Unessa lunta oli kaikkialla. Olin jumissa vyötäröä myöten hangessa ja pystyin vain vaivoin liikuttamaan ylävartaloa. Haparoin valjaitani. Köyden toinen pää oli lumen alla. Oli hiljaista lukuunottamatta vaatteiden kahinaa ja lumen sihahtelua, kun kauhoin sitä sivuun. Olin yksin. Oli kuuma ja kylmä yhtä aikaa, tukahduttavaa.
Ponkaisin henkeäni haukkoen istumaan aamuyön hämärässä. Hetken kuluttua sain tempaistua itseni unimaailmasta takaisin omaan vuoteeseeni.
Lähtöön on aikaa kolme viikkoa. Olen innoissani. Jännittynyt. Välillä pelottaakin vähän.
Minua ei huoleta fyysinen kuntoni tai henkinen kanttini. Olen tehnyt parhaani. En ole huolissani tiimistäni: minulla on oppaana huippuammattilainen Pette ja kiipeilypariini Lakuun luotan täysin. Valmistelut on tehty ja varusteet hankittu.
Minua mietityttävät asiat, joihin en voi vaikuttaa. Mielessä ovat tottakai käyneet sääolosuhteet, railot, putoilevat kivet, lumivyöryt ja muut sen sellaiset. Akklimatisoitumisen epäonnistumisen ja vuoristotaudin mahdollisuus: entä jos kroppa ilmoittaa 3500 metrissä, että matka jää tähän? On ihan luonnollista (ja tervettä) miettiä riskejä ja oman kontrollin ulottumattomissa olevia tekijöitä, vaikka päävastuu turvallisuudesta on Pettellä ja vaikka Mont Blancilla käy vuosittain paljon kiipeilijöitä. Tiedän, ei se mikään K2 ole.
Mutta kyse on muustakin kuin turvallisuudesta tai huiputuksesta. Minä en pelkää tai huolehdi huiputuksen epäonnistumista. Pää riittää tai ei. Voimat riittävät tai eivät. Tulen joka tapauksessa vuorelta voittajana. Kunhan vaan saan koettaa, mihin pystyn. Mutta jos esimerkiksi sääolosuhteet estävät huiputukseen lähtemisen, se voi ottaa aika tiukille. Miten pettymyksen tunteet ylitetään, jos ei saa edes yrittää suoritusta, johon on valmistautunut melkein vuoden?
Minua huolettaa tyttäreni. Hänelläkin on elokuussa oma vuorensa: hän menee elämänsä ensimmäiselle partioleirille ja nukkuu kolme yötä metsässä. Se on pisin aika, jonka hän on ollut lähiperheestä erossa. Lähtöni Mont Blancille tapahtuu partioleirin aikana. Siitä syystä alunperin hiukan puntaroin tytön leirille lähtöä. Hän raivostui ja vastasi “oletko varma” -kysymyksiini kipakasti:
– Tietenkin haluan! Tää on just se syy, miksi mä alunperin partioon halusinkin! Jos et anna mun mennä, en puhu sulle enää ikinä!
Pieni vuorenvalloittajani.
Olen päättänyt olla kertomatta tytölle tarkkaa lähtöpäivääni etukäteen. Siten hän voi mahdollisimman rauhassa valmistautua omaan jännittävään hetkeensä. Isänsä kertoo sitten minun olevan reissussa, kun leiri on ohi. Olen myös jutellut leirille lähtevien aikuisten kanssa ja he ovat tietoisia tästä “erikoistilanteesta”.
Vanha kansa sanoo: “Älä murehdi. Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää.” Totta, pyörittelemällä huolia liikaa mielessään yleensä vain kadottaa mittasuhteet. Niinpä en istuskele mietiskelemässä tulevaa, en murehdi käsi poskella tai tee mentaaliharjoitteita. En vietä unettomia öitä pohtien riskejä ja läheiseni eivät, ainakaan minun mielestäni, joudu kuuntelemaan toistuvasti Mont Blanciin liittyviä analyyseja tai suunnitelmia. (Ainakaan vielä.)
Mutta minua jännittää, pelottaakin välillä, ja niin kuuluukin olla. Eihän se muuten olisi haaste ja itsensä ylittäminen. Monet muut ovat tehneet tämän ennen minua, ja maailmassa on suurempiakin haasteita. Mutta tämä on minun vuoreni, minun unelmani.
Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkäisi. Se on sitä, että ei anna pelon lamaannuttaa itseään.
Like this:
Like Loading...
Leave a Reply