin Kaupin lenkkipoluille. Talvimyrskyn navakka vastatuuli ja jäinen tienpinta pakottivat pudottamaan vauhdin hitaaksi ja koko ajan sai “puristaa persiillä” (taas fantastinen tampereenkielinen fraasi), jotta pysyi pystyssä. Hankala eteneminen pisti lihakset hapoille ja uuvutti ristiselän.

Mutta viiman keskellä hymyilin leveästi etuhampaat hileessä ja nautin joka hetkestä. Paluumatkalla mieleen palasi edessä oleva kestävyyskunnon testaus. Hermostus tulosten suhteen kuitenkin oli kaikonnut: enhän minä testiä varten treenaa vaan Mont Blancia! Kotiin palatessani uhkuin taistelutahtoa ja intoa, tuntui kuin olisin valmis mihin tahansa… paitsi kotitöihin. (Eteisessä kompastuminen imuriin taannutti minut täysin sohvaperunaksi. Mutta ei kai keneltäkään voi kaikkea vaatia?)

Illalla kaivoin esiin Varalan Urheiluopiston testauspäällikön, Markon lähettämät ennakkotietomateriaalit. Valmistautuminen testaukseen ei sinällään pidä sisällään mitään ihmeellistä. Terve ja hyvinvoiva pitää tietenkin olla. Pari testiä edeltävää päivää tankkaillaan kevyesti ja vältetään raskasta liikuntaa.

Testaukseen liittyy Tanita-kehonkoostumusanalyysi. Se on luultavasti samankaltainen analyysi kuin se, jota olemme Tapion kanssa käyttäneet mutta ilmeisesti laajempi. Saan analyysistä kirjallisen raportin, joka käydään läpi mittaustilanteessa.

Esitietolomakkeessa kysellään perustiedot terveydestäni, liikuntatottumukseni ja oma arvioni kunnostani. Silläkin uhalla, että testitulokset sitten osoittavat päinvastaista ja saan nolostua, kerron vastaukseni lomakkeen omaa liikuntaa ja kuntoa kysymyksiin:

  • Toimistotyötähän minä teen eli työ ei minua juuri kuormita. 
  • Kuntoliikuntaa harrastan keskimäärin 3–5 kertaa viikossa (koska sellaista kategoriaa ei lomakkeessa ollut, ruksitin 3–4 krt/viikko)
  • Pääasialliset liikuntamuodot ovat salitreeni ja juoksu (peruslenkin pituus noin 6–7 km, vauhti noin 9–9,5 km/h, sykkeestä ei ole hajuakaan: en koskaan muista ottaa mittaria mukaan, vaikka sellaisen omistan)
  • Oma arvio kunnostani on, että kestävyyteni on keskitasoa ja lihaskunto hyvä. Tähän tekisi mieli tehdä pitkä perustelu “riippuu mihin vertaa” -hengessä. Mutta pysyn lujana, enkä selittele. Jos arvioni menee metsään, pitää vaan skarpata.

Tämän päivän juoksutreeni Pyynikillä meni muileasti. Kevyt hölköttely lämmittelyksi ja sitten neljä puolen minuutin spurttia ylämäkeen.
Tapio tutustui nyt ominaisuuteeni, jonka olen itse tiennyt lapsuuden liikuntatuntien pesäpallopeleistä lähtien (en muista koskaan päässeeni kakkospesää pidemmälle). Olen hiukan “hidas mutta kankea”, ja räjähtävät lähdöt eivät ole minun juttuni. Olen kuin vanha traktori: liikkeelle lähtiessä nivelit kirskuvat pökkelöisinä. Mutta kun kone käynnistyy, kyllä se sitten hurnuuttelee vaikka maailman tappiin.

Ensimmäinen spurtti oli tietenkin tuloksiltaan paras. Mutta erityisen tyytyväinen Tapio tuntui olevan siihen, että viimeisellä spurtilla onnistuin parantamaan kakkos- ja kolmossäntäyksen tulosta. Kestävyyden ja hapenottokyvyn näkökulmasta hyvä signaali oli myös se, että spurtin aikana jalat hyytyivät, ei keuhkot. Tapio myhäili tyytyväisenä, että kyllä lihakset palautuvat, jos saavat happea. Mutta jos keuhkoissa alkaa tuntua ikävältä, on tilanne hankalampi. Neljän säntäyksen jälkeen kävelin kotiin kuin puujaloilla.

Nyt on sitten pari päivää aikaa levätä ja kevyesti tankata Tapion ohjeiden mukaan testausta varten. Vitsi kaverit, että on jännää! 🙂

P.s. Olen unohtanut mainita, että olen lankuttanut joka päivä Facebookin 28 Days – Plank Challenge -haasteen mukaisen määrän. Tänään meni minuutti. Pöllötyshaastetta odotellessa…

Varalan Urheiluopiston kestävyystesteihin, mars!

En malta olla kertomatta heti alkuun viestistä, joka oli kilahtanut sähköpostiini kiireisen päivän aikana. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko kutsui minut kestävyyskunnon testaukseen.

Kutsu taisi tulla hyvään saumaan, sillä kun lueskelin kirjoituksiani taaksepäin, riveiltäni huomaa epävarmuuden sävyjä. Perääntynyt en ole milliäkään, vaan haluan Mont Blancin huipulle vieläkin enemmän kuin aloittaessani taipaleeni. Mutta keskustelut kokeneiden kiipeilijöiden kanssa ovat paitsi kasvattaneet päättäväisyyttäni, myös syventäneet kunnioitustani tavoitettani kohtaan. On siis mitä parhain hetki tarkastella tilannettani tutkimuksellisemman näkökulman kautta.

Taannoin avannolla mittailtiin henkistä kanttia, nyt sitten katsotaan, mitä kroppa jaksaa!
Testiä kuvataan saamassani ennakkomateriaalissa näin: “Suora maksimaalisen hapenoton testi juoksumatolla juosten: kolmen minuutin välein nostetaan kuormaa uupumukseen saakka. Testin aikana mitataan sykettä, maitohappoa sormenpääverinäytteestä sekä hengityskaasuja kasvoille asetettavan maskin kautta. Testi pitää sisällään hemoglobiinin, hematokriitin ja kehonkoostumuksen mittauksen. Lopputulemana saadaan mitattua maksimaalinen hapenottokyky, kynnysvauhdit ja -sykkeet (aerobinen ja anaerobinen kynnys) kestävyysharjoittelun eri tehoalueille harjoitteluohjeineen sekä vertailu samanikäisiin samaa lajia (juoksu) harrastaviin naisiin verrattuna.”

Kohta testataan myös X-Bionic-juoksuvaatteitani
kestävyystestin “ääriolosuhteissa”.

Eli minun kielelläni: kidutusta juoksumatolla kunnes hyydyn täysin. Minua jännittää. Yllättävän paljon. Pohdin, kuinka henkisesti valmistautua tilanteeseen, jossa armoa ei pyydetä eikä anneta ennenkuin olen lopussa. Testi on siis myös henkinen pinnistys. Perfektionisti ja suorittajaluonne minussa havahtui ja yrittää viljellä minuun suoristuspainetta. En suostu kuuntelemaan, vaikka mielikuvissani korvissani kaikuvat amerikkalaisen sitcom-sarjan yleisön naurunpyrskähdykset, kun kompuroin heti ensi metreillä.

Mietin ääneen trainerilleni Tapiolle, että miten mahtaa käydä, kun olemme tähän asti keskittyneet lihasmassan kerryttämiseen, ja kestävyysharjoittelu on vasta alussa. Tapio totesi, että tämähän on paras mahdollinen hetki mitata kestävyyskuntoni lähtötilanne ja säätää treeniä sen mukaan. Samalla hän muistutti, että on tässä kuitenkin jotain pientä jo puuhasteltukin, eli en nyt ihan suoraan sohvalta ole testimatolle säntäämässä.

Jännitykseni keskellä olen innoissani, Tapio samoin. Saamme harjoittelun suunnittelun tueksi tiukkaa faktaa siitä, missä mennään. Ensi viikolla otetaan siis Vuorenvalloittajasta mittaa! Kokemukset ja tulokset raportoin tietenkin täällä, ja Laku lupasi tulla valokuvaamaan testin, joten näet ihan konkreettisesti, miten homma tapahtuu.

Nyt testiä edeltävä treeniviikko mennään kevyemmin, jotta voimat säästyvät koetukseen. Luvassa on kuitenkin kestävyysharjoittelun ensimmäiset porrastreenit Pyynikillä. Muutenkin olen jo päässyt kokeilemaan hiukan uutta ohjelmaani. Haastavuusastetta on nostettu sen verran, että Tapio totesi katsellessaan minulle suunnittelemaansa ohjelmaa: “Tylyä meininkiähän tämä on…”

Muutos harjoittelun luonteessa on huomattava. Lyhyet sarjat raskailla painoilla ovat vaihtuneet pitkiksi sarjoiksi vähän keveämmillä painoilla. Toisen harjoituskolmanneksen loppuun mennessä yhden treenin aikana tehdään kutakin liikettä sata toistoa. Se on aikamoinen muutos aiempaan 24 toistoon. Treenit ovat sisällöllisestikin erilaisia ja juoksua on luvassa enemmän. Myös ruokavalio päivitettiin ja sain entistä painokkaamman muistutuksen lihashuollosta.

Ynnättäköön nyt siis vielä, että tällä toisella kolmanneksella tavoitteena lihaskunnon edelleen kohentamisen lisäksi, että kehoni pystyy ottamaan ja hyödyntämään happea mahdollisimman kovalla teholla. Ja että maitohapot eivät hyydytä minua. Toivottavasti selitin edes suurinpiirtein oikein. (Jos meni mönkään, erehdys on minun, ei Tapion.)

Vuorenvalloittajan iltapala sisältää JUUSTOA!

Yhden asian olen huomannut heti alkuunsa. Väsymys harjoittelun jälkeen on aivan toisenlaista kuin aiemmin. Edellisen harjoituskauden aikana väsyessäni pystyin paikallistamaan, mihin kehon osaan uupumus vaikutti, eli väsymys oli ikäänkuin paikallista. Mutta nyt treenin jälkeen väsymys on todella kokonaisvaltaista, ja haluaisin mennä nukkumaan tai ainakin pötkölleen. Eilen lepuutin silmäluomia vaan ihan pikkuisen kuntosalin saunassa… Yritä siinä nyt sitten olla tyylikäs, kun hätkähdät hereille siihen, että joku yrittää varovasti hivuttaa löylykauhaa kädestäsi.

Ruokavaliossa on nyt kaloreita selvästi enemmän. Tapio käski unohtaa painokilojen seuraamiseen ja
painotti, että pääasia on, että jaksan harjoitella. Sain myös luvan soveltaa ruokavaliota entistä vapaammin. Tosin viime aikoina olemme taas kamppailleet temppuilevan vatsani kanssa, joten vielä en ole paljoa ryhtynyt sooloilemaan. Mutta esimerkiksi hedelmien kohdalla ei enää lue “omena” vaan “vapaavalintainen hedelmä”…siis ihan mikä hedelmä vaan? Tosi villiä. Löytyyköhän lähikaupasta kokonaisia vesimeloneja?

Starsky ja Hutch, Dempsey ja Makepeace, Laku ja Vuorenvalloittaja?

Minä en ainakaan paperilla taida olla houkuttelevin mahdollinen vuorikiipeilypari: märkäkorva, keltanokka vailla tietämystä ja lähtökohtaisesti riittämättömässä fyysisessä kunnossa vuoren huipun jäätikköolosuhteisiin. Kuka nyt sellaisen kanssa lähtee kiipeämään?

Vuorenvalloitus-projektin alussa minulla oli vain valtava innostus, kaikki muu pitää hankkia. Minulla oli vain sanani, että pystyn siihen. Luultavasti. Kuka itsensä samaan köyteen sellaisen kanssa sitoo?

Mutta niin vain kiipeilytiimi on kasassa. Mont Blancin rinteillä köysistössäni on erittäin taitava ja asiantunteva opas ja kiipeilyparini Laku. Vaikka ominaisuuksiensa puolesta Laku on minua paljon “valmiimpi” vuorenvalloitukseen, on Mont Blanc hänellekin ensimmäinen huiputus. Eli myös hänelle tämä on suuri haaste.

Olin aikeissa kertoa Lakusta vähän enemmän. Mutta minähän olen täällä äänessä koko ajan. Laku kertokoon itse, kuka hän on ja ennen kaikkea: miksi hän on mukana ja uskoo yhtä vahvasti kuin minä, että elokuussa 2015 me seisomme Euroopan huipulla?

“Vuorenvalloittajan köysistössä

Janiina on moneen otteeseen maininnut minut tekstissään, joten ehkä on aika esittäytyä:

Olen neljäkymppinen työuransa palo-, pelastus- ja turvallisuusalalla tehnyt mies. Valokuvaus on ollut harrastukseni, ja muutama vuosi sitten sain kipinän lähteä työn ohessa opiskelemaan. Kaksi vuotta sitten valmistuin valokuvaajaksi.

Koko elämäni ajan olen ollut aktiiviliikkuja. Matkan varrella on tullut kokeiltua useita eri lajeja: voimannostoa, nyrkkeilyä, juoksua, ampumahiihtoa, hiihtoa, uintia, laitesukellusta ja niin edelleen. Nykyisin liikkuminen koostuu pääasiassa juoksemisesta, crossfit-tyyppisestä treenistä ja satunnaisesti sukeltamisesta.

Luonto on ollut aina lähellä sydäntäni. Nuorempana tuli rymyttyä metsissä ja tuntureilla kesät ja talvet. Parhaimmillaan vietin kaksi viikkoa maastossa, palasin ihmisten ilmoille hakemaan puhtaat kamat ja ruokatäydennystä ja sitten vain takaisin metsän pimeyteen. Nautin yksinkertaisesta elämästä perusasioiden äärellä. Nykyään retkeily on jäänyt pääasiassa päivän parin retkiin. Seikkailijan sielu ei ole kuitenkaan kadonnut vuosien saatossa.

Janiina saapui yhtenä päivänä eteeni aivan täpinöissään ja ilmoitti, että aikoo kiivetä Mount Everestille! Minua alkoi naurattaa ja ehdotin, että pitäisiköhän ensin kokeilla jotain matalampaa kukkulaa…
Ajattelin, että tämä on taas näitä naisten juttuja (en tuntenut Janiinaa silloin niin hyvin kuin nyt). Mutta Janiina vain jatkoi höpinäänsä vuoresta. Kohde tosin vaihtui Mont Blanciksi. Meni päiviä ja innostus ei laantunut. Yhtenä päivänä hän vain ilmoitti varanneensa paikan huiputusryhmästä. Siinä vaiheessa ajattelin, että ei kukkamaaria, toi nainenhan taitaa olla tosissaan!

Sulattelin ajatusta muistaakseni viikon päivät ja sanoin sitten, että haluan olla mukana tässä. Rakastan seikkailuja ja hyviä tarinoita. Kysyin huolisiko hän minut köysistöönsä, ja siitä tämä matka sai alkunsa. Ainakaan vielä en ole päätöstäni katunut. Luotan Janiinaan, koska kiipeilyparini on tarkka, peräänantamaton, motivoitunut ja ennen kaikkea häneltä löytyy seikkailijan sielu!

Laku”

Toisenlainen Vuorenvalloitus-treeniympäristö

Vuorenvalloittaja ja mustan veden hyytävä syleily

Aamusta asti kauhunsekainen jännitys leijui niin raskaana ympärilläni, että kompuroin siihen pitkin päivää. Koko työpäivän ajan kieltäydyin ajattelemassa uhkaavaa aukkoa jäässä, hyytävää kylmyyttä ja kaikkia niitä selittämättömiä vihollisia, jotka vaanivat minua mustan vedenpinnan alla.

Iltapäivällä edessä oleva koettelemus jäi hetkeksi taka-alalle, kun oli aika käydä valmentajani Tapion kanssa läpi uutta harjoitusohjelmaani ja ruokavaliotani.

Harjoituskauden ensimmäisen kolmanneksen lihasmassaa kasvattava ohjelma oli kolmen kuukauden aikana käynyt kotoisaksi ja itsetunto noussut samaa tahtia, kun sain lisätä painoja. Näin jo itseni, jos en nyt ihan hypähtelemässä, mutta ainakin vahvasti askeltamassa kohti Mont Blancin huippua. Olisi pitänyt aavistaa, että kohta taas otetaan luulot pois.

“No niin. Aluksihan meillä oli tavoitteena hankkia lisää lihasta, johon kestävyyskuntoa aletaan kasvattaa. Aloitetaanko sitten harjoittelemaan?” kysyi Tapio. Nyökkäsin pontevasti. Seurasi reilu tunti, jonka aikana totesin, että vielä taitaa olla pari pykälää matkaa Vuorenvalloituskoneeseen. Mutta kerron treenistä enemmän, kunhan pääsen sisälle uuteen ohjelmaan hiukan paremmin.

Mutta nyt itse kauhutarinaan. Kuten taannoin kerroin, olen vuosikausia kieltäytynyt avantouinnista, koska inhoan kylmää sydämeni pohjasta (mikä on vekkuli ominaisuus vuorenvalloitusta suunnittelevalle) ja pelkään avovesissä uimista. Kerran yritin mennä avantoon, mutta en kertakaikkiaan saanut itseäni veteen. Nyt tilanne on toinen, ja minulla on syy, kaksikin. Vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Minua on myös neuvottu, että itsensä epämukavuusalueelle haastaminen on hyvä keino valmistautua henkisesti edessä olevaan koetukseen. Niinpä avantokokemus oli väistämättä edessä. Ystäväni ilmoittautui Facebookissa avantokaverikseni, koska tiesi ettei minun ole helppoa sanoa ei julkiselle haasteelle.

Niinpä Tapion treenin jälkeen pidin pari tuntia taukoa, söin ja lepäsin, ennen päivän päätapahtumaa. Sitten tapasin ystäväni ja kävimme muutaman kilometrin juoksulenkillä valmistautuaksemme. Lenkin jälkeen vaihdoimme lämpimät vaatteet ja aloitimme kävelymatkan kohti Rauhaniemen kansankylpylää.

Kun rantasauna vilahti pimeässä puiden lomasta, kurkkuani alkoi kuristaa. Satoi räntää ja järveltä tuuli hiukan. Saunan ympäristö oli valaistu ja avannossa veden allakin oli valo. Kaukaa näin leveät betoniset askelmat, jotka johtivat mustan veden hyytävään syleilyyn. Yritin lohduttaa itseäni, että ainakaan ei tarvitsisi peruuttaa takapuoli edellä metallitikkaita askel kerrallaan kalman kitaan, kuten olin luullut.

Puimme uikkarit ja kiipesimme ison saunan parveen. Sauna oli ihan täynnä ihmisiä kylki kyljessä. Tuntemattomat jutustelivat toisilleen ja kaikkia tuntui yhdistävän iloinen mieli. Kuuma-kylmä-vaihtelun punehduttamien hymyilevien ihmisten tunnelma rauhoitti minua, toisaalta se melkein suututti: “Minä olen matkalla pimeyden syövereihin, ja te vaan höpisette, mikä sinappi maistuu parhaalta!”

Hetki koitti. Astuimme ulos, ja kylmä viima järveltä puhalsi lävitseni. Tiesin, ettei perääntymismahdollisuutta ollut, kun marssimme jonossa kohti mustaa vettä. Ystäväni meni edellä ja minä puolittain hänen takanaan niin lähellä, että käsivartemme osuivat toisiinsa joka askeleella. Tuntui, että jos menetän tuon pienen ihokontaktin, en enää pysty kävelemään askeltakaan. Viimeisellä portaalla ennen vettä ystäväni kääntyi ja katsoi minua: “Nyt mennään.”

Astuin veteen. Halvaannuttavan kylmä tuntui vielä pahemmalta kuin olin ajatellut. Helvetin Mont Blanc. Surkea idea, huonoin ikinä. Askel, toinen ja pysähdys. Musta vesi viilteli sääriäni. Edellämme kävellyt mies kääntyi katsomaan ja sanoi rohkaisevasti: “Älä pysähdy. Tule vaan.”

Kylmyys tuntui niin pahalta, että melkein unohdin pelätä. Niinpä keskityin siihen. Fyysisen tunteen selättäminen tuntui helpommalta. Se auttoi, kasasin itseni ja jatkoin matkaa. Päästin kaikki tietämäni kirosanat ja keksin pari uuttakin. Hengitys salpautui rintakehän kastuessa. Se ei mennyt ohi, vaikka odotin niin pitkään kuin pystyin. Ikuisuuden (tai ehkä noin kymmenen sekunnin) jälkeen annoin periksi ja vapisevin jaloin vaapuin ylös avannosta. Pakenin saunaan. Matkalla ihmiset taputtivat olkapäälle. “Hyvä hyvä! Sinä teit sen!” Pelko taisi näkyä, tai ainakin kuulua kauas.

Lämmittelimme löylyssä ja totesimme, että pakko se on tehdä uudelleen, ettei tule sanomista tutuilta: “Eka kerta on paha, mutta sitten se on hienoa.” Menimme uudelleen. Huomattavasti vähemmän voimasanoja mutta yhtään mukavampaa se ei ollut. Nyt kun kylmyys ei enää tullut niin valtavana yllätyksenä, pelko kahmaisi otteeseensa. Mutta pakotin itseni kaulaa myöten veteen ja laskin kymmeneen niin hitaasti kuin kykenin.

Ei ollut kivaa. Ei missään kohtaa. Kehoni ei lämmennyt edes löylyssä. Ei tullut rento olo. Kylmyys vaani ihon alla koko kotimatkan ja pitkälle yöhön. Jalat olivat raskaat. Kotona kaaduin sängylle lopen uupuneena ja nukahdin. Heräsin kylmän hien vallassa pari tuntia myöhemmin. Ryömin peiton alle jatkamaan unia ja heräsin koko yön parin tunnin välein paleluun ja vaihtamaan yöpaidan kuivaan.

Käsi nousee ylös virheen merkiksi. Tiedän, oma moka. Taisi olla liikaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Liikaa stressiä ja rääkkiä keholle yhdellä kertaa. Mutta minä tein sen. Menin veteen ja pääsin pois. Kahdesti. Palasin vielä hakemaan pudonneen uimatossunikin. Koska minä olen Vuorenvalloittaja. Ni.

Pieni itsekidutus valmistaa vuorelle – lasten kiusaaminen kielletty!

Olin ollut väsynyt ja pahantuulinen jo pari päivää, ja sunnuntaina ei huvittanut treenata. Koska viikon pakolliset saliharjoitteet oli jo tehty, päätin korvata kuntosalin juoksulenkillä Kaupissa. Arvasin jo etukäteen, ettei sekään tulisi olemaan mannaa. Mutta arvelin, että raitis ilma ja pieni addrenaliinipiikki tekisivät hyvää ärräpään puremalle. Lopullisesti vaakakupin lenkin puolelle kallisti ajatus siitä, että silloin voi laittaa napit korviin ja musiikin täyttämään ajatukset.

Kuten ennustin, juoksu ei rullannut. Reidet olivat edellisen päivän treenistä väsyneet, ja askel kulki nahkeasti. Heti alkumatkasta aloin huohottaa, ja syke oli korkealla. Lenkkarit lipsuivat liukkaalla polulla, rapa roiskui ja taivaalta satoi räntää suoraan kasvoilleni. Vaikka olinkin arvellut lenkin olevan tervassa uimista, jotenkin oletin jaksavani paremmin. Korkeimman ylämäen puolivälissä ajatusteni vieressä käväisi huolestuminen: entä jos en jaksakaan Mont Blancilla? Jos muutaman vuoden juoksemisen ja kolmen kuukauden tehotreenin jälkeen yksi pieni lenkki tuntuu tältä, miten mahdan pärjätä vuorella? Usko omaan suorituskykyyn on olennainen osa henkistä valmiutta. Kolmasosa treeniajasta on käytetty.

Mielessäni alkoivat kaikua kiipeilykokemuksistaan kertoneen ja neuvoja minulle antaneen Tonin sanat siitä, kuinka vuorilla kaikki ovat yksin. Kiipeilijän tulee voida luottaa oppaaseensa ja kiipeilypariinsa täydellisesti. Silti pään sisällä jokainen on yksin. Haastavissa olosuhteissa mieli käy ylikierroksilla. Kova keskittyminen suoritukseen, jatkuva ympäristön tarkkailu ja oman motivaation ylläpitäminen uuvuttavat. Väsymys voi aiheuttaa huolimattomuutta, joka saa tekemään virheitä. Huolimattomuus voi aiheuttaa paitsi itselle, myös muille tiimin jäsenille vakavia vaaratilanteita. Siksi kiipeilytiimi on henkisesti juuri niin vahva kuin sen uupunein jäsen.

Huolestuminen meni ohi. Luotan tiimiini. Minulla on aivan mahtava tukijoukko auttamassa valmistautumisessa ja he kaikki uskovat minuun. Vuorelle lähden köysistössäni tyypit, joihin voin luottaa täysin. Vaikka fyysisesti olenkin ukkovaltaisen kiipeilytriomme heikoin jäsen, en aio kuitenkaan jäädä tahdonvoimassa muista jälkeen. Kyllä se fyysinen kestävyys kroppaan tulevina kuukausina taotaan! Ei yksi lenkki kerro kokonaistilannettani.

Takaisin Kauppiin. Jollain kummallisella tavalla nautin tahmeasta lenkistä. (Se on muuten omituinen piirre juoksemisessa: siitä tykkää silloinkin, kun se on aivan hirveää!) Voitonriemun tunne “maaliin” saapuessani muistutti liikkumisen ilosta ja siitä, mistä tässä on kysymys: itsensä ylittämisestä pienissä ja suurissa asioissa.

Hyvästä suorituksesta… tai no, suorituksesta pitää palkita itsensä. Niinpä paluumatkalla poikkesin kauppaan hakemaan mangon iltapalahedelmäksi. Tuulikaapissa vastaantulijat katsoivat minua hiukan pitkään. Juoksun jälkeisessä addrenaliinipöhnässä ajattelin omahyväisesti, että ehkä ne olivat kateellisia, kun joku on saanut revittyä itsensä lenkille loskasateesta huolimatta.

Kun valikoin hevi-osastolla hedelmiä, viereeni pysähtyivät lastenrattaat, joissa istui parin vuoden ikäinen poika. Käännyin katsomaan lasta hymyilläkseni hänelle. Mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, lapsen suu vääntyi itkuasentoon ja hän takertui äitinsä takinliepeeseen paniikinomaisesti. Äiti mulkaisi minua ja nykäisi rattaat kauemmas. Samalla hetkellä katsahdin ylös ja näin kasvoni hedelmien takana olevasta peilistä. Päälaelle ja otsahiuksiin oli kasautunut lunta, jonka sulaessa vettä valui juoksun punehduttamille kasvoilleni. Pipo ja sen alta pilkottavat etuhiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin. Olin unohtanut laittaneeni aamulla ripsiväriä ja rajauskynää. Nyt ne olivat levinneet silmieni ympärille mustiksi renkaiksi, joiden alareunoilta valui Alice Cooper -vanat kohti leukaani.

Minä sain palkintohedelmäni, mutta luultavasti se lapsi ei koskaan suostu syömään mangoa.

Ai niin! Nyt hypätään avantoon! Viimekertainen tunnustukseni synnytti sen verran pöhinää, että ei tässä nyt enää auta mikään. Hyvä ystävä ilmoittautui avantouintikaveriksi. Olen saanut runsain mitoin neuvoja ja niin paljon tsemppausta, että tällä kertaa en kertakaikkiaan kehtaa jänistää. Lupaan raportoida, kuinka käy… Pidäthän peukkuja?

Page 32 of 34

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén