Tag: huiputus Page 1 of 2

Yukhin Peakin huiputus

On August 23, 2023

In Pamir-vuoret, Peak Lenin, Yukhin Peak

PÄIVÄ 8: Kurinpalautus (ABC)

Julma vihlonta ohimoilla herätti minut. Hapuilin pimeässä makuupussin sisällä kelloa: 04 aamuyöllä. Kipu oli niin kammottava, että nukahdin takaisin vasta kaksi tuntia myöhemmin otettuani särkylääkettä ja juotuani runsaasti vettä.

Aamulla kalsa tunne kallossa ja turvonneet kasvot muistuttivat aamuyön vihaisesta kivusta. Ankea olo antoi tilaa iloisemmille ajatuksille vasta, kun kiipeilyryhmä oli siirtynyt leirin läheisyyteen jäätikölle harjoittelemaan seuraavassa leirisiirtymässä tarvittavia teknisiä taitoja; nousukahvan käyttöä ja köysilaskeutumista. Hautova kuumuus antoi osviittaa siitä, millaisia lämpötiloja ylempänä jäätiköllä olisi. Hikinen taival oli edessä!

Vaikka päänsäryn jälkimainingit hellittivät jo hiukan otettaan, mielialani ei parantunut. Oppaiden briiffi seuraavana päivänä tapahtuvasta ensimmäisestä Yukhin Peak -huiputuksesta ei tavalliseen tapaan sytyttänyt innostuksen liekkiä, vaan keho tuntui raskaalta ja mielessä leijui omituinen vastentahtoisuus. Hengästyin tänään kovin nopeasti, ja ikävöin tytärtä niin, että sydän oli solmussa. Itsetuntoni tuntui olevan aivan pohjamudissa.

Kaikesta huolimatta mittauksissa tulokseni olivat poikkeuksellisen hyvät huomioiden edellisen päivän nousuvauhtimme: happisaturaationi oli 88 ja leposyke 60 iskua minuutissa. Vaikka siltä olo ei tuntunutkaan, mittareiden perusteella akklimatisaationi eteni erinomaisesti. Mutta mielen menninkäiset eivät jättäneet minua rauhaan ja ne saivat minut käpertymään yhä syvemmälle itseeni.

Illallisella messijurtassa pöytäämme istui hymyilevä jättiläinen; Singaporessa asuva Pavel, joka oli nyt saanut akklimatisaatiorotaatiot loppuun ja valmistautui huiputukseen. Jutustelimme hänen kokemuksistaan ylempänä vuorella ja neljännen leirin pystytyksen onnistumisen todennäköisyyksistä. Oli hyvin epätodennäköistä, että 6200 metrissä sijaitsevan Camp 3:n ja huipun välissä olevalla harjanteella leiriytyminen onnistui. Mutta nelosleiristä huiputtavien onnistumisen todennäköisyys oli merkittävästi suurempi kuin alempaa Camp 3:sta lähtevien. Kuitenkin kaikki huippuharjanteella käyneet painottivat välileiriytymisen onnistumisen harvinaisuutta, sillä olosuhteet harjanteella ovat äärimmäiset.

ABC (Advanced Base Camp) oli viihtyisämpi kuin olin osannut odottaa. Huominen Yukhin Peak -huippu seisoi suoraan leirin takana 5100 metrin korkeudessa. Mutta kun seisoin illan pimeydessä ihailemassa ylläni kirkkaana loistavaa linnunrataa, tunsin jonkin olevan vialla. Päivän ainoa päiväkirjamerkintäni oli hämmentynyt ja lyhyt:

“Olo tuntuu oudolta. Pelottaa, ei erityisesti mikään ja kuitenkin kaikki. Tämä on saatava kuriin.”

PÄIVÄ 9: Yukhin Peak (5134 m) huiputus!

Täsmälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisenäkin yönä, kivun salama halkaisi kalloni niin, että voihkaisin ääneen. Silmät tuntuivat kuin turvonneen umpeen, joten en vain saanut itseäni nousemaan, jotta olisin saanut vettä ja särkylääkettä. Koetin varovasti hapuilla makuupussia auki, mutta sen ulkopinta oli kostea. Olin ilmeisesti kuumeillut ja hikoillut pussin märäksi. Pussin avaaminen tarkoittaisi kylmän ilman hiipimistä iholle, mikä tuntui suorastaan ylitsepääsemättömältä. Joten painuin takaisin kosteaan pussiini ja käperryin pieneksi sykkyräksi.

Yukhin Peak (5100 m) , huippu on lumisen harjanteen korkein kohta vasemmalla

Jossain vaiheessa uni oli vienyt minut mukanaan. Aamulla oloni oli huomattavasti parempi, ja yön tuskailu oli kuin etäinen uni. Tunsin voimieni palanneen, ja vaikkei harmaa varjo täysin kadonnut mieleni laitamilta, hymyilin nyt aamuaurinkoon, kun nostimme reput selkään ja aloitimme vaelluksen kohti Yukhin Peakia. Tavoitteena oli kiivetä vuoren huipulle 5134 metriin ja yöpyä ensi yö hiukan huipun alapuolella. Näin saisimme ensimmäisen yön yli 5000 metrissä.

Vaellus alkoi siksakina nopeasti jyrkkenevää hiekkarinnepolkua. Ilma oli aikaisesta kellonajasta huolimatta reilusti yli 20 asteen. Selässä kannoimme noin 20 kiloa eli saman verran kuormaa kuin seuraavalle rotaatiolle lähdettäessä kantaisimme. Alkumatka sujui mainosti, vaikka jyrkäksi kivikoksi ja valuttavaksi hiekaksi muuttunut rinne ottivat nopeasti luulot pois kiipeilijöistä. Askeleeni kulki vakaasti ja rennosti ja nautin liikkeellä olosta.

Eräs vuorivaelluksen ominaispiirteistä on odottaminen, johon kuluu runsaasti aikaa. Odotetaan kehon sopeutumista ohueen ilmaan, sääikkunaa, omaa kiipeilyvuoroa reittien teknisissä kohdissa ja milloin mitäkin. Parhaimmillaan odottaminen on tehokas osuus kiipeämistä, sillä se tarjoaa lepoa ja mahdollisuuden ladata myös henkisiä akkuja. Mutta kun mieli on huonossa paikassa, odottamisen tarjoama tyhjiö antaa pelkojen ja huolten peikoille areenan mellastaa. Siksi oli aivan ihanaa päästä taas liikkeelle ja kuuntelin onnellisena kenkien rahinaa kiveä vasten.

Rinne jyrkkeni edelleen. Yksi askel muutti kaiken: nostin jalkani kiven päälle huomaamatta aavistuksenomaista hiekkakerrosta sen pinnalla. Siirtäessäni painon eteen ja ponnistaessani kiven päälle, kenkäni lipesi hiekalla. Liukastuksen seurauksena putosin kolmisenkymmentä senttiä kiven viereen, päädyin napakasti jaloilleni ja tasapainotin itseni nopeasti kiipeilysauvoilla. Kukaan ei edes huomannut pientä liukastusta.

Mutta jysähtäessäni maahan hampaani kolahtivat yhteen, ja jostain syystä tuo pieni kolhaisu vapautti saman päänsäryn, joka oli vainonnut minua edellisinä öinä. Otin särkylääkettä, piilouduin aurinkolasien taakse ja jatkoin matkaa nyt ohimolta toiselle risteilevien vihlaisujen tahtiin.

Ylittäessämme 4700 korkeusmetriä alkoi minulle tuttu vatsaoireilu. Olin odottanut sitä jo aiemmin, sillä yleensä se saapuu seurakseni jo ennen 4500 metriä. Akklimatisaatio oli siis onnistunut normaalia paremmin, mutta nyt oltiin selvästi ylitetty nousunopeusrajani.

Puolisen tuntia myöhemmin rinne jatkui loputtomana ja jatkuvasti jyrkempänä, kun jouduin myöntämään Pablolle, että olin ongelmissa. Argentiinalainen katsoi minua tutkivasti ja sanoi sitten:

– Asetu taakseni ja katso vain kantapäitäni. Pysy rytmissä ja älä pysähdy.

Tein työtä käskettyä. Pablo lähti liikkeelle, ja kiinnitin katseeni tiukasti hänen kantapäihinsä. Hain täsmälleen saman askelmitan ja aloin hengittää sen tahtiin. Hitaasti mutta tasaisesti etenimme rinnettä pitkin, ja löysin tasaisen rytmin, jota olisin voinut jatkaa loputtomiin. Muu ryhmä kiipesi aina välillä ohitsemme, mutta heidän pysähtyessään tauolle, kaakersimme tasaisen verkkaisesti ohi. Kaksi kertaa jouduin seisahtumaan oksennuksen noustessa suuhun.

– Älä oksenna. Menetät nestettä. Niele, jos suinkin pystyt, Pablo komensi napakasti ja taas tein työtä käskettyä ja nielin.

Noin kello 14, täysin kiipeilyaikataulussa iskimme hakut lumisen huippuharjanteen reunaan, ja varovasti kapealla jäälipalla nousimme viimeiset kymmenet metrit Yukhin Peakin huipulle 5100 metriin. Ensimmäinen huiputus oli onnistunut!

Olin suorastaan halkeamaisillani ilosta ja onnistumisen ylpeydestä. Olin osannut odottaa hankaluuksia, sillä 4000–5000 metrin keskivaihe on selvästi akklimatisaatiolleni haastava korkeus. Mutta olin tiennyt odottaa sitä ja selvinnyt siitä voittajana, ainakin jollain tavalla!

Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä laskeutuessamme hiukan huipun alapuolelle kohtaan, jossa oli tarkoitus leiriytyä, Pablo saapui viereeni. Hän polvistui, otti aurinkolasit silmiltään ja katsoi minua pitkään ennen kuin puhui:

– Seurasin sinua kiivetessäsi. Olet hyvin vahva; pärjäsit kuorman kanssa, et kompastellut ja pysyit hyvin vauhdissa mukana. Mutta sinulla on selkeät vuoristotaudin oireet. Täällä yöpyminen olisi liian aggressiivinen lähestyminen akklimatisaatioosi. Haluan, että sinä ja minä lähdemme alas.

Tuijotin Pabloa uskomatta korviani. Mutta minähän pääsin perille! Tein kaiken mitä käskettiin; nieleskelin jumalauta oksennuksenikin! Jäisinkö nyt muista jälkeen sopeutumisessani, jos en jäisi tänne? Vai oliko peli minun osaltani pelattu?

Kesti hetken ymmärtää, että mies on oikeassa. Pettymyksen kyynel taisi valua esiin aurinkolasin reunan alta, sillä mies tarttui rukkasen verhoamaan käteeni ja puristi sitä ystävällisesti.

Oppaan sana on laki, ja vaikka olin tikahtua huipulla leiriytymisen menettämisestä, nielin pettymykseni ja vaadin kiipeilypariani Heikkiä jäämään. Yö huippuharjanteella olisi hänelle upea kokemus ja vahvistaisi hänen akklimatisaatiotaan.

Niin autoimme harjanteelle jääviä pystyttämään teltat ja sitten lähdimme Pablon kanssa paluumatkalle. Matka sujui joutuisasti, sillä vain liuimme kengillä suurimman osan matkaa polveen ulottuvassa hiekassa kiviä väistellen. Saavuttuamme viimeisen leiriä edeltävän rinteen yläpäähän, istuimme juomatauolle ja pullautin suustani mielessä pyörineen ajatuksen:

– Muistan, kuinka muutama päivä sitten sanoit, että olet odottanut 25 vuotta päästäksesi tänne. Olen kauhean pahoillani, että vein sinulta mahdollisuuden kokea yö Yukhin Peakin huipulla.

Pablo kääntyi katsomaan minua, hymyili lempeästi ja taputti käsivarttani:

– Vuorivaelluksen idea ja tärkein tavoite ei ole huiputus. Tavoite on olla täällä; elää ja kokea luonto ja vuori jokaisena päivänä sellaisena kuin se tulee. Huippu sitten tulee, jos se tulee, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta siihen, kuinka hieno tämä matka on. En haluaisi olla missään muualla kuin juuri täällä, tässä hetkessä, sinun kanssasi, kun käymme tätä keskustelua.

Vaivalloisesti nielin kurkkuuni nousseen palan, vilkaisin vaivihkaa Yukhin Peakin huipulle, jonka tuntumassa saatoin erottaa telttamme pieninä väriläiskinä. Sitten hymyilin Pablolle ja myönsin, että minulla taisi olla vielä paljon opittavaa. Hän pukkasi minua hymyillen olkapäähän ja niin me jatkoimme matkaa.

Leiriin saavuttuamme peseydyin ja kaaduin sitten hetkeksi nukkumaan. Herätessäni päänsärky oli laimentunut tasaiseksi jomotukseksi ja vatsa rauhoittunut lainehtivaksi mereksi. Päivällisellä jurtassa oli hiljaista, sillä paikalla olimme vain minä ja Pablo sekä pari muuta, sveitsiläisen kiipeilyryhmän jäsentä, jotka olivat niinikään joutuneet palaamaan alas nukkumaan. Tuijotin tuoksuvaa ruokavuorta kulhossani ja yritin keksiä keinon saada sen nieltyä, kun Pablo avasi keskustelun:

– Olen miettinyt parin päivän aikaisia oireitasi ja yöllisiä päänsärkyjä. Kuten aiemmin sanoin, oireiden kokonaiskuva on lievä vuoristotauti. Jos olisimme jääneet huipulle yöksi, luultavasti yön aikana oireesi olisivat vahvistuneet niin, että huomenna olisimme pakotettuja palaamaan base campiin. Teimme oikean päätöksen.

Opas katseli minua harmaan hiuspörrönsä alta ja pysyi hiljaa, kunnes vastasin myöntävästi. Sitten hän jatkoi:

– Sinun akklimatisoitumisesi selvästi vaatii perinteisempää climb high and sleep low -lähestymistä. Et ole ollenkaan ainoa, olen tavannut monia kaltaisiasi kiipeilijöitä. Ehdotan, että aloitat Diamoxin heti. Jos aloitat sen nyt, voit jatkaa nousua. Jos odotamme oireiden voimistumista, olemme luultavasti vuorokauden sisällä tilanteessa, jossa joudumme keskeyttämään.

Miljoona ajatusta sinkoili mielessäni. Aloittaisin siis vuoristotautilääkityksen nyt – mitä jos oireet vahvistuisivat silti? Olin nyt menettänyt yön yli 5000 metrissä eli olisin pahasti takamatkalla muuhun ryhmään nähden, kun nousisimme Camp 2:een 5300 metriin. Kestäisikö kehoni sellaista nousua?

Mutta Pablo oli oikeassa: joko aloittaisin lääkityksen nyt tai Peak Lenin olisi osaltani ohitse.

Pollux – huiputus

By Janiina

On August 6, 2020

In alpit, breithorn, Breithorn, eurooppa, italia, Pollux

Päivä 3: Pollux – huiputus

Hiivimme hotellin pimeän aulan läpi. Aamiaiseen oli vielä sen verran aikaa, ettei henkilökuntaakaan näkynyt. Ulko-ovella aamun raikas ilma löyhähti kasvoille tuoksussaan aurinkoa ja ripaus ympäröivien huippujen lunta. Vaelsimme halki äänettömän, vielä nukkuvan Breuil-Cervinia-kylän keskustan, sen toisella laidalla olevaan pieneen leipomoon, ensimmäiseen joka avasi ovensa aamun kulkijoille. Tuskin olin saanut ensimmäisen pisaran pehmeää cappuccinoa kielelleni, kun oppaamme Fabrizio astui sisään. Sisääntulo oli lähtölaukaus ensimmäiselle kiipeilypäivälle, ja tunsin jalkani alkavan pöydän alla rummuttaa levottomasti lattiaa kuin laskien sekunteja lähtöön.

Fabrizio kertasi ohjelman: tänään vaeltaisimme tuntien matkan Plateau Rosa -jäätikön halki ja iltapäivällä pyrkisimme Pollux-vuoren (4092 m) huipulle. Kreikkalaisesta mytologiasta nimensä saaneesta vuorikaksikosta (Pollux ja Castor) juuri Pollux valikoitui kohteeksemme, sillä yksi sen kiinnostavimmista huiputusreiteistä on kivikkokiipeilyä, joka olisi hyvää harjoitusta Matterhornia ajatellen. Huiputuksen jälkeen laskeutuisimme jäätikön alalaidassa sijaitsevalle majalle yöksi. Huomenna palaisimme takaisin jäätikön laidalla sijaitsevan Breithorn-vuorijonon Sveitsin ja Italian rajalla sijaitsevaa huippuharjannetta pitkin huiputtaen matkalla sekä Breithorn Centralen (4160 m) että vuorijonon päähuipun Western Breithornin (Occidentale Breithorn, 4165 m). Vielä senkin jälkeen jäisimme yöksi ylös, tällä kertaa Rifugio Guide del Cervinolle aivan gondoli-hissien kupeeseen akklimatisaation maksimoimiseksi.

Breithornin vuorijono ja kaksoset Castor ja Pollux

Suunnitelma sai sukat pyörimään jaloissa: Polluxin kallio-osuus olisi jännittävä, ja huominen traverse kuulosti kertakaikkiaan upealta (ja hiukan pelottavan raskaalta)! Kaksi yötä ja kaksi päivää lähes koko ajan 4000 metrissä olisi aivan erinomainen tapa sopeuttaa kehoa ohueen yläilmaan.

Tovia myöhemmin nousimme gondoli-hisseillä Plateau Rosa -jäätikön reunalle, ja aloitimme hikisen vaelluksen ylös jyrkän laskettelurinteen laitaa aamuvirkkujen laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme kepein suksin. Reilun tunnin kuluttua pysähdyimme huohottaen vuorijonon reunimmaisen Klein Matterhorn -vuoren hissiaseman läheisyyteen. Ohut ilma ja jyrkkä nousu pistivät puhaltamaan. Kuumana pilvettömältä taivaalla helottava aamuaurinko heijastui jäätikön pinnasta ja muutti olosuhteet saunamaisen hiostaviksi. Silti se oli maisema, joka salpasi hengityksen: valtaisa, auringonsäteiden hopeanhohtoiseksi maalaama jäätikkötasanne, jonka reunalla kulki tasaisena nauhana kauniiden nelitonnisten vuorten ketju. Korkeana yllämme kaartuva syvänsininen taivas, joka näytti jäätikön takareunassa sukeltavan Polluxin ja Castorin taakse. Vuoriketjun ja jäätikön rajaa koristivat pelottavina kurkottelevat serakit, ja siellä täällä jäätikköä halkoi railo kuin täydellisyyttä korostava irvistävä arpi.

Vesihuikan jälkeen kiinnitimme jääraudat, muodostimme köysistön ja ryhdyimme ylittämään jäätikköä rauhallisessa tahdissa, sillä vaikka jääkenttä oli pääosin vain lievästi polveilevan tasainen, nopea nousu yli 3500 metriin vei halut kiirehtiä suotta.

Kolme tuntia myöhemmin tauko oli todella tervetullut, kun hikisinä ja puhaltaen pysähdyimme alati jyrkkenevän nousun notkelmakohtaan Polluxin juurelle. Jäätikön toiselta laidalta pieneltä nyppylältä näyttäneen vuoren irokeesimäinen kivikkoharjanne nousi nyt lähes aggressiivisen jyrkkänä edessämme…tai ehkä vaikutelman loi pohkeissani hapottava nousu ja keuhkoja pingottava tarve saada lisää happea.

Nousimme kiviharjanteen juurelle, missä laskimme reput maahan ja istuimme toviksi tankkaamaan ja lepäämään. Reput jäisivät tähän teknisempää pinnistelyä vaativan huiputusyrityksen ajaksi. Retkotin tyytyväisenä lämpimillä kivillä, juttelin Heikin ja Fabrizion kanssa laiskasti ja rouskutin suklaalevyä, jonka avaamista olin odottanut monta päivää. (Syön vuorilla RitterSport-suklaita. Siellä ne maistuvat aivan taivaalliselta. Maistoin sellaista kerran merenpinnan tasolla ja se oli ällön sokerista – jotkut asiat selvästi kuuluvat vuorille ja siksi niitä kannattaa odottaa.) Tuo oli yksi niitä elämän pieniä täydellisyyden hetkiä, seikkailun ensimmäisten askelten aikana; korkeudessa pienenä luonnon kauniissa sylissä, mutta vahvana ja valmiina tarttumaan edessä olevaan haasteeseen.

Sitten oli aika lopettaa haaveilu ja ryhtyä hommiin. Fabrizio lyhensi köyttä, ja punaruskea louhikko johdatti meidät kohti huippua. Lyhyessä köydessä kiipeäminen on haastavaa, sillä jokainen liike pitää tehdä huomioiden kiipeilyparin tilanne ja seuraavat liikkeet. Tahaton nykäisy ja liian hidas seuraaminen saattaa estää toisen nousun tai aiheuttaa putoamisen. Niinpä keskustelu tyrehtyi vain kulloinkin käsillä olevaan tehtävään liittyviksi lyhyiksi haukahdusmaisiksi viesteiksi.

Kiven pinta oli lämmin käsiäni vasten, ja auringonsäteiden terävät kärjet hivelivät niskaa ja korvalehtiä. Kuumuus ja ponnistelu saivat hien virtaamaan. Yläpuolellamme kohoavalla seinällä oli runsaasti hiekkaa ja irtokiviä – jokainen askel tuli valita tarkkaan, jotta jalka ei lipsahtaisi tai kiviä ei putoaisi alapuolella olevien kiipeilijöiden niskaan. Kieli keskellä suuta uppouduin täydellisesti Polluxin karheaan seinämään ja nautin etenemisen tunteesta. Vaikka ilman ohuus tuntui painavana reisi- ja pohjelihaksissani, nousu sujui jouhevasti. Vain muutaman kerran jouduin hetkeksi pysähtymään ja tuijottamaan kalliota edessäni, kunnes oikeat otteet ja askelmat ilmestyivät esiin.

Yhtäkkiä kallio loppui ja edessämme seisoi madonna-patsas, joka yleensä Italiassa markkeeraa huippua. Heikiltä pääsi jo ilon älähdys, mutta sitten huomasimme, ettemme olleet vielä perillä. Vielä viimeinen, kapea luminen polku jyrkkää harjannetta ylös. Tasaisesti tampaten, kiirettä välttäen, auringolle hymyillen.

Ja sitten 19.7. kello 14.16 seisoimme Polluxin huipulla 4092 metrin korkeudessa merenpinnasta. Nostin kädet taivasta kohti ja päästin ulos reissun ensimmäisen huiputushuudon – mahtaakohan huipulle saapumisen ilo koskaan haalistua? Tuskinpa vain, niin upea 360 asteen vuoristopanoraama palkitsi tehdyn työn!

Tovin lepäsimme huipulla ja tankkasimme Heikin ja Fabrizion piirrellessä viivoja lumeen kinastellessaan, kulkiko Italian ja Sveitsin välinen raja täsmälleen huippupolkua pitkin. Lopulta kivikon alapäähän, reppujen luo jätetyn veden houkutus kävi kuivalle kurkulle liian kutsuvaksi ja oli aika aloittaa laskeutuminen.

Kuten aina, alas vuorelta laskeutuminen on tiukkaa ja tarkkaa hommaa. Hiki valui otsalta silmiini, ja päivä alkoi todella tuntua lihaksissa. Rauhallisesti, mutta mahdollisimman tehokkaasti, laskeuduimme samaa reittiä kuin olimme nousseetkin. Jos nousu oli mennyt kuin siivillä jännittävään tehtävään upottautuessani, laskeutuminen sitten kestikin vähintään vuosituhannen (tosin kelloni väitti, että molemmat suunnat veivät suurinpiirtein saman verran aikaa). Väsyneet jalat alkoivat tuntua hiukan epävakailta – siksi entistä tarkemmin asetin jokaisen askeleen kohdalleen, ja välillä jopa turhan helposti huomasin ottavani ylimääräisen käsiotteen.

Kurkkuni oli kuin beduiinin sandaali siihen mennessä, kun pääsimme kivikon juurelle reppujen luo. Ahnaasti tyhjensin koko lopun sisällön vesipullostani. Pienen hengähdyksen jälkeen alkoi vielä pitkä laskeutuminen Rifugio Guide Della Val D’Ayas -majalle jäätikön alareunaan 3420 metrin korkeuteen merenpinnasta. Kompuroidessamme kostean tahmaiseksi muuttuneessa lumessa jyrkähköä rinnettä alas, en voinut olla miettimättä, että vain joidenkin tuntien kuluttua löytäisin itseni tamppaamassa tätä samaa polkua ylös….omituinen laji.

Kuuma iltapäivä oli tehnyt tehtävänsä jäätikölle, ja vältellessämme railoalueita kuulin kerran jos toisenkin ihokarvat pystyyn nostavaa jyrinää lumivyöryjen lähtiessä liikkeelle jäätikön laidan seinämillä. Nousu laaksosta suoraan neljään tonniin ja huiputus samana päivänä taisivat jo hiukan vaikuttaa huomiokykyynkin. Nimittäin astuessani isolta osin lumen alla peitossa olevan railon yli, huikkasin varoituksen taakseni – vain kuullakseni muutamaa sekuntia myöhemmin humahduksen ja älähdyksen, kun Heikki upposi reittä myöten railoon. Pelästys vapautti meissä molemmista väsymys-monsterin, sillä noina parina humahduksen sekuntina ehdimme käydä sananvaihdon, joka nyt jälkikäteen naurattaa – mutta tuossa hetkessä molempien kasvot olivat varsin tiukat:

– Mä just käskin sun varoa sitä railoa!

– Ja NYTKÖ on oikea aika alkaa haukkua?

Onneksi nalkutusälähdykseni ei estänyt toimintaa, vaan samanaikaisesti säntäsin eteenpäin kiristääkseni köyden, ja Fabrizio reagoi iskemällä hakun jäähän ja vetämällä köyden kireälle. Mutta onneksi railo oli kapea, ja Heikki pääsi nopeasti takaisin tolpilleen. Pulssit ehtivät kuitenkin nousta sen verran, että loppumatka edettiin varsin tarkkaavaisen hiljaisuuden vallitessa.

Muutamia hetkiä myöhemmin väsynyt ja janoinen köysistömme saapui vuorimajan pihaan. Heti saatuani käsiini vesipullon, lähes nielaisematta kertaakaan tyhjensin puolitoista litraa vilpoisaa nestettä kuivaan kehooni. Kuin vesi olisi sulanut suoraan huulilta ihohuokosiini, niin janoinen olin.

Lääkitsin kantapäihini muodostuneet ikävännäköiset rakot (liian ohuet sukat), tuuletin ja kuivatin hikiset varusteeni nauttien väsymyksen ja ilon aaltojen läikehdinnästä mielessäni. Nälkä raateli vatsaani: olimme syöneet vain aamiaisen varhain laaksossa leipomossa ja sen jälkeen kiivenneet pitkän päivän pelkästään makeiden välipalojen voimin (tästä ehdoton kehityskohde eväiden suunnitteluun!). Ei siis ihme, että Heikki ja minä istuimme majan karussa tuvassa pöydän ääressä jo viisitoista minuuttia ennen päivällisen tarjoilua ja tuhosimme kovaa vauhtia korillista leipätikkuja.

Päivällisen jälkeen siirryin noin postimerkin kokoiseen huoneeseen, jossa tiimimme viettäisi yön. En edes yritä kuvailla, millaiselta tuollaisessa huoneessa tuoksuu, kun se täytetään väsyneillä, likaisilla kiipeilijöillä ja heidän hikisillä vaatteillaan. Peitimme ikkunan takilla (Osaako joku kertoa, miksi alppomajoilla ei ole ikkunaverhoja?!) ja kömmimme sänkyyn. Huomenna olisi suuri päivä ja vaativa traverse pitkin Breithorn-vuorijonon harjanteita.

Heikin tasainen hengitys yläsängystä täytti pian hiljaisuuden. Vaikka olin väsynyt, uni tuntui karanneen. Ajatukset laukkasivat raivokkaasti mielessäni. Yritin tyhjätä ajatukseni ja asettua, mutta mieleni ei kertakaikkiaan suostunut yhteistyöhön. Siinä vaiheessa, kun murehdin tyttäreni verkkopankkitunnuksia, oivalsin, että nyt kannatti ehkä pysäyttää tilanne ja antaa itselleen muuta ajateltavaa.

Nousin ylös, sujautin jalkani majan sisätossuihin ja hiivin ulos huoneesta kohti alimman kerroksen wc-tiloja – vain törmätäkseni rappusissa Fabrizioon, joka sihahti innoissaan:

– Come quickly! You have to see this!

Tietämättä, miksi hiivimme, hiippailin varpaisillaan oppaan perässä vessaan ja näin omituisen näyn. WC-tilan katon rajassa olevasta ikkunasta minua tuijotti valtava vuoristokauris – ei kun niitä oli kaksi! Jähmetyin paikoilleni.

– I have never seen one so close before!
Vuorioppaamme intoili, ja tuijotin haltioituneena suurikokoisia kauriita, joiden massiiviset sarvet ovat kooltaan lähes puolet niiden kehosta. Hetken me neljä tuijotimme toisiamme. Isompi kauris liikkui ensin… ilmeisesti todettuaan, ettemme olleet uhka, se alkoi nuolla ikkunanpieliä. Pian toinen kauris seurasi esimerkkiä. Vieressäni hengitystään pidättävä Fabrizio sihisi korvaani, että ne nuolevat betoniseinästä suolaa.

Seuraavan puolen tunnin ajan seurasin ikkunan läpi luonnon minulle noin metrin päähän järjestämää show’ta, kun kauriit puuhailivat ikkunoiden takana, välillä kolistelivat leikillisesti sarviaan ja sitten taas palasivat touhuamaan ikkunanpielien parissa. Jossain vaiheessa huomasin Fabrizion kadonneen selkäni takaa ja myöhemmin sain kuulla hänen hiipineen hakemaan kameransa ja menneen ulos kuvaamaan kauriita.

Lopulta vuorikellarin kylmä paljaissa varpaissani ja käsivarsillani pakotti minut liikahtamaan. Isompi kauris säpsähti ja jähmetyin taas. Eläin katsoi ikkunasta sisään, ja pienen hetken tuijotin suoraan sen mustiin silmiin. Kuin tiedostamatta tilannetta kuiskasin pienellä äänellä:

– Minä olen ystävä.

Kuin olisi kuullut sanani kauris katsoi minua uudelleen silmiin, heilautti päätään ja sen valtavat, teräväkärkiset sarvet jysähtivät ikkunankarmiin niin, että hypähdin. Todettuaan minut vähäpätöiseksi, eläin kääntyi ja ryhtyi taas kolistelemaan sarviaan takana seisovan lajitoverinsa kanssa.
Hiivin hiljaa takaisin yläkertaan, piilotin jäiset varpaani karhean viltin alle, ja nukahdin unettomaan uneen kauriin upeat, syvät silmät viimeisenä kuvana mielessäni.

Virallinen huiputuskuva: Pollux (4092 m) 19.7. klo 14.16

Barrancas Blancas – huippupäivä ja pako sähkömyrskystä

By Janiina

On February 9, 2020

In Atacama, Barrancas Blancas, Chile, Etelä-Amerikka, Laguna Verde

Herätyskello pirahti aamuyön pimeydessä merkiksi siitä, että oli aika lähteä tavoittelemaan Barrancas Blancas -tulivuoren 6050 metrissä sijaitsevaa huippua. Tunnustelin vointiani, mutta vaikka oloni oli selkeästi edellistä päivää parempi, eilisen ikävä kokemus oli niin kirkkaana mielessä, että sain itseni kiinni etsimästä syitä olla lähtemättä edes yrittämään.
Otsalampun valossa vilkaisu kiipeilypariini riitti kertomaan, että toisella puolella pientä telttaamme tilanne ei ollut juuri parempi. Heikin silmät olivat uupuneet ja kasvot turvonneet. Hän ei ollut juurikaan nukkunut ja istui tyhjä ilme kasvoillaan teltan ovea tuijottaen.
Emme montaa sanaa vaihtaneet raapiessamme nahkeat ja hiekkaiset vaatteet yllemme ja kasatessamme varusteet reppuihin.

Aamiaisella vastassa oli lopen uupunut tiimi. Hassua kuitenkin oli, että juuri kaikkien yhteen ääneen avoimesti toteama väsymys ja haluttomuus lähteä kiipeämään oli se, joka valoi minuun rohkeutta ja halua jatkaa. En ollut yksin tunteideni kanssa. Jos Mount Everestillä ja maailman muilla suurilla vuorilla kiivenneetkään eivät olleet täysissä voimissa ja motivaation aallonharjalla, ehkä minunkin oli ihan ok olla väsynyt. Huonovointisuuden aallot pyyhkivät edelleen ylitseni aina silloin tällöin ja varmistin Cristianilta, miten tilanne hoidetaan, jos joutuisin keskeyttämään. Oman keskeytyksen käsittely olisi kurjaa jo pelkiltäänkin, ja en taatusti halunnut sen vaikuttavan muuhun tiimiin. Cristianin luvattua, ettei minun mahdollinen epäonnistumiseni vaikuttaisi tänään muiden huiputusmahdollisuuksiin, tein oman hiljaisen päätökseni huiputukseen sitoutumisesta ja nousin pöydästä valmistautuakseni lähtöön.

Minuun suuren vaikutuksen kiipeilykokemuksillaan tehnyt Fredrik on kiivennyt monia maailman syrjäisiä vuoria erittäin haastavissa olosuhteissa. Vaitonainen ruotsalainen ei pyytämättä tarinoitaan jakanut, mutta kahden kesken kysyttäessä kyllä kertoi avoimesti reissuistaan. Nyt hän ilmestyi viereeni, kun sinimustassa aamuyössä seisoin tuijottamassa Laguna Verden suolajärven selälle.

– Joskus on todella vaikeaa muistaa, miksi nämä paikat valitsee aurinkorannan sijaan. Välillä on vielä hankalampi keksiä syitä nousta teltasta juuri tänä aamuna, ruotsalainen puuskahti ja hieraisi kasvojaan väsyneenä. Hymyilin pimeyteen sanojen oudosti reipastamana ja totesin virnistäen:

– Ja silti valitsemme näin – joka kerta! Joko olemme hulluja tai sitten tämä sen ponnistuksen arvoista.

– Luultavasti vähän molempia! Fredrik vastasi virnistykseeni ja piristyneinä kiipesimme maastoautoon, jolla siirtyisimme puolen tunnin ajomatkan leiristä Barrancas Blancasin huiputusreitin alkupisteeseen.

Aurinko alkoi nousta matkan aikana. Heikki ja Fredrik nukkuivat takapenkillä, minä olin liian levoton nukahtaakseni. Kuten aina, auringonnousu toi muassaan toivon, ja puoli tuntia myöhemmin astuessani ensi askeleet vuoren rinteellä, mieleni oli jo valoisampi.

Barrancas Blancas on kaunis tulivuori, jonka kraaterista puuttuu osa kauan sitten tapahtuneen räjähdyksen seurauksena (siitä tulee muuten mieleen vuonna 2017 kiivetty Mount Meru -tulivuori Tansaniassa. Se tarina alkaa täältä: Leopardikuume iskee jouluna – Mount Merun lähestyminen).

Kiipeäisimme Barrancas Blancasin kraaterin repeämiskohdasta reunaa ylös ja lähes 6000 metriin päästyämme, kiertäisimme puolikkaan kehän kraaterin reunuksen korkeimmalle kohdalle. Cristian varoitti, että edessä oli raskas päivä:

– Nousu kraaterin reunukselle on todella rankka, ja vaikka reunusta kiertäessä emme enää nouse jyrkästi, olemme jo 6000 metrissä ja liikkuminen on raskasta. Reitti on raskas myös psyykisesti, sillä valehuippuja on neljä. Pysykää sitkeinä!

Auringonnousut salpasivat hengen joka aamu

Barrancas Blancas todella otti heti luulot pois. Kraaterin repeämäkohdasta alkanut nousu oli alusta asti niin jyrkkä, että ryhmä sai ponnistella tosissaan. Aurinko oli tietenkin tuonut toivon lisäksi muassaan myös kuumuuden, ja jo ensimmäisen tunnin aikana olimme taas tuttuun tapaan hiestä märkiä.

Kehoni tuntui kestävän nousua kohtuullisen hyvin. Raskaalta meno tuntui, mutta ei kohtuuttomalta, ja pysyin ryhmän rauhallisessa tahdissa. Tahdonvoimani kuitenkin oli kateissa, ja aamun tunnit kuluivat loputtoman päänsisäisen kaupankäynnin parissa. Yritin taivutella itseäni vuoroin jatkamaan ja vuoroin lopettamaan, enkä oikein edes itse tiennyt, kumpaa ääntä halusin seurata. Mutta hyvää tuossa hiljaisessa keskustelussa itseni kanssa oli se, että aika kului sen parissa varsin nopeasti. Myös Heikki oli paljon vaisumpi kuin normaalisti. Hiljaisen yhteisymmärryksen vallitessa ponnistelimme peräkkäin ylös yksitoikkoisen tutulta tuntuvaa, Atacaman vuorille tyypillistä valuttavaa hiekkarinnettä.

Vaikka hiekan ja kivien loputon laavamainen sekoitus vaihtelemattomuudessaan hiveli välillä ärsytyskynnystä, tämä vuori oli toisenlainen kuin edelliset. Lähes koko reitti huipulle asti oli jatkuvasti silmiemme edessä, ja aamun pitkien tuntien aikana kraaterin karhean reunuksen profiili pastellitaivasta vasten painui lähtemättömästi mieleeni. Myös horisontissa silloin tällöin vilahtava Ojos del Salado piristi kummasti mieltä ja muistutti, miksi olin täällä. Jälleen kerran saattoi todeta, kuinka hyvä tiimihenki tuo kiipeilyyn iloa. Vaikka kiivetessä kukaan ei juurikaan jaksanut puhua, lyhyillä tauoilla vallitsi rento ja huumorintäytteinen tunnelma.

Parin tunnin kuluttua, ensimmäisellä pidemmällä tauolla istuin kasvot käännettyinä kohti kauempana kimmeltävää Laguna Verden suolajärveä. Heikki torkkui vieressäni hiljaisena ja ryhti hiukan lysyssä. Vedin henkeä ja tunnustin:

– Kuule, taitaa olla, etten pääse tänään ylös asti. Olo on vetämätön eilisen jäljiltä, ja vatsa on aina vaan kipeä. Mutta jos olen ihan rehellinen, pahin ongelma taitaa olla korvien välissä: eilinen kokemus oli niin hirveä, että se taisi viedä tahdonvoimani. Jos haluan onnistua Ojosilla, minun pitää korjata se.

Kiipeilyparini nosti katseensa ja nyökkäsi myöntäen:

– Minäkin olen ihan loppu.

Päätimme ottaa tavoitteeksi kraaterin reunalla 5700 metrissä sijaitsevan satulan. Se olisi meille uusi korkeus ja samalla reilusti yli edellisen päivän nousun. Sen jälkeen voisimme päättää yksi pätkä kerrallaan, jatketaanko.

Jyrkkä nousu jatkui. Aina välillä luulimme seuraavan kivikon takana olevan hiukan loivempi osuus – joka kerta olimme väärässä. Itse asiassa vuoren muodosta johtuen koko reitin näkyminen olikin ollut harhaluulo. Saapuessamme 5500 metriin, kivikon takaa paljastuikin, ettei välitavoitteeksi asetettu 5700 metrin satulaharjanne ollutkaan tunnin matkan päässä. Juuri ennen satulaharjannetta kraateri teki vasemmalle jyrkän lenkin, joka lisäsi kiipeilymatkaa toista tuntia. Toisaalta, onni onnettomuudessa; jos olisin tiennyt tuosta ylimääräisestä koukerosta ennen kuin se yllättäen pöllähti eteeni, olisin saattanut luovuttaa. Nyt olimme jo niin lähellä, ettei enää oikein voinut antaa periksi!

Viimeisellä, kraaterin sisäpintaa pitkin kohti satulaa kulkevalla vaakareitillä (traversella) jättäydyin viimeiseksi, sillä tunsin vauhtini alkavan hidastua. Vatsassa mylläsi taas voimakkaammin, ja raajat tuntuivat heikoilta. Traverse oli kuitenkin jännittävä kiemurrellessaan kivikossa ja paikotellen hyvinkin ilmavissa paikoissa. Alle metrin levyisellä polulla toisella puolellamme oli rouhea kiviseinä, toisella pitkä pudotus kraaterin pohjalle. Traversen aikana nousu oli muita osioita loivempaa ja lopulta pysyin kuin pysyinkin hyvin tiimin mukana.

Tauko uudessa korkeudessa ja henkinen taistelu jatkamispäätöksen kanssa.

Ja sitten olimme perillä. Korkeammalla kuin olin koskaan aiemmin ollut, 5700 metrissä! Istahdimme tuulisen satulan reunamalle ja katselimme hiljaisina kuumassa väreilevässä auringossa kylpevää aavikkovuoristoa. Tätä päivää vahvasti sävyttäneen harmaan mielialan alta tunsin esiin pulahtavan ilon kuplan ja hymyilin kiipeilyparilleni. Hän vastasi hymyyni väsyneesti ja olen varma, että ajattelimme samoin. Me olimme saavuttanut välitavoitteemme, tästä eteenpäin kaikki olisi plussaa!

Päättäväinen tankkaus vastentahtoiseen vatsaan ja olin valmis yrittämään myös seuraavan pätkän. Edessä oli reitin vaikein ja jyrkin osuus: nousu kovassa tuulessa todella jyrkkää polkua kraaterin reunukselle. Jos sen nousun pääsisi, loppumatka olisi loivempaa ja polveilevampaa polkua valehuippujen ohi – vaikka toki yli 6000 metrissä sekään ei sunnuntaikävely olisi. Jos kuitenkin pääsisin sinne asti, minulla olisi mahdollisuus huiputtaa. Jos taas en, en ainakaan olisi luovuttanut nyt, kun olin juuri tankannut ja jaksoin sillä hetkellä jopa hymyillä!

Super Mario päivätorkuilla 5700 metrissä

Käännyin Cristianin puoleen ja kysyin, saisinko kiivetä hiukan jäljessä Marion kanssa. Luvan saatuani asettauduin kolmen hengen jonomme keskimmäiseksi Marion ja Heikin keskelle ja matka jatkui.

Luulen, että Marion kanssa jäljessä kiipeäminen oli reissun paras idea. Pieni bolivialainen aloitti todella rauhallisen keinuvan etenemisen, ja seurasin häntä asettaen kenkäni täsmälleen hänen askeliinsa. Välillä hän pysähtyi antaakseen meille neuvoja hengityksen ja rytmin suhteen sekä kannustaakseen meitä. Pidempiä pysähdyksiä emme tehneet, vain noita muutaman henkäisyn mittaisia seisahduksia. Ruoka ja oikea rytmi tekivät tehtävänsä. Jyrkkä nousu meni paljon helpommin kuin olin pelännyt. Hidas vauhti sopi myös Heikille, joka tuntui entistä väsyneemmältä ja pysähtyi aina välillä huohottamaan. Harjanteelle noustessamme askel oli raskas ja liikuimme kuin hidastetussa elokuvassa – mutta hei, olimme 5900 metrin korkeudessa merenpinnasta!

Kraaterin reunalle saapuessamme tuuli oli noussut kovaksi ja pilvet hiipineet ympärillemme. Yhtäkkiä ympärillämme puhkesi lumimyräkkä. Tuuli ulvoi raivokkaasti ja piiskasi meitä ruoskamaisesti teräväsakaraisilla lumihiutaleilla. Nopean vaatteiden lisäyksen jälkeen jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin alati kovenevassa myräkässä. Kuljimme etukumarassa viimaa vältellen, ja pidin katseeni kiinni noin kymmenen minuutin päässä edessämme kulkevassa eturyhmässä.

Kello 13.25 olimme melkein perillä. Tuuli hukutti sisäänsä kaiken. Oli valtavan kylmä. Hengitys kulki vaivalloisena huohotuksena. Jalkaterät ja kädet tuntuivat välillä kihelmöivän ja välillä menivät tunnottomiksi. Sitten kihelmöinti siirtyi oudosti myös päälakeeni, kuin sataisi rakeita tai joku koputtelisi päätäni sormenpäillään.

Seisahduin huohottaen katsomaan edellä kulkevia ja näin heidän pysähtyneen. Hetken luulin heidän saapuneen perille, sillä huippu oli ihan suoraan heidän edessään, ja etäältä oli vaikea nähdä lumiviiman läpi kunnolla. Heikki tarkisti korkeuden ja hänen kellonsa mukaan olimme 5960 metrissä. He eivät olleet huipulla, vaan huippu oli vasta seuraava kohouma heidän edessään.

Yhtäkkiä eturyhmä kääntyi ympäri ja lähti tulemaan meitä kohti. Epäuskoisina katsoimme toisiimme, kävivätkö he sittenkin jo huipulla? Kun katsoin uudelleen, huomasin jotain omituista: he juoksivat! Kaikki kompuroivat meitä kohti kuin hidastetussa elokuvassa, ja Cristian huitoi samalla vimmatusti.

Käännyin katsomaan ensin parhaillaan takkinsa vetoketjua säätävää Mariota, sitten takaisin Cristiania ja lopulta ohuen ilman hidastamat aivoni oivalsivat hänen huitomansa merkin. Juostessaan hän pyöritti kättään päänsä yläpuolella ympyrän muodossa takaisin kääntymisen merkiksi.

– Mario! He wants us to turn back!

Mario kääntyi katsomaan meitä kohti juoksevaa, villisti huitovaa Cristiania. Samalla hetkellä tuuli toi mukanaan miehen karjunnan:

– RUN!!! Electric storm!

Karjahdus havahdutti meidät toimintaan. Käännyimme ympäri, hankkiuduimme nopeasti eroon sauvoista, avasimme kantamusten kiinnitysklipsit, jotta voisimme tarvittaessa heittää laukut pois – ja juoksimme.
Hetkeksi addrenaliini pyyhki ohuen ilman painot pois lihaksistani ja väsymyksen kehostani, avasi tukkoiset ajatukset ja sysäsi syrjään pahoinvoinnin. Juoksimme rinnettä alas niin lujaa kuin kaatumatta oli mahdollista. Ensin myräkkä tuntui hetkellisesti yltyvän ympärillämme, mutta päästyämme ulos huipun ympärille kietoutuneen ukkospilven sisältä, alkoi pyörteilevä tuuli viimein irrottaa kolkkoja, rätiseviä sormiaan takkiemme liepeistä.

Pakoreittimme sukelsi reunukselta suoraan alas kraaterin sisäpintaa. En muista ajatelleeni paljoakaan juostessamme alamäkeen. Heikki tuntui jäävän aavistuksen jälkeen minusta, ja kun pysähdyin häntä odottamaan, murisi hän vihaisia vastauksia hoputuksiini.

Viisisataa vertikaalimetriä juostuamme oppaat arvelivat meidän olevan suhteellisen turvassa ja saatoimme hidastaa tahtia puolijuoksua muistuttavaksi kävelyksi. Kraaterin sisäpinnan upottava hiekka oli kuin tahmea, valuttava suo. Ylöspäin kiipeäminen olisi ollut aivan mahdotonta. Alas tullessa eteneminen oli takkuilevaa, mutta mahdollista ja pakottauduin rentouttamaan sääreni. Joustavin polvin saatoin hyödyntää liukuvaa hiekkaa jokaisen askeleen loppuliukuna.

Äskeisen jännitysnäytelmän väliaikainen energialataus kohisi vielä suonissani, ja yhtäkkiä oloni oli virkeä. Mutta Heikin kohdalla pakomatka oli toiminut toisin: Kiipeilyparini eräs suuri vahvuus on valtava itsekuri. Hän pystyy pelkällä tahdonvoimalla jatkamaan kauan sen jälkeen, kun muut ovat antaneet periksi. Hän jaksaa hymyillä ja kannustaa muita silloinkin, kun on itse aivan uupunut. Se on upeaa ja ihailtavaa. (Ja myönnän, että joskus se vähän raivostuttaa. Mutta se ei johdu hänestä, vaan on puhtaasti minun lapsellisuuttani ja nolostumistani omien voimavarojeni rajallisuudesta.)

Mutta tuo sama itsekuri myös välillä rakentaa hänelle ansan. Sillä joskus minun on vaikea huomata, että hän ei voi hyvin. Tai että hän on aivan voimiensa äärirajoilla.
Viimeiset nousuhetket olivat olleet Heikille silminnähden raskaita. Tiesin hänen olevan todella väsynyt. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat harmaat. Hän kertoi, että “päässä heittää”, ja hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Heti kun mahdollista, hän kaivoi sauvat repustaan ja voimakkaasti niihin nojaten laskeutui hitaasti vuorta alas.

Asetuin yhteiseen tahtiin ja rauhallisesti jatkoimme matkaa upottavassa hiekkauomassa. Tiedän myös, että väkivahva kiipeilyparini on rajansa tullessa vastaan kuin haavoitettu villieläin. Hän ei halua ryhmän huomiota eikä hössötystä ympärilleen. Nyt ei ollut puheiden aika, vaan piti päästä takaisin leiriin, jossa voisimme levätä ja tarkastaa tilanteen. Niinpä tarjosin juotavaa, välipalaa ja käteni, johon hän tarttui ja puristi sormiani hiljaa.

Pitkän laskeutumisen viimein päätyttyä heittäydyin autojen viereen maahan istumaan kasvot kohti Barrancas Blancasin huippua käännettyinä. Väsymyksen vyöryessä takaisin kehooni tunsin raivokkaan pettymyksen raatelevan mieltäni: Mario oli paluumatkalla arvellut, että olisimme olleet huipulla seuraavan 20 minuutin kuluessa. Olin jo nähnyt huipun, se oli niin lähellä, että olisin voinut melkein ojentaa käteni ja koskettaa sitä. Se olisi ollut ensimmäinen yli 6000 metrin huippuni, ja ensimmäinen kertani yli 6000 metrissä ylipäätään.
– Mutta aivan juuri ennen uuden tuhatluvun saavuttamista olimme joutuneet pakenemaan suinpäin vuorelta!

Siinä istuessani hiekassa, joka oli sään muututtua harmaaksi menettänyt kaikki sadat sävynsä ja haalistunut tuhkanväriseksi soraksi, sukelsin sekunniksi pettymyksen suohon. Mutta sitten käänsin katseeni huipusta kiipeilyryhmän jäseniin, jotka retkottivat ympärilläni väsyneinä hiekalla. Vaikka virallisesti en voi Barrancas Blancasia huiputettujen listalleni lisätä, en tuon hetken jälkeen ole tuntenut pisaraakaan harmitusta. Barrancas Blancas -huiputusyrityksestämme menestyksekkään tekee se, että meistä jokainen pääsi vuorelta alas tilanteessa, joka olisi helposti voinut muuttua hyvin toisenlaiseksi.
Huokaisin ja tartuin kiipeilypariani kädestä. Olimme turvassa.

Matterhorn – huippupäivä

By Janiina

On November 11, 2019

In alpit, Matterhorn

Kuin olisin ummistanut silmäni vain hetkeksi – yhtäkkiä kello oli neljä aamulla. Herätyskellon hätistämänä kömmin ylös karheiden vilttien joukosta. Pimeässä huoneessa oli yhä niin kylmä, että hengitys höyrysi otsalampun valossa. Tällaisina hetkinä kannattaa vain nousta nopeasti ja ryhtyä puuhaamaan, sillä kuin laastarin nyppäisy‚ se kirpaisee hetken mutta asettuu paljon nopeammin kuin hidas, venyttelevä siirtymä makuupussin lämmöstä kalsalle puulattialle.

Tovin kuluttua aavistuksen rähjäinen joukkueemme istui aamiaisella jännittyneissä tunnelmissa. Nyt ulkona oli viimein tyyntä, mutta lunta oli satanut miltei koko yön, ja oppaat olivat sen määrästä silminnähden huolissaan.

Italialaisen keittiön ihmeet eivät ulotu aamupalaan kylmällä vuoristomajalla, ja päivään valmistauduttiin kohmeisten sämpylöiden voimin. Ja mikä siinä muuten on, että keski- ja eteläeurooppalaiset vuorikiipeilijät haluavat syödä aina kasan sokeria aamiaisleipänsä päällä? Lähes identtinen huippupäivän aamupala on toistunut jokaisella Eurooppaan suuntautuneella kiipeilyreissullani. Joka kerta, kun valitsen kivikovan leipäni päällystän kahdesta tarjolla olevasta vaihtoehdosta, Nutellasta ja hillosta, lupaan itselleni, että ensi kerralla kannan mukanani palan sulatejuustoa.
Mutta eipä repussani ollut tälläkään kertaa sulatejuustoa, ja nyt energiatankkaus oli nautintoa tärkeämpää, joten kasasin sämpyläni päälle hampaissa ratisevan kylmää ja sokerista mustikkahilloa.

Freddie, Heikki ja minä vilkuilimme lian tummentamista ikkunoista aamuyön pimeyteen niin usein, että lopulta Fabrizio katkaisi hiljaisuuden toteamalla, että lunta oli todella paljon, eivätkä oppaat ole varmoja, kannattaisiko meidän lähteä huiputusyritykseen:
– Mutta mennään katsomaan, miltä alku näyttää.

Puolen tunnin kuluttua seisoimme ulkona tyhjyyden päällä roikkuvalla metalliverkkoterassilla, ja otsalamppujemme valokeilat pyyhkivät ympärillemme kietoutunutta pimeyttä. Minua väsytti yllättävän paljon, ehkä eilinen extra-painava reppu ja raskas nousu olivat vieneet enemmän voimia kuin olin osannut odottaa – vai Elbrusko edelleen lihaksissa kummitteli? Äkkiä ylitseni pyyhkäisi voimakas ikävä lasten luokse. Aina huiputukseen lähtö on jännittävää, mutta aiemmin en ollut tuntenut tällaista huolta ja ehkä jopa lievää haluttomuutta. Olinko peloissani?
Enricon lähtöpuhe ei keventänyt tunnelmaa:
– Vaikka onnistuisimmekin, lumi hidastaa meitä. Se tarkoittaa, että edessä on ainakin 12 tuntia teknistä kiipeämistä ilman taukoja. Meidän on liikuttava niin nopeasti kuin pystymme, sillä kello ja sää ovat meitä vastaan.

Komensin jalkani liikkeelle ja astelin Fabrizion perässä terassin reunaa mökin taakse, mistä ensimmäinen nousu alkoi. Oli ihanaa olla tutun ja luotettavan Fabrizion köydessä, kun edessä oli tähän astisen elämäni jännittävin nousu. Pystysuora seinä edessämme katosi loputtoman näköisenä ylös pimeään yöhön. Kaikkialla kallion pinnalla oli pakkasen ja tuulen vuoren kylkeen puhaltama sininen huurre. Katsoin taakseni. Pimeää, ei yhtään tähteä.
Kun ojensin käteni ja kosketin jäistä kiveä, äkkiä tiesin taas, missä ja kuka olin. Pieni kiipeilyhansikkaan hipaisu kiinnitti minut takaisin tämän planeetan pintaan, ankkuroi edessäni olevaan kiveen, ja sydämeni poukkoilu asettui. Se muuttui keskittymiseksi. Olipa millainen tahansa pimeys ympärillä ja pakotus lihaksissa, huurteeseen käärittynäkin kivi tuntui turvalliselta.

Heti ensimmäinen nousu otti luulot pois. Seinä oli jyrkkä, ei teknisesti ollenkaan minulle mahdoton. Mutta kiven päälle oli kasautunut paksu kerros pöllyävää, liukasta lunta. Paljaissa kohdissa edellisen päivän loskaantunut nuoska ja vesi olivat jäätyneet kallion pintaan ohueksi jääkalvoksi, joka kuoriutui irti eikä sallinut pitävää otetta. Jokainen käden- ja jalansija oli tutkittava tarkkaan ja tuplavarmistettava.

Toisella köydenmitalla, puolenvälin vaiheilla lipesin juuri ennen kuin ylhäällä kivisen lipan päällä ilman näköyhteyttä minua varmistava Fabrizio ehti kiristää köyden. Putosin muutaman metrin alaspäin ja jysähdin kylki edellä seinässä olevaan ulkonemaan. Silmissä vilisivät tähdet, ja keuhkoni tyhjenivät iskun voimasta. Olisin ehkä parkaissut, mutta ääntä ei kuulunut. Retkahdin köyteen, ja refleksiomaisesti yritin haroa seinästä kiinni. Ylhäältä kuului Fabrizion huuto, kun hän tunsi painoni reuhtaisun köydessä:
– Are you ok?

Yritin vastata, mutta en saanut ääntä puristettua survotuista keuhkoistani. Mitään ei kulkenut sisään tai ulos. Hetken haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla ja sain sitten kähistyä:
– Just a second.

Nojasin muutaman hetken ajaksi otsani vasten seinää ja yritin hengittää. Tovin kuluttua pystyin taas liikkumaan. Vauhtini kuitenkin hidastui, sillä aina osuessaan kallioon tai köyteen kylki kipunoi ärhäkästi. Lisäksi oikean käden ojennus suoraksi oli erittäin epämukavaa, ja hengästyessäni minun oli pakko pysähtyä: oli kuin keuhkoni olisivat toimineet vain puoliteholla eivätkä vain suostuneet ottamaan vastaan tarpeeksi ilmaa.
Fabrizion kyselyyn vastasin hymyillen lyhyesti “I’m ok.” ja jatkoin matkaa. Oppaat olivat jo muutenkin takaisinkääntymisvalmiudessa, joten en halunnut aiheuttaa lisää syitä perääntyä. Olin hitaampi, mutta pystyin etenemään.

Seuraavan puolentoista tunnin aikana kukaan ei puhunut mitään lukuunottamatta oppaiden ja kiipeilijöiden lyhyitä haukahtavia ohjeistuksia ja merkkejä toisilleen. Jokainen köydenmitta oli haastava; seinät jyrkkiä, kiinteät köydet jäässä, ja irtolumi pöllysi. Suojaton seinä oli altis jatkuvasti ympärillämme tanssivalle tuulelle, ja viima jäädytti sormet toimimaan entistäkin kankeammin. Aina Fabrizion kiivetessä edellä ylös varmistusta tekemään, työnsin käden salaa takin alle ja vedin rintaliivin rintakehän ympäri kulkevaa kuminauhaa hetkeksi irti iholta. Kuminauhan paine tuntui musertavalta kylkeä vasten.

Minä reittimme upeimmassa – ja ehkäpä myös jännittävimmässä – kohdassa

Oppaat työskentelivät keskittyneestä. Yhtään vaakassuuntaistakaan siirtymää ei tehty ilman tuplavarmistettuja kiinnityksiä seinään. Fabrizio kertoi hiljaisella äänellä:
– Viikko sitten kiipeilijä putosi tältä seinältä ja kuoli, koska ei ollut varmistanut itseään kunnolla. Hän oli luultavasti niin väsynyt, että unohti tai ei jaksanut. Pystysuorien seinien keskellä alkavat vaakasuuntaiset siirtymät helposti tuntua valheellisen turvallisilta, vaikka edelleen olemme yhtä korkealla ja yhtä suojattomia. Keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään. Myöskään kiinteisiin köysiin ei saa luottaa, aina pitää olla kunnon varmistus.

Kylmin hetki oli juuri auringon kurkistaessa horisontin takaa. Varpaani olivat kevyiden, lämpöisempiin olosuhteisiin tarkoitettujen kenkien sisällä lähes tunnottomat kylmästä, ja kipristelin niitä jatkuvasti pitääkseni veren kiertämässä. Olin joutunut vaihtamaan kiipeilyhansikkaat paksuihin rukkasiin, jotka olivat hankala yhdistelmä jäisten köysien kanssa, ja paksuista kintaista huolimatta sormeni eivät suostuneet lämpenemään.

Nouseva aurinko maalasi italialaisen vuoristomaiseman pastellisävyihin, ja näky oli niin kaunis, että jäinen helmi kilahti tunteikkaan kiipeilijän poskelle.
3977 metrin korkeudessa pysähdyimme, oppaat kokoontuivat yhteen, ja ensimmäistä kertaa liikkeelle lähdön jälkeen pääsimme Heikin kanssa riittävän lähekkäin vaihtaaksemme ajatuksia. Matterhornin huippu yläpuolellamme pysyi sitkeästi piilossa pilviverhon takana, mutta maisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis, ja tiesin jälleen kerran, miksi tätä hullua lajia rakastan. Juurikaan puhumatta kyyhötimme Heikin kanssa rinnakkain pienellä tasanteella tallentamassa hetkeä sydämiimme, kun oppaat pontevan keskustelun jälkeen kääntyvät ympäri. Fabrizio laskeutui luoksemme ja puhui hiljaisella, päättäväisellä äänellä:
– On liian vaarallista jatkaa. Lunta on liikaa, ja huipulla tuulee kovaa. Tämä tuore puuterilumi ja pettävä ohut jää ovat todella liukkaita ja kuten olette huomanneet, edes jäärauta ei tunnu löytävän kunnon otetta. Olemme myös liikkuneet liian hitaasti. Olen pahoillani, mutta meidän on palattava.

Pettymys iski lujasti. Näin omien tunteideni heijastuvan Heikin kasvoilla, ja nyt vasta ymmärsin, kuinka paljon olin tätä halunnut. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sanonut mitään. Sitten kuin yhdestä suusta totesimme:
– You are the boss, Fabrizio.

Aamuvarhainen taivas kukki ympärillämme sopimattoman heleissä väreissä suhteessa siihen, että olimme juuri saaneet huonoja uutisia. Näkyvyys oli parantunut huomattavasti eilisestä. Nyt maisema oli kirkas melkein huipulle asti, vain pari kolme sataa viimeistä Matterhornin vertikaalimetriä piilotteli aamuauringon pinkiksi sävyttämän valkoisen pilvimassan sisällä. Ensisilmäyksellä se näytti suorastaan kutsuvalta hattaralta, mutta kun sitä katseli hetken aikaa, huomasi, että pilvet pyörteilivät kiivaasti, ja osa huipun valkoisesta hupusta oli tuulten huipulta pöllyttämää lunta. Olosuhteet siellä olivat kaukana ruusuisesta.

Saatoin tuskin kuvitella huipun tilannetta, sillä täällä viitisensataa vertikaalimetriä alempanakin oli hyytävän kylmä, ja tuuli iski navakasti vuoren suojattomalle rinteelle, jolla seisoimme. Vaikka käsissäni oli paksuimmat kintaani, sormeni olivat kuin jääpuikot. Varpaita kirveli ja nipisteli kevyiden kesäkiipeilyyn tarkoitettujen La Sportivan Trango Cube X -kenkien sisällä. Myös oppaat olivat kylmissään, ja Carlon kädet olivat niin kylmettyneet, että mies myöhemmin tunnusti niihin sattuvan niin, että häntä melkein itketti. Olosuhteet olivat selättäneet meidät.

Laskeutuminen takaisin mökille tuntui vielä hankalammalta kuin nousu, sillä köysilaskeuduttaessa keskivartalolla tehdään yllättävän paljon töitä, ja vatsalihasten jännittäminen sai silmäni kyyneltymään (tällä kertaa ei liikutuksesta).
Pidimme kunnon tauon kylmällä Rifugio Carrel -majalla, jolla olimme yöpyneet. Tunnin levon ja tankkauksen jälkeen kokosimme loputkin varusteet mukaamme ja lähdimme pitkälle laskeutumiselle alas rinnettä.

Paluumatkalla köysistöt kulkivat omaa tahtiaan, ja huomasin minun ja Fabrizion jäävän viimeiseksi. Olin auttamattoman hidas. Hengästyessäni tuntui kuin en saisi ilmaa keuhkoihini, joten aina raskaissa kohdissa jouduin pysähtelemään hengitystä tasaamaan. Onnistuin taittamaan aluspaitani helman kaksinkerroin ja sujauttamaan sen pehmusteeksi rintaliivin kuminauhan alle. Se helpotti hiukan liivin puristusta.

Täälläkin yön aikana satanut lumi oli peittänyt reitin ja jäädyttänyt edellisen päivän loskan. Seinämät olivat pettäviä, ja liukastelin normaalia enemmän. Jos se itseäni turhauttikin, Fabrizio ei osoittanut millään tavalla tuskastusta ja harmistusta. Pari kertaa huomasin hänen katsovan minua tutkivasti, kun haukoin henkeä yrittäessäni saada ilmaa.

Tuntikausien laskeutumisen jälkeen saavuimme Rifugio Duca degli Abruzzi -majalle 2802 metrin korkeuteen. Oli kuin olisimme astuneet toiseen todellisuuteen. Mistä nämä ihmiset ilmestyivät? Majalla oli selvästi käynnissä päivän ruuhkapiikki: kymmenittäin alueella vaeltavia eränkävijöitä, muutama sporttinen turisti ja pari huippua kohti suuntaavaa kiipeilijäryhmää liikuskeli majan ympärillä. Istahdin ulkoterassin pöytään ja nautinnollisesti maistoin majan emännän suurella taidolla valmistamaa cappuccinoa. Vaikka tälläkin korkeudella oli viileää, vihdoin sormien ja varpaiden syväjää alkoi väistyä. Viimeinen puoli vuorokautta alkoi tuntua oudon etäiseltä ja siirtymä tähän ulottuvuuteen hupaisalta: vain hetki sitten olin erämaan armoilla, ja nyt istuin täällä maiskuttelemassa juustokakkua ja ihailemassa maitovaahdon päälle muotoiltua kahvisydäntä!

Enää viimeinen rivakka vaellus gondolihissille, laskeutuminen laaksoon, ja seisoimme taas hissiaseman parkkipaikalla vuokra-automme vieressä, puolitoista vuorokautta lähdön jälkeen. Fabrizio edelleen manaili sääolosuhteita, mutta kukaan ei ollut kovin harmissaan. Olimme yrittäneet tosissamme, vaikka tiesimme todennäköisyyksien olevan meitä vastaan. Viimeinen sana kuuluu aina vuorelle, ja kun aidosti kokee tehneensä parhaansa, on vaikea tuntea katkeruutta.

Haikeus pisteli sydämessäni, mutta samalla olin iloinen, että saisin palata tänne uuteen yritykseen! Kiipeilyreittimme oli huikean jännittävä, ja olisi upeaa palata kokeilemaan, kuinka pärjäisimme noilla kivisillä seinillä toisenlaisissa olosuhteissa. Huiputuksen saamatta jääminen toki tuntui kirvelynä, joka aikojen kuluessa muuttuisi hiljalleen kaipuun jomotukseksi.
Yhtä asiaa olisin kuitenkin kovin toivonut. Mutta edes silloin kun viimeisen kerran käännyin auton takaikkunasta katsomaan kuinka Matterhorn hävisi kapean vuoristotien mutkan taakse, ei vuori paljastanut lakeaan katseelleni. Se, ettei vuori kertaakaan täällä ollessamme näyttäytynyt meille kokonaisuudessaan, tuntui pisteeltä EI:n iin päällä.

Vielä pari päivää saimme lepuuttaa ruhjeisia ja reissussa rähjääntyneitä olemuksiamme Italian syksyn viileydessä ennen kotiin paluuta. Pitkät tunnit leijuivat ohi kuin höyhenet, ja kulutimme ne istuen katukahviloissa, haaveilen tulevista seikkailuista. Kun sitten lentokoneen pyörät osuivat Helsinki-Vantaan kentän pintaan, saatoin tuskin uskoa, että vain kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun innokkaana lähdimme kohti Venäjää. Mitä olinkaan saanut kokea, näitä muistoja sulatellessa menisi hyvä tovi!
Kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-seikkailu oli nyt ohi. Tähän onttouden tunteeseen olisi vain yksi lääke – aavistatkin varmaan, mikä se on?

Elbrusin huiputus pohjoisreittiä pitkin – huippupäivä

By Janiina

On October 21, 2019

In elbrus, euroopan mantereen korkein vuori

Havahduin herätyskellon ärhäkkäänä makuupussini uumenista kaikuvaan ääneen. Kello oli kolme aamuyöllä. Ensimmäinen ajatukseni oli sulkea silmät ja jatkaa makoisia unia telttakumppaneiden väliin muodostuneessa lämpöisessä kolossa. Hassua, että koko kiipeilyreissun ajan olin nukkunut katkonaisesti, mutta kun päästiin 4600 metrin korkeuteen, missä nukkumisen piti olla jo oikeasti hankalaa, nyt kyllä uni maistuisi!

Sitten muistin, missä olin, nousin istumaan pimeässä ja kuulostelin ympärilleni. Hiljaista. Tuuli oli irrottanut raivokkaat kyntensä telttamme liepeistä. Unipilvien hiljalleen väistyessä mieltäni sumentamasta oivalsin, ettemme olleet saaneet oppailta lähtöbriiffiä. Herätin telttakaverini Miken ja Heikin, ja päätimme alkaa valmistautua, vaikka muu leiri oli vielä hiljainen.

Teltan oven vetoketjun avaaminen paljasti Kaukasuksen yön kauneimmillaan: kirkas, sametinmusta taivas kaartui yllemme vailla pilvenhattaraa, ja linnunrata hymyili minulle tuikkien. Kylmä tuuli tanssi vuoren lumisella rinteellä, ja saatoin jo teltan sisällä aistia ilman luihin ja ytimiin luikertelevan hyytävyyden. Mutta lumimyräkkä ja pilvet olivat poissa. Meillä oli huiputusikkuna!

Kuiskaten herätimme myös naapuriteltan väen. Heilläkään ei ollut tietoa, koska oppaat toivoivat meidän olevan lähtövalmiudessa. Mutta aiemmin viikolla keskusteluissa oli pyörinyt ajatus neljän lähtöajasta, joten päätimme olla valmiina tuolloin. Jos oppaat herättyään antaisivat toisenlaiset ohjeet, voisimme aina mennä takaisin telttoihin. Niitä ei siis purettaisi nyt aamulla, vaan ne jäisivät Lenz Rocksille yöpymisvarusteidemme kera odottamaan paluutamme huipulta.

Oppaiden teltassa yöpyneellä Eddiellä oli ollut monessakin mielessä vaikea yö. Vihaisena teltallemme saapuvan miehen paksusta skottimurteisesta vuodatuksesta sai sen verran selville, että häneltä oli jäänyt aamiainen saamatta ja termoskin oli vajaa. Niinpä täytimme puuroon aiotulla vedellä Eddien pullon ja jäipä yli vielä miehelle suuri mukillinen kuumaa teetä.

Lisää vettä emme enää ehtisi keittää, joten nakkasin kulhoni pohjalle kourallisen puurohiutaleita, kaadoin päälle vilpoista lumenmakuista vettä ja roiskaisin joukkoon vielä kourallisen pähkinöitä. Makuelämysten ykköspalkintoa aamiainen ei ehkä voittaisi, mutta nyt oli tärkeintä saada mahdollisimman paljon energiaa edessä olevaa tiukkaa päivää varten.

Hetken kuluttua heräilevät oppaat vahvistivat kello 04:n lähtöajan, ja apuopas Dima kertoi lyhyesti päivän takaisinkääntymisajat: meidän tulisi ehtiä satulaan (5350 m) ennen kello 10 ja huipulle (5642 m) ennen kello 12. Jos kutakin tavoitetta ei olisi määräaikaan mennessä saavutettu, takaisin käännyttäisiin riippumatta siitä, mikä oli tilanne tai syy viivästykselle. Ryhmälle luvattu kolmas opas oli ilmestynyt aamuyön pimeinä tunteina leiriin, mutta tuttavuutta emme päässeet tekemään. Lienee johtunut kielimuurista, mutta uusi opas seisoi koko odotusajan oppaiden teltan takana pimeässä kasvot peitettynä hiihtomaskin taakse. Aina kun häntä yritti lähestyä, hän siirtyi kauemmas, emmekä saaneet selville hänen nimeään tai nähneet hänen kasvojaan koko päivänä.

Päivä alkoi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, eli lähtö viivästyi jälleen. Yli puoli tuntia Heikki, Mike ja minä istuimme täysissä varusteissa teltassa tuulelta suojassa odottamassa, että pääsisimme liikkeelle. Lopulta kellon lähestyessä viittä, auringonkajon jo maalatessa taivaanrantaan ensimmäisen ohuen valonauhan, köysistömme oli valmis, naksautimme karabiinit kiinni, ja matka kohti huippua saattoi alkaa.

Vaikka tämä oli kauan odotettu suuri päivä, tiimi lähti liikkeelle levottomissa tunnelmissa. Jatkuvat viivästykset, briiffin puute ja tuntematon uusi opas nakersivat ryhmän itsevarmuutta. Mutta kortit oli jaettu, ja näillä oli nyt pelattava. Heikki ja minä kävimme lyhyen keskustelun ja rohkaisimme toisiamme keskittymään nyt vain olennaiseen, huipulle pääsemiseen.

Uusi opas asettui köysistön keulaan ja ryhtyi askeltamaan nopeassa tahdissa rinnettä ylös. Ylä-basecampistä katsottuna pohjoisrinteen Lenz Rocksilta traversena satulaa kohti halkova reitti näyttää loivalta. Olimme jopa ihmetelleet, miten satulan saavuttamiseen varattiin niin monta tuntia. Vielä Lenz Rocksiltakin reitti näyttää suhteellisen lyhyeltä, parin tunnin helpohkolta kävelyltä… Mutta voi kuinka väärässä olimmekaan!

Asetuin jonon häntäpäähän, edessäni Eddie ja takanani Heikki sekä perää pitävä Dima. Etsin tutun keinuvan askelrytmin ja ilakoin mielessäni taivaanrannan vahvistuvasta valojuovasta. Minulle huiputusyön pimeät tunnit ovat vaikeita, ja tällä kertaa välttyisin niiltä, sillä nousumme alkoi yhdessä auringon kanssa. Maiseman kauneudesta kyyneltyvin silmin katselin, kuinka valonsäteet kurkistivat horisontin takaa, ja hipoivat Elbrusin valkoisia poskia ensin ujosti, sitten rohkeammin. Hetken kuluttua vuori loisti aamuauringon sylissä kuin sateenkaari: Valon puolella hanki säteili kullankeltaisen ja oranssin eri sävyissä, joita metrien levyiset, loputtoman syvät railot harmaina leikkoivat. Harjanteen varjoon jäävä hanki häilyi yhä sinisenä ja sen läpi pusertuvat kivenlohkareet kääriytyivät uhkaavan mustiksi.

Kuten olen aiemminkin todennut, Elbrusilla ei yksikään etäisyys ole lyhyt. Taas sain huomata, kuinka kokematon olen etäisyyksiä vuorilla hahmottamaan, sillä nousu kumpuilevien lumiharjanteiden poikki satulaan kesti yli neljä pitkää tuntia. Jokaisen harjanteen takana oli uusi harjanne. Aina seuraava harjanne näytti kaukaa edellistä loivemmalta, mutta jostain syystä nousu ei missään vaiheessa helpottunut – eikä satula tuntunut tulevan yhtään lähemmäs.

Ryhmää johdattava opas piti yllä tiukkaa tahtia, olimmehan lähteneet melkein tunnin myöhässä. Kahden tunnin jälkeen pidimme kahden minuutin tauon, ja köysistön pysähtyessä useat tiimiläisistä – minä mukana – putosivat polvilleen hankeen lepuuttaakseen hetken polttelevia lihaksiaan. Korkeus tuntui päänsärkynä ja painavina raajoina. Aurinko vihloi silmiä. Nousu tuntui raskaalta. Kovin raskaalta.

Neljännen nousutunnin käynnistyessä satula alkoi hiljalleen piirtyä eteemme. Olimme nyt kokonaan auringon puolella, ja kuumuus valutti hikeä jokena pitkin otsaani ja poskiani. Edessäni kulkevan Eddien askel oli hidastunut ja muuttunut raskaaksi. Omatkin jäärautani tuntuivat turhan usein tarttuvan housunlahkeisiin, ja olo oli kuin hidastetussa filmissä.

Saavuimme satulaan neljän ja puolen tunnin vaelluksen jälkeen, hiukan ennen yhdeksää aamulla. Olin uupunut. Kiireisen tahdin vuoksi en ollut ehtinyt syödä tai juoda matkalla ja päätä särki. Viimein satulan pohjoispuolen taukopaikalle saapuessamme melkein putosin kivelle istumaan. Eddie kaatui selälleen viereeni hankeen, ja Heikki istahti raskaasti läheiselle kivelle. Tiesin, että voimavarani olivat pudonneet pakkasen puolelle, ja kaivoin nopeasti laukusta sokerista teetä ja energiapitoisinta evästä, mitä minulla oli mukana. Samaan aikaan pääopas Sasha sanoi jotain Dimalle, joka korotti äänensä:
– Viiden minuutin tauko, sitten mennään!

Käänsin selkäni ryhmälle ja epäuskon kyyneleet silmissä uskouduin Heikille:
– Minun on saatava tankata kunnolla tai en ehkä jaksa. Tulimme ylös liian nopeasti, ja jos en saa tilannetta paikattua, loppuvat voimani!

Myös Heikki totesi olevansa ‘ihan loppu’ ja kun katselin ryhmän kasvoja, kaikki olivat väsyneen näköisiä. Ilmeiden rohkaisemana nousin seisomaan ja pyysin oppailta:
– Olisiko mahdollista pitää hiukan pidempi tauko? Mehän olemme täällä hyvissä ajoin, ja minusta tuntuu, että tarvitsen pidemmän tauon kuin viisi minuuttia, 15–20 minuuttia riittäisi varmasti!

Tiimin keskuudesta kuului myöntävää yninää. Maassa makaava Eddie nousi istumaan ja liittyi puheeseen:
– Olen samaa mieltä. Nyt käsi ylös ne, jotka toivovat pidempää taukoa!

Kaikkien tiimiläisten kädet nousivat heti ilmaan.

Tämä sai pääoppaan Sashan menettämään malttinsa. Hän tönäisi apuopas Diman sivuun ja karjui kasvot punaisena niin, että huuto poukkosi molemmilla puolilla nousevien rinteiden kyljistä ja hyppäsi satulan läpi voimakkaana viheltävän tuulen mukaan:
– Ne jotka tarvitsevat pidemmän tauon nyt, eivät pääse huipulle!

Seurasi hiljaisuus. Olin häkeltynyt, mutta en ole tottunut vastustamaan opasta, joten pettyneenä istuin alas ja yritin tunkea Cliff Baria entistä nopeammin suuhuni. Sitten yllättäen kiipeilyparini poukkosi seisomaan ja vihaisena muistutti siitä, että olimme lähteneet myöhässä, koska oppaat olivat – taas – myöhässä, nousseet liian nopealla tahdilla yli neljä tuntia. Vauhdikkaan nousun vuoksi olimme saavuttaneet satulan tunnin ennen takaisinkääntymisaikaa, mutta sillä oli hintansa, ja kaikki tarvitsivat tankkausta. Jos nyt yhtäkkiä huiputus oli minuuteista kiinni, tarvitsisimme perustelun kiristyneelle aikataululle.

Tiukan sananvaihdon jälkeen saimme 10 minuuttia lisäaikaa. Sen loppuessa en tuntenut oloani juurikaan paremmaksi, mutta periksi en antaisi. Tunsin oppaiden arvioivien katseiden kiertävän ryhmää, kun aloin kankein, toimimattomin sormin säätää varusteitani takaisin selkään. Edessä oleva jääseinä näytti pelottavan jyrkältä, ja nyt olisi vain mentävä tahdonvoimalla. Kiipeilyparini katsoi minua tiukasti ja sanoi:
– Minäkin olen väsynyt, mutta me pystymme tähän. Muista, että nyt mennään omalla tahdilla. Takaisinkääntymishetkeen on runsaasti aikaa.

Matka jatkui hiukan yllättäen ilman köysiä. Sen sijaan, että olisimme kulkeneet halki laakean satulan ja nousseet jääseinälle kiinteitä köysiä pitkin, opaskolmikkomme ohjasi meidät viistosti seinän halki “oikoreitille”. Seurauksena ryhmä päätyi ilman köysiä jyrkälle jääseinälle.

Jättäydyin viimeiseksi ja etenin voimia säästäen. Heikin lisäksi myös Eddie jättäytyi kanssani takajoukkoihin. Aluksi luulin hänen jääneen, koska hän halusi osoittaa tukea ja tiimihenkeä, mutta hetken kuluttua tajusin entisen erikoisjoukkojen sotilaan olevan paljon heikommassa kunnossa kuin minä. Itse asiassa tunsin pikkuhiljaa tauon ja tankkauksen tepsivän ja voimieni palautuvan, kun taas edessäni kiipeävän Eddien askel raahasi hetki hetkeltä enemmän ja aina muutaman askeleen välein lepäämään pysähtyessään hän putosi polvilleen. Tunnistin tilanteen ja aloin puhua kumarassa kulkevalle miehelle:
– Mennään yhdessä. Otetaan 20 hidasta askelta ja sitten pysähdytään hengittämään viisi hengenvetoa.

Aloimme Heikin kanssa laskea askelia ääneen. Tuskainen skotti ei sanonut mitään, mutta tarttui rytmiin. Niin pieni kolmikkomme eteni jääseinän halki kohti kiinteitä köysiä hitaasti mutta väistämättä. Vaikka seinä oli jyrkkä ja korkeus kasvoi nopeassa tahdissa, tunsin nyt voimieni palanneen ja jossain puolenvälin tietämillä tiesin varmasti, että tänään menisin huipulle.

Etenemistämme ensin vihaisen näköisenä etäältä seurannut Sasha ilmestyi yhtäkkiä vierelleni suojamaskin alta pilkottava suu sovinnollisessa hymyssä, ja alkoi kannustaa meitä. Hetken kuluttua hän etsi katseeni ja selitti, että oli kiirehtinyt huipulle menoa, sillä hän halusi päästä nopeasti alas hakemaan teltat Lenz Rocksilta ja takaisin ylä-basecampiin ennen iltapäivän pilviä.

Pysähdyin, vedin henkeä ja vastasin:
– Sasha, kiitos kun kerroit. Mutta minä tulin tänne mennäkseni huipulle. En halua tinkiä mahdollisuuksistamme ja mennä liian lujaa, jotta pääsisimme takaisin teltoille nopeasti. Olemme joka päivä kiivenneet vielä iltapäivän myräkässä. Jos kyseessä olisi turvallisuusasia, ymmärrän ja hyväksyn sen. Mutta tänään kiire mukavuussyistä ei käy, jos se tuhoaa huiputusmahdollisuuksia.

Sasha katsoi poispäin ja nyökkäsi sitten vaisusti hymyillen, kun jatkoin:

– Me huiputamme tänään Elbrusin, mutta tulemme hitaasti, pole pole! (swahilinkielinen fraasi “hitaasti” tunnetaan kaikkialla vuorikiipeilijöiden keskuudessa, kirj.huom.)

Sasha nyökkäsi uudelleen, töytäisi yhteisymmärryksen merkiksi minua kevyesti hartiaan ja siirtyi sitten kannustamaan takanani horjuvaa Eddietä. Saapuessamme kiinteille köysille noin puolivälissä jääseinää, tunsin yhtäkkiä olevani täysin palautunut, vaikka jääseinän traverse 5500 metrissä ei ollut keveimmästä päästä suorituksia.
Naksautin köyden kiinni linjaan ja jatkoimme rauhallista nousua tasaisella tempolla. Kuin yhteisestä sopimuksesta jäimme Heikin kanssa Eddien luo muun ryhmän jatkaessa edellä.

Niin me kolme nousimme hitaasti jäärinnettä askelia laskien. Aloin mitata etenemistämme vertaamalla korkeuttamme takanamme vastakkaisella puolella olevaan itäiseen rinteeseen, jossa saatoin nähdä koko matkan ylös asti. Se antoi perspektiiviä ja tunteen etenemisestä. Lähes yhtä paljon motivaatiota tuotti hetki, jolloin olin siinä korkeudessa, että saatoin viimein nähdä kaksi vuotta aiemmin sydämeni vanginneen Ushba-vuoren (4710 m) uhmakkaan tuplahuipun kaukana pilvien lomassa.

Pari kertaa kysyin Eddieltä, oliko hän kunnossa ja vieläkö mennään. Molemmilla kerroilla hän pysähtyi huojahtaen, nosti hitaasti katseensa maasta ja saatoin aavistaa, että hän suojamaskinsa takana odotti katseensa tarkentumista kasvoihini. Sitten hitaasti ja karhealla äänellä skotti sanoi:
– Tottakai.

Saavutimme jääseinän yläosan reilut puolisentoista tuntia satulasta lähdön jälkeen. Huipulle johtava polku laajeni nyt pari metriä leveäksi kaistaksi, joka kulki noin kahden jalkapallokentän kokoisen huippuaukean halki. Aivan aukean toisessa päässä väylä kapeni jälleen poluksi noustessaan kapealle harjanteelle, jonka päässä se oli: Euroopan mantereen korkein kohta, 5642 metriä merenpinnasta!

Hitaasti vaelsimme valtavan huippualueen halki. Huippuväylällä oli myös eteläpuolelta huiputtavia ja muutamat heistä etenivät tuskaisesti raahautuen, muutaman askeleen välein lepäämään lyyhistyen, vaikka nyt väylä nousi enää vain hyvin loivasti. Korkeuden vaikutus on uskomaton, kun sen näkee läheltä!

Ajan tikittäessä armottomasti eteenpäin, ja turn around time -rajan ollessa enää alle tunnin päässä Heikki ja minä teimme päätöksen: kellon tullessa puoli kaksitoista meidän olisi mentävä vauhdilla ja jätettävä Eddie oppaiden huomaan. Tämä on yksi vuorikiipeilyn haasteista: vaikka ryhmän tehtävä on tukea ja auttaa toisiaan, viime kädessä kyse on yksilösuorituksesta – tai oikeastaan Heikin ja minun kohdalla kiipeilyparin suorituksesta. Viime hetkeen asti olisimme valmiita tsemppaamaan skottia, mutta huiputusta, jonka eteen oli kovasti tehty töitä, emme olisi valmiita uhraamaan. Vaaratilanteissa toki tilanne on toinen, mutta nyt Eddie olisi oppaiden kanssa ja näköpiirissä koko ajan.

Mutta niin ei käynyt, ja elokuun 31. päivä 2019 kello 11.20 Elbrus-haave toteutui, ja astuimme Heikin kanssa huipulle Eddie muutaman tovin päässä kannoillamme ja päädyimme suoraan tiimiläisten ryhmähalaukseen. Ryhmäläisemme olivat huomanneet meidän jääneen odottamaan viimeisenä saapuvaa, ja he olivat päättäneet odottaa huipulla, kunnes koko tiimi olisi perillä:
– Tietenkin, kyllähän kaikki piti saada mukaan huippukuvaan!

Erityisen suuren rutistuksen annoin viimeisen Seven Summits -vuorensa juuri huiputtaneelle Mikelle. Halausten, onnitteluiden ja tuuletuskuvien keskellä hakeuduin pienen huippualueen reunamalle ja katselin alas eteläpuolelle. Jossain siellä alhaalla kaksi vuotta sitten seisoin katkera pettymys kurkkua kuristaen.
Nyt tunteiden kupliessa sisälläni käännyin ja kohtasin luokseni saapuneen Heikin, joka tiesi täsmälleen, mitä ajattelin, ja sanaakaan sanomatta tarttui käteeni. Siinä me seisoimme rinnakkain ja tuijotimme pitkään Kaukasuksen aurinkoiselle taivaalle täydellisen yhteisymmärryksen leijuessa välillämme. Pitkä tie oli kuljettu, mutta nyt olimme vihdoin täällä – Elbrusin huipulla, koko matkan laaksosta asti kiivenneinä.

Pian oppaat alkoivat hoputtaa meitä takaisin alas. Paluumatka sujui minulta hyvin ja tunsin oloni väsymyksestä huolimatta vahvaksi. Jääseinällä laskeutuessamme Angela alkoi jäädä jälkeen jalkakipujen vuoksi. Satulassa pidettiin jälleen tauko, jonka päätteeksi maassa makaava Eddie ilmoitti, ettei hän vielä pystyisi jatkamaan vaan tarvitsi lisää lepoa. Oppaat sopivat, että kolmas – meille yhä kasvoton ja nimetön – opas jäisi Eddien kanssa. He tulisivat perästä, ja sillä välin me muut etenisimme nopeasti Lenz Rocksille ja purkaisimme teltat ylä-basecampiin laskeutumista varten. Pakkasin laukkuuni osan Eddien varusteista, jotta hänen laskeutumisensa olisi keveämpää, ja matka alas jatkui.

Ryhmä eteni mahdollisimman nopeasti, mutta Angelan jalkaa särki, ja myös teräsmies Michael ontui. Kiipeilyparini taas koki nyt saman energiaromahduksen kuin minä ylös mentäessä. Väkivahva Heikki käveli horjahdellen ja aina köysistön pysähtyessä edes muutamaksi sekunniksi, hän istui rinteeseen levätäkseen jokaisen mahdollisen hetken.

Telttojen purussakaan ryhmä ei ollut tehokkaimmillaan; Angelan jalka kovin kipeä, myöhemmin leiripaikalle saapunut Eddie istuskeli kivillä alueen reunamilla ja myös Heikin oli istuttava lepäämään. Mutta kuten sanonta kuuluu “pakko on paras muusa” ja -ylä-basecampiin pääsy houkutteli jo kovin. Kun teltat oli saatu pakattua, Mike ja minä jaoimme Eddien loput varusteet keskenämme kannettaviksi, ja matkan viimeinen osuus alkoi juuri pilvien alkaessa nousta.

Iltapäivän viimeisistä pitkistä laskeutumistunneista ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kuin unessa tiimi kompuroi rinnettä alas huonossa näkyvyydessä ja tuulen keskellä. Michael kaaduttua uudelleen ja loukattuaan reitensä, varusteita jaettiin jälleen uudelleen. Lähes tasan kaksitoista tuntia sen jälkeen, kun lähdimme Lenz Rocksilta kohti huippua, ryhmä saapui ylä-basecampiin.

Kun pahalta haisevina, uupuneina mutta tyytyväisinä istuimme messin pöydän ääressä päivällisellä, silmäilin ympärilleni ja ajattelin, että suuri osa porukasta taisi olla liian väsyneitä käsittääkseen, mitä olimme tänään tehneet. Aterian päätteeksi Sasha piti puheenvuoron, jossa hän kehui ryhmämme suoritusta ja yhteispeliä:
– Oikein hieno suoritus kaikilta, ja näin hyvää ryhmähenkeä näkee harvoin!

Aterian jälkeen sinnittelin vielä hammaspesulle ennen unia. Pesupaikalla laskevan auringon viimeisten säteiden valossa näin pienestä taskupeilistä kasvoni ensimmäistä kertaa pariin vuorokauteen. Näkyä voisi kuvailla vaikkapa hupaisaksi – tai sitten kamalaksi. Peilistä minua katsoi lähes tuntematon hahmo: tahmaisia hiussuortuvia roikkui pipon reunan alta, kasvot olivat hikiset, likaiset ja punakat. Päivän voimakkaan auringonpaisteen hankiheijastus oli tehnyt minulle tepposet, ja olin saanut mojovat auringonpolttamarakot sekä nenän että suun sisäpuolelle. Nenä oli turvonnut ja väriltään sirkuspellen punainen. Alahuulen sisäpinnalla oli suuria palorakkuloita, joista johtuen turvonnut alahuuleni törrötti kasvoistani kuin räjähtänyt lintulauta, ja rakkoihin osuva hammastahna aiheutti halki leirin kaikuvan parahduksen. Otus peilissä kuitenkin unohtui, kun katseeni lipui sivuun heijastavalta pinnalta ja juuri parahiksi ehdin nähdä, kuinka viimeinen valonsäde suuteli Elbrusin huippua kuin kiitokseksi kauniista päivästä. Sitten aurinko sukelsi takaisin horisontin taakse. Hyristen onnesta hoipertelin huiputusponnistukselta tuoksuvaan mökkiimme, jossa jo lähes koko muu tiimi nukkui uupunutta, vuorenvalloittajan unta. Me olimme onnistuneet!