Category: vuorikiipeily Page 20 of 36

Huippujengi – hyvä-paha tosi-tv?

Telkkarista alkaa pian sarja, jossa joukko julkkiksia lähtee vuorikiipeilemään. Olen muutamissa foorumeissa nähnyt kiipeilijöiden (ja muidenkin) sarjan tiimoilta käymää keskustelua. En ole keskusteluihin kommentoinut, koska itsellänikään ei ole vielä montaa nousua takana. Koen, ettei minulla on tietämystä ja näkemystä tarpeeksi, jotta arvaisin noihin, paikoitellen varsin intohimoisiin, keskusteluihin heittäytyä. Mutta koska aihe herättää tunteita myös minussa, en malta olla ottamatta asiaa puheeksi täällä.

Janiina Ojanen vuorikiipeilijä Vincent-Pyramide Alpit
Vincent-Pyramidella
kuva: M. Laukkanen

Ymmärrän ja jaan monien kiipeilijöiden esittämän huolen siitä, millaisen mielikuvan tv-tuotanto lajista synnyttää. Huolessa on monta ulottuvuutta: Annetaanko realistinen kuva ennakkovalmistautumisesta? Kuvaako sarja sitä, millaista kiipeäminen oikeasti on? Kerrotaanko, kuinka vuorella kuuluu toimia ja kuinka kiipeilijät on varmistettu? Liioitellaanko tai vähätelläänkö riskejä? Muistetaanko kertoa kiipeilyn vastuullisuudesta, arvomaailmasta ja luonnon arvostamisesta?

Suuri osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu aloitteleville kiipeilijöille, jotka lähtevät omin päin seikkailemaan ymmärtämättä riskejä ja osaamatta valmistautua oikein. Taitamaton ja/tai huolimaton kiipeilijä asettaa vaaraan myös kaikki muut samalla rinteellä olevat. On siis ihan aiheellinen huoli, että romantisoitu tv-tuotanto synnyttää trendin, jossa ummikoita säntäilee vuorille ja kohta uutisoidaan onnettomuuksista.

Mutta samalla ihmettelen vastahankaisuutta lajin saamaa näkyvyyttä kohtaan. Jokainen kiipeilijä on joskus tehnyt ensimmäisen nousunsa. Jos ensimmäisen nousunsa tekevä on julkkis ja laji saa hänen kauttaan näkyvyyttä, sehän on hieno juttu! Totta on, ettei tosi-tv varmasti anna täysin oikeaa kuvaa vuorikiipeilystä lajina. Mutta parhaimmillaan se herättää kiinnostuksen ottaa selvää.

Vuorikiipeilijä koulutus köysitekniikka
Koulutuksessa jäätikön reunalla
Kuva: M. Laukkanen

Ohjelman ympärillä käyty keskustelu toi mieleeni erään ilmiön, johon törmäsin jo viime vuonna. Silloin en halunnut siitä julkisesti puhua. Nyt on ehkä oikea hetki kertoa sekin ulottuvuus Vuorenvalloitukseen valmistautumisesta:

Eräs vuorikiipeilylajin suuri haaste on, ettei sitä oikein voi todentuntuisesti kuvailla. Olosuhteet tuolla ylhäällä ovat niin erilaiset, että niitä on aika mahdotonta itse kokematta ymmärtää. Mitä kehossa ja mielessä tapahtuu usean kilometrin korkeudessa ja miltä se tuntuu, ei sitä oikein pysty selittämään. Jokainen vuori, ympäristö ja kiipeilijä ovat erilaisia, ja jokainen huiputusyritys on ainutkertainen.

Kun viime vuonna valmistauduin ensimmäisiin huiputuksiini, kyselin neuvoja ja näkemyksiä kaikkialta saadakseni mahdollisimman paljon tietoa, mihin olen itseni laittanut. Suurin osa haastattelemistani kiipeilijöistä oli todella rohkaisevia ja innostavia. He muistuttivat oikeasta valmistautumisesta, hyvien varusteiden, riittävän suorituskyvyn ja ammattimaisen oppaan merkityksestä. Ja toivottivat onnea matkaan.

Mutta. Sain muunlaisiakin viestejä.
Toinen ääripää oli sitä mieltä, ettei vuorelle pitäisi aloittelijan mennä tapattamaan itseään ja muita. Mielipide ei muuttunut, vaikka kerroin valmistautuvani kurinalaisesti ja aika laaja-alaisesti, sekä fyysisesti että henkisesti, ja kiipeäväni huippuammattilaisen opastuksella. Minusta oli erikoista, että joidenkin mielestä uudet harrastajat eivät ole tervetulleita. Ovathan he itsekin joskus aloittaneet. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut kovin montaa.

Kolmas ryhmä oli ehkä mielenkiintoisin: vähättelijät. He käyttivät paljon aikaa ja vaivaa kertoakseen, kuinka vähäpätöinen vuori Mont Blanc on ja että sinne kiipeäminen on kuin sunnuntakävely. Kertoivat, montako ihmistä Mont Blancille vuosittain kiipeää ja että minun on turha moisesta intoilla.  Ihmettelin moista “dissaamista”. Uskon, että jokaisella vuorella on oma tarinansa kerrottavanaan ja jokainen kiipeäminen on seikkailu.

Erikoista on myös se, että molempiin kahdesta viimeksi mainitusta ryhmästä kuului kiipeilijöitä mutta myös ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kiivenneet yhdellekään vuorelle.

Miten tämä vaikutti minuun? Luultavasti ainoa henkilö, joka olisi voinut minut puhua pois suunnitelmastani, oli tyttäreni. Muiden näkemykset, neuvot ja mielipiteet kuuntelin mielelläni ja analysoin niiden relevanssin itselleni. Mutta loukkaantumaan en niistä suostunut. En myöskään niistä joistain tylsistä, yleensä anonyyminä annetuista kommenteista projektistani tehtyjen lehtijuttujen digiversioiden perässä olevissa ketjuissa (onneksi niissäkin oli enemmän kannustusta). Kiipesin itseni takia ja toteuttaakseni haaveeni. Tarinani pointti oli rohkaista muitakin toteuttamaan unelmiaan.

Janiina Ojanen Pette Halme vuorikiipeily Monte Rosa Alpit
Oppaamme Pette auttaa minua kenkäongelmissa Monte Rosalla
kuva: M.Laukkanen

Mainitsin edellä kuvaamistani asioista eräälle kokeneelle kiipeilijälle. Hänelle ilmiöt olivat tuttuja. Hän analysoi syitä olevan yhtä monta kuin ihmisiäkin. Hän viittasi kiipeilijöiden palavaan rakkauteen lajia kohtaan ja huoleen siitä, että ihmiset eivät kunnioita luontoa ja lajia riskeineen riittävästi. Toisaalta joillekin kiipeilijöille lajia ympäröivä mystiikka saattaa olla tärkeä osatekijä siihen, miksi he lajia harrastavat. Siksi he pitävät sen mieluusti pienen ryhmän extreme-lajina. Sitten on tietysti se fakta, että monet arvostelijoista ovat “kyllä minäkin jos haluaisin, mutten vaan viitsi” -tyyppejä, joille ei kannata tuhlata ajatuksiaan.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee, sanoo isäni usein.
Tämän räpätyksen päätteeksi haluan painottaa, että suurin osa kiipeilijöistä on mahtavaa porukkaa, jotka ovat aina valmiita auttamaan ja neuvomaan. Olenkin useaan otteeseen kertonut vuoristomajojen mahtavasta tunnelmasta ja huikeista tyypeistä, joihin olen lajin parissa tutustunut (esimerkiksi tekstissä: Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja – elämää vuoristomajoilla). Mutta meitä on moneen junaan, se on inhimillistä.

Ei siis ihme, että tv-sarja herättää keskustelua ja tunteita!
Aion katsoa, millaisesta tv-sarjasta on kyse, kun Huippujengi alkaa. Toivon, että siinä kerrotaan koko prosessi valmistautumisesta itse suoritukseen. Toivon, että ohjelmassa muistutetaan asianmukaisesta varustuksesta, vastuullisuudesta ja painotetaan erityisesti ammattilaisten apuun luottamista, kun on lajin harrastamisen alkuvaiheissa. Toivottavasti kerrotaan lajin riskeistä realistisesti. Mutta myös näytetään, kuinka kaunista vuorilla on ja annetaan kiipeilijöiden kertoa omista tunteistaan kiipeämisen aikana. Koska silloin ehkä lajin upeus, jota ei sanoin osaa kuvata, näkyy kiipeilijöiden kasvoilta!

Janiina Ojanen Monte Rosa Alpit
Lepotauko Monte Rosan satulassa ennen huippuharjanteelle siirtymistä
kuva: M. Laukkanen

Kun tekee kipeää, pistä pitkät päälle!

Lihakset ovat tukossa. Joka paikka on arkana ja takareidet suorastaan kosketusarat, ainakin jos niistä ottaa kovempaa kiinni. Treeni ei suju toivotusti: kroppa vastaa kyllä komentoihin, mutta tuntuu kuin ajaisi autoa käsijarru päällä. Juostessa lihakset eivät edes lämmetessään sula ja tuntuu kuin reisissäni olisi kiinni kaksi irrallista lihakimpaletta, jotka hölskyvät askelten tahdissa. Etureidet ovat kiristyneet ja se heijastuu polviin. Viiden kilometrin kohdalla jumitus siirtyy myös takareisiin. Ja tiedän kyllä kokemuksesta, että seuraavaksi alkavat penikat kipuilla.

Kuva: M.Laukkanen

Tiedän mistä tämä johtuu. Olen lintsannut lihashuollosta. Taas. Sama vanha juttu. Hierojalle mars ja venyttely takaisin päiväohjelmaan.
Ei puhuta siitä enempää. Mutta se tuo mieleen erään toisen asian. Kestävyyden. Miten pinnistellä silloinkin, kun keho ja mieli pistävät hanttiin?

Olen alkanut siirtyä voimaharjoittelusta kohti kestävyyspainotteista treeniä. Se näkyy heti harjoittelun ulkopuolellakin. Olen tottunut siihen, että oikeastaan aina joku osa lihaksistosta on väsyksissä. Mutta kestävyystreeniin liittyvä väsymys on erilaista: lihasväsymyksen lisäksi minua nukuttaa. En ole ensimmäistä kertaa asian äärellä: myös viime vuonna kirjoitin harjoittelun hiukan hupaisista sivuvaikutuksista (siitä voit lukea täältä: Vuorenvalloittajan salaiset tunnustukset).

Kestävyyttä voi kasvattaa oikeastaan vain pidempikestoisella harjoittelulla. Onhan itse suorituskin pitkä: huiputus Mont Blancilla kestää noin 12–16 tuntia. Koko matkan keho joutuu tekemään töitä kasvavassa rasituksessa: ylös mentäessä olosuhteet hankaloituvat jatkuvasti, alastulo on vuorilla liikuttaessa monessa suhteessa hankalampaa ja uupuneena virhemarginaali kasvaa.

Vuorikiipeilyssä räjähtävä lihasvoima ei ole avainjuttu. Itseasiassa vuoriston ohuessa ilmassa suuret lihakset vievät enemmän happea. Ja kun happea on koko ajan vähemmän saatavilla, voi lihaksikkaampi olla yhtäkkiä heikompi. Keskeisempää on lihasten kyky suoriutua pitkäkestoisesta suorituksesta ja palautua nopeasti pitkän suorituksen aikanakin.

Lihasten kyvykkyyden lisäksi kestävyyteen vaikuttaa monta muutakin asiaa. Minulla on muutama juttu, joiden huomaan vaikuttavan merkittävästi kestävyyteeni:

Ruoka on tärkeä. Mitä enemmän liikkuu, sen voimakkaammin tajuaa ravinnon merkityksen. Pidemmän treenin onnistumisen tiedän yleensä jo muutaman minuutin kuluttua aloituksesta. Jos päivä on mennyt huonolla ruoalla, yleensä jo ennakkoon voi aavistaa, että luvassa ei ole mukava harjoitus. Mutta jos yleisellä tasolla syö laadukkaasti, kestän muutaman treenin huonommallakin ruoalla. Kunhan vaan pistän “pitkät päälle”. Tällä tarkoitan tilannetta, jossa vaan hyväksyn ajatuksen, että edessä on ikäviä hetkiä. Menen pääni sisällä tilaan, jossa en ajattele oikeastaan mitään, en edes tekemääni suoritusta. Tyhjäpäinen puurtaminen auttaa etäännyttämään itsensä tilanteesta, ja epämukavuuden tunne menettää hetkellisesti merkitystään. Ainakin sen verran, että jaksan jatkaa treenin loppuun. Kun antaa itselleen luvan taas ajatella ja havainnoida omaa vointiaan, loppuu myös jaksaminen.

Usko omaan suorituskykyyn on kaiken kivijalka.
Vuosi sitten kävin Varalan Urheiluopistolla kestävyyskuntotestauksessa. Testaus oli huikea kokemus. Koskaan aiemmin en ollut kokeillut, mitä tapahtuu, kun vedän itseni täysin piippuun. Testaukseni kuvattiin ja tässä koostevideo, jossa näkyvät myös testauksen hurjat viimeiset kolme minuuttia:

Testi antoi hyvää ja konkreettista tietoa sen hetkisestä kunnostani. Mutta samalla se antoi jotain vielä arvokkaampaa: uskoa omiin voimavaroihin ja palautumiskykyyn.

Testauspäällikkö Marko selitti, että yleensä ihmisen pää antaa periksi paljon ennen kuin keho. Kroppa jaksaisi vielä pitkään sen jälkeen kun aivot alkavat ilmoitella uupumuksesta. Kestävyyskuntotestin tarkoitus oli kartoittaa maksimini eli testata, paljonko kehoni todella jaksaa. Videolla näkyy, kuinka kehoni reagoi, kun se ajetaan loppuun: askellukseni alkaa hajota, hengitys muuttuu ulinaksi ja lopulta pyörryn kesken juoksun. Kun kropasta todella loppuvat voimat, tekee se saman kuin tietokone akun ollessa vähissä; pimentää näytön ja menee virransäästötilaan.

Testin tärkein oppi minulle oli se, mitä tapahtui pyörtymisen jälkeen: muutamien minuuttien kuluttua olin tolpillani ja jaksoin hölkkätä kymmenen minuutin palautuslenkin.

Kestävyyskuntotestissä todettu palautumiskyky havainnollistui käytännössä myös Monte Rosan huiputusreissulla (vaikka siellä ei kyse ollut samanlaisesta loppuunajamisesta): kun yleiskunto oli riittävä ja tankkaus kohdillaan, säännöllisin välein pidetty vain parin minuutin lepotauko riitti lataamaan kehoon energiaa ja jaksoin koko reissun ongelmitta.

Kuva: M. Laukkanen

Näillä mennään. Kestävyyden rakentamisessa vannon siis kolmen P:n nimeen: Puuro, Päikkärit ja Pitkät-päällä-vaihde!

p.s. Koko Kestävyyskuntotestaus-kokemukseni voit lukea täältä: Kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla.

The Amazing Multi-Task Woman ja läsnäolon ihmeellinen elämys

– Montaako asiaa ihminen voi tehdä yhtä aikaa ilman, että tekemisen laatu alkaa kärsiä?
Timo istuu keittiön pöydän vieressä ja nauraa. Hän siirtää keskemmälle pöydän reunalla putoamaisillaan olevan kahvikuppini ja ja jatkaa:
– Olisi mielenkiintoista testata, että jos alkaisin tarkoituksellisesti heitellä tiellesi syötteitä erilaisista pikkutehtävistä, kuinka paljon saisin harhautettua sua alkuperäisestä hommastasi?

Olen viimeiset viisi minuuttia ollut tohinalla lähdössä töihin. Mutta jotenkin olen päätynyt jynssäämään leikkuulautaa puhtaaksi lavuaarissa, pyyhkimään tiskipöytää ja kirjoittamaan kauppalistaa. Kaikkea tietysti samalla, kun hörpin viimeistä kahvikupillistani ja pakkaan työpapereita laukkuun.

Janiina Ojanen, Irti maasta
Tasapainoilua kuudessa metrissä Irti Maasta,
Kuva: Timo Vienola

Minuakin alkaa naurattaa ja nolostuttaa. Minulla on välillä taipumusta siihen, että teen useita asioita samanaikaisesti ja lisään oheistoimintoja sitä mukaa, kun huomioni kiinnittyy uusiin suorittamista kaipaaviin tehtäviin. Lopulta tuskastun, kun yhtäaikaisten tehtävien määrä kasvaa niin suureksi, että hallittu toiminta muuttuu hosumiseksi, josta seuraa epäonnistumisten dominoefekti. Vuosien kunnianhimoinen harjoittelu tehnyt minusta kohtuullisen hyvän tehtävien jonglöörauksessa. Siitä on hyötyä monessakin asiassa. Olen aika aikaansaava ja tehokas tyyppi. Usein. Ainakin välillä…tai ainakin haluan ajatella niin.

Mutta kahdeksankätisen naisen roolissa on huonojakin puolia. Se on välillä aika väsyttävää. Joskus multi-task-vaihde jää päälle, ja silloin pysähtyminen vaatii erityistä keskittymistä. Vaikka en ole saanut reklamaatioita, voin kuvitella, että se on ystävillekin välillä aika ärsyttävää. Ja mikä tylsintä: hyviä hetkeä menee ohi, kun touhuaa liikaa ehtiäkseen huomata tai kiiruhtaa jo kohti seuraavaa asiaa.

Mutta en ole ihan toivoton tapaus. Ennen minua hämmensi Timon tapa juoda kahvia ruoan jälkeen. Siis istuen pöydän ääressä kaikessa rauhassa keskustellen. Itse olin tottunut viipeltämään kahvikuppi kädessä ympäri kotia touhuten samalla. Todettuani ettei yksi ihminen, ainakaan kahvikupin juomisen aikana, saa maailmaa valmiiksi, olen opetellut uusia tapoja: Nykyään istun kahvilla (useimmiten) kaikessa rauhassa (eivätkä kertaakaan pyykit ole vielä karanneet koneesta sillä välin). Katson myös elokuvia läppärin kansi kiinni.
Ystäväni kertoi, että huomattuaan keskittymiskykynsä herpaantuneen, hän opetteli uudelleen lukemaan. Ja puhun nyt siis keskittymisestä kirjaan, en kielen opettelusta. Keskustelu aiheesta herätti minutkin: rakastan lukemista, mutta koska olen viimeksi keskittynyt kirjaan monta tuntia yhtä soittoa? Seuraavaksi aion siis opetella lukemaan uudelleen.

Ajatukseni lähtivät liikkumaan asian ympärillä laajemmin. Tutkitustihan ihminen tarvitsee monenlaista keskittymiskykyä, mutta myös aivojen tyhjäkäyntiä, eli sitä lasittunutta katsetta linja-auton ikkunasta (jolle varatun ajan älypuhelimet ovat vieneet meiltä). Tarvitsemme myös aktiivista läsnäoloa, jolloin olemme aidosti mukana tilanteessa ilman, että mielemme askartelee muissa asioissa. Se on hurjan vaikeaa ja luultavasti siksi pikkulapset voittavat aikuiset muistipelissä.

Janiina Ojanen vuorenvalloittaja
Pehmeä seinä vaati kunnon punnerrusta
Kuva: Timo Vienola

Juokseminen on ollut lempiliikuntamuotoni pitkään. Olen perustellut juoksun nautinnollisuutta juuri sillä, että lenkillä keskityn vain juoksemiseen. Joskus sen oikein tuntee, kuinka mieleni jouset rentoutuvat ja stressaantuneet hartiat laskevat juostessa…
Hetkinen.
Olenko joskus muulloinkin tuntenut niin?

Kävimme tyttäreni ja ystäviemme kanssa viikonloppuna viihteellisessä Irti maasta -kiipeilypaikassa kiipeilemässä. Minä ja tytär molemmat nautimme täysin siemauksin ja laukkasimme seinältä toiselle kuin kevätlaitumelle päästetyt varsat.

Kiivetessäni yhtä hiukan hankalampaa tehtävää, huomasin nauttivani samalla tavalla kuin juoksulenkeillä. Fyysinen ponnistelu tyhjensi pään, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi. Seinän yläreunassa kahdeksan metrin korkeudessa ajatukseni lensivät Monte Rosan 4634 metriin. Aloin hiukan haikeasti ajatella vuorilla oloa ja sitä mahtavaa tunnetta, joka syntyy jäätikkövaelluksella tasaisen askel- ja hengitysrytmin löytymisestä. Sisältä kumpuavaa hiljaisuutta vuoren huipulla, kun tavoite on saavutettu ja on pieni tyhjä hetki, jolloin ei ole seuraavaa tavoitetta. On vain täydellinen läsnäolo. Todellista mindfulnessia!

Chamonet.com-sivusto jakoi uutisen virtuaalikiipeilystä Mont Blancille. Artikkelissa mainostetaan, että nyt ei tarvitse treenata eikä edes nousta sohvalta päästäkseen Mont Blancin huipulle. Testasin sitä, mutta ainakin vielä toistaiseksi minusta live-kiipeily on siistimpää. 😀

Läsnäolopohdinto oli valaiseva. Tein päätöksen olla parempi ihminen ja etsiä todellista läsnäoloa myös arjestani.

Unohdin päätöksen aika pian, kun kotona tein ruokaa, tiskasin, chattasin ystävän kanssa Facebookissa ja koetin samalla taivutella Timolta hyväksyntää sisustusideoilleni. Kun hän ei antanut lupaa ostaa uutta valaisinta näkemättä sitä, ärsyyntyneenä ja tehokkuuspuuskassa  ostin jauhelihan kypsyessä ensi elokuun lopulle lentoliput Geneveen.
Haha!

Vuorenvalloittajan heikko hetki

“Mahtaakohan tästä itsenäisestä valmistautumisesta tulla mitään? Mitä jos mokaan nyt, ja sitten kunto ei kestä Mont Blancilla?”

Vuorenvalloittaja Janiina Ojanen harjoittelee kuntosalilla
I don’t stop when I’m tired. I stop when I’m done. -selfie salin lattialta

Yllätin itseni jännittämästä tässä taannoin.

Mistäs moinen heikko hetki?

Treeniohjelmat ovat osa arkeani. Harjoitusmäärät ja -rutiinit tulevat selkärangasta. Hiukan olen säätänyt painoja ja sekoitellut ohjelmien liikkeitä huvin ja vaihtelun vuoksi, mutta kaikki on ihan tuttua. Mutta samaan aikaan erilaista. Helpompaa. Onko tämä liian helppoa?

Kehitystä ei tapahdu, jos treeni ei tunnu kunnolla.  Siksi minua varmaan huolestutti helppouden tunne. Päätin kiristää hiukan tahtia. Koska tällä hetkellä en halua tiukentaa arjen aikatauluja entisestään, en lisännyt viikottaisia treenikertoja (vielä). Mutta lisäsin saliharjoitusten alkuun parinkymmenen minuutin mittaisen juoksumattolenkin ja kasvatin hiukan salitreenin painoja.

Viime sunnuntain kahvakuulatreeni päättyikin sitten viimeisen lankutuskierroksen jälkeen tilanteeseen, jossa makasin salin lattialla vatsallani ja mietiskelin, tulisiko joku ohikulkija nostamaan minut ylös, jos oikein kauniisti pyytäisin. Kotiin kävelin kuin puujaloilla ja kengännauhat auki, koska nauhojen sitominen olisi vaatinut kumartumista ja epäilin, etten enää pääsisi takaisin pystyyn. Jo alkoi treeni tuntua.

Oivalsin siinä salin lattialla kölliessäni, ettei kyse ole siitä, että omatuntoni moittisi kehnosta sitoutumisesta harjoitteluun tai huonosta suorituksesta. Kyse taitaa olla siitä, että kaipaan palautetta. Taidan kaivata viime vuoden valmentajaani Tapsaa tsemppaamaan ja ottamaan osan onnistumisen vastuusta.

Myös varusteasiat mietityttävät. Joku kyseli, mitä aion tehdä huiputuskenkäasian suhteen. Ei aavistustakaan.
Monte Rosallahan vääränkokoiset vuokrakengät pistivät jalkani huonoon kuntoon. Jalat jouduttiin teippaamaan jo muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, koska kengät hiersivät korkeassa ilmanalassa nesteitä keränneet jalkaterät hurjaan kuntoon. Koko kiipeilyn ajan kipu vaivasi, ja sillä reissulla käytin varmasti koko elämäni kiroilukiintiön.

Palattuamme Monte Rosan huiputuksesta jalkaterät olivat ruhjeilla, sinipunertavat ja turvonneet niin pahasti, että paksu urheiluteippi oli murtunut. Oikeassa jalkaterässä oli hermopinne, joka vaati ammattilaisen apua Suomeen palattuani. Kesti viikkoja liikkua taas normaalisti.

Samanlaista kenkäkokemusta en halua. Kengät ovat tärkeimpiä varusteita ja niihin pitää panostaa. Mutta minusta ei myöskään ole järkevää ostaa kalliita ylävuoristokenkiä tässä vaiheessa. Sitäpaitsi en ehtisi sisäänajaa kovia kenkiä ennen reissua eli riski olisi silti olemassa. Luultavasti yritän hommata vuokra- tai lainakengät jo hyvissä ajoin, ehkäpä jo Suomesta. Ehdin sitten testailla rauhassa…
Sitäpaitsi kenkäasiaan saan ihan varmasti asiaan vihkiytyneiltä tutuilta neuvoja.

On ihan tervettä välillä kyseenalaistaa tekemistään ja kokeilla rajojaan. Pieni jännitys ja epävarmuus kuuluvat lajiin. Ja minä en ole yksin. Läheisten tiimi toimii ja Tapsakin on tarvittaessa vain puhelinsoiton päässä.
Hengähdin syvään ja nousin kuntosalin lattialta. Matka jatkuu.

Valmistautuminen alkaa – lähtötilanne

Kukaan ei yllättynyt, kun kerroin suunnitelmastani lähteä uuteen huiputusyritykseen Mont Blancille. Päätin ottaa sen kohteliaisuutena sitoutuneisuuttani kohtaan, enkä todisteena siitä, että minua pidetään jästipäänä. Kuten arvelinkin viime elokuussa, kun tieto vuoren sulkemisesta tuli vain muutama tunti ennen huiputusyritykseen lähtöä, kurjinta oli, etten tavoiteorientoituneen valmistautumisen jälkeen saanut edes yrittää.

Uuteen yritykseen valmistautuminen alkaa nyt monellakin tavalla eri tilanteesta.
Mikä tärkeintä, tytär ei jännitä, koska hänen 8-vuotiaan logiikallaan “tää homma on jo nähty”. Hyvä niin. Mies on innokas erämies ja hänen kanssaan yhteiset metsäreissut ovat mahtavaa vaihtelua arkeen ja täydennystä treeniin. Tuskin maltan odottaa ensi kesän Halti-vaellustamme!

Läheiset suhtautuivat ajatukseen uudesta seikkailusta “kyllä minä tämän arvasin” -virnistyksin mutta kannustavasti. Äiti on tietenkin huolissaan. Mutta olen äiti itsekin ja tiedän, että huolissaan oleminen on äitien tärkeä tehtävä tässä maailmassa.

Kohteena Mont Blanc on edelleen minulle uusi, mutta ensikertalainen en enää ole.
Mont Blanc on reilut 150 metriä korkeampi kuin Monte Rosa. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tulevalla kiipeilyreitillämme (josta kerron myöhemmin lisää, kunhan ehdin tutustua siihen kunnolla) huiputuspäivän vertikaalinousu on noin 1700 metriä. Paluumatka (noin 1550 vertikaalimetriä) mukaanluettuna huiputukseen kuluu noin 12–13 tuntia. Se on suurinpiirtein yhtä paljon kuin Monte Rosalla. Matkan kokonaisohjelma vaikuttaisi olevan hiukan tiivistempoisempi kuin viime kerralla. Eli haastava reissu on edessä, mutta uskon ohjelman sopivan minulle ihan hyvin.

Vuorikiipeilijä Janiina Ojanen Monte Rosa Dufourspitze
Lepotauko Monte Rosan huipulla, elokuu 2015 (kuvassa Janiina Ojanen, Pette Halme ja Morgan), kuva M. Laukkanen

Olosuhteet ja vuoret ovat erilaiset. Reitit ovat tietenkin ihan erilaiset. Monte Rosan (Dufourspitze) huippu on kivihuippu, ja viimeiset parisataa metriä edettiin kalliokiipeillen. Mont Blancilla huippu on jäätikön peitossa.

Minulla ei ole tässä kohtaa aavistustakaan, voiko Mont Blancia ja Monte Rosaa rinnastaa toisiinsa.
Mutta ainakin minulla on tietoa siitä, millaisia fyysisiä asioita minulle tapahtui viimeksi.  Ongelmia syntyi huonosti istuvien kenkien kanssa, kehoni turposi aika paljon ja silmäni alkoivat verestää (näytin ihan ylensyöneeltä Draculalta) ylittäessämme 4000 metrin korkeuden. Minulla oli ylhäällä ollessa pahoinvointia ja pientä päänsärkyä, muttei niin paljon, etten olisi pärjännyt niiden kanssa. Olin huiputuksesta palatessamme uupunut, mutta fyysinen kunto kesti. Palauduin kiipeämisen aikanakin suhteellisen nopeasti: parin minuutin tauot riittivät tasoittamaan hengityksen ja palauttamaan voimat takaisin lihaksiin. Uskon siis saman kuntotason riittävän, ja harjoittelukaan ei ala samasta tilanteesta kuin viimeksi.

Joku kyselikin harjoittelusuunnitelmistani. Tilanne on nyt suurinpiirtein tämä:
Monte Rosalta paluun jälkeen pidin pari viikkoa taukoa treenaamisesta. Sen jälkeen palasin tuttujen harjoitusohjelmien pariin. Syksyn ajan liikuin noin kolme kertaa viikossa hyödyntäen viime vuotisia treeniohjelmiani. Kaksi salitreeniä ja yksi juoksulenkki viikossa. Salitreenit tein painoilla ja vastuksilla, jotka olivat noin 80 prosenttia maksimipainoistani. Juoksulenkit olivat noin tunnin mittaisia mukavia ja rentoja lenkkejä keskimäärin 9–10 kilometrin vauhdilla. Lisänä oli reippaita kävelylenkkejä, eräretkiä ja muuta kevyttä arkiliikuntaa. Joulun aikaan jouduin pitämään parin viikon “pakkotauon” sairasloman vuoksi.

Oikeastaan koko syksyn olen noudattanut ruokavaliota, johon totuin treenikaudella. Tosin sallivammin on syömisten suhteen menty, koska en ole kokenut tarpeelliseksi pitää liekaa kovin kireällä. Pääsäännöt kuitenkin ovat tutut: paljon proteiinia, vähän hiilareita, puhtaita raaka-aineita, monta ateriaa päivässä ja runsaasti nestettä. Annoskoot olen mitannut silmämääräisesti, ja ruoka-aineitakin olen soveltanut suht vapaasti. Viikonloppuisin syön vapaasti perjantai-illasta sunnuntaiaamupäivään. Luulisin onnistuneeni ruokavalion kanssa kohtuullisesti, koska voin hyvin ja mitat ovat samoissa lukemissa kuin kesällä. Vatsan kanssa minulla on edelleen ongelmia. Luultavasti vatsakivut vältettäisiin täydellisen kurinalaisella ruokavaliolla. Mutta ainakin vielä toistaiseksi olen niin suuri kulinaristi, etten ole valmis kaikista herkuista luopumaan. Kärsin siis herkuttelujeni seuraamukset.

Nyt takana ovat muutamat ensimmäiset treenit sairasloman jälkeen. Taidan olla hiukan flunssainen, ja palautuminen ei ole ihan kohdillaan. Salitreenin jälkeen takareidet olivat niin jumissa, että mieluummin jätin lattialle pudonneen kynän sinne kuin kurotin nostamaan sitä. Äkkiä kiristyneestä pakkasesta johtuen tein yhden juoksutreenin salilla. Juoksumaton tuottama monotoninen askellus tukotti jaloista loputkin. Pari päivää olenkin nyt hoiperrellut kuin puujaloilla. Nii-in, sitten olisi se venyttely… eli ainakin osittain tutulta kuulostaa!

Vuorikiipeilijä Janiina Ojanen
Punttihommia
Kuva: M.Laukkanen

Ajatukseni on aloittaa suurinpiirtein samasta kohtaa, missä harjoitusohjelmani oli vuosi sitten tammikuussa. Salitreeni rakentuu voimaharjoittelusta koko keholle ja tunnin juoksulenkit tasapainottavat sitä mukavasti. Kolme treeniä on viikon minimimäärä näin alkuun.

Kevään aikana alan lisätä kestävyysharjoituksia ja saliharjoittelukin muuttuu taas kestävyyspuurtamiseksi. Kesällä sitten on luvassa taas pitkiä pyörälenkkejä ja viimeiset viikot ennen lähtöä mennään sitten kuuden treenin (2 salia, 2 juoksua ja 2 pyöräilyä) voimalla.

Halti-reissu onkin sitten oma lukunsa: antoisa tauko perusharjoitteluun mutta ihan kunnon rutistus reissuna sekin. Emme ole vielä päättäneet, kuljemmeko Haltille kalottireittiä, Norjan puolelta vai jotain muuta kautta. Kerron myös Halti-reissun suunnitelmista, valmistautumisesta ja toteuttamisesta sitä mukaa, kun kokonaisuus avautuu lisää.

Näillä siis mennään. Olen aika optimistisella fiiliksellä kuntoni suhteen. Monte Rosa -reissun jälkeen kevensin treeniä kuntoa ylläpitäväksi, mutta minulla on sellainen olo, että huiputuskunto on nyt paljon lähempänä kuin viimeksi. Mutta mitä paremmassa kunnossa olen, sen enemmän saan kiipeilykokemuksesta irti. Ai että nautin, kun taas on maali, jota kohta pinnistää!

Page 20 of 36

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén