Tag: huiputusyritys

Mutaa ja lumimyräköitä Cayambella

On August 1, 2024

PÄIVÄ 6: NOUSU REFUGIO NEVADO CAYAMBELLE

Kun viimeisen viikon ennen loman alkua on ehtinyt nukkua vain muutaman tunnin yössä, viikko täysmittaisia unia tekee aivan toiseksi ihmiseksi! Toki vuoristomajan korkeus aina hiukan vaikuttaa unen laatuun, mutta Cayamben huiputuyritystä edeltävänä aamuna mieleni oli pilvissä, leposyke ilahduttavan matalalla ja huolimatta kahdesta kunnon kiipeilypäivästä, lihakset eivät tuntuneet ollenkaan väsyneiltä.

– Puppy alert! Whatever you do, don’t let Janiina outside! Tervehti Rene virnistellen saapuessani aamiaiselle. Tuhahdin miehelle virnistellen mutta joskus taidan tosiaan olla aika ennustettava: pian löysin kuin löysinkin itseni vatsallani etupihan nurmikolta tekemässä tuttavuutta talon pihaan saapuneen muutaman viikon ikäisen koiranpennun kanssa. Kehkeytymässä oleva rakkaustarina sai kuitenkin nopean lopun, kun loput oppaat Hugo, Ivan, Pepe ja Maurizio saapuivat ja meidät hätistettiin varusteinemme autoon. Tavoitteena oli saada ryhmä mahdollisimman nopeasti takaisin reiluun 4600 metriin ja tehdä harjoitusnousu pitkin tulevaa huiputusreittiä.

Aloitimme vaelluksen majalle hiukan ylempää kuin edellisenä päivänä. Jälleen satoi vettä, ja koko kaunis vehreä vuori oli muuttunut samean väriseksi. Pilvet riippuivat lähellä rinteitä ja niinäkin hetkinä kun ei satanut, vesi pisaroi ilmassa ja kosteus kietoutui ympärillemme kuin märkä hämähäkinseitti. Joaquin pähkäili muiden oppaiden kanssa poikkeuksellista säätä: tähän vuodenaikaan ei olisi pitänyt sataa ollenkaan, mutta nyt sade valui niskaamme kolmatta päivää. Huolenaiheita se toi kaksin kappalein: huiputusyrityksen onnistuminen oli tietenkin numero yksi. Toinen oli se, että huolimatta sadesuojista ja Gore-Texistä jatkuva korkea kosteus piti varusteemme märkinä. Noustessamme lumirajan yläpuolelle niiden kuivattaminen muuttuisi entistäkin vaikeammaksi. Edellisenä päivänä vuoristomajan tuvan nurkassa kyyhöttävä pieni tulisija oli pysynyt koleudesta huolimatta kylmänä, sillä savupiippu oli ollut tukossa. Jos tukosta ei saataisi avattua, tarkoittaisi se, että joutuisimme lähtemään pakkaseen huiputusyrityksiin märissä varusteissa.

Toisen päivän nousu majalle meni huomattavasti ensimmäistä päivää helpommin ja rivakammin. Asetuimme taloksi majan suureen kalsaan makuutilaan, joka oli täytetty seinästä seinään puisilla punkilla. Punkat olivat niin kapeita, että niihin hädintuskin mahtui ja omani oli myös korkeussuunnassa niin matala, että vaikka kuinka yritin ujuttautua sängylle sivusuuntaisesti, onnistuin jatkuvasti kolauttamaan pääni yläpuolellani majailevan Anhin sängyn pohjalautoihin.

Pienen lounaan jälkeisen lepotuokion aikana tunsin oloni hiukan vastentahtoiseksi iltapäivän nousuun. Huone oli kylmä ja nihkeä, ja yksikerroksiset ikkunalasit huurtuivat ryhmämme saapuessa sisään. Ulkona sade oli muuttunut räntäiseksi lumeksi, ja tuuli tuntui viuhuvan ikkunanpuitteiden läpi suoraan sen vieressä olevaan vuoteeseeni. Paluumatkalla olin onnistunut päästämään vesinoron kuoripuvun alle, ja laskumatkallaan niskasta se oli kastellut teknisen kerrastoni. Minulla ei ollut kertakaikkiaan minkäänlaista motivaatiota lähteä ulos sateeseen kastumaan lisää.

Alkuperäinen suunnitelma oli ollut tehdä iltapäivällä tekniikkaharjoituksia Cayamben jäätiköllä, mutta sade oli muuttanut suunnitelmia. Kaikkialla oli loskaa, ja voimakas tuuli ulvoi majan rakenteissa, kun majalle jeepein vierailulle saapuneet turistit seisoivat huuruisten ikkunoiden ääressä tuijottamassa meitä epäuskoisesti: kuka hullu tässä säässä lähtisi rämpimään kivikkoa ylös?

Pienestä mielessä muhineesta vastahankaisuudesta huolimatta nopeasti liikkeelle lähdön jälkeen olin erinomaisen tyytyväinen, ettei iltapäivän tunteja oltu jätetty passiivisen majalla oleilun varaan. Reipas skrämpläys kivikkoa ylös sai kehon lämpenemään ja hymyilin onnellisena: Nyt todella kiivettiin! Saapuessamme jyrkänteelle, jolta Cayamben jäätikön irvistävä pinta avautui alapuolellemme Anh ja minä emme voineet olla kiljahtamatta ihastuksesta. Luultavasti siis motivaation ylläpito oli harjoitusnousun vähintään yhtä tärkeä tehtävä kuin akklimatisaation parantuminen.

Puolentoista tunnin rauhallisen kiipeämisen jälkeen saavuimme Laguna Verde -järvelle, jonka veden mineraalit olivat värjänneet jäätikköjärville tyypillisen kirkkaan turkoosiksi. Sade oli tauonnut, pilvet väistyivät ja paljastivat huiputusreitin eteemme. Olisin halunnut jäädä tuohon hetkeen koko loppupäiväksi. Yhtäkkiä huippu näytti olevan aivan ulottuvissamme ja jatkuvan oikullinen sääkin vaikutti tällä hetkellä hyvältä.

– Pitäisikö vaan lähteä heti? ehdotukseni sai Jaoquinin kurtistamaan kulmiaan ennen kuin hän katsoi kasvoihini. Kun hän huomasi minun vitsailleen, hän lupasi:

– Mennään vaan, mutta köysistön järjestys ratkotaan uimakilpailulla Laguna Verdessä!

Majaa kohti palatessamme näin kaukaa pienen vaalean pisteen, joka säntäsi meitä kohti. Koiraystäväni edelliseltä päivältä oli palannut – jotenkin se haistoi tai kuuli meidät jo kaukaa ja sydäntä särkevän suloisesti laukkasi halki koko kivikon, suoraan luokseni riehakkaaseen tervehdykseen heittäytyen. Sää oli muuttunut jälleen sateiseksi ja olennon vaalea karva oli mutainen ja märkä. Lisäkseni myös irlantilainen Donnal oli menettänyt sydämensä sille, ja jotenkin päädyimme muodostamaan salaliiton, joka vietti iltansa salakuljettaen koiralle lämmintä ruokaa keittiöstä.

Kohtaaminen ystävän kanssa (videon kuvasi Amigo)

– Tällä eteisessäkin on kauhean kylmä, mutta ehkä se on tottunut. Ja ainakin se saa juhla-aterian tänään, lohduttelimme toisiamme Donnalin vaimon, Rosien virnistellessä hyväntahtoisesti puuhillemme.

PÄIVÄ 7: MUTAKYLPYJÄ CAYAMBELLA

– Kukaan ei ole päässyt huipulle yli kahteen viikkoon. Sää on ollut aivan mahdoton jo vaikka kuinka kauan, Joaquin myönsi seuraavana päivänä aamiaispöydässä, kun sadepisarat hakkasivat tuvan ikkunoihin. Koko illan oli satanut vettä, ja yöllä vesi oli muuttunut lumeksi. Majalla eilen huiputusikkunaa odottanut ryhmä istui lannistuneen näköisenä nurkassa, ja puheista päätellen suunnitteli alas vuorelta laskeutumista. He eivät selvästi uskoneet sään olevan parantumaan päin. Mutta me emme luopuisi toivosta.

Märän lumen takia tekniikkatreenaaminenkin olisi rajoitettua, mutta luultavasti enemmän pitääkseen yllä hyvää ja toiveikasta mielialaa Joaquin marssitti aamiaisen jälkeen joukon kivikon reunaa ensin ylös, ja sitten jyrkkää kivistä polkua alas jäätikölle. Sinne astuessamme kävi ilmeiseksi, että luvassa oli sotkuinen aamupäivä: taivaalta alkoi ryöpytä jälleen vettä, ja ohuen lumikerroksen alla ei odottanutkaan jää, vaan liukas ja sitkeä muta. Tunnin liukastelun jälkeen olimme saaneet tarpeeksemme ja likaisina ja märkinä marssimme takaisin majalle, missä meitä kuitenkin odotti iloinen yllätys: tuvan pienen tulipesän hormi oli saatu auki!

Vuorilla pienet ilot ovat ratkaisevia, sekä tekemisen että mielialan näkökulmasta. Olin paluumatkalla miettinyt, että jos me kaikki kymmenen veisimme vetiset ja mutaiset varusteet ennestäänkin kosteaan ja koleaan makuutilaan, olisimme pulassa. Niinpä majalle saapuessamme rakensimme tuvan tulisijan ympärille kuivatuspisteen. Loppupäivän ja alkuillan aikana ennätimme vuoroissa kuivattaa kaikkien vaatteet ja varusteet. Vaikka uuni oli aivan liian pieni lämmittääkseen koko tilan, oli ruokasali kuitenkin ainoa lähes lämpöinen huone. Niin kaikki ahtautuivat mahdollisimman lähelle tulisijaa teemukit kädessä tarinoita vaihtamaan ja kuivuvia varusteita kääntelemään. Majalla oli myös poikkeuksellisen paljon jeepeillä vierailevia turisteja, jotka toivat huoneeseen lisää kosteutta. Onneksi majan isäntäväki oli kuitenkin rajannut tuvan tulisijan puoleisen alueen meidän käyttöömme. Mutta oli siinä hymyissä pitelemistä, kun aina välillä joku vieraista hiipi salaa mudalta ja hieltä tuoksuvan varustekasamme eteen ottamaan valokuvia itsestään likaisten vuorikiipeilyvarusteiden kera.

Lounaan jälkeen kömmin makuupussiini tavoitteenani nukkua päivälliseen asti. Huiputukseen lähdettäisiin klo 23–00 eli seuraavan vuorokauden unet oli kerättävä päivän mittaan. Nukahdin nopeasti ja toiveikkaana, sillä lounaan aikana sää oli näyttänyt parantuneen.

– Menkää nukkumaan. Älkää suotta laittako herätyskelloja soimaan. Mutta pitäkää varusteet valmiina, Joaquin katseli pahoitellen päivällispöydän ääreen kokoontunutta kiipeilyryhmää ja jatkoi:

– Me oppaat heräämme kello 23 katsomaan, miltä tilanne näyttää. Jos edelleen sataa, peli on selvä. Jos sade on loppunut, herätämme teidät ja lähdetään. Mutta minun on varoitettava: on satanut päiväkausia ja ylhäällä todennäköisesti on melkoinen lumivyöryvaara. Joudumme siis tämän tästä pysähtymään ja tarkastamaan, onko turvallista jatkaa.

Katselin nuutuneita ja vakavia kasvoja pöydän ympärillä. Ryhmämme oli koko matkan ajan tuntunut olevan erityisen tulvillaan naurua, mutta nyt kukaan hymyillyt. Mutta päätimme, ettei toivosta luovuta – se todella on maailman sitkein tunne!

Minua painoi toinenkin asia, ja vaihdoin pöydän yli katseita Donnalin kanssa. Molemmat olimme piilotelleet lounaspadan sitkeät lihapalat taskuihimme ja palanneet iltapäivän aikana yhä uudelleen etsimään koiraystäväämme. Mutta tuulen noustessa ja talon kattopellit kolistessa kuin olisivat irtoamaisillaan, siitä ei näkynyt jälkeäkään. Vakuutimme toisillemme, että se oli lähtenyt alas – olihan tämä sen koti. Se osaisi toimia nousevassa myrskyssä ja hakeutua suojaan. Mutta vuori on armoton. Varmuudeksi veimme lihapalat eteiseen, ja viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävimme ovella kurkkimassa pimenevään iltaan, missä viima nuoli kivien pintoja. Mutta ystävästämme ei näkynyt jälkeäkään.

Vetäytyminen Peak Leniniltä

By Janiina

On September 24, 2023

In Pamir-vuoret, Peak Lenin, Uncategorized

PÄIVÄ 14: PALUU ADVANCED BASE CAMPIIN

Aamulla oli hyytävän kylmä, kun pakkasimme Camp 2 -leirin ja valmistauduimme paluuseen Advanced Base Campiin. Jätin aamupalan kokonaan väliin ja tyydyin vain pieneen tilkkaan sokeroitua teetä – strategia osoittautui kohtuullisen hyväksi tavaksi pitää vatsani kurissa.

Vaisuina Pablo-opas, kiipeilyparini Heikki ja minä, aloitimme pitkän laskeutumisen ABC:lle, toisen köysistön Miken, Alanin ja Kevinin seuratessa muutaman kymmenen metrin päässä. Jopa Pablo tuntui voimattomalta ja väsyneeltä, kun kuumuus sai meidät kiinni heti auringon kiivetessä yläjäätikköä ympäröivien huippujen yläpuolelle. Kulkiessamme halki hautovan Frying Panin otin kunnia-asiakseni sanoa jotain kannustavaa jokaiselle meitä vastaan, ylämäkeen raahustaneelle kiipeilijälle. Osa vastasi kiitollisesti hymyillen, monet olivat liian uupuneita reagoimaan. Frying Pan on todella hurjan maineensa veroinen!

Lumivyöryt tulivat pelottavan lähelle kiipeilyreittejä ja osittain hautasivat niitä.

Railoylityksen kohdalla tiimi kuitenkin todisti yhä kykenevänsä tehokkaaseen yhteistoimintaan, kun Alan kompastui suuren rinkkansa alla kesken ylityksen ja putosi päistikkaa railoon. Salamannopeasti koko, raukeassa hiljaisuudessa laahustanut ryhmä syöksyi toimintaan, ja muutaman minuutin kuluttua Alan oli saatu takaisin huterille tikapuille ja turvallisesti yli. Miehen putoamisessa oli kuitenkin jotain suorastaan aavemaista: hän ei päästänyt ääntäkään horjahtaessaan ja kaatuessaan kolmenkymmenen kilon painoisen rinkkansa kanssa allaan ammottavaan siniseen syvyyteen. Myöhemmin mies myönsi, että oli ollut niin tokkurassa tikkaille astuessaan, ettei ehtinyt ymmärtää tilannetta – mikä taas kuvaa pelottavan hyvin kiipeilijän uupumuksen määrää.

Laskeuduimme Advanced Base Campiin nopeasti: vain viisi tuntia Camp 2:sta lähdön jälkeen astelimme takaisin leiriin. Suihkun, lounaan ja päiväunien jälkeen tiesin, että oli aika tehdä päätös jatkosta. Olin liian sairas lähteäkseni uuteen ponnistukseen ylös – päätyisin olemaan vain riski koko tiimille. Kiipeilyn kuuluukin olla kärsimystä, mutta tunsin käyväni kahden rintaman taistelua kamppaillessani kiipeämisen haasteen lisäksi alati sairaammaksi käyvän kehoni ehtyvien voimavarojen puolesta. Mutta periksi antaminen ei silti tuntunut oikealta.

Railon ylitykset olivat paikoin villin näköisiä

Ennen viimeistä päätöstä kävin vielä tapaamassa Olgaa, Advanced Base Campin lääkäriä, jonka kanssa olin ystävystynyt jo Base Campissa. Huolella Olga paineli vatsaani ja teki perinpohjaisen tarkastuksen. Yhteistä kieltä meillä oli vain muutamia sanoja, mutta ymmärsin puheen ja viittomien sekoituksesta lääkärin olevan huolissaan nestehukasta ja nesteen mukana menetetyistä suoloista. Hän sujautti käteeni pussillisen jauhetta, jonka suola auttaisi nestehukan tasapainottamiseen. Kävimme niukoilla sanoilla tiukan keskustelun hoidostani: Olga olisi halunnut pysäyttää suoliston tyhjentymisen Imodium-tyyppisellä lääkkeellä, mutta aiemmat kokemukseni ovat paljastaneet sen olevan huonosti minulle sopiva hoitomuoto. Kieltäydyin ehdottomasti tyhjennysten väkipakolla pysäyttämisestä – edellisen kerran se johti niin pahoihin kouristuksiin, etten pystynyt kävelemään. Halusin kyetä edes kävelemään vuorelta omin jaloin alas, jos en enää ylärinteeseen ollut suuntamassa.

Olgan puheilta palattuani mieleni oli riekaleina. Halusin vielä kovasti yrittää, mutta olin täysin tietoinen siitä, kuinka huonossa kunnossa olin. Paluu Camp 2:een vielä saattaisi juuri ja juuri onnistua, mutta sen rutistuksen jälkeen ylempään leiriin siirtyminen tuntui epärealistiselta. Huiputusikkuna oli juuri alkamassa eikä lepoaikaa jäänyt. Nelosleirin perustaminen Camp 3:n ja huipun väliin oli olosuhteiden vaikeuden vuoksi mahdotonta. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, ja olin vahvasti nestehukan puolella. Valtava 1000 vertikaalimetrin huiputuspäivä 7000 metrissä kovissa olosuhteissa ei kertakaikkiaan ollut realistinen.

…mutta silti mieleni kamppaili vastaan ja reuhdoin kyynelien partaalla päätöksen tekemisen kanssa.

Istuin messijurtassa ja puhuin Heikin ja Alanin kanssa tilanteestani ja yritin päästä päätökseen, kun naapuripöydässä istunut sveitsiläinen Daniel puuttui keskusteluun:

– Saanko kommentoida?

Mies kertoi oman tilanteensa: hän oli keskeyttänyt nousun pari sataa metriä Camp 3:n alapuolella. Nyt hän istui messissä lukemassa kirjaa tyynenä kuin ei olisi joutunut yhtään pohtimaan päätöstään.

– Kuule, minä keskeytin, kun tajusin, etteivät voimani vain riitä eteenpäin. Se on ihan järkipäätös. Sinä olet todella sairas. Olet ollut sairas jo monta päivää. Tiedät varmasti, ettet pysty huiputtamaan. Miksi järkevän päätöksen tekeminen on sinulle niin vaikeaa?

Niinpä.

PÄIVÄ 15: PALUU BASECAMPIIN

Aamulla heräsin päänsärkyyn – ja helpotukseen. Pablon ansiosta olin tällä matkalla oppinut ymmärtämään kehoani paljon paremmin. Uskoin nyt ymmärtäväni, millaisen kiipeilystrategian tarvitsin suuremmilla vuorilla. Huoleni rajan saavuttamisesta oli turha: minä vain tarvitsin aikaa sopeutua. Pablo oli tehnyt kaikkensa auttaakseen ja valanut uskoa, että pystyn ylittämään 7000 metrin rajankin, kunhan noudatan kehoni vaatimuksia. Kaavakin oli varsin selvä: viiden tuhannen metrin jälkeen pystyin nousemaan päivässä 500 vertikaalimetriä ilman voimakkaita oireita. Jos palaan tarpeeksi nopeasti alas lepäämään, seuraavana päivänä kykenen jälleen ylittämään edellisen päivän rajanpyykin.

Tämän vuorivaelluksen nousustrategia oli kuitenkin aggressiivisempi ja sen myötä tie oli tullut päätökseen. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, makuaistini oli kadonnut ja menetin nesteitä jatkuvasti.

Yllätyksenä päätös ei itselleni tullut, olinhan jo Camp 3:een noustessa tehnyt puoliksi tietoisen päätöksen puskea rajani yli – tiesin, etten enää palaisi ja että rotaationousu oli ainoa mahdollisuuteni nähdä kolmas leiri huippuharjanteella. Ja se riitti.

Olin viimein saanut kiivetä Peak Leninillä, uskomattoman kauniilla ja hienolla vuorella. Olin päässyt 6150 metriin, vaikka oppaammekin olivat yllättyneitä vuoren vaikeakulkuisuudesta ja olosuhteiden rajuudesta. Olin nähnyt huippuharjanteen ja tiesin, että voimani olisivat riittäneet pidemmällekin – kehon sopeutuminen ei vain ollut pysynyt perässä. Aamupalan jälkeen seisoin messijurtan ulkopuolella teemuki kädessä ja sydän karrella mutta mieli tyynenä katselin takaisin reitille, jonne en enää palaisi.

Aamiaisen jälkeen Pablo lähti opastamaan vetäytyviä; Heikkiä, minua ja sveitsiläistä Danielia Base Campiin, josta autot myöhemmin kuljettaisivat meidät takaisin Oshiin. Kuinka nopeasti vuorilla syntyykään ystävyyksiä: koko ABC kokoontui hyvästelemään meidät: Olga-lääkäri halasi minua tiukasti ja vakuutti minun tulevan kuntoon, hänen äkäinen kaimansa Olga-kokki (jonka kärttyisyydelle olimme hiukan naureskelleet) tuli niinikään halaamaan minua sydämellisesti. Leirin omista Max heitti ylävitoset ja samaan tahtiin kiivennyt sveitsiläisryhmä kokoontui heiluttamaan jälkeemme. Viimeisenä kiipeilytiimin jäsenet rutistivat minua lujasti ja Alan kuiskasi korvaani:

– You are a tough gal. And you saw the most of it anyway.

Kykenemättä enää pidättelemään kyyneliä, toivotin muille tiimiläisille onnea hurjaan loppurutistukseen ja lähdin sitten seuraamaan Pabloa ulos leiristä. Viimeisenä ennen kuin käännyimme harjanteen reunan taakse, käännyin katsomaan auringossa sädehtivää Peak Leniniä ja lähetin sanattoman kiitoksen vuorelle. Palaisinko tänne enää, sitä en osannut vielä aavistaa. Mutta ikuisesti tulisin muistamaan tämän taianomaisen paikan, jonne tulosta olin haaveillut vuosia.

Yukhin Peakin huiputus

By Janiina

On August 23, 2023

In Pamir-vuoret, Peak Lenin, Yukhin Peak

PÄIVÄ 8: Kurinpalautus (ABC)

Julma vihlonta ohimoilla herätti minut. Hapuilin pimeässä makuupussin sisällä kelloa: 04 aamuyöllä. Kipu oli niin kammottava, että nukahdin takaisin vasta kaksi tuntia myöhemmin otettuani särkylääkettä ja juotuani runsaasti vettä.

Aamulla kalsa tunne kallossa ja turvonneet kasvot muistuttivat aamuyön vihaisesta kivusta. Ankea olo antoi tilaa iloisemmille ajatuksille vasta, kun kiipeilyryhmä oli siirtynyt leirin läheisyyteen jäätikölle harjoittelemaan seuraavassa leirisiirtymässä tarvittavia teknisiä taitoja; nousukahvan käyttöä ja köysilaskeutumista. Hautova kuumuus antoi osviittaa siitä, millaisia lämpötiloja ylempänä jäätiköllä olisi. Hikinen taival oli edessä!

Vaikka päänsäryn jälkimainingit hellittivät jo hiukan otettaan, mielialani ei parantunut. Oppaiden briiffi seuraavana päivänä tapahtuvasta ensimmäisestä Yukhin Peak -huiputuksesta ei tavalliseen tapaan sytyttänyt innostuksen liekkiä, vaan keho tuntui raskaalta ja mielessä leijui omituinen vastentahtoisuus. Hengästyin tänään kovin nopeasti, ja ikävöin tytärtä niin, että sydän oli solmussa. Itsetuntoni tuntui olevan aivan pohjamudissa.

Kaikesta huolimatta mittauksissa tulokseni olivat poikkeuksellisen hyvät huomioiden edellisen päivän nousuvauhtimme: happisaturaationi oli 88 ja leposyke 60 iskua minuutissa. Vaikka siltä olo ei tuntunutkaan, mittareiden perusteella akklimatisaationi eteni erinomaisesti. Mutta mielen menninkäiset eivät jättäneet minua rauhaan ja ne saivat minut käpertymään yhä syvemmälle itseeni.

Illallisella messijurtassa pöytäämme istui hymyilevä jättiläinen; Singaporessa asuva Pavel, joka oli nyt saanut akklimatisaatiorotaatiot loppuun ja valmistautui huiputukseen. Jutustelimme hänen kokemuksistaan ylempänä vuorella ja neljännen leirin pystytyksen onnistumisen todennäköisyyksistä. Oli hyvin epätodennäköistä, että 6200 metrissä sijaitsevan Camp 3:n ja huipun välissä olevalla harjanteella leiriytyminen onnistui. Mutta nelosleiristä huiputtavien onnistumisen todennäköisyys oli merkittävästi suurempi kuin alempaa Camp 3:sta lähtevien. Kuitenkin kaikki huippuharjanteella käyneet painottivat välileiriytymisen onnistumisen harvinaisuutta, sillä olosuhteet harjanteella ovat äärimmäiset.

ABC (Advanced Base Camp) oli viihtyisämpi kuin olin osannut odottaa. Huominen Yukhin Peak -huippu seisoi suoraan leirin takana 5100 metrin korkeudessa. Mutta kun seisoin illan pimeydessä ihailemassa ylläni kirkkaana loistavaa linnunrataa, tunsin jonkin olevan vialla. Päivän ainoa päiväkirjamerkintäni oli hämmentynyt ja lyhyt:

“Olo tuntuu oudolta. Pelottaa, ei erityisesti mikään ja kuitenkin kaikki. Tämä on saatava kuriin.”

PÄIVÄ 9: Yukhin Peak (5134 m) huiputus!

Täsmälleen samalla kellonlyömällä kuin edellisenäkin yönä, kivun salama halkaisi kalloni niin, että voihkaisin ääneen. Silmät tuntuivat kuin turvonneen umpeen, joten en vain saanut itseäni nousemaan, jotta olisin saanut vettä ja särkylääkettä. Koetin varovasti hapuilla makuupussia auki, mutta sen ulkopinta oli kostea. Olin ilmeisesti kuumeillut ja hikoillut pussin märäksi. Pussin avaaminen tarkoittaisi kylmän ilman hiipimistä iholle, mikä tuntui suorastaan ylitsepääsemättömältä. Joten painuin takaisin kosteaan pussiini ja käperryin pieneksi sykkyräksi.

Yukhin Peak (5100 m) , huippu on lumisen harjanteen korkein kohta vasemmalla

Jossain vaiheessa uni oli vienyt minut mukanaan. Aamulla oloni oli huomattavasti parempi, ja yön tuskailu oli kuin etäinen uni. Tunsin voimieni palanneen, ja vaikkei harmaa varjo täysin kadonnut mieleni laitamilta, hymyilin nyt aamuaurinkoon, kun nostimme reput selkään ja aloitimme vaelluksen kohti Yukhin Peakia. Tavoitteena oli kiivetä vuoren huipulle 5134 metriin ja yöpyä ensi yö hiukan huipun alapuolella. Näin saisimme ensimmäisen yön yli 5000 metrissä.

Vaellus alkoi siksakina nopeasti jyrkkenevää hiekkarinnepolkua. Ilma oli aikaisesta kellonajasta huolimatta reilusti yli 20 asteen. Selässä kannoimme noin 20 kiloa eli saman verran kuormaa kuin seuraavalle rotaatiolle lähdettäessä kantaisimme. Alkumatka sujui mainosti, vaikka jyrkäksi kivikoksi ja valuttavaksi hiekaksi muuttunut rinne ottivat nopeasti luulot pois kiipeilijöistä. Askeleeni kulki vakaasti ja rennosti ja nautin liikkeellä olosta.

Eräs vuorivaelluksen ominaispiirteistä on odottaminen, johon kuluu runsaasti aikaa. Odotetaan kehon sopeutumista ohueen ilmaan, sääikkunaa, omaa kiipeilyvuoroa reittien teknisissä kohdissa ja milloin mitäkin. Parhaimmillaan odottaminen on tehokas osuus kiipeämistä, sillä se tarjoaa lepoa ja mahdollisuuden ladata myös henkisiä akkuja. Mutta kun mieli on huonossa paikassa, odottamisen tarjoama tyhjiö antaa pelkojen ja huolten peikoille areenan mellastaa. Siksi oli aivan ihanaa päästä taas liikkeelle ja kuuntelin onnellisena kenkien rahinaa kiveä vasten.

Rinne jyrkkeni edelleen. Yksi askel muutti kaiken: nostin jalkani kiven päälle huomaamatta aavistuksenomaista hiekkakerrosta sen pinnalla. Siirtäessäni painon eteen ja ponnistaessani kiven päälle, kenkäni lipesi hiekalla. Liukastuksen seurauksena putosin kolmisenkymmentä senttiä kiven viereen, päädyin napakasti jaloilleni ja tasapainotin itseni nopeasti kiipeilysauvoilla. Kukaan ei edes huomannut pientä liukastusta.

Mutta jysähtäessäni maahan hampaani kolahtivat yhteen, ja jostain syystä tuo pieni kolhaisu vapautti saman päänsäryn, joka oli vainonnut minua edellisinä öinä. Otin särkylääkettä, piilouduin aurinkolasien taakse ja jatkoin matkaa nyt ohimolta toiselle risteilevien vihlaisujen tahtiin.

Ylittäessämme 4700 korkeusmetriä alkoi minulle tuttu vatsaoireilu. Olin odottanut sitä jo aiemmin, sillä yleensä se saapuu seurakseni jo ennen 4500 metriä. Akklimatisaatio oli siis onnistunut normaalia paremmin, mutta nyt oltiin selvästi ylitetty nousunopeusrajani.

Puolisen tuntia myöhemmin rinne jatkui loputtomana ja jatkuvasti jyrkempänä, kun jouduin myöntämään Pablolle, että olin ongelmissa. Argentiinalainen katsoi minua tutkivasti ja sanoi sitten:

– Asetu taakseni ja katso vain kantapäitäni. Pysy rytmissä ja älä pysähdy.

Tein työtä käskettyä. Pablo lähti liikkeelle, ja kiinnitin katseeni tiukasti hänen kantapäihinsä. Hain täsmälleen saman askelmitan ja aloin hengittää sen tahtiin. Hitaasti mutta tasaisesti etenimme rinnettä pitkin, ja löysin tasaisen rytmin, jota olisin voinut jatkaa loputtomiin. Muu ryhmä kiipesi aina välillä ohitsemme, mutta heidän pysähtyessään tauolle, kaakersimme tasaisen verkkaisesti ohi. Kaksi kertaa jouduin seisahtumaan oksennuksen noustessa suuhun.

– Älä oksenna. Menetät nestettä. Niele, jos suinkin pystyt, Pablo komensi napakasti ja taas tein työtä käskettyä ja nielin.

Noin kello 14, täysin kiipeilyaikataulussa iskimme hakut lumisen huippuharjanteen reunaan, ja varovasti kapealla jäälipalla nousimme viimeiset kymmenet metrit Yukhin Peakin huipulle 5100 metriin. Ensimmäinen huiputus oli onnistunut!

Olin suorastaan halkeamaisillani ilosta ja onnistumisen ylpeydestä. Olin osannut odottaa hankaluuksia, sillä 4000–5000 metrin keskivaihe on selvästi akklimatisaatiolleni haastava korkeus. Mutta olin tiennyt odottaa sitä ja selvinnyt siitä voittajana, ainakin jollain tavalla!

Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä laskeutuessamme hiukan huipun alapuolelle kohtaan, jossa oli tarkoitus leiriytyä, Pablo saapui viereeni. Hän polvistui, otti aurinkolasit silmiltään ja katsoi minua pitkään ennen kuin puhui:

– Seurasin sinua kiivetessäsi. Olet hyvin vahva; pärjäsit kuorman kanssa, et kompastellut ja pysyit hyvin vauhdissa mukana. Mutta sinulla on selkeät vuoristotaudin oireet. Täällä yöpyminen olisi liian aggressiivinen lähestyminen akklimatisaatioosi. Haluan, että sinä ja minä lähdemme alas.

Tuijotin Pabloa uskomatta korviani. Mutta minähän pääsin perille! Tein kaiken mitä käskettiin; nieleskelin jumalauta oksennuksenikin! Jäisinkö nyt muista jälkeen sopeutumisessani, jos en jäisi tänne? Vai oliko peli minun osaltani pelattu?

Kesti hetken ymmärtää, että mies on oikeassa. Pettymyksen kyynel taisi valua esiin aurinkolasin reunan alta, sillä mies tarttui rukkasen verhoamaan käteeni ja puristi sitä ystävällisesti.

Oppaan sana on laki, ja vaikka olin tikahtua huipulla leiriytymisen menettämisestä, nielin pettymykseni ja vaadin kiipeilypariani Heikkiä jäämään. Yö huippuharjanteella olisi hänelle upea kokemus ja vahvistaisi hänen akklimatisaatiotaan.

Niin autoimme harjanteelle jääviä pystyttämään teltat ja sitten lähdimme Pablon kanssa paluumatkalle. Matka sujui joutuisasti, sillä vain liuimme kengillä suurimman osan matkaa polveen ulottuvassa hiekassa kiviä väistellen. Saavuttuamme viimeisen leiriä edeltävän rinteen yläpäähän, istuimme juomatauolle ja pullautin suustani mielessä pyörineen ajatuksen:

– Muistan, kuinka muutama päivä sitten sanoit, että olet odottanut 25 vuotta päästäksesi tänne. Olen kauhean pahoillani, että vein sinulta mahdollisuuden kokea yö Yukhin Peakin huipulla.

Pablo kääntyi katsomaan minua, hymyili lempeästi ja taputti käsivarttani:

– Vuorivaelluksen idea ja tärkein tavoite ei ole huiputus. Tavoite on olla täällä; elää ja kokea luonto ja vuori jokaisena päivänä sellaisena kuin se tulee. Huippu sitten tulee, jos se tulee, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta siihen, kuinka hieno tämä matka on. En haluaisi olla missään muualla kuin juuri täällä, tässä hetkessä, sinun kanssasi, kun käymme tätä keskustelua.

Vaivalloisesti nielin kurkkuuni nousseen palan, vilkaisin vaivihkaa Yukhin Peakin huipulle, jonka tuntumassa saatoin erottaa telttamme pieninä väriläiskinä. Sitten hymyilin Pablolle ja myönsin, että minulla taisi olla vielä paljon opittavaa. Hän pukkasi minua hymyillen olkapäähän ja niin me jatkoimme matkaa.

Leiriin saavuttuamme peseydyin ja kaaduin sitten hetkeksi nukkumaan. Herätessäni päänsärky oli laimentunut tasaiseksi jomotukseksi ja vatsa rauhoittunut lainehtivaksi mereksi. Päivällisellä jurtassa oli hiljaista, sillä paikalla olimme vain minä ja Pablo sekä pari muuta, sveitsiläisen kiipeilyryhmän jäsentä, jotka olivat niinikään joutuneet palaamaan alas nukkumaan. Tuijotin tuoksuvaa ruokavuorta kulhossani ja yritin keksiä keinon saada sen nieltyä, kun Pablo avasi keskustelun:

– Olen miettinyt parin päivän aikaisia oireitasi ja yöllisiä päänsärkyjä. Kuten aiemmin sanoin, oireiden kokonaiskuva on lievä vuoristotauti. Jos olisimme jääneet huipulle yöksi, luultavasti yön aikana oireesi olisivat vahvistuneet niin, että huomenna olisimme pakotettuja palaamaan base campiin. Teimme oikean päätöksen.

Opas katseli minua harmaan hiuspörrönsä alta ja pysyi hiljaa, kunnes vastasin myöntävästi. Sitten hän jatkoi:

– Sinun akklimatisoitumisesi selvästi vaatii perinteisempää climb high and sleep low -lähestymistä. Et ole ollenkaan ainoa, olen tavannut monia kaltaisiasi kiipeilijöitä. Ehdotan, että aloitat Diamoxin heti. Jos aloitat sen nyt, voit jatkaa nousua. Jos odotamme oireiden voimistumista, olemme luultavasti vuorokauden sisällä tilanteessa, jossa joudumme keskeyttämään.

Miljoona ajatusta sinkoili mielessäni. Aloittaisin siis vuoristotautilääkityksen nyt – mitä jos oireet vahvistuisivat silti? Olin nyt menettänyt yön yli 5000 metrissä eli olisin pahasti takamatkalla muuhun ryhmään nähden, kun nousisimme Camp 2:een 5300 metriin. Kestäisikö kehoni sellaista nousua?

Mutta Pablo oli oikeassa: joko aloittaisin lääkityksen nyt tai Peak Lenin olisi osaltani ohitse.

Yhden yön katala vieras

By Janiina

On May 30, 2021

In alpit, Matterhorn

– En vaan mene. Onhan tämä nyt ihan typerää. Onko mitään järkeä lähteä kiipeämään jäistä vuorenseinää hyytävässä kylmyydessä ja pilkkopimeässä?

Siinä melkoisen suora lainaus ajatuksistani viime syyskesältä, kun Matterhornilla kalsan ja karun Carrel Hut -vuoristomajan ovelta kurkistelin pimenevään iltaan ja lumimyräkkään. Carrel Hut on kiinnitetty vuoren niin jyrkkään kylkeen niin ohuilla metallitangoilla, että äkkiseltään voisi kuvitella sen pysyvän paikallaan lähes neljän tuhannen metrin korkeuden lumimyräköissä vain ihmeen voimalla.

Astuin ulos piskuisen majan kyljestä tyhjän päälle kaartuvalle metalliritilälle. Pimenevässä illassa tuuli oli noussut ulinaksi ja se reuhtoi paksun takkini liepeitä kärsimättömästi. Sen pyörteissä oli lunta, liikaa lunta. Pilvien läpi näkyi juuri ja juuri pieni vilahdus jossain alhaalla laaksossa lepäävän kylän valoista. Majan takaseinä oli kiinni vuoren seinämässä, joka tummana ja uhkaavan pystysuorana nousi ylös loputtomiin, kunnes katosi tummanharmaisiin myrskypilviin. Olimme pilven sisällä, lunta oli kaikkialla, ja näkyvyys huono. Odotimme ukkosta, jonka jyrinän saattoi jo kuulla.

Näkymä Carrel Hutilta pari tuntia ennen pimeää

Vilkaisin kaipaavasti alas laaksoon ja haikeana muistelin toissapäiväistä samettista cappuccinoa kylän kujan lämpöisellä terassilla. Mutta lohtua ei enää näkynyt, vaan allani hornan kidan liekkien lailla kiemurtelevat pilvet olivat peittäneet viimeisenkin valonpilkahduksen. Tuulta vasten puskien työnnyin talon seinustaan kiinnitettyyn vessaan, joka on oikeastaan vain pienen pieni koppi, jossa on iso reikä lattiassa. Kopin sisusta on lähes aina täynnä lunta, sillä vuorenrinteellä pyörteilevä viima syöksyy sisään vatsavaivoista ja huonosta sihtauksesta kärsivien kiipeilijöiden sotkemasta reiästä ja täyttää kopin lumella. Sivumennen sanoen, tuon yksinkertaisen toiletin käyttäminen vaatii yllättävän paljon sekä taitoa että tuuria, jotta osaat ajoittaa toiminnan oikein ja väistää mahdollisia osumia, kun tuuli sinkoaa toimituksen tuloksen reiästä takaisin koppiin.

Lähdössä Matterhornin huiputukseen, elokuu 2020

Astuessani kopista takaisin viimaan, vilkaisin kelloa. Reilut neljä tuntia lähtöön, ja myrsky näytti vain yltyvän. Minua väsytti ja samaan aikaan olin enemmän valveilla kuin koskaan. Vilkaisin taas kohti vuoren seinää, mutta pimeys oli niellyt sen kokonaan.

– Minä en vain mene. Ei kiinnosta yhtään ja ei ole mitään syytä mennä, päätin astuessani takaisin majan koleaan mutta tuulensuojaiseen tupaan. Päätös oli tehty.

Omituista kyllä, kaksitoista tuntia myöhemmin en enää allekirjoittanut – tai ehkä edes muistanut – tuota nyt raudanlujaa päätöstä, kun seisoin ikionnellisena Matterhornin huipulla kasvot kohti aurinkoa käännettyinä, kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin vuorten kiipeäminen.

Käyn tuon saman keskustelun itseni kanssa melkein jokaisena huiputusyritystä edeltävänä iltana. Vuorosanat vaihtelevat, samoin kuin se, kuinka paljon tunteesta on avointa pelkoa ja kuinka paljon vain hermostunutta epämukavuutta. Mutta lopputulos on yleensä sama: turhaa hommaa, en mene. Kuukausien ja vuosien pitkäjänteinen harjoittelu, investoidut aika, vaiva ja raha sekä kaikki ne kerrat, kun valitsin treenin jonkun muun asian sijasta, menettävät merkityksensä. Mutta vielä kertaakaan en ole tuota päätöstä toteuttanut tai edes kertonut kenellekään siitä.

Sama katse Chilessä, lähdössä Barrancas Blancas -tulivuoren huiputusyritykseen, joulukuussa 2020

Minulle pelko on sydämen iskut hiljentävä, sisukseni täyttävä, musta, jäinen laava. Se ei pysäytä minua tai estä toimimasta, mutta energisoivaksi en sitä tunnista, vaikka monet sanovat pelon antavan voimia. Sen sijaan se on sisuskaluni hyydyttävä tietoisuuden tila, joka vakauttaa vapisevat kädet ja kirkastaa ajatukset. Kun kauan sitten jouduin meressä vaikeaan tilanteeseen ja olin hukkumaisillani, muistan olleeni hyvin rauhallinen ja analyyttinen. Viimeiset muistikuvani ovat toteavia: “Tulin sitten toiselle puolelle maailmaa kuolemaan.”

Pelko valitsee lavalle astumisensa hetket tarkkaan. Minä en pelkää tasapainoillessani kapealla harjanteella molemmilla puolillani satojen metrien pudotus. En tunne pelkoa pystysuoralla seinällä tuulen tempoessa varusteitani. Vain hyvin harvoin pelko saa minut kiinni, kun olen liikkeessä.

Mutta se tulee aina huiputusta edeltävänä iltana ja viipyy luonani yhden yön.

Matterhornilla se ei väistynyt, kun palasin vessareissulta majaan sisään ja kömmin kiipeilyparini kylkeen parin unta tavoittelemaan. Se oli läsnä, kun havahduin sekuntilta tuntuneen ajan jälkeen herätyskelloon. Se yritti sulkea kurkkuni, kun istuin vuorimajan kylmässä tuvassa kiipeilyvarusteissa ja lähtövuoroa odotellessa väkisin tungin vatsaani kuivaa leipää ja yököttävää Nutellaa. Se loisti silmistäni, kun yön pimeydessä kiipeilyparini kanssa peitimme rukkasilla hohtavat otsalamput tavoittaaksemme toistemme katseet toivottaessamme onnea huiputusyritykseen. Se kylmäsi mieltäni, kun katselin Fabrizio-oppaani selän katoamista pimeään hänen kiivetessään edeltä rakentamaan varmistusta. Se roikkui kiipeilyvaljaissani ja veti minua alaspäin, kun iskin jäärautojen piikit seinään ja sukelsin pimeään. Mutta hiljalleen se irrotti tahmaisia sormiaan, kun tunsin kallion tutun karheuden käteni alla. Kun upposin kiipeilyrytmiin, se taisi livahtaa kallion koloon, ja kun muutamaa köydenmittaa myöhemmin pysähdyimme tauolle, en enää tuntenut sen kalvakasta otetta.

Tiedän, että se odottaa minua Georgian erämaassa, Ushban rinteellä. Se lymyilee kivikossa tai railon reunalla. Se kuiskii Kaukasuksen tuulessa. Kolmen kuukauden kuluttua me jälleen kohtaamme.