Päiväni neulatyynynä

Koetin keskittyä katon keskikohtaan kiinnitetyn valaisimen vieressä olevaan pieneen säröön valkoisessa maalissa. Hetken kuluttua tahdonvoima petti, ja katse harhaili valkoisiin verhoihin, joissa kiemurteli säännöllinen pistekuvio, ja siitä edelleen vastapäisen seinän maisematapettiin. Suljettuun oveen oli kiinnitetty lapsen tekemä piirros miehestä antamassa hoitoa potilaalle. Tunnistin piirroksen miehen paidan samanlaiseksi, joka hoitajalla oli päällään nytkin. Piirroksessa potilas hymyili.

Minua ei juuri nyt hymyilyttänyt.

Makasin valkoisessa huoneessa hoitopöydällä ja kuulostelin, kuinka oikeassa jalassani kivun aallot lainehtivat pitkin hermoratoja. Tasasin hengityksen ja suljin silmäni – aloin seurata sähköisen tuntemuksen aaltoilua jalkaterän ja polven välillä. Se oli niin voimakas, että kohta oli pakko nostaa päätä ja kurkistaa jalkaa. Tuntemusten perusteella sen olisi pitänyt olla ilmiliekeissä. Mutta ei. Lukuunottamatta säären, nilkan ja jalkaterän alueella törröttäviä akupunktioneuloja se näytti ihan normaalilta. Huokaisin ja asetuin takaisin selälleni hoitopöydälle. 
Oppaamme Pette auttaa kenkäongelmien
kanssa Monte Rosalla 2015,
kuva: M. Laukkanen

Jalassani riehuva kipu on tuliainen, jonka toin mukanani ensimmäiseltä Vuorenvalloitus-reissulta vuonna 2015 (lue koko tarina täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus, valitettavasti tosin noissa vanhoissa blogiteksteissä kuvat eivät näy johtuen blogialusta Bloggerin bugista). Vääränkokoisista vuokratuista ylävuoristokengistä alkaneet ongelmat johtivat siihen, että kotiin palatessani minulla oli uskomattoman huiputusmuiston lisäksi oikeassa jalassa niin ärhäkkä hermopinne, etten viikkokausiin kyennyt kävelemään ontumatta. Jalan tutkinut lääkäri totesi diagnoosin olevan selkeä ilman kuvaustakin ja arveli ongelman poistuvan muutamassa viikossa. Hän totesi:
– Nuo paranevat itsellään, mutta se voi viedä muutaman viikon tai jopa kauemmin. Kun kipu helpottaa hiukan, hieroja voi ehkä auttaa hieromalla varovasti jalan lihaksia.
Viikot kuluivat ja muuttuivat kuukausiksi. Kuuden viikon kuluttua kävelin taas, mutta rakastamieni korkokenkien käyttö jäi kokonaan yli vuodeksi. Vielä nytkin – kolme vuotta myöhemmin – kuiskaan itselleni “Beauty is pain, darling,” kun aina joskus sujautan korot jalkoihini. 
Jalka ei ole palautunut kunnolla. Korkojen lisäksi treenatessa, vuorilla kiivetessä ja monessa muussa hetkessä oikea jalkaterä alkaa ensin kihelmöidä ja menee sitten turraksi. Hetken kuluttua turtumus muuttuu kivuksi, joka sähköttää kohti varpaita ja kiipeää penikoita pitkin kohti polvea.  Säären lihaksien hieronta auttaa aina hetkellisesti, mutta kipeimpään kohtaan en juuri anna koskea, en edes silloin, kun jalka on niin sanotusti kunnossa.
On hassua, kuinka ihminen hyväksyy kivun osaksi arkeaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole alkuvaiheen selvittelyiden jälkeen edes pysähtynyt pohtimaan asiaa tarkemmin. Pari kertaa olen muilla asioilla ollessani kysynyt lääkäriltä neuvoa, mutta kunnon vastaus on jäänyt hankkimatta. Olen kai ajan kuluessa vain tottunut jalkavaivaani ja hyväksynyt sen osaksi itseäni. 

Kunnes nyt viimeisen vuoden aikana uuden valmentajamme Jaanan ohjauksessa treeni on muuttunut entistä toiminnallisemmaksi. Salitreenit ovat raskaita ja kuormittavat kehoa aiempaa kokonaisvaltaisemmin. Tänä syksynä harjoitusohjelmaan palannut seinäkiipeily on uudenlainen kuormitus sekin, ja juoksulenkitkin ovat pidempiä kuin aiemmin. Kunnianhimoinen tavoitteemme kiivetä ensi syksynä Elbrusin pohjoisreitti ja Matterhorn peräkkäin, on nostanut treenin intensiteettiä, ilmeisin seurauksin: lihakset pyytävät entistä enemmän huoltoa, kaikenlaisia kolotuksia ilmestyy jatkuvasti sinne ja tänne…ja oikea jalkani on ollut tuskallisempi kuin kertaakaan Monte Rosalta paluun jälkeen. 

Hierojamme Jannen taitavat kädet ovat helpottaneet kipua, kun hän varovasti on availlut säärilihaksieni jumeja ja saanut taas veren kiertämään. Mutta jos hänen kätensä ovat osuneet nilkan etuosassa sijaitsevaan kivun ydinpisteeseen, on se lähettänyt niin kovan sähköiskumaisen tunteen molempiin suuntiin, että usein olen tempaissut jalan älähtäen pois, joskus jopa refleksiivinomaisesti potkaissut Jannea.
Taannoin ensi syksyn kovasta tavoitteesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki otti jalkani puheeksi ja ehdotti, että sille yritettäisiin tehdä jotain muutakin kuin kivunlievitystä. Olihan Jannekin tuosta maininnut (oikeastaan joka kerta kuunnellessaan ulinaani ja väistellessään kivusta sätkivää säärtäni). Eikä kyse ollut siitä, etten olisi halunnut tilannetta korjata. Ehkä olin vain unohtanut, ettei jalkani ollut aina tuntunut siltä kuin nilkkaani olisi kiinnitetty sähköpaimen. Intensiivinen, uudenlainen harjoittelu on aiheuttanut sen, että aiemmin silloin tällöin kipeä jalka on nyt ollut jatkuva ongelma. Nyt se olisi kertakaikkiaan ratkaistava. En voisi jatkaa Elbrusilta Matterhornille, jos jalka olisi huonossa kunnossa ensimmäisen kiipeilyreissun jäljiltä. 
Niinpä paria viikkoa myöhemmin löysin itseni makaamasta vaalean huoneen rauhoittavassa hämärässä jalkaani kuulostellen. Olin käynyt Ossilla muutaman kerran aiemminkin. Alkuun suhtauduin akupunktioon skeptisesti, mutta hitaasti olin lämmennyt sille saatuani helpotusta tuskaisesti jumittavaan selkään ja tenniskyynärpäähän. Täältä tuntui luontevalta aloittaa avun etsiminen, sillä ongelman hermostoperäisyys on ollut asia, josta kaikki sätkimistäni seuranneet ovat olleet yhtä mieltä. 
Ossi kuunteli oirekuvauksen tarkkaavaisesti ja tutkiskeli jalkaani. 
– Yleensä tällaisissa tapauksissa kipu säteilee hiukan eri tavalla. Mutta eiköhän me tähän ratkaisu löydetä. Teen hoidon, jolla pyrin kattamaan kaikki vaihtoehdot. Se edellyttää useampaa neulaa, hän totesi. 
Tuntemus hetkellä, jolloin akupunktioneula löytää oikean kohdan, on joka kerta ollut minulle hiukan outo. Mutta kipua en ole ennen tuntenut – itseasiassa akupunktio on ollut minulle varsin miellyttävä kokemus. Tämä kerta oli kuitenkin toisenlainen. Rauhallisin ottein Ossi etsi oikeat kohdat, asetti neulat taitavasti paikoilleen – onnistuen ohuen ohuilla neuloilla kaivamaan esiin jalan kipuaallot. Aina neulan osuessa kohdilleen hengähdin tuntemusten voimakkuudesta. Älähtäessäni Ossi pysähtyi, vetäytyi taaksepäin ja puhui hiljaisella, rauhoittavalla äänellä:
– Sanothan heti, jos tuntuu, ettet kestä enempää. Yritän tässä tutkiskella kasvojasi ja selvittää, missä kohtaa kivun sietämistäsi mennään. Urheilijoilla on usein vähän sellainen “kyllä minä tämän kestän” -mentaliteetti, ja sitten hetken kuluttua tilanne voi tuntua aika vaikealta. 
Kun neulat olivat paikoillaan Ossi varmisti minun voivan hyvin ja poistui sitten huoneesta kehottaen kutsumaan pienimmästäkin syystä. Siinä minä nyt sitten makasin hiljaisuudessa, hengitin ja tuijotin hymyilevää potilasta lapsen piirtämässä kuvassa.
Hoitohuoneen levollinen tunnelma taisi viedä minut mukanaan, sillä vaikka keinuin kivun sähköisillä aalloilla, hoitoaika päättyi varsin nopeasti. Ossi palasi huoneeseen ja poisti neulat varmoin ottein. Nousin hoitopöydältä ja tunnustelevasti astuin jalan varaan. Kuin vastauksena vasta ajatuksiini ehtineeseen kysymykseeni kivun jatkumisesta neulojen poistamisen jälkeenkin, Ossi ohjeisti:
– Hoidon vaikutus jatkuu vielä usean päivän ajan. Jalkasi on vielä toipilas, olethan siis varovainen noin viiden päivän ajan.

Muutaman tunnin kuluttua tuska jalkasta katosi kuin varkain. Jalka tuntui oudolta, hiukan vieraalta. Mutta sähkötys oli poissa.

Nyt hoidosta on kulunut muutama päivä. Tänään uskalsin varovasti painaa nilkan etusyrjässä olevaa pistettä, jota koskettamalla kipuaalto lähtee liikkeelle. Ei mitään

Voisiko olla, että Monte Rosan tuskallinen matkamuisto on viimein jäämässä historiaan?

Monte Rosaa huiputtamassa 2015
Kuva: M. Laukkanen

p.s. Vuorenvalloitus-blogi on ensisijaisesti henkilökohtainen matkapäiväkirjani. Onnistuneista kokemuksista on kuitenkin kiva kertoa ja osaavat ammattilaiset mielelläni mainitsen nimeltä: hierojamme Janne löytyy täältä ja akupunktiohoitaja Ossi täältä.

Haluan vielä painottaa, että tekstissä olevat asiat ja suorat lainaukset perustuvat muistikuviini keskusteluista ja tapahtumista. Pyrin aina dokumentoimaan asiat mahdollisimman totuudenmukaisesti ja tarkasti, mutta aina joskus muistini on hatara. Eli kaikki tekstissä esiintyvät (asia)virheet ovat peräisin minulta.

Previous

Sairauslomalta Salmisaaren Matterhornille

Next

Vuoristotuuli olohuoneessani – Vuorenvalloitus 2019 -valmistautuminen on alkanut!

2 Comments

  1. Anonyymi

    Toivottavasti apu löytyy nyt Ossin neuloist. On se ärsyttävää, ku joku paikka brakaa, mut niinku sanoit, siihen jotenkii turtuu ja kestää päivä päivält, se niinku kuuluu jo arkee. Sun blogit on kirjotettu just sil fiiliksel, miltä tuntuu ja se varmaa tekee näist niin luettavan ja pääsee mukaa sun fiiliksee. Hiihtämää en oo viel päässy, ei tarpeeks lunta, latupohjat kyl ajettu, on vaa maltettava, ärsyttää!! Kaikest huolimatta vaihtoehtoi kyl löytyny treeneihin ja nyt joulun jälkee mökille muutamaks päiväks rentoutumaa. Rauhallist Jouluu teille ja terveit päivii vuodelle 2019. t. Leena

  2. Erinomaista vuotta 2019 Leena! Kiitos ihanasta palautteestasi, on hienoa kuulla, että haasteista puhuminen ei synnytä negatiivista tunnelmaa. Lopulta kaikki urheilu (ja oikeastaan melkeinpä mikä tahansa tekeminen) yleensä koostuu monesta hankaluudesta ennen onnistumista – olivatpa ne sitten loukkaantumisia tai vaikkapa vain oikean tekniikan harjoittelua. Mutta jos se olisi helppoa, kaikkihan sitä tekisivät! 🙂

    Ossin neuloista oli suuresti apua, mutta kyllä luulen, että useampia hoitokertoja tarvitaan. Tärkeintä kuitenkin on, että apu löytyy.

    Toivottavasti sinnekin on jo saatu lisää lunta ja pääset ladulle!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

%d bloggers like this: