Perjantaina illalla katsotaan, mihin riittää ruuti lihaksissa ja kestävyys kankuissa!
Viime lokakuussa päädyin hetken mielijohteesta ilmoittautumaan mukaan ensikertalaisten kirkkovenesoutujoukkueeseen Sulkavan Suursoutuihin. Soutureitti on 60 kilometriä, johon kuluu yleensä ensikertalaisilta 5–7 tuntia. Soudamme kahdella veneellä, 14 soutajaa ja perämies kummassakin.
Joukkueemme on värikäs porukka, jonka muita jäseniä yhdistää Rynkeby-pyöräilytausta. Porukassa oli viime syksynä syntynyt ex tempore -idea soutuihin osallistumisesta – käsittääkseni kukaan heistäkään ei ole aiemmin kirkkovenettä soutanut. Kun toiseen kisaveneeseen jäi joitakin vapaita paikkoja, kiiruhdin asiasta mitään ymmärtämättä ilmoittamaan minut ja kiipeilyparini Heikin mukaan – se kuulosti todella hauskalta ja hyvältä kestävyystreeniltä! Heikille muistin asiasta mainita vasta myöhemmin, mutta onneksi hän on aina yhtä innostunut uusista hulluista ideoista, joten tiesin hänen vastauksensa jo etukäteen.
Talvikaudella aloitettiin harjoittelu sisäsoudulla. Aikataulujen salliessa liityin joukkueen yhteistreeneihin, mutta varsin usein toteutin harjoittelua kuntosalin soutulaitteella itsekseni. Oikeasta soututekniikasta minulla ei ollut hajuakaan, mutta onneksi Heikki on yliopistoaikoinaan Englannissa soutanut kilpaa (pienemmillä veneillä tosin) ja hänen valvovan silmän alla yritin saada perustekniikan edes jotakuinkin kuntoon. Kuinka yhden liikeradan voikin tehdä niin monin eri tavoin väärin?
Ulkoharjoittelukausi alkoi toukokuussa. Joukkueella on ollut soututreenit kerran viikossa, mutta koska harjoituskäytössä oli vain yksi vene ja kisoihin osallistuu kaksi veneellistä, jokainen on saanut osallistua joka toinen viikko ulkosoutuharjoituksiin. Omat aikataulut ovat olleet tuttuun tapaan melko vauhdikkaat, joten päädyin ehtimään mukaan ulkosoutuihin vain kolmesti.
Ulkosoututreenit, minä kolmannessa airoparissa vasemmalla (kuvan otti joku joukkuekolleegoista)
Totta puhuakseni ulkotreenit kyllä opettivat sen, että kirkkovenesoutu on aivan oma lajinsa, jonka tekniikan oppiminen ottaa enemmän kuin kolme kertaa. Samassa tahdissa pysyminen on yllättävän vaikeaa, soutuasentoon tottumattoman niska ja selkä kääntyvät helposti pienessä tilassa tuskaisen vinoon, takapuoli on tuskainen ja kämmenissä komeilee vesikelloja jo tunnin jälkeen. Taukojen pitäminen airopari kerrallaan on oma taitonsa sekin, ja vessa-asiatkin vähän mietityttävät.
Jännittävää on nähdä joukkueen sisäisen dynamiikan kehitys soudun aikana. Tunnin soututreeneissä vielä kolinat ja törmäilyt kuitataan huumorilla, mutta pakko myöntää, että odotan mielenkiinnolla, kuinka 14 kilpailuhenkistä kestävyyslajeille tyypillisen jääräpäistä ensikertalaissoutajaa toimii yhdessä vaikkapa viiden tunnin kohdalla.
Minulle tämän kaltainen ryhmäsuoritus on aika uusi kokemus. Vaikka vuoria kiivetään tiimissä, koen kiipeilyn mitä suurimmassa määrin yksilölajiksi; yhdessä ja toisia auttaen mennään, mutta lopulta jokainen vastaa omasta huiputuksestaan.
Jo ennen kiipeilyä olen päätynyt harrastamaan yksilölajeja (kuten juoksu, ratsastus, kamppailulajit ja niin edelleen), sillä viihdyn itsenäisen tekemisen parissa. Ja myönnetään: olen aika kilpailuhenkinen. Häviö tai vaikkapa keskeyttäminen missä tahansa on minulle tiukka paikka, vaikka olenkin siinä tullut paremmaksi vuosien mittaan. Jos et usko, haastan sinut vaikkapa pelaamaan kanssani erän Monopolya – kärsin tappion hymyillen, mutta sivusilmällä saatat nähdä välähdyksen silmissäni ja kuulla hiljaisen takahampaiden kirskunnan…
Ehkä noista syistä olen päätynyt tekemään asioita, joissa onnistuminen tai epäonnistuminen on vain itsestäni kiinni. Muistutankin itselleni, että nyt souduissa ei olla lähdössä voittamaan, vaan hakemaan uudenlaista hauskaa kokemusta yhdessä hyvien tyyppien kanssa!
Soutujen jälkeen on kaksi viikkoa aikaa parannella ruvet kämmenistä ja kolotukset takapuolesta. Olen yrittänyt monta kertaa miettiä, miltä tuntuu nousta Nepalin koneeseen ja aloittaa matka kohti maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin perusleiriä. Lukuisia kertoja olen vuosien aikana innosta tutisevin polvin astellut lennoille kohti erilaisia vuoria, mutta tässä on jotain erilaista. Olen saanut kiivetä Euroopassa, Atacaman autiomaassa, Afrikassa, Kaukasuksella ja jopa Japanissa – toinen toistaan upeammissa paikoissa, mutta Himalaja on aina ollut “sitten joskus” -osastoa.
Kun minulta kysytään, miksi en ole aiemmin päätynyt Himalajalle, totean yleensä, etten ole valinnut vuoriani vaan ne valitsevat minut. Toinen puoli asiaa on, että monet kiipeilijät sanovat, että kun on kerran käynyt Himalajalla, sinne haluaa aina takaisin. Tavallaan olen halunnut kiertää muita paikkoja ja rakastua niihin, jotta en jäisi Himalaja-koukkuun vaan tietäisin, kuinka upeita vuoria on muuallakin.
Rappusissa on taas paineltu tuttuun tapaan
Viimeinen vuosi on elämässäni ollut kuin Khumbun jatkuvasti liikkuva jäätikkö, ja kiipeilysuunnitelmat ovat muuttuneet monta kertaa. Kiellän olevani fatalisti, mutta silti tuntuu pikkuisen kohtalolta, että juuri nyt, kaiken tämän jälkeen, päädyimme Nepaliin. Tätä sitkeästi mieleni vieressä leijuvaa ajatusta vahvisti hiljattain lukemani uutinen, että Everestin Basecamp tullaan siirtämään ensi vuonna uuteen paikkaan alemmas nykyisen leiripaikan muututtua vaaralliseksi. Tulemme siis olemaan viimeisten joukossa, jotka pääsemme vaeltamaan tuonne alkuperäiseen perusleiriin!
Minulle edessä oleva matka on kuin eräänlainen pyhiinvaellus. Koko kiipeilyharrastukseni alkoi Everestistä (lue se tarina täältä: Kuinka kaikki alkoi?), mutten oikein koskaan ole päässyt varmuuteen siitä, onko se minulle “vain” inspiraation lähde tutkia maailman vuoria vai haluanko yrittää kiivetä korkeimman itse. Kuten sanottu, vuoreni ovat aina valinneet minut. Menen siis kysymään vuorelta.
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Airot tanaan – kohta soudetaan!
Elämässäni jyllää muutos ja jälleen olen uuden edessä. Muutos saapui samalla tavalla kuin ukkosmyrsky vuorilla: Saatoin kyllä nähdä pilvien kasautuvan laakson ylle. Mutta ensin ne näyttivät kovin viattomilta, pumpulisen pehmoisilta ja korkeintaan kevyen varjon poutapäivään tuovilta. Arvelinkin tuulten puhaltavan ne pian mennessään. Kun ne sitten tiivistyivät tummenevaksi massaksi, olin varma, että olisi vielä hyvin aikaa kiivetä reitti loppuun tai kerätä leiri ja siirtyä rauhassa alaspäin.
Mutta oletko nähnyt, kuinka rajuilma ottaa vuoren syleilyynsä? Kuinka nopeasti sinimustat pilvet ryömivät nälkäisinä kivikupeita ja nielevät sisäänsä kaiken? Oletko seissyt rinnepolulla, kun pilvipeitto sukeltaa ylitsesi ja tuntenut, kuinka sumu takertuu silmäluomillesi peittäen näkymän eteenpäin? Tuossa hetkessä on turha väittää, ettet olisi nähnyt sen tulevan, mutta kuitenkin kaikki tapahtuu odottamatta. Hetki sitten vielä paistoi, mutta yhtäkkiä lämpimän karhea kivi luo nahkansa katalan liukkaaksi, eikä yksikään seinämä kaarru yllesi suojaksi taivaan raivoa vastaan. Kun ukkonen kumisuttaa kalliota jalkojen alla ja pelko värjää köyttä puristavien sormien rystyset sinisiksi, ainoa vaihtoehtosi on muuttaa nopeasti suunnitelmaa ja ottaa käyttöön kaikki voimavarat ja vahvuudet, jotka tekevät sinusta vahvan ja vuorilla pärjäävän kiipeilijän.
Vuorikiipeily on ennen kaikkea henkistä vahvuutta testaava laji. Kun olosuhteet muuttuvat äärimmäisiksi, suurimmat itsensä ylitykset tehdään korvien välissä. Voimavarojen venyttäminen ja nopea uusiin olosuhteisiin sopeutuminen eivät ole suositeltava jatkuvana strategiana, mutta ääritilanteessa ne voivat määrittää, kuka pääsee myrskyn alta turvaan.
Vuoret paljastavat ihmisen todellisen luonteen nopeasti. Kun liityn uuteen kiipeilyryhmään, jaksan joka kerta hämmästellä, kuinka nopeasti vieraskoreus katoaa. Tiukoissa olosuhteissa ei ole aikaa joutavalle eikä voimia teeskentelylle. Myrskyn yllättäessä ihmisistä kuoriutuu piirteitä, joita äkkiseltään saattaa pitää yllättävinä. Mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, että piirteet olivat kyllä aina näkyvillä – mutta aurinkoisena päivänä ne eivät ehkä olleet niin ilmeisiä tai omasta mielestäsi tuntuneet niin merkityksellisiltä. Näin on hyvässä ja huonommassa. Kannattaa valita tarkkaan, kenen kanssa kiipeät.
Vaikka muutosmyräkkä on tullut elämääni kuin rajuilma vuorilla, pidän itseäni onnekkaana. Vaikka tällä hetkellä lähitulevaisuus on sumun peitossa ja jokainen askel on harkittava yksitellen, oloni on luottavainen. En missään tapauksessa sano, ettei minua pelottaisi. Pelottaa ihan helvetisti, mutta se ei pysäytä minua. Suurimmatkin vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja jos välillä seisahdankin epäröimään, hetken kuluttua tunnen köydessä nykäisyn – ja tiedän, etten kiipeä tätäkään vuorta yksin.
Yleensä olen avoimemmin puhunut elämäni muutoksista, ja saatat ehkä pohtia, mistä moinen mystiikka. Syy tarkoin valituihin sanoihini on yksinkertaisesti se, että toisinaan polullemme osuvat myrskyt eivät ole omiamme.
Yksi syy vaisuuteeni on ollut se, että suunnitelmien mennessä uusiksi kävi ilmeiseksi, etten tänä kesä kiipeä Eigerille tai Dent Blanchelle. Mieli kirvellen hyväksyin myllerryksen ulottuvan myös kiipeilytavoitteisiin, ja kiipeilyparini Heikin kanssa peruimme jo maksetut lennot ja buukatut vuorimajapunkat.
Hetken luulin, että tänä kesänä Vuorenvalloitus olisi kuin hiljainen aavekaupunki. Mutta ehkäpä sitkeys palkittiin. Tai saattoi se olla vain sattumaakin. Olipa kuinka vain, viime viikon maanantaina Malminkartanon vuorikenkärappustreenin jälkeen kaikki muuttui jälleen hetkessä, ja löysin itseni istumasta kiipeilyparini kanssa autossa ja näpyttelemässä kuumeisesti WhatsApp-viestejä toiselle puolen maailmaa, setvimässä kalentereita ja budjetteja. Kuusi päivää myöhemmin sähköpostiini kilahti viesti: ‘Your flight from Helsinki to Kathmandu – confirmed’!
Miten ihmeessä päädyimme Alppi-suunnitelmista varaamaan lentoja Nepaliin? Pienen rimpuiluvaiheen jälkeen ymmärsimme, että huikea Eiger ja Dent Blanche -suunnitelmamme ansaitsisi tulla toteutetuksi sitten, kun siihen on täydet mahdollisuudet. Ehkä nousumetrien kertyessä olen alkanut hiljalleen oppia, että suunnitelmien toistuvat muutokset kuuluvat asiaan eivätkä ne tarkoita “ei koskaan”.
Huippua tähyämässä Matterhornilla 2020
Peruutuspäätöksen jälkeen ajatus vuorettomasta kesästä oli lähes sietämätön, ja kiivaasti kaivelin hakukoneiden syövereistä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Ensin mitään aikatauluun ja budjettiin sopivaa ei tuntunut löytyvän. En muista, kumpi meistä sen totesi ääneen, kun Malminkartanolta palatessa pähkäilimme vaihtoehtoja:
– Sillä summallahan menisi jo Nepaliin.
Nepali on ollut “pakko päästä” -listallani jo monta vuotta. Olen kuitenkin lykännyt sinne menemistä osittain, koska kohteeni tuntuvat valitsevan minut ja ne nyt ovat sattuneet olemaan eri puolilla maailmaa – ja osittain, koska luulen, että kun kerran sinne menen, tulen halajamaan aina takaisin.
Siitä lähtien, kun vuonna 2014 Atte Miettinen tartutti minuun vuorikuumeen Everest-tarinallaan (koko juttu täällä: Kuinka kaikki alkoi), olen pallotellut mielessäni ‘haluanko kiivetä Everestillä?’ -kysymystä. Välillä olen ollut vahvasti sitä mieltä, että maailman korkein vuori on ehdottomasti listalla, välillä taas mielipiteeni on ollut, että vähemmän kiivetyt vuoret ovat kiinnostavampia. Lopulta päädyin siihen, että vastauksen kysymykseeni voi antaa vain vuori itse. Joten minun pitää nähdä se.
Nyt vastauksen saaminen Everest-kysymykseeni on tullut sen verran ajankohtaiseksi, että olin ajatuksissani aikatauluttanut ensimmäisen Himalaja-matkani ensi vuodelle. Olin hahmotellut suunnitelmaa vaelluksesta Mount Everestin etelänpuoleiseen Base Campiin (5364 m) ja Island Peakin (Imja Tse, 6160 m) kiipeämisestä. Olimme Heikin kanssa kyselleet muutamalta palveluntarjoajalta alustavia aikatauluja ja hintoja, ja muutaman ystävän kanssakin oli palloteltu ajatusta yhdessä vaeltamisesta.
Mutta nyt Nepali-sana tuntui jäävän kaikumaan autossa.
Sherpa Santosh vastasi aavistuksen vapisevin sormin naputeltuun Whatsapp-viestiin välittömästi ja vahvisti, että vaellus Base Campiin olisi mahdollinen (Island Peakille emme aikataulun vuoksi ehtisi). Hän varoitti off-season -ajan olevan sateisempaa ja hiukan kylmempää, mutta etuna olisivat ruuhkattomat reitit. Sillä hetkellä kaikki oli selvää.
54 päivän kuluttua minä lähden Nepaliin katsomaan vuorta, josta koko tarinani alkoi.
Lepopäivän telttareenit Heräsin nenänpäätä telttakankaan läpi kutittelevaan aurinkoon – joko siihen tai sitten teltassamme leijuvaan tuhtiin tuoksujen sinfoniaan. Vaikka olimme vasta varsin alkuvaiheessa reissua, matalassa majassamme leijui jo kosteiden, mutaisten varusteiden ja miehisten hikisten sukkien ärhäkkä aromi.
Olipa syynä valon ja lämmön houkutus tai tuhtien tuoksujen hätistys, joka tapauksessa kömmin pikaisesti teltasta ulos. Myös muut tiimiläiset kaivautuivat innolla makuupusseistaan, tervehdimme ilolla kaunista aamua ja aloitimme päivän spontaanilla teehetkellä telttojen välissä. Aamupalan jälkeen teimme muutaman tunnin kävelyretken läheisille mineraalivesilähteille vetristääksemme lihaksiamme.
Maisemia lepopäivän vaellukselta
Maisemia lepopäivän vaellukselta
Iltapäivällä tarkoitus oli harjoitella telttojen pystytystä Lenz Rocksilla majoittumista varten. Viimeinen leiri ennen huiputusyritystä on erittäin avoin ja tuulinen paikka varsin korkealla, 4600 metrissä. Noissa olosuhteissa on tärkeää, että kaikki tietävät tarkalleen, miten tulee toimia. Yksi väärä tai tekemättä jäänyt asia voi johtaa suuriin ongelmiin – vaikkapa huolimattomasti kädestä laskettu telttakangas voi johtaa teltan välittömään menetykseen voimakkaan tuulen viedessä sen mukanaan.
Osalle tiimistä nuo olosuhteet olisivat uudenlainen kokemus, ja siksi yhteinen harjoitus oli kaikkien mielestä tärkeä. Mutta jostain syystä oppaat toistuvasti siirsivät harjoitusaikaa myöhemmäksi ja kyseenalaistivat treenin tarpeellisuutta. Kun he lopulta saapuivat paikalle, reilusti myöhässä, apuopas Dima pudotti telttasäkin maahan ja sanoi:
– Koettakaapas nyt jollain porukalla kasata tuo ja kerromme sitten, mikä kaikki meni pieleen.
Seurasi melkoinen häslinki, kun osa ryhmää alkoi puuhastella teltan parissa. Parhaan annin harjoituksesta todennäköisesti saimme Heikki ja minä, sillä hetken sekavaa tilannetta seurattuamme pyysimme, voisiko suurempien vuorten konkari Mike vetää meille “kovan tuulen pystytysharjoituksen”. Mike otti ohjat käsiinsä ja hänen johdollaan me kolme pystytimme teltan toimien kuin olisimme navakassa tuulessa.
Telttatreeniä Miken ohjauksessa
Treenin jälkeen joku mainitsi, että suihkussa oli parhaillaan lämmintä vettä. Toistaiseksi olin joka kerta ollut myöhässä lämpimän veden suihkujonosta, ja nyt säntäsin kohti suihkukoppeja lämpöisenä höyryävän veden jo melkein ihollani tuntien – hyvä etten vaatteita jo juostessa pois raastanut.
Vuorilla kylmissä ja puutteellisissa olosuhteissa peseytyminen on usein vaikeaa ja vähintäänkin epämukavaa. Koska varusteita otetaan mukaan vain minimimäärä, vaihtovaatteita on hyvin rajallisesti. Samaan aikaan keho, vaatteet ja varusteet ovat joka päivä kovalla koetuksella. Moni tekeekin reissujen aikana luovutuksia hygienian osalta. Itse pyrin hankalammissakin olosuhteissa peseytymään joka päivä aamuin ja illoin. Melkein arvioisin, että jos minun laukustani jotain liikaa löytyy (suklaata ei lasketa), taitaa se olla puhdistusliinoja, joita olen laskenut tietyn määrän jokaiselle päivälle. Kyse on yhtä paljon omasta mukavuudestani ja siitä, että tunnen oloni puhtaana paremmaksi, kuin siitä, että puhtaus on myös osa terveenä pysymistä. Esimerkiksi jalkojen puhdistus aamuin illoin ja jalkatalkin käyttö ovat tehokas keino välttää haavaumia ja hiertymiä.
Oikea suihku, huonokin sellainen, on kuitenkin luksusta leirissä! Kylmästä hytisten riisuuduin kolkossa pesukopissa, ripustin vaatteeni seinästä törröttävään naulaan, ja astuin betonilattialle, jolla lillui muutama sentti harmaata, pesuvaahtotäplien läikittämää kalsaa vettä edellisten kylpyjöiden jäljiltä. Varovasti vääntelin rikkinäistä, vanhaa hanaa lämpöistä vesivirtaa tavoitellen. Hetken kuluttua tunsin jäätävän veden muuttuvan kämmentäni vasten hitusen siedettävämmäksi. Varmistuttuani, että kyseessä oli todella lämpenevä vesi, eikä vain tunnottomaksi kylmän veden alla muuttuva käteni, toimin niin nopeasti kuin taisin: sukelsin vauhdilla ja henkeä haukkoen edelleen jäisen, mutta lupaavasti lämpenevän, veden alle. Kiireesti kastelin hiukseni, sammutin hanan ja pontevasti vaahdotin hiukset ekologisella shampoolla. Sitten tutisevin mutta toiveikkain käsin tartuin uudelleen rikkinäiseen hanaan ja toimintavalmiina katselin, kuinka kylmän veden epätasainen nauha syöksähti jälleen ulos suihkun suusta. Mutta äsken havaitsemastani lämmöstä ei ollut mitään jäljellä – vain niin hyytävä virtaus, että sormenpääni näyttivät muuttuvan sinertäviksi pelkästään sen koskettamisesta.
Siinä minä seisoin; alastomana polvet kylmästä loukkua lyöden ja pää shampoovaahdolla kruunattuna – ehkä ohimennen kasvoillani käväisi virnistys, kun mielessä viivähti ajatus, että on tämäkin kesäloman viettotapa! Yhä toiveikkaana koetin väännellä hanaa edestakaisin, mutta mahdollisuus lämpöiseen, tai edes siedettävään, suihkuun oli mennyt. Niinpä lopulta vedin syvään henkeä ja astuin jäisen suihkun alle. Henkeä haukkoen koetin peseytyä mahdollisimman nopeasti. Mutta oletko koskaan koettanut huuhdella shampoota pidemmistä hiuksista jääkylmällä vedellä?
Puolen tunnin kuluttua astelin messiin, ehkä hiukan sinihuulisena, mutta puhtaana ja kohtasin iloisen yllätyksen: ilmeisesti keittiössä oli tapahtunut vuoronvaihdos ja myös ruokavarastoja oli täydennetty. Nimittäin pöytään kannettiin suuri vadillinen lihaa, salaattia ja muita lisukkeita! Villipetolauman lailla hyökkäsimme ruokavuoren kimppuun ja tankkasimme vatsamme niin kukkuroilleen, että aterian jälkeen hädin tuskin jaksoin ennen nukahtamista valmistella varusteeni seuraavan päivän yläleiriin muuttoa varten.
Kello taisi olla jotain kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, kun taas havahduin kylmyyteen. Hädin tuskin nenän ja kasvojen yläosan paljastavan kokoiseksi kiristämästäni makuupussin suuaukosta katselin, kuinka hengitykseni pilvet nousivat huuruna pimeyteen. Akklimatisaation edistämiseksi vuorilla juodaan aina runsaasti vettä, mikä tekee yöllisistä vessareissuista väistämättömiä. Kun on jo valmiiksi kylmissään, ei nousu makuupussista juurikaan houkuttele. Hiukan vastentahtoisesti siis avasin pussin vetoketjun ja koetin Heikkiä ja Mikea herättämättä livahtaa teltasta ulos pimeään.
Yö oli pakkasen ansioista kuulas. Koko leiri oli hiljainen. Täydellisessä pimeydessä ja vailla yhtään pilvenhattaraa linnunrata kaartui ylleni kuin koko taivaan kattava ilotulituksen pysäytyskuva. Kuin aaltoileva meri, elivät tuhannet tähdet omaa elämäänsä: toiset tuikkivat ja välkehtivät, toiset järkähtämättä tuijottivat minua valovuosien päästä, jotkut taas silmieni edessä syöksähtivät viimeiselle lennolleen.
Uskaltamatta edes hengittää tuijotin taivaan täyttävää valomerta, jonka veroista en ole elämässäni nähnyt. Koetin lempeästi siristää silmiäni – ehkä siten näkisin universumin toiselle laidalle asti – ja tallentaa tämän näkymän sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. Enemmän aavistin kuin näin sen oikealla puolellani. Kuin peläten rikkovani lumouksen, käänsin päätäni hitaasti ja vain hiukan saadakseni Elbrusin mukaan kuvaan. Siinä se oli, koko hopeisessa kauneudessaan, kuin se hohtaisi valoa sisältäpäin. Molemmat lumiset laet seisoivat tyyninä luonnon ilotulitusta vasten, ehkä maanitellen linnunradan tähtivyötä laskemaan liukumäkeä puhtaanvalkoisella rinteellä.
En tiedä, kauanko siinä seisoin. Mutta lopulta havahduin hassuun ääneen ja tajusin, että se kuului minusta: hampaani kalisivat. Paluumatkalla pysähdyin vielä uudelleen telttojen väliin polulle tuijottamaan taivasta. Niin kauan kuin kylmyydeltä pystyin, seisoin pimeässä yössä ja yritin ymmärtää, kuinka ihminen voi olla tällaisen näkymän arvoinen.
Aamunkoi ylempänä Elbrusilla
Muutto yläleiriin
Aamupuurokulhon ilmestyessä eteeni ulvahdukseni sai ruokaa jakavan, kiipeilyvaatteiden päälle hassut shortsit ja hikinauhan otsalleen pujottaneen nuoren miehen nauramaan:
– Mannapuuroa! Tämä on paras aamiainen ikinä!
Eddielle valmistamani yllätysleipä sisälsi majoneesia, hilloa ja M&M-karkkeja
Olimme aiempina päivinä alkaneet täydentää vajaita ruoka-annoksia eksoottisilla ratkaisuilla: pursotimme kuivan ja kovan vaalean leivän päälle kastikkeita, joita oli tarjolla kestopussukoissa: runsassokerisia hilloja, sinappia, ketsuppia, majoneesia ja kondensoitua maitoa sekä mitä humoristisimpia yhdistelmiä edellä mainituista. Makuelämys ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta ainakin saimme hyvät naurut ja kaivattua energiaa. Tänään kuitenkin kuitenkin keittiö pisti parastaan, ja saimme puuron lisäksi jopa pannukakkuja.
Nautinnollisen aamupalan jälkeen nostimme reput selkään ja lähdimme kohti yläleiriä. Reitti oli tuttu jo edelliseltä reissulta, ja Heikin selkä voi paremmin. Kaikki olivat valtavan hyvällä tuulella ja innostuneita siirtymään ylöspäin. Yläleirissä olisimme selkeästi suuren askeleen lähempänä tavoitetta – ja pääsisimme pois jokapäiväisestä vesisateesta.
Hyväntuulisuuttamme lisäsi se, että akklimatisaation huomasi selvästi parantuneen kaikilla: kolmesti olimme tähän mennessä kulkeneet saman reitin alaleiristä “lentokentän” toiseen laitaan. Ensimmäisenä päivänä matkalla Mushroom Rockseille matka kesto reittien risteyskohtaan oli 1,25 tuntia. Toisen päivän akklimatisaationousulla yläleiriin kuljimme saman pätkän tasan tunnissa, ja nyt kun olimme valmiita siirtymään ylemmäs, reittiin kului enää 50 minuuttia, vaikka kaikilla oli suurehko kuorma yöpymisvarusteita.
“Lentokentän” laidasta ylä-basecampiin melkeinpä koko kolmen tunnin loppumatka on jyrkkää nousua. Vaikka alkumatka oli mennyt rivakasti, tämä pitkä nousuosuus tuntui edellistä kertaa raskaammalta. Aurinko paahtoi kuumasti. Olin päättänyt kuorman minimoidakseni jättää vaelluskengät alaleiriin ja jalassani olivat nyt painavammat ylävuoristokengät. Tempokin oli nopeampi, ja yläleiriin saavuttaessa totesimme matkan kokonaiskeston lyhentyneen ensimmäisestä noususta tunnilla. Aikamoinen tahti siis!
Yläleirin luksusmajoitus kahdelle
Matkalla Eddie, Heikki ja Mike olivat vitsailleet yläleirin “sillipurkkimajoituksen” kauheudesta meille poloisille, jotka päätyisimme samaan pikkuiseen metallipurkkiin Miken jo legendaarisiksi muodostuneiden “ydinlaskeumasukkien” kanssa. Mutta ainoana isompana ryhmänä saimmekin käyttöömme leirin keskellä olevan uudehkon puolipallon muotoisen majan. Olisimme kaikki yhdeksän (seitsemän länsihuipulle pyrkivää ja matalampaa itähuippua tavoittelevat norjalaiset naiset) samassa majassa, mikä oli loistava uutinen ainakin lämmön näkökulmasta.
Nousu oli ollut yllättävän raskas, ja kaaduinkin lähes samantien tavarat sisään saatuani nopeasta kiipeämisestä uupuneena nukkumaan. Ei uskoisi, että kotioloissa nukkuminen välillä tuottaa minulle vaikeuksia!
Myöhemmin päivällisellä messin pitkän pöydän ääressä oppaamme saivat jälleen aikaan suuttumusta. Jo edellisenä päivänä alaleirissä tasmanialainen Maja oli esittänyt kaikkia vaivanneita kysymyksiä reittisuunnitelmasta ja sääennusteesta. Ensin Dima oli sanonut sääennusteen olevan huono ja sen todennäköisesti tekevän Lenz Rocksilla yöpymisen mahdottomaksi. Kun Maja pyysi lisätietoa, raivostui pääoppaamme Sasha ja ärjyi Majalle, että meille kerrotaan juuri sen verran kuin oppaat katsovat tarpeelliseksi. Kyynelsilmin Maja perääntyi, ja muu ryhmä tuijotti välikohtausta hämmästyneinä.
Nyt ylä-basecampissa apuopas Dima ilmoitti, ettei Lenz Rocksilla yöpymisessä olisi järkeä. Oppaat olivat päätymässä siihen, että huiputusta yritettäisiin suoraan ylä-basecampistä. Jälleen Dima selitti asiaa huonolla sääennusteella. Kuitenkin informaation puuttuessa oli osa tiimiläisistä jo aiemmin kaivanut esiin sääennusteita. Myös muilta kiipeilijöiltä ja oppailta oli kysytty heidän käyttämiään ennusteita. Kaikki saamamme ja löytämämme sääennusteet lupasivat hyvää säätä. Kun sitten pyysimme Dimalta, voisiko asian tarkistaa, koska olimme saaneet ristikkäistä tietoa, vaihtoi apuopas perusteluksi epämukavan yöpymisen korkealla ja sen, että telttojen pystytys ja veden sulattaminen lumesta olisi työlästä.
Ryhmä oli huolissaan. Oppaat ovat vuorilla ehdoton auktoriteetti, mutta tässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Sääennusteperuste vaikutti olevan perätön. Minä, Heikki ja monet muut ryhmästä olimme yöpyneet korkeammallakin (Heikki ja minä Kilimanjarolla 4800 metrissä) ja tiesimme, mitä odottaa. Päällimmäinen syy Lenz Rocksilla nukkumiseen on se, että vaikka korkeus vaikuttaa mukavuuteen, lyhentää tuo yö huiputuspäivän nousua melkein tuhannella vertikaalimetrillä. Se tarkoittaa tunneissa noin 5–6 tuntia, mikä on valtavan pitkä aika jäisellä kiipeilyreitillä. Toinen asia oli, että kaikki tiimiläiset olivat valinneet nimenomaan tämän palveluntarjoajan, koska heidän ohjelmassaan on tuo väliyö. Nyt oppaat luopuivat täysin sääperustelustaan ja toistelivat meille, että yöpyminen Lenz Rocksilla olisi epämukavaa ja siksi heikentäisi mahdollisuuksiamme huiputtaa.
Lopulta Mike ehdotti järkevästi, että nyt kun meillä asiakkaina oli tiedossa oppaiden näkemys, miettisimme rauhassa ja tekisimme ryhmänä päätöksen omasta kannastamme. Tämän jälkeen esittäisimme yhteisen toiveemme oppaille, joilla olisi tämän jälkeen tietenkin viimeinen päätäntävalta siihen, kuinka toimittaisiin.
Päivällisen päätteeksi pääopas Sasha istui pöydän päässä, mulkoili synkkänä ympärilleen ja otti pitkiä siemauksia vesilasistaan. Ohimennen kiinnitin huomiota siihen, että lasi oli niin täynnä, että juomaa valui yli reunojen ja tämän tästä mies pysähtyi nuolaistakseen pisaroita sormistaan. Se näytti hassulta mulkoilun lomassa, mutta ketään ei naurattanut.
Koskaan minulle ei ole tullut mieleen vastustaa oppaan päätöstä. En niin nytkään tekisi, sillä paikallisopas tuntee olosuhteet ja vuoren parhaiten ja vastaa ryhmän turvallisuudesta. Ryhmän sisällä dynamiikka oli oikein hyvä. Mutta oppaidemme toiminta tuntui vähintäänkin erikoiselta. Ryhmän jäsenistä monet olivat kiivenneet hyvin erilaisissa paikoissa, monien erilaisten oppaiden kanssa eri kulttuureista. Mutta tämä ei ollut kulttuuriero. Jokin ei ollut kohdillaan.
Huolista huolimatta ylä-basecampin iltamaisemat nostivat hymyn huulille
Aamu alaleirissä valkeni – tai oikeastaan ei valjennut, vaan pysyi harmaana ja sateisena. Harmaat pilvet roikkuivat matalalla vuorten väliin juuttuneina. Leirin polut täyttyivät lätäköistä ja kurasta, joka hiljalleen hivuttautui aamutoimissaan puuhailevien kiipeilijöiden housunpuntteja pitkin.
Yön aikana olin havahtunut useaan otteeseen kylmyyteen. Pimeät tunnit ja kananlihalle nouseva iho pistivät miettimään, kuinka makuupussi riittäisi ylempänä, kun täällä alhaallakin oli näin kylmä. Keräsin vaatteita makuupussin sisälle lisälämmikkeeksi ja lohduttauduin ajatuksella, että ylhäällä kamppailisimme lunta ja jäätä vastaan. Ne –ainakin nyt – tuntuivat helpommalta vastukselta kuin salakavalasti kaikkialle ylettyvät kosteuden kalvakkaat sormet. Vesivanat valuivat pitkin teltan seiniä. Kiristin pussin suun mahdollisimman pieneksi, heiluttelin varpaitani ja hieroin käsivarsia lämpimämmiksi vilpoisilla sormillani. Olin helpottunut, kun kello naksahti kuuden kohdalle, ja leiri alkoi heräillä uuteen päivään.
Kiipeilyparinikin oli palellut yöllä, ja vaikka Heikki ei paljoakaan virkkonut, jäykistä liikkeistä saatoin nähdä, että kylmyys oli tehnyt ikävyyksiä hänen selälleen. Myös Mike nousi istumaan yskien ja aivastellen. Kaukasuksen sää oli ottanut ensimmäisen erävoiton.
Aurinko saapui aamuumme teltan oviaukkoon ilmestyvien Eddien hymyilevien kasvojen muodossa. Mies ojensi minulle kupillisen höyryävää teetä, ja kertoi irvistellen, ettei ensimmäinen leiriyö ollut hänelläkään mennyt mutkattomasti, vaan runsas vesisade oli ryöpynnyt telttaan ja suoraan Eddien makuupussiin.
Lämpimän teen joukosta löytyi pieniä tuoreen inkiväärin palasia. Liikkeelle lähtö vetristi kylmän kangistamat nivelet, pienen päänsäryn tulkitsin optimistisesti akklimatisaation käynnistymisen merkiksi. Peukalovarpaan nivelen kohdalla olevan mustelman peitin Compeed-laastarilla, jotta saisin lisäpehmustusta kenkien sisään. Päätä pyöritellen hymyilin teltan ohuiden seinien läpi tasaisena virtana kantautuvalle Eddien pulputukselle ja muiden tiimiläisten unisille vastauksille.
Tänään nousisimme ensimmäisen kerran ylempään basecampiin (Advanced Basecamp) 3800 metriin ja palaisimme sitten takaisin alas nukkumaan ja antamaan akklimatisaation pöhistä kropassa.
Aamiaisella messihuoneen vihertävässä valossa meille selvisi haaste, jota emme olleet osanneet ottaa huomioon: idea oli, että kantaisimme varusteet kahdessa erässä yläleiriin. Palatessa pitäisi varusteet tuoda yhdellä kantamisella. Päivärepullani (jonka tilavuus on 40 litraa) saisin kyllä varusteet kahdessa osassa ylös. Mutta ongelmaksi muodostuisi se, että paluumatkaa varten tarvittaisiin toinen kassi, eikä iso North Face -laukku ei tietenkään olisi hyvä kannettava 1100 metrin vertikaalinousua (tai -laskua). Sama ongelma oli useilla muilla ryhmän jäsenillä. Vain Miken kantamus mahdollisti kahden laukun kiinnittämisen toisiinsa – ja apuopas Diman mukaan edessä olisi haastavaa kivikkokiipeämistä, mikä ei valtavien kuormien kanssa ole turvallinen yhdistelmä.
Toinen hankaluus oli, että vaikka kiipeilyparini ei valittanut, näin hänen asennostaan, liikehtimisestään ja ilmeistään, että selkään koski paljon. Ongelma oli Heikille entuudestaan tuttu, samoin toimenpiteet sen korjaamiseksi, ja olimme varmoja, että huiputusyritykseen mennessä se saataisiin kuntoon. Mutta juuri nyt ajoitus oli varsin hankala.
Tietysti omaa hölmöyttä, ettemme olleet asiaan keskittyneet etukäteen. Ehkäpä pisaran voi laittaa vielä vähäisen expedition-kokemuksen piikkiinkin. Saamamme ennakko-ohjekaan ei asiaan ollut kantaa ottanut. Siinä oli vain todettu, että kantajia olisi saatavilla tarpeen mukaan. Mutta nyt Dima ilmoittikin olkiaan kohauttaen, että oli kauden loppu ja kantajat pääosin poistuneet alueelta.
Pienen häslingin jälkeen päädyimme siihen, että veisimme tänään ylös yhden ison kassin ja yhden päivärepun ja ylihuomenna toisen vastaavan satsin. Näin voisimme lastata raskaat tavarat pienempään ja ergonomisesti parempaan päiväreppuun ja pakata isoon kassiin vain kevyitä paljon tilaa vieviä tavaroita kuten makuupussit. Minä ottaisin päävastuun raskaammasta lastista, jotta Heikki saisi mahdollisimman rauhassa vetreyttää selkäänsä, mutta vuorottelisimme tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Paluumatkalla tarvitsisimme kantajan apua, sillä ei olisi mitenkään mahdollista kummankin kantaa kahta laukkua takaisin alas. Paluumatkan ongelman jakoi koko ryhmä, ja Dima lupasi löytää meille kantajia auttamaan paluumatkassa.
Lounaalla esiin nousi toinenkin hankaluus. Lieneekö johtunut kiipeilysesongin loppuaikojen alhaisista varastoista, mutta meille tarjoillut ruoka-annokset olivat auttamattoman pieniä. Kaikki lähes nuolivat lautasensa, mutta kun muutama nälkäiseksi jäänyt pyysi lisää, sillä edessä olisi tiukka päivä, apuoppaamme Dima kohautti olkiaan ja vastasi, ettei enempää ruokaa ollut. Epäuskoisina täydennystä pyytäneet tuijottivat tyhjiä lautasiaan. Kuin pisteenä i:n päälle keittiön valot sammuivat. Ruokailu oli päättynyt ja oli aika lähteä.
Vaellus ylempään basecampiin kesti viitisen tuntia. Aloitimme edellisenä päivänä tutuksi tullutta polkua ylös joen vartta ja jatkoimme halki “lentokentäksi” kutsutun valtavan, hiekan ja heinän peittämän tasanteen. Sen toisessa laidassa nousimme jyrkkää kivikkopolkua harjanteelle, joka johdatti meitä yhä jyrkkenevää reittiä ylös.
“Lentokenttä” oli ryhmämme saksalaissyntyisen Michaelin isän asemapaikka toisen maailmansodan aikana, ja täällä käytiin hurjia taisteluita. Nyt 73-vuotias poika Michael vaelsi saman alueen halki kohti vuoren huippua seitsemän muun kansallisuuden edustajan kanssa.
Aamun haasteiden jälkeen kaikki lähtivät liikkeelle hiukan vaisuina, mutta nopeasti kasvava tiimihenki alkoi pian paikata tunnelmaa. Moninainen ryhmämme oli täynnä mielenkiintoisia persoonia, jotka olivat kaikki sitoutuneet yhteiseen tavoitteeseen. Innostus nousi kohisten kauniin erämaan poluilla askeltaessamme kohti ylä-basecampiä, joka olisi keskeisin tukikohtamme tämän seikkailun aikana.
Maiseman vihreys muuttui hiekkaisen ruskeaksi, jota yhä suuremmat, harmaat kivikkoalueet enenevässä määrin hallitsivat. Hämmentävintä Kaukasuksen erämaassa on ehkä sen mittasuhteet: mikään ei ole pientä, mihinkään ei ole lyhyt matka eikä yksikään etäisyys taitu nopeasti. Olet kuin peukaloinen jättiläisten maassa, ja koska aivan kaikki on niin käsittämättömän valtavaa, hetken kuluttua et enää osaa hämmästellä suuruutta. Hyväksyt vain itsesi yksittäisenä lumihiutaleena loputtomassa hangessa.
Ilma oli rapsakan kirpeä. Silloinkin kun aurinko paistoi, oli lämpö iholla vain pinnallinen hipaisu – kuin auringonsäteiden terä olisi tylsynyt matkalla halki kylmien ilmamassojen. Heti kun pienikin pilvenhattara eksyi valon tielle, muuttui ilma teräväsärmäisen kalsaksi. Koko reissumme ajan sää toimi kuin ilmojen haltijat olisivat seuranneet kelloa: Ensimmäistä aamua lukuunottamatta aamuisin sää oli parempi, usein jopa aurinkoinen. Kolmeen mennessä iltapäivällä pilvet olivat kohonneet horisontista. Neljään mennessä tuuli ja satoi, alempana laaksossa vettä, ylempänä lunta. Parin kolmen tunnin kuluttua sää taas selkeni; alhaalla laaksossa pilvet jäivät viipyilemään vuorten väliin, ylempänä vuorella taas saimme useimpina iltoina todistaa kyyneleet silmiin nostattavan kauniita auringonlaskuja.
Matkalla ala-basecampistä ylempään kohtaamamme muutamat ryhmät olivat pääosin vaeltajia, eivät kiipeilijöitä. Tuntui kuin tällä syrjäisellä reitillä olisi vallinnut vuoren eteläpuolta iloisempi ja avoimempi tunnelma. Olimme Heikin kanssa jo aiemmin kiinnittäneet huomiota siihen, että ensisilmäyksellä kopeakatseiset venäläiset taisivatkin olla ennemminkin ujoja kuin tylyjä. He saattoivat vastata tervehdykseen vältellen tai vaisusti, mutta kohdatessaan ystävällisen katseen ja huomatessaan, ettei heiltä odotettu virheetöntä englannin kielitaitoa, he yleensä muuttuivat valtavan ystävällisiksi. Yhteisten sanojen puuttuessa sanomat saatiin perille elein ja ilmein.
Kiipeilyparini on ennenkin hämmästyttänyt minua kyvyllään omaksua nopeasti uuden kielen sanoja ja soveltaa oppimaansa. Heikki on myös jonkin verran reissannut Venäjällä aiemmin ja nyt hän laittoi parastaan käydessään ohikävelyn mittaisia keskusteluita vastaantulijoiden kanssa vuoripoluilla. Hämmästellessäni erästäkin kymmenen repliikin mittaista venäjänkielistä vuoropuhelua, Heikki purskahti nauruun:
– En minä oikeastaan itsekään tiedä, mitä sanon. Sanon vain kaikki oppimani asiat ja sanat peräkkäin – he vaan ilahtuvat varmaan yrityksestäni ja pyrkivät tulkitsemaan siitä jotain järkevää!
Jäätikkö oikealla, kivikko vasta varjona vasemmassa laidassa ja Elbrusin läntinen huippu kurkistaa pilvien lomasta
Jäätikön ilmestyessä näkyviin alkoi myös korkeus tuntua. Tuijotin kaukana edessä siintävää, lähes pystysuorana nousevaa massiivista kivikkoa ja tunsin hengästyväni jo sen näkemisestä. Olimme nousseet jo noin tuhat vertikaalimetriä sinä päivänä. Oli vasta toinen päivämme vuorella, joten hapottavat reidet ja keuhkot kylkiluita vasten puristava huohotus eivät olleet odottamattomia vieraita.
Kivikko muuttui kivisestä harjanteesta aaltoilevaksi leveäksi seinämäksi, jota kiipesimme yläviistoon. Niin liikkuvassa kivikossa en ole aiemmin ollut. Oli kuin jokainen kivi olisi ollut joko suoraan jään pinnalla tai liukuvan hiekan päällä. Kieli keskellä suuta pidimme katseen tiukasti edessä seuraavaa luotettavaa askelmaa etsimässä. Samalla yritimme kutistaa hartiat mahdollisimman kapeiksi kypärän reunojen alla, sillä ympärillämme ropisi tasaiseen tahtiin ylhäältä putoilevia kiviä, joiden koko vaihteli peukalonpäästä jalkapalloon.
Kukaan ei puhunut mitään, kun keskityimme tasapainoilemaan kivillä ja tarpomaan valuttavassa hiekassa. Yritimme edetä mahdollisimman nopeasti ylös seinämän aaltoilun muodostamista kouruista, jotta minimoisimme putoilevien kivien osumisen mahdollisuuden. Tiukasta keskittymisestä johtuikin varmaan se, että olimme jo miltei perillä, kun oivalsin kaukana yläoikealla vihreän peltisen rakennelman, joka näytti painovoimaa uhmaten roikkuvan mahdollisimman kaukana kiviharjanteen päässä, suoraan jäätikön reunan yläpuolella.
Pahamaineinen wc jyrkänteen reunalla
– Katsokaa tuonne, tuolla se on! Advanced basecamp! huusin innostuneena ja melkein tikahduin, kun samalla hetkellä katseeni siirtyi hiukan ylemmäs ja näin kauniissa auringonpaisteessa kylpevän kaksoishuipun. Se oli lähempänä kuin kertaakaan aiemmin – melkein saatoin koskettaa sitä!
Vain puolta tuntia myöhemmin astelimme ensimmäistä kertaa ylempään, kapealla kiviharjanteella sijaitsevaan ylä-basecampiin, josta tulisi yksi lempipaikoistani tällä vuorella. Ensiksi havaitsemani parakki oli leirin vessa, joka oli asianmukaisesti sysätty kiviharjanteen kauimmaiseen reunaan. Keskellä leiriä sijaitsi messirakennus. Messin ympärille kivikkoon oli ripoteltu kuin huolettoman näköisesti huiskaisten joukko matalia, peltisäilykepurkin näköisiä majoitteita, joihin niissä majoittumaan mahtuvien neljän ihmisen piti vuorotellen kontata sisään. Keskellä leiriä oli korkeampi, puoliympyrän muotoinen maja, jossa oli paikat jopa kymmenelle ihmiselle. Paikasta toiseen kuljettiin kivien välissä luikertelevia polkuja. Esimerkiksi reitti wc:lle vaati laskeutumista kapeaa polkua pitkin valuvalla hiekkarinteellä – mikä teki erityisesti yöllisistä vessareissuista jännittäviä.
Ylä-basecampin kylpyhuone on varustettu huippumaisemilla
Uskomattominta tuossa karulla tavalla kauniissa paikassa oli se, että suoraan harjanteen toiselta puolelta alkoi jäätikkö, joka nousi kohtisuorasti satulaan. Lumoava Kaukasuksen kuuluisin kaksoishuippu seisoi ylväänä yläpuolellamme ja antoi auringon sivellä kylkensä hohtomaalillaan.
Tänne majoittuisimme ylihuomenna – mutta valitettavasti vielä tänään marssisimme alas vesisateen täyttämään laaksoon. Vastentahtoisina palaamaan alas tyhjensimme reput kantamuksista ja nautinnollisesti köllötimme auringon lämmittämillä kivillä. Tuijotimme valkoista maisemaa ja yritimme hahmottaa vuoren valtavasta sylistä pikkuruisen polun, joka lopulta johdattaisi meidät kohti huippua. Jopa Lenz Rocks (4600 m), jonka tuuliseen kivikkoon yrittäisimme päästä viimeiseksi yöksi ennen huiputuspuristusta telttoihin lepäämään, näytti olevan miljoonan kilometrin päässä.
Kerätessämme voimia paluumatkalle keskustelimme – mistäpä muustakaan kuin huipulle pyrkimisestä. Olimme jo huomanneet, että tiimi tuntui varsin tasavahvalta, ja jo näin lyhyessä ajassa olimme saaneet luotua hyvää yhteishenkeä. Apuopas Dima kuitenkin herätti tiimissä huolestumista. Nuori mies oli jo kertonut, ettei hänellä ollut varsinaista oppaan koulutusta (“Tosin isäni kyllä kouluttaa oppaita, joten sehän on aika sama.”) ja nyt kävi ilmi, ettei Dima ollut koskaan aiemmin huiputtanut Elbrusia pohjoispuolelta (“Olen kyllä yrittänyt”, hän vastasi aikansa kierreltyään).
Vastentahtoisesti jätimme lopulta myöhäisen iltapäivän auringossa kylpevän yläleirin palataksemme alapuolellamme odottavan harmaan pilvimassan läpi sateiseen alaleiriin. Matkalla vesisade rysähtikin oikein kunnolla niskaamme, ja leiriin päästessämme kylmyys oli uinut kuorivaatteiden alle ja tuntui kalisevissa luissa asti.
Illalla jatkoimme keskustelua tiimin kesken. Kaikkia huoletti nuoren apuoppaan selkeä epävarmuus ja pääoppaamme haluttomuus yrittää kommunikoida tiimin kanssa kunnolla; antaa kiipeilyyn yleensä kuuluvia briiffejä tai vastata kysymyksiin. Ryhmän jäsenet pohtivat muun muassa, miten oppaat jakautuisivat itähuipulle pyrkivien norjalaisten kanssa, mitkä olivat reittimahdollisuudet ja sääennuste. Entä kuinka varusteet tuotaisiin paluumatkalla alas, kun kantajien saaminen Diman mukaan oli lähes mahdotonta – ja tietenkin mitä tapahtuisi, jos joku sairastuisi tai uupuisi matkalla. Jos saisimme huiputukseen vain kaksi opasta seitsemälle hengelle, olisi se alle vaatimuksen (vaadittu suhde 1:3) ja nostaisi merkittävästi keskeytysriskiä. Dima ei ollut koulutettu opas, joten hän ei todennäköisesti voisi toimia ilman Sashaa. Eli pahimmillaan meillä olisi vain yksi täysimääräinen opas.
Heikki ja minä olimme varsin hyvin tutustuneet viimeistä Seven Summits -vuortaan kiipeävän Mikeen, ja myönnettäköön, että Team Antipodiksi nimetty kolmikkomme oli kaikille meille taktisestikin hyvä ratkaisu. Mike on kokenut kiipeilijä ja hyvin perehtynyt reittiimme ja vuoreen. Hänellä oli vahva motivaatio vuoren huiputtamiseen ja mielelläni ajattelisin, että ehkäpä hänkin tunnisti meissä vahvuutta. Illalla sateen ropistessa alaleirissä telttojen kattoon, viimeisenä ennen nukahtamistaan Heikki kysyi, mitä Mike ajattelisi, jos opasvajeen vuoksi syntyisi tilanne, jossa huiputus uhkaisi keskeytyä. Miken sanat jäivät leijumaan pimeään telttaan:
