Tag: matkapäiväkirja

Pelko saapuu Peak Leninin Advanced Base Campiin

PÄIVÄ 6: NELJÄN TONNIN RAJAN YLITYS – BASE CAMP

Kuudennen päivän vaelluksella läheiselle harjanteelle ylitimme 4000 metrin rajan ensimmäistä kertaa. Pamir-vuoret tarjosivat meille parastaan: vuoret hehkuivat punaisen, vihreän, valkoisen, harmaan ja ruskean sävykarttoina, ja aurinko helotti kuumana pallona typerryttävän sinisellä taivaalla.

Vaelluksella harjanteen huipulle

Lämpötila ylitti kahdenkymmenen asteen rajan jopa neljän tuhannen metrin korkeudessa, mutta harjanteen reunalle noustessamme sen takaa viheltävä tuuli sai minut reuhtomaan kuoritakin suojakseni. Runsasta puuskutusta ja lieviä vatsaoireita lukuunottamatta päivän vaellus meni erinomaisen hyvin ja aloin innolla odottaa pääsyä ylempiin leireihin.

Maisema akklimatisaatiovaellukselta laaksoon, jossa Base Camp sijaitsee

Olin ehtinyt päästä hyviin väleihin messiteltan henkilökunnan kanssa varsin erikoisella tavalla: Yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa lukuunottamatta ollut, mutta kun kärähdin varastokontista porkkanavarkaista ja minut narauttanut kokki ymmärsi porkkanoiden olevan tarkoitettu leiriin saapuneille kuormahevosille, ilmeisesti voitin koko henkilökunnan sympatiat puolelleni. Kun nolona pyytelin spontaania näpistystäni anteeksi, moitteiden sijaan minut palkittiinkin pienellä kattilallisella kiehuvaa vettä. En olisi keksinyt mitään parempaa hikisen vaelluksen jälkeen!
Tehokkaasti käytettynä sain tuolla parilla litralla lämmintä vettä pestyä hiukset, vartalon päästä varpaisiin sekä vieläpä läjän pyykkiä (en paljasta, missä järjestyksessä, sillä mikä tapahtuu vuorilla, jääköön sinne…) Yleensä rikos ei kannata, mutta tässä tapauksessa rakkaus eläimiin yhdisti yli kielirajojen!

Pakkaamassa ABC:lle siirtymistä varten

Lämmin pesuvesi, messiteltan runsas tee- ja karkkivalikoima sekä kaunis ja aurinkoinen kukkaniitty olivat pian taakse jäävää ylellisyyttä, sillä huomenna nousisimme Advanced Base Campiin. Lämpötiloissa olisi odotettavissa noin kymmenen asteen lasku ja olosuhteissa merkittävä muutos karummiksi. Ylös vietäisiin vain ehdoton minimimäärä varusteita ja jännittyneenä pakkasin base campin varaston nurkkaan aarrepussukan paluuta odottamaan: ylimääräinen alusvaatekerta, vaihtosukat, sandaalit, shortsit ja t-paita, ylimääräisiä eväitä ja muutamia muita arkisia asioita – millaista luksusta ne olisivatkaan, kun seuraavan kerran pussiin kurkistaisin.

Kuorman painoraja saavutettu, Kevin toimii punnitsemisen valvojana

PÄIVÄ 7: NOUSU ADVANCED BASE CAMPIIN

Aamiaisen jälkeen edellisenä iltana huolella punnitut varustesäkkimme lastattiin porkkanoilla lahjomieni kuormahevosten selkään, ja matka kohti Peak Lenin Advanced Base Campiä (4200 metriä) saattoi alkaa.

Vaelsin hiljaisena ja aamuauringosta nauttien ulos leiristä, ohi nepalilaisten oppaiden mukanaan tuomien rukouslippujen (– Tiesitkö, että Nepalin kiipeilykauden ulkopuolella monet oppaat saapuvat työskentelemään Pamir-vuorille? – ) halki pitkän kukkean laakson ja annoin silmieni hyväillä ympäröiviä kivisiä kukkuloita – edelleen oli vaikea uskoa, että ne olivat itse asiassa yli 4000-metrisiä vuoria. Polku kulki suoraan kohti massiivista Peak Leniniä, joka nousi laakson päässä valtavana valkoisena seinämänä. Vuoren taianomaisen läsnäolon saattoi aistia vahvasti jokaisena hetkenä, aivan kuin sen rinteillä tanssivat lumipeikot olisivat laulaneet tuuleen loitsuja, jotka huumasivat kulkijan.

Kohti Peak Leninin jäätikköä

Laakson päädyssä pysähdyimme vuorella menehtyneiden muistopaikalle. Nuo paikat ovat minulle aina pysäyttäviä, sillä vaikka vuorilla menehtyneistä puhutaan paljon, näissä paikoissa heidän ja heidän perheidensä tarinat ovat vahvasti läsnä. Nyt polku kääntyi nousuun vuorten välissä kuohuvan joen vartta kohti harjannetta. Kukat ja runsas heinikko muuttuivat ensin tasaisesta matosta tilkkutäkiksi, sitten satunnaisiksi väriläiskiksi hiekkarinteessä, ja lopulta ne katosivat kokonaan.

Nousimme hikisen jyrkän rinteen upottavassa hiekassa 4300 metrin korkeuteen harjanteelle. Saavuin harjanteen huipulle Pablon kannoilla raskaasti huohottaen – ja pysähdyin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä eteeni avautui koko Peak Leninin massiivi: sen leveitä helmoja peittävä, railoja irvistelevä jäätikkö, kiviset harjanteet ja lopulta kaunis, pilvetöntä taivasta vasten niin suurelle vuorelle suorastaan vaatimattomalta kruunulta näyttävä huippu.

Kyyneleet nousivat silmiini. Olin odottanut tänne pääsyä niin kauan ja samaan aikaan tuntui kuin olisin ollut täällä ennenkin. Jokaisella vuorella tulee hetki, jolloin olen yhtä sen kanssa; sulaudun kivisiin kupeisiin, ajatukseni katoavat vuorituuleen ja hengitän yhdessä äiti maan kanssa. Uskon, että kiipeilijä Anatoly Boukreev kuvasi samankaltaista tunnetta sanoessaan: “Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.”

“Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.” -hetkeni (lainaus Anatoly Boukreev)

En ollut ainoa, jota maisema kosketti syvästi ja koko tiimi pysähtyi syvän arvostuksen vallassa. Päädyimme pitämään pitkän tauon harjanteen reunalla ennen kuin aloitimme vaelluksen harjanteen polveilevalla seinämällä. Nyt koko reitti huipulle oli näkyvissä: se kulkisi halki repeilevän railomeren ja wok-pannun muotoisen tulikuuman jäätikkötasangon (jota ei turhaan kutsuta nimellä Frying Pan) kakkosleiriin. Se jatkuisi kauhistuttavan suoraa polkua jyrkästi ylös kiinanmuurin mittaiselle ja täysin raivokkaiden tuulien armoilla olevalle harjanteelle kolmosleiriin ja sieltä koko pitkän matkan huipulle. Kuinka inspiroivaa olikaan nähdä koko edessä oleva vaellus – se antoi uskoa ja toivoa, että edessä oleva tehtävä olisi menestyksekäs!

Kiviseinämällä vuoroin ylös ja alas koukerteleva kapea polku oli kokemus itsessään. Välillä se laskeutui leppoisasti lähes solaan vuorelta valuneen jäätikön reunaan, vain noustakseen hetken kuluttua uudelleen ylös. Välillä askelsimme tasaista kivettyä polkua, pian olimmekin jyrkässä kulmassa viettävällä seinämällä puoleen sääreen ylettävässä, valuttavassa hiekassa. Tuntui aivan uskomattomalta, että hevonen pystyisi näitä polkuja kulkemaan, – mutta aina välillä jouduimme kiipeämään polulta ylemmäs seinämällä, jotta nuo käsittämättömän varmajalkaiset vuorilla kasvaneet eläimet pääsivät suurien lastiensa kanssa ohitsemme.

Viimeinen vaellustunti oli todella raskas. Korkeuteen tottumattomat lihakseni rukoilivat happea ja keuhkoni vastasivat niiden pyyntöihin epätoivoisilla yrityksillä imeä sisuksiinsa enemmän ohutta ilmaa. Kaikkein vaikeinta oli päivää muita myöhemmin saapuneella Kevinillä, joka tuskaisesti raahusti jonon viimeisenä kompuroiden jalkoihinsa. Olin uupunut, mutta hyvillä mielin panin merkille, että korkeuden vaikutuksien ulkopuolella jaksoin hyvin: lihakset eivät hapottaneet ja saadessaan hetken levon, ne palautuivat nopeasti. Pitkä ja intensiivinen treenikausi tuntui tuottaneen tulosta!

Iltapäivällä kellon hipoessa kahta näimme ABC:n keltaiset teltat hiekkaharjanteella aivan jäätikön laidassa. Saavutimme Advanced Base Campin nopeasti, vain kuuden tunnin vaelluksen jälkeen. Se oli merkittävän nopea nousu, vaikka oppaamme olivat suhtautuneet taukojen pituuksiin rennolla otteella. Vauhti kuitenkin otti veronsa ja kevyen lounaan jälkeen kaaduin lopen uupuneena telttaan ja nukuin yli puolitoista tuntia.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, keho tuntui kohmeloiselta ja lihakset jäykiltä. Vatsassa pyöri hiukan ja ohimoita kolotti. Ryömin ulos teltasta ja törmäsin samantien mieheen, joka leirin viileästä ilmasta huolimatta seisoi leirin keskellä sijaitsevalla, jonkinlaisen terassin virkaa toimittavan lankkusäleikön päällä paljain varpain, pienissä shortseissa ja hihattomassa t-paidassa. Ensin katseeni kiinnittyi miehen verisiin kasvoihin: huulet olivat repeilleet ja nenän varressa valtava yhä verinen rupi. Toinen vatsaa vääntävä näky olivat miehen paljaat jalkaterät; sinertävät varpaat sekä kantapäitä ja nilkan takaosia peittävät tuskaisen näköiset, massiiviset haavaumat.

Peak Lenin ABC (4200 metriä) auringonlaskun aikaan

Mies seisoi sään pieksemillä lankuilla ja tuijotti tyhjin silmin leirin takana nousevaa jäätikköä. Kysymättä tiesin, kuka hän oli. Viimeisen parin viikon aikana vain hän ja hänen oppaansa olivat päässeet huipulle asti – odotettuaan ensin kolmosleirin paljaalla ja tuulelle alttiilla harjanteella huiputusikkunaa hyytävässä lumimyrskyssä teltassa useita päiviä.

– Se oli helvettiä. Haluan vain kotiin, mies vastasi otettuaan värittömästi vastaan varovaiset mutta sydämelliset onnitteluni.

Ainoa “luksusesine”, jonka kannoin ABC:lle ,oli Kindle

Miehen sanat takertuivat iholleni, kuollut katse tallentui mieleeni. Kun auringon laskiessa leiriin hiipivä kylmyys tavoitti minut, viileä ilma ei ollut ainoa, joka sai ihoni kananlihalle. Tämän tästä katseeni palasi edelleen ulkona kylmässä istuvaan mieheen, joka yhä tuijotti värittömästi eteensä. Ja kun seurasin hänen katsettaan, jäätikkö ei enää näyttänytkään houkuttelevalta. Ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa. Illan pimetessä pelko vapautti mieleni perukoille vangitut huolet, jotka löysivät minut piilostani makuupussin uumenista ja tanssivat alati kiihtyvää tanssiaan ympärilläni pitkälle yöhön. Mihin oikein olin ryhtynyt?

Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin

Aamukahvimuki tuoksuu ihanalta, kun istun tässä takapihamme puutarhasohvalla. Pörröinen kissavanhuksemme kuorsaa vieressä ja etäältä kuuluu lokkien huutoja.

Eteisessä valtava varustevuori odottaa tilataksin saapumista. Eilen vein tyttären isälleen ja jouduin paluumatkalla pysähtymään bussipysäkille, kun en enää nähnyt tietä ennakkoikävän kyyneliltä.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Ensimmäisellä kerralla lähtiessäni vuorireissuun tytär oli seitsemänvuotias. Nyt hän on minua pidempi 16-vuotias nuori nainen, jolla teinien tapaan on aivan liian kiire kasvaa aikuiseksi. Mutta reaktio vuorille lähtööni on hellyttävällä tavalla samankaltainen kuin seitsemänvuotiaalla; pari viimeistä päivää on lennetty herkässä ilmanalassa, jossa pienikin vastatuuli saattaa puhaltaa myrskypilvet taivaanrantaan.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Vuonna 2019 Elbrusilla juttelin uusiseelantilaisen Miken kanssa lapsista. Hän puhui tyttäristään:

– Aikuisuuden kynnyksellä lapset ovat hauraita. He tarvitsevat vanhempiaan erilaisella tavalla ja jopa enemmän kuin pieniä ollessaan. Siksi lykkäsin Mount Everest -kiipeilyäni, kunnes molemmat tyttäreni olivat parikymppisiä. Kyse ei ollut siitä, että ajattelin itselleni sattuvan jotain. En vain halunnut olla poissa heidän luotaan niin montaa kuukautta noina tärkeinä vuosina.

Tuolloin en ymmärtänyt, mistä Mike puhui. Nyt ymmärrän jokaisen sanan kirkkaasti. Kuten ennenkin, tytär viettää kiipeilyajan isänsä, toisen vanhempansa luona. Mutta aivan erityisellä tavalla kuukauden ero hänestä tuntuu nyt vieläkin kipeämmältä kuin aikaisemmin.

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Tässä hetkessä tunnen vain suurta iloa. Minua ei jännitä samalla tavalla kuin aiemmin. Ei, vaikka treenikauden loppuvaihe ei mennyt ihan toiveiden mukaan sairastelun vuoksi. Tunnen päättymässä olevan pitkän odotuksen huojennusta, kaipuuta vuorille ja pientä ihanaa kuplintaa – olen palaamassa toiseen kotiini. Ihanaa, että olet mukana seikkailussa!

Yhteydet Kirgisiassa ja syrjäisillä Pamir-vuorilla ovat huonot, joten tulevina viikkoina “no news is good news”. Laitan kuulumisia sosiaalisen median kanaviini (Facebook ja Instagram) mahdollisuuksien mukaan.
Jos haluat ajantasaisimman tiedon ryhmämme tilanteesta, sen saat palveluntarjoajamme sivuilta . Sinne päivittyy GPS-sijaintimme ja sinne ryhmänjohtaja päivittää satelliittipuhelimen välityksellä lyhyitä tiedonantoja nousun etenemisestä.

Blogissa tarina alkaa sitten elokuussa, kunhan olen kotiutunut reissusta. Mutta kuten aina, olet matkassa mukana, rakas Vuorenvalloituksen seuraaja. Tunnen läsnäolosi rinteellä joka askeleessa ja olen siitä onnellinen!

Lentokenttätaksi kaartaa etupihalle. Viimeinen rapsutus kissavaarille, jonka hoitaja saapuu tuota pikaa. On aika.

Mennäänkö?

Huiputtamassa Cima d’Ambrizzolaa Italiassa, kuva: Fabrizio Della Rossa

Kilpajuoksu kellon kanssa käynnistyy– Laylan lähestyminen, päivä 2

Kun avasin silmät, kuume oli poissa, ja katkonainen yö tuntui etäiseltä kuin uni. Vain edelleen kostea makuupussi paljasti tuskanhikisten tuntien olleen totta, kun ennen seitsemää nousin ja aloin valmistautua uuteen kiipeilypäivään. Valoisa aamu häikäisi pimeästä majasta kömpivän silmiä ja vuori-ilman ihana raikkaus pyyhki virkistävästi poskia. Taisin jähmettyä pitkäksi aikaa nauttimaan hetkestä hammasharja kädessäni, sillä havahduin siihen, että majan seinustalla puuhaileva Alex kysyi, olenko kunnossa.

Aamun hikiset taivaltajat

Aamupalaa ja laukkujen pakkausta myöhemmin ihana raikkaus oli muisto vain. Kun kello 9 nostimme rinkat selkään, hautova kuumuus oli palannut ja olimme jälleen 40 asteen pätsissä. Matka jatkui eilisen kaltaista napakasti nousevaa polkua suoraan rinnettä ylös. Tänään ylittäisimme 3100 metrin korkeudessa olevan harjanteen ja laskeutuisimme pari sataa vertikaalimetriä vuorten välissä olevaan pieneen laaksoon, jonne leiriytyisimme odottamaan huiputusyrityksen alkua.

Lähestymisreitti Laylan harjanteelle, polku kuvan vasemmassa reunassa.

Eilinen tiukka marssitahti jatkui, mutta tuntui kuin olisin taas muistanut rytmin. Tasainen tahti ja muutaman hengenvedon mittainen tauko säännöllisin väliajoin pitivät sykkeen kurissa. Usein kiivetessämme kiipeilyparillani Heikillä ja minulla vahvat ja heikot päivät ovat vuorotellen. Myös Heikin yö oli mennyt heikosti ja hänellä oli ollut seuranaan aiemmilta reissuiltakin tuttu selkäkipu. Joskus se yllättää raskaan päivän ja huonon nukkumisalustan seurauksena – luulen, että myös nesteytyksellä on vaikutuksensa. Yleensä Heikki saa tilanteen hallintaan alaselän ja lonkankoukistajien venyttelyllä, mutta välillä se jää kiusaamaan koko päiväksi tai jopa useammaksi. Mies ei koskaan juurikaan valita, mutta kivun näkee kasvoista ja huomaa hankalalta näyttävästä liikkumisesta.

Niin oli tälläkin kertaa, mutta meillä oli hyvin aikaa ja päätimme edetä kaikessa rauhassa. Oppaat olivat jälleen kaukana edellämme, ison osan ajasta silmänkantamattomissa, mutta emme antaneet sen häiritä. Me pitäisimme yllä meille sopivaa vauhtia, sillä ensimmäisen vuoren aikana ei parane ajaa itseään loppuun.

Sellaista kuumuutta on vaikea kuvailla. Vuorten välissä ilma oli pysähtynyt ja korsikaan ei värähtänyt, ja oli kuin päällämme olisi raskas viltti. Vaikka emme olleet jäätiköllä, auringonsäteet olivat niin polttavat, ettei käsivarsia tai kasvoja voinut jättää hetkeksikään suojatta. Pysähtyessämme tauolle, Heikin kasvoja suojaava lierihattu oli niin märkä, että sen lieristä valui katkeamattomana norona hikeä.

Pensaikot jäivät taakse, muuttuivat vihreäksi vuoriniityksi ja pikkuhiljaa hiekaksi, jota värikkäät kukat täplittivät. Pensaiden jäädessä mäkäräisten pilvi ympärillämme oheni, mutta valitettavasti paarmat jaksoivat seurata meitä paljon korkeammalle. Ja näiden paholaisten rinnalla suomalaiset paarmat ovat kuin hedelmäkärpäsiä: nämä olivat useiden senttien mittaisia pienoislentokoneita, joilla oli murskaavat leuat. Puraisu sattui niin paljon, että yhden koettuani päätin vältellä toista kaikin keinoin. Etenemiseni saattoikin olla hupaisaa seurattavaa, sillä rauhallisen askelrytmin katkaisi muutaman metrin välein sähäkkä tanssi yrittäessäni harhauttaa ja hätistää noita hirviöitä kauemmas.

Alueen eläimistöstä on myös mainittava toinen jännittävä tuttavuus; näin valtavia heinäsirkkoja en ollut elämässäni nähnyt! Niiden keho oli lähes pikkusormeni mittainen ja ääni valtavan kova. Nuo vuoriniittyjen viulistijättiläiset liikkuivat hitaasti ja hiukan kömpelösti, joten pääsin useampaankin otteeseen tutkimaan niiden massiivista olemusta lähietäisyydeltä. Harmillisesti huomasin myöhemmin, että ihmetykseltäni ollut huomannut valokuvata noita otuksia.

Maisema harjanteen taukopaikalta

Tuntien tamppauksen jälkeen harjanteelle 3100 metrin korkeuteen merenpinnasta saapuminen oli huikaisevaa: edessämme aukeni Kaukasuksen kaunis vuoristo ja nyt saatoimme nähdä Ushban lisäksi myös Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin. Se oli ihana jälleennäkeminen, sillä olen nähnyt sen viimeksi kaksi vuotta sitten, kun kiipesimme sen huipulle pohjoisreittiä. Alex lupasi, että huiputusyönä saisimme Laylan rinteeltä nähdä Elbrusin eteläpuolella kiipeävien otsalamppujen helminauhan.

Toinen harjanteelle saapumisen palkinto oli tuossa hetkessä vieläkin ihanampi: tuuli! Se pyyhki hien otsaltamme ja hätisti mega-paarmat kimpustamme, virkisti ja raikasti niin, että viidentoista minuutin tauon jälkeen olin kuin uusi ihminen. Voi kuinka yksinkertaisia ovatkaan ilot luonnossa!

Harjanteelta laskeuduttiin pieneen kuruun. Vihreys oli nyt muuttunut kivikoksi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Ensisilmäyksellä kouru näytti harmaiden kivien täyttämältä, mutta kun astelit polulle, reitti oli täynnä kirkkaissa väreissä loistavia kukkasia, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä huomannut heti. Niin elämä juhlii karuimmissakin ympäristöissä, kun se saa pienenkin mahdollisuuden!

Layla Pass -kivikuru

Kurun jälkeen alkoi päivän jännittävin osuus, laskeutuminen alas laaksoon viistosti kapeaa polkua pitkin niin jyrkällä seinällä, että tuntui suorastaan ihmeeltä, että siinä edes oli polku. Mielessäni kävi vaistomainen ajatus köysistön muodostamisesta, mutta oppaat olivat jälleen jo kaukana edellämme, jotten köydestä oli turha haaveilla. Olin jo aiemmin pitänyt hiukan epätavallisena sitä, että suurimman osan ajasta oppaamme oli näköpiirin ulkopuolella, mutta nyt ensimmäisen kerran mieleen hiipi huolestumista muistuttava tunne.

Olin jo luullut nähneeni laakson kauneimman osuuden, mutta seuraavan kulman takana aukeni maisema, johon tiedän palaavani tästä lähtien mielessäni, kun joku kysyy miksi kiipeän. Allamme lepäsi pieni laakso vuorten sylissä, vastapäisellä rinteellä jylhiä jääseiniä ja laakson päässä jäätiköltä alas kohiseva vesiputous, joka laakson pohjalla muuttui kuohuavaksi joeksi. Näkymä olin satumainen, että odottamatta poskilleni valui kyyneleitä ja ymmärsin, kuinka kovin olin viime kuukaudet kaivannut ohueen ilmaan.

Harjanteen toisella puolella maisema muuttui radikaalisti

Päivän matka oli jo melkein taitettu ja iltapäivätuntien koittaessa laskeuduimme alas laaksoon 2900 metriin, jossa viettäisimme yön. Laakson yläpäässä, lähellä jokea oli leiripaikka, jossa näkyi muutamia telttoja. Leiriin laskeutuessamme tunsin omituista kiertoa vatsassani. Vatsan linkous on vakiseuralaiseni vuorilla, mutta yleensä korkeuden tuoma pahoinvointi yllättää minut vasta saapuessani ylittäessäni 4000 metrin korkeuden merenpinnasta.

Sain kuitenkin muuta ajateltavaa, sillä saapuessamme leiriin saapuivat myös mäkäräiset, entistä sankempana pilvenä ne syöksyivät kimppuumme. Luoja, että ne olivat raivostuttavia: ne tunkivat silmiin, nenään, suuhun, aivan kaikkialle! Leirin pystytys ja ruoan valmistus olikin melkoinen show aggressiivisen ötökkälauman vainotessa meitä. Jopa kaikkeen tottunut Alex poukkoili tämän tästä pystyyn huitomaan pilveä kauemmas ja sylkemään suuhun tunkevia itikoita.

Laskeutumisreitti yläleiriä kohti. Löydätkö apuopas Glebin kuvasta?

Leirissä oli muitakin tuttuja. Maatilan isäntä oli saapunut sinne apupojan ja kahden hevosen kanssa. Saatoimme vain äimistellä, kuinka nuo pienikokoiset, mutta silti monta sataa kiloa painavat eläimet pystyivät liikkumaan kapeilla vuoripoluilla! Toinen kiipeilyryhmä oli maksanut maatilan isännälle siitä, että tämä kuljetti hevosilla varusteet yläleiriin, jolloin kiipeilijät saattoivat edetä nopeasti ja kevyesti vain päiväreput selässään. Jos tunsin pienen kateuden piston sisälläni, se vaimeni nopeasti, kun lähestyin hevosia ja näin niiden ruhjeiset selät. Alex näki kauhistuneen ilmeeni ja selitti asiasta itsekin ilmeisen turhautuneena, että veriset hiertymät syntyvät, kun valtavat laukut sidotaan suoraan köysillä eläimen selkään ilman tukirakenteita:

– Olen näyttänyt isännälle kuvia ja piirtänyt mallinkin, millainen puukehikko auttaisi lastin kiinnittämisessä siten, etteivät ne heiluisi holtittomasti, putoilisi ja aiheuttaisi hevosille vammoja. Mutta paikalliset ovat itsepäisiä ja haluavat tehdä asiat omalla tavallaan.

Kauhuissani katselin, kuinka vastaanpanevat, valmiiksi väsyneet hevoset pakotettiin valjaisiin ja valtava varustekasa sidottiin karkeilla köysillä niiden haavaisiin selkiin. Sen jälkeen miehet läimivät hevosia, kunnes saivat ne suostumaan vuoripolulle. Ei ollut keinoa vaikuttaa eläinten kohteluun, mutta siinä hetkessä lupasin itselleni, että ainakaan minun laukkujani ei niiden tarvitsisi kantaa.

Yläleiri

Ilta alkoi laskeutua, ja viileys ajoi meidät telttoihin. Mutta lepoa tarvitsimmekin: säätiedote oli taas päivittynyt ja lähestyvä myrsky pakottaisi meidät nopeaan nousuun. Pidemmän levon sijasta lähtisimme yöllä aiottua aikaisemmin. Tavoite oli huiputtaa Layla aikaisin seuraavana aamuna ja palata sitten nopeasti takaisin. Paluumatkalla ehtisimme pitää vain lyhyen tauon yläleirissä, sillä puolen päivän jälkeen laaksoon saapuisi suuri ukkosmyrsky. Mikäli emme sen tuloon mennessä olisi onnistuneet ylittämään harjannetta takaisin, jäisimme myrskyn vangiksi ja Alex ennakoi, että se saattaisi kestää jopa pari päivää.

Yhtäkkiä tilanne oli muuttunut täysin. Rauhallinen akklimatisoituminen ja rento harjoitushuiputus olivat juuri muuttuneet kilpajuoksuksi kelloa vastaan. Lepoaikaa oli viisi tuntia ja edessä melkoinen päivä.

Minä maisemasta mykistyneenä

Vuorenvalloitus 2021: häkellyttävä Georgia

Espoo, Suomi – Tshukmari, Georgia

Sykkeeni pompahti varmasti ainakin sataan iskuun minuutissa, kun herätyskello ulvahti kello 02 yöllä merkiksi, että saatoin viimeinkin lopettaa koiranuneni ja alkaa valmistautua lähtöön. Tuttuun tapaan ennakointiyrityksistä huolimatta pakkaaminen oli jäänyt viime tinkaan. Varusteet valloittivat olohuoneen jo viikko ennen lähtöä, mutta uskomattoman suurelta näyttäneen tavaravuoren mahduttaminen rinkkaan, päiväreppuun ja yhteen lisälaukkuun tapahtui vasta muutamaa tuntia ennen herätyskellon pirahdusta. Niinpä kunnon levon sijaan lähtöä edeltävät yöunet olivat kutistuneet pariin tuntiin.

Puoliunessa kompuroimme läpi lähtöselvityksen ja koneeseen. Silmäni lupsahtivat kiinni ehkä jo hiukan ennen kuin takapuoli osui lentokoneen penkkiin, ja havahduin seuraavan kerran renkaiden jysähtäessä kentään Latviassa. Kolmen tunnin vaihto Riiassa solahti sekin ohi nukkuen. Heikin osalta tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta itse olen normaalisti huonouninen. Hetkellisesti olin kuitenkin saanut takaisin teinivuosien kyvyn nukkua missä vain ja kiireisen lentokentän asema-aulan penkeilläkin uni maittoi mainiosti.

Heikki aamu-unilla Riian lenkentällä

Riika-pompun jälkeenkin oli vielä varhainen aamupäivä, kun 40 asteen polttava helle hyökyi kasvoille Georgian Kutaisin lentokentällä. Georgia oli maana minulle uusi tuttavuus ja olin innokas tutustumaan paikkaan, josta minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista ennakkokäsitystä. Kun pääsimme kentältä hotelliin Kutaisiin, nakkasimme tavarat huoneeseen ja säntäsimme tutkimaan uutta kaupunkia.

Toisin kuin maan pääkaupunki Thibilisi, Kutaisi on vielä toistaiseksi suurelta osin kaupallisen turismin koulinnan koskemattomissa. Perinteisiin kansantalouden tukipilareihin kuten viljelyyn taloutensa nojaava Georgia näyttäisi kuitenkin hamuilevan otetta matkailijoista, ja kansainvälistymisen merkkejä näkyy kaikkialla. Jännittävä esimerkki tästä on se, että Kutaisin lentokenttä on hieno ja moderni. Kuitenkin auton kaartaessa ulos kentältä maisema muuttui heti: teiden varsien ruosteiset autokorjaamojonot, myyntikojut ja väylällä maleksivat eläimet veivät ajatukseni jopa Tansanian lentokentältä Moshi-kylään johtavalle maantielle. Kaupunki itsessään oli suurempi kuin odotin ja ydinkeskusta siisti ja varsin kehittynyt, mutta vain muutaman korttelin päässä kujat muuttuivat ränsistyneiksi. Nähtävyyksiä kaupungissa ei valtavasti ole, mutta pelkkä kaduilla vaeltelu on elämys. Reppureissaajia näkyykin jo jonkin verran ja varustuksen perusteella aika monet ovat matkalla vuorille kiipeämään tai vaeltamaan.

Paikalliset ovat ystävällisiä ja vaikka suuri osa vanhemmista ihmisistä ei puhu englantia tai muita läntisiä valtakieliä, he tekevät kaikkensa, jotta kommunikaatio onnistuu eli pienellä luovuudella tilanteista selviää. Erityisen miellyttävää on turvallisuus: joitakin vuosia sitten maan entinen presidentti teki uudisti maan poliisivoimat kitkeäkseen rehottavan korruption ja uudistuksen ansiosta kaupungit ovat turvallisia. Tällaiset paikat ovat oikeita aarreaittoja autenttisuutta etsivälle matkaajalle!

Myös seuraavan päivän vietimme rennosti Kutaisissa jättämässä arkea taakse ja asettumassa uuteen seikkailuun. Upea paikallinen nähtävyys löytyi, kun sukelsimme maan alle valtaviin maanalaisiin Prometheus Cave -luoliin. Siellä vaelsimme 1,5 kilometriä maan alla, syvimmillään 80 metrin syvyydessä, kauniisti valaistussa luolastossa, jonka jälkeen nousimme veneeseen, jolla meidät ajelutettiin maanalaisen järven halki, pitkin kapenevaa jokea, joka yllättäen ryöpsähti ulos vehreästä aukosta maanseinämässä.

Prometheus Cave

Kutaisi itsessään on pohjoismaisesta lintukodosta tulevalle ajatuksia herättävä. Suuret elintasoerot ovat selkeästi nähtävissä katukuvassa, jossa kaupungin viereisellä vehreällä kukkulalla asuvat varakkaammat porhaltavat renkaat kirskuen pölyisiä katuja arvokkailla autoilla. Samaan aikaan merkittävä osa matkabudjetistani kului kulkukoirien syöttämiseen kaupasta ostetuilla nakeilla ja lihalla sekä kaduilla kerjäävien vanhusten nuhjuisten kolikkomukien täyttämiseen.

Mainittakoon vielä, että Kutaisissa kaupunkikeskustan kulkukoiramassat on saatu hallintaan systemaattisella steriloinnilla, ja koiria jopa kohdellaan verrattain hyvin. Ne ovat rohkeita ja ystävällisiä ja saimmekin kokonaisen lauman uusia ystäviä. Tapasimme myös naisen, joka lääkitsi sairastunutta kulkukoiraa, ja hän kertoi, että kaupungissa on paljon eläinten ystäviä, jotka pyrkivät pitämään huolta koirista. Kaupunkien ulkopuolella kulkukoirien määrä on valtaisa ja niiden tilanne on huomattavasti huonompi, mikä aiheutti minulle kyyneleisiä tilanteita myöhemmin reissullamme.

Vielä yksi silmiinpistävä – tai oikeastaan suussa tuntuva – erityispiirre on georgialainen keittiö. Herkullista ruoka on, mutta kevyempään ravintoon tottuneelle jokainen ateria on melkoisen raskas (varsinkin 40 asteen helteessä), ja varsin pian aloimmekin tilata annoksia puoliksi. Raskasta ja rasvaista, usein lihapainotteista ateriaa täydennetään hatsapurilla, georgialaisella leivällä, joka usein on täytetty ja/tai kuorrutettu kananmunalla ja juustolla. Toinen erikoisuus on khinkali, eräänlainen suuri dumpling, joiden päälle paikalliset kaatavat häkellyttävän vuoren mustapippuria. Täytteenä yleensä lihaa tai esimerkiksi sieniä.

Ainakin meidän kokemustemme perusteella keittiö siis rakentuu suuressa määrin kahden komponentin varaan: liha ja juusto. Tuntui, että tilasitpa lähes mitä tahansa, aina lautasellasi oli lihaa, jonka päällä oli runsaasti juustoa. Pian viittasimmekin jo ruoka-ajan lähestymiseen:

– Nyt mennään etsimään lihan päällä olevaa juustoa!

Sitten koitti odotettu aamu, ja oli aika lähteä vuoria kohti! Kello 8.00 Alex ilmestyi hotellin eteen erittäin uskottavan näköisellä maastoautollaan. Tapasin nyt venäläisen oppaamme ensimmäistä kertaa, vaikka olimme viestitelleet ja kerran puhuneetkin kuluneiden kuukausien aikana. Alex osoittautui hyvää englantia puhuvaksi ja erittäin sosiaaliseksi, ja juttu lähti heti mukavasti liikkeelle.

Alex ja kyytimme

Kun laukut oli kiinnitetty liinoilla valtavan auton katolle, hyppäsimme kyytiin ja arviolta kuuden tunnin ajomatka saattoi alkaa. Alex ajoi jättiläisautoaan paljain varpain ja lörpötteli iloisesti georgialaisten ominaispiirteistä ja tietenkin vuorista. Vuorilla oli nyt ollut jo pidempään todella huono ja myrskyinen sää:

– Ushba is a very special mountain, and symbolic for this mountain system. You have to be very careful with this mountain. Climbing is not very safe: there are some specifically difficult parts and the conditions are unstable and unpredictable.

Tältä näytti alueen sää, kuva Alex

Poikkeuksellisen kuuma kesä oli tuonut vaikeuksia alueelle. Kuumuus on sulattanut jäätiköitä normaalia nopeammin, mikä kasvattaa myrskyjen määrää ja tuo ennakoimattomuutta; esimerkiksi nelisen viikkoa aiemmin Ushballa oli tapahtunut kuolonuhrin vaatinut kivivyöry paikassa, jossa vyöryjä ei yleensä ole. Parhaillaankin Ushballa myrskysi, ja paha myrsky saattaa tehdä reitit kiipeämiskelvottomiksi jopa viikoksi.

Huolestuttavat kuvaukset hiljensivät innostuneet kyselyt toviksi. Onneksi vielä oli aikaa ja menisimme ensin Mount Laylalle! Kuuntelin puolella korvalla, kuinka keskustelu rönsysi eteenpäin ja Alex kuvaili Georgian ja sen naapurimaiden poliittista tilannetta ja historiaa. Istuin hiljaisena takapenkillä ajaessamme kohti kylää, josta noukkisimme kyytiin apuoppaaksi saapuneen, Pietarissa asuvan Glebin. En ollut ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ennuste vaikutti huonolta ja tiesin, ettei sitä saa päästää ihon alle. Nämä ovat asioita, joille ei kertakaikkiaan voi mitään. Tilannetta pitää valppaasti seurata, mutta huoliin ei kannata jäädä kieriskelemään. Pääasia oli, että olimme nyt viimein täällä!

Pienen nuhjuisen kylän juna-asemalta kyytiin nousi laiha, ruskeatukkainen antropologian väitöskirjaa kirjoittava Gleb. Hän saapui Pietarista oppaaksemme ja kertoi virnistellen, ettei matka ollut ollut ihan helppo. Tällä hetkellä Venäjältä ei ole ihan yksinkertaista päästä ulos ja takana oli valtava määrä (ainakin Glebin ja Alexin mielestä) turhaa byrokratiaa ja vaikeita keskusteluita.

Liikennettä georgialaiseen tapaan

Mutta tiimi oli nyt koossa, ja tutustuminen alkoi mukavissa merkeissä. Pian kiemurtelimmekin jo maaseudun kuoppaisilla teillä, joilla tapahtumaa riittää: irrallaan juoksevat kotieläimet säntäilevät tuon tuostakin tielle, lehmiä on kaikkialla – ja ne ovat niin tottuneita liikenteeseen, etteivät ne kiinnitä autoihin mitään huomioita, eivät edes liikahda, vaikka niitä kuinka hätyyttäisi tai tööttäisi. Tuosta syystä liikenne on pysähdyksissä tuon tuostakin ja matkoihin kuluvaa aikaa on vaikea arvioida.

Oikealla jumiin jäänyt pikkubussi, vasemmalla Alex kiertää autollaan bussia päästäkseen hinaamaan bussia.

Kuoppaisilla teillä sattuu myös paljon onnettomuuksia, ja alle kymmenen minuuttia Glebin kyytiin nousemisen jälkeen olimmekin auttamassa kuoppaan ajanutta ja hiekkaan uponnutta pikkubussia. Päästessämme taas liikkeelle en voinut olla ihmettelemättä ääneen, miten pikkubussi oli päässyt niin hankalaan paikkaan ja miksi: tuossa kohdassa tie oli niin huonossa kunnossa, ettei tarvinnut olla ammattikuski ymmärtääkseen, ettei siitä pääsisi kuin isommalla maastoautolla. Alexilla oli vastaus ihmettelyyni valmiina:

– Pidän georgialaisista kovasti, mutta heillä on kaksi tunnuksenomaista piirrettä, jotka leimaavat heidän kaikkea tekemistään: he ovat valtavan itsepäisiä ja laiskoja. En sano tätä pahalla, vaan ihan vilpittömästi. He ovat ystävällisiä ihmisiä, mutta mieluummin ajavat hiekkakuoppaan kuin lähtisivät etsimään kiertoreittiä. He eivät tarkoita pahaa, mutta eivät osaa myöntää virhettä ja tekevät mitä vain päästäkseen helpolla.

Vahvistaakseen näkemystään Alex kertoi värikkään tarinan parin vuoden takaa, jolloin hän osti georgialaiselta mieheltä kokonaisen porsaan grillijuhlia varten. Kun hinnasta oli sovittu ja maksu suoritettu, tilallinen oli osoittanut kauas mutaiselle pellolle, missä näkyi lauma sikoja:

– Tuolta voit hakea sen.

Niine hyvineen myyjä oli käärinyt setelit taskuunsa ja marssinut tiehensä jättäen Alexin tähyilemään kaukana irrallaan vaeltelevia sikoja.

– Mitä tapahtui? Saitko porsaasi? kysyin kiinnostuneena. Alex kääntyi etupenkiltä katsomaan minua vedenvaaleilla silmillään ja virnisti niin, että kasvoille piirtyi ahavoitumisen uurrekartta:

– If a Russian man has paid money, he will catch anything!

Matka jatkui ja pysähdyimme vielä ihmettelemässä valtavaa Engurin patoa ja uimassa hengästyttävän kylmässä vesiputouksessa.

Vilpoisa pulahdus vesiputoukseen

Asutus ja puut vähenivät, kun nousimme yhä korkeammalle vuoristoon. Maisemat jylhenivät, ja aurinko lämmitti ikkunaan nojaavaa poskeani suloisesti. Auton täytti raukea hiljaisuus matkustajien torkkuessa, kunnes Alex äkisti haukahti:

– Ushba!

Ensinäkymä Ushban etelähuipusta

Ja siellä se oli! Uudesta kuvakulmasta, sillä tästä suunnasta vuoresta ei näkynyt kuin eteläinen huippu, mutta Ushba se oli! Alex pysäytti auton ja seisoimme hyvän tovin tien laidassa tuijottamassa vuoren kaunista profiilia taivasta vasten. Tunsin jännityksen puristavan sydäntäni. En ollut vielä koskaan ollut näin lähellä sitä ja sen läsnäolo tuntui kuin jotain väreilisi ilmassa.

Kun viimein lähdimme jälleen liikkeelle, tunnelma autossa oli muuttunut. Matkan tarkoitus oli juuri konkretisoitunut. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon samaa Ushbassa ja Matterhornissa tuntui olevan, kuin jokin taianomainen tunnelma ympäröisi niitä ja ne suvereenisti hallitsevat kaikkea ympärillään.

Tien laatu huononi jatkuvasti. Alex kertoi, että vielä joitakin vuosia sitten lähes koko matka Kutaisista Tshukmariin ajettiin huonoa, mutaista tietä. Matka on itse asiassa vain 110 kilometriä. Nyt matkaan kuluisi noin 5–6 tuntia, kun ennen uuden tien rakentamista siihen meni 15 tuntia.

Valkoinen huippu kaukana on Layla

Viimeisen puolituntisen aikana tie muuttui todella hitaaksi ja kuoppaiseksi. Tshukmarin kylään saapuminen oli jännittävä: laakso muistutti hyvin paljon Italian Aosta Valleyta, mutta oli kuin olisimme siirtyneet sata vuotta taaksepäin. Kylä oli kymmenen talon ryhmä vuoren rinteellä. Rustiikkiset talot olivat alkeellisia, pihat täynnä lehmiä, kanoja, hevosia, sikoja ja koiria. Jokaisessa talossa näytti olevan pihalla vanha nainen lakaisemassa talon kuistia, hiekkatietä tai nurmikkoa.

Ajoimme kylän suurimman talon pihaan ja meitä vastassa oli valtaisa eläinlauma sekä isäntämme Dimitri. Isäntäperheemme oli hyvin perinteinen svanetialainen yhteisö, joka elää vanhan kulttuurin ja tapojen mukaan. Samassa talossa asuu yhteisö, jossa on useita eri sukupolvia. He eivät kuitenkaan välttämättä ole kaikki suoraan sukua toisilleen, vaan perheyhteisöt rakentuvat monimutkaiselta minulle tuntuvien kytkösten kautta. Alex selitti, että myös lähes kaikilla kylän asukkailla on sama sukunimi, mutta he eivät ole suoraan sukua keskenään.

Naiset elävät miehistä erillään ja ovat taloudessa palvelijan asemassa. Nytkin perheen naiset käänsivät ujosti katseensa pois, kun koetin tervehtiä heitä. Vierailumme aikana tulisin kuitenkin onnistumaan rakentaa jonkinlaisen yhteyden yhteen talossa asuvista naisista, jonka epäilen olleen isäntämme vaimo. Tapana taisi olla, ettei naisiin kiinnitetä juurikaan huomioita, mutta yritin joka kerta heitä kohdatessani saada katsekontaktin ja hymyillä, ehkäpä pienesti tervehtiä. Päivien kuluessa tummasilmäinen, laiha nainen alkoi vastata: tervehdimme toisiamme ja aina välillä hän katseli minua uteliaana ja käänsi katseensa nolostuneena maahan, kun hän näki minun huomanneen. Viimeisenä päivänä hän jo tervehtisi minua ääneen mutisten jotain, joka kuullosti “hello”-sanalta.

Pääsääntöisesti svaneti-perheet elävät ilman ulkopuolisia tuloja ja tekevät vaihdantaa talouksien kesken. Isäntämme kuitenkin on poikkeus, sillä hänen perheensä on majatalomaisesti avannut talon ovet alueella vieraileville kiipeilijöille. Kaikki asukkaat puhuvat vain omaa murrettaan, paitsi isäntä, joka kommunikoi Alexin kanssa venäjäksi.

Tervehdittyämme isäntäämme, raahasimme varusteet pieneen huoneeseen, joka oli osoitettu meille. Ilahduttavaa oli, että talossa oli sähköt. Viemäröintiä ei tietenkään ollut, ja takapihan puucee-hökkeliin kuljettiin pienen lehmähaan kautta. Talossa oli kyllä wc-pönttö, mutta kuten Alex virnistäen kertoi, se on vain koristeena. Pyynnöstä isäntä saattoi virittää alkeellisen suihkunkin. Eläimiä oli kaikkialla ja ne juoksivat lähes vapaasti asuntojen ovista. Vaikka kovin puhdasta ei ollut missään, selvästi järjestykseen oli pyritty. Tavarat olivat paikoillaan, ja piha oikein siisti.

Svaneti-nainen lakaisutauolla

Kun tavarat oli purettu, siirryimme meille oppaiden huoneeseen katetulle päivälliselle. Pöytä oli katettu erilaisilla kolhiintuneilla astioilla ja ruokailu tapahtui lähinnä sormin. Ruoan määrä oli valtava: khinkaleja, erilaisia juustoon upotettuja lihoja ja tietenkin hatsapuria. Kaikki oli oman kylän tuotantoa ja esimerkiksi maitopohjaiset juustot suoraan utareesta. Palanpainikkeeksi tarjottiin likaisesta pullosta läheisen mineraalivesilähteen suolaista vettä, joka oli aluksi maistunut suussani omituiselta mutta makuun totuttuaan siitä alkoi pitää. Isäntäperhe ei osallistunut ateriaan, ja aterian aikana vaihdoimme oppaiden kanssa tarinoita vuorista, ruokakulttuureista ja politiikasta. Alex tunnusteli varovaisesti reaktiotamme majoitukseen ja kertoikin myöhemmin, että paikan alkeellisuus on välillä vieraille liikaa ja hän on joutunut etsimään edistyksellisemmän majoituksen kauempaa vuoresta. Meille alkeellisuus ei ollut ongelma, vaikkakin näin jälkikäteen mietin, että luultavasti parempi hygieniataso olisi auttanut reissun onnistumisen näkökulmasta.

Kuuluvuuksia ei kylässä tietenkään ollut, mutta Alexin saaman viimeisen päivityksen mukaan tilanne Ushballa oli edelleen huono. Keskustelussa kävi myös ilmi, että Gleb ei ollut käynyt kummallakaan vuorista aiemmin eli alue- ja reittituntemuksen osalta olimme täysin Alexin varassa.

Päivällisen jälkeen pakkasimme aamun lähtöä varten. Suuret rinkat pullottivat jo nyt, vaikka kaikki vähänkin epäoleellinen oli jätetty pois. Harmittelimme myös, ettei varustelistassa oltu mainittu telttaa. Meillä olisi ollut kotona parin kilon superkevyt kiipeilymajoite, mutta nyt eteemme jysäytettiin 5–6 kiloa painava suuri teltta. Lisäksi mukaan pitäisi vielä mahtua 3–4 päivän ruoat ja retkikeitin. Kantamuksemme tulisivat siis painamaan arviolta ainakin 25 kiloa, mikä on ohuessa ilmassa kiipeilyä ajatellen todella paljon.

Majoituksemme

Toinen huolestuttava asia oli kiipeilykengät. Olimme ennakkoon kysyneet useita kertoja Alexilta sopivista kengistä ja joka kerta hän oli painottanut keveyttä. Lähetimme kuvia kengistämme, ja hän totesi niistä G2-mallisten ylävuorisaappaiden olevan liian isot ja raskaat ja kehoitti kiipeämään myös Ushban Trango-nimisissä kesäkiipeilyn ja vaellukseen tarkoitetuissa kengissä. Hänen ohjeidensa mukaisesti hankimme uudenlaisen kiinnitysmekanismin teknisiin jäärautoihin, jotta ne saataisiin kiinni kevyempiin kenkiin.

Toistuvista keskusteluista huolimatta minua oli kalvanut ajatus, että Trangot olisivat liian kevyet Ushballe sekä teknisyyden että kylmyyden näkökulmasta. Viimeinen suuri pakkauspäätös olikin ollut, että olin runnonut G2:t ohjeista huolimatta mukaan, vaikka vain varmuuden vuoksi. Laukkuen pursuessa Heikki jätti omansa kotiin luottaen saatuun ohjeeseen. Nyt kuitenkin illalla käydyssä keskustelussa Alex totesi, että Ushballe tarvitaan jykevämmät kengät ja kuittasi G2:ni sopiviksi. Päätimme Heikin kanssa jättää tilanteen purkukeskustelun myöhemmäksi, sillä mitään ei enää ollut tehtävissä. Mutta hämmennystä ja huolestusta tilanne aiheutti. Tarkistimme vielä saamamme kirjalliset ohjeet ja siellä oli yksiselitteinen kehoitus jättää isot kengät kotiin. Mitä ihmettä?

Pimeän laskeuduttua hiivin pienessä aitauksessa yöpyvän lehmälauman läpi vessaan. Vaikka olen tottunut eläimiin, lehmiä oli paljon pienessä tilassa ja pilkkopimeässä tuntui hiukan villiltä puskea niiden läpi ja kiivetä aitojen yli, jotta pääsi vessaan. Paluumatkalla pysähdyin katsomaan mustassa yössä taivaanrannassa hohtavaa Ushbaa. Hengitin syvään Kaukasuksen vuoriston raikasta ilmaa ja pusersin huolestumisen tunteet piiloon. Ottaisimme päivän kerrallaan, ja huomenna aamulla alkaisi matka kohti Laylan huippua!

Mitä tulee täydellisen jälkeen? – Matterhornin opit

Matterhornilta laskeutumista seuraavana yönä nukuin 11 tuntia – se on minulle harvinaista kuin yksisarvisen näkeminen. Aamulla peilistä katsovat kasvot olivat turvoksissa ja auringon polttamat, huulet halkeilleet ja poskien iho karhea. Mutta pulleiden luomien takaa pilkottavat silmät loistivat syvää onnea.

Sääret, käsivarret ja kylki olivat mustelmilla, jalat majan lainasandaaleissa verisillä rakoilla ja kantapäistä näkyvissä oli vähemmän ihoa kuin Compeedia. Sydän kuitenkin tanssi ilosta ja lihakset vastasivat edelleen komentoihin. Kotimatka sujui reipasta vauhtia, ja oppaat kiusoittelivatkin, että tahdista päätellen voisimme oikeastaan kiivetä takaisin samaa reittiä!

Olin ollut huolissani fyysisestä kestävyydestäni edellistä vuotta kevyemmän treenikauden jälkeen. Ainahan minä siitä puhun ja toki aina voisi olla vahvempi ja kestävämpi, mutta kehoni oli jaksanut tämänkertaisen puristuksen hienosti. Samalla olin huomannut kiven- ja reitinlukutaitojeni parantuneen – myös tekniset kykyni olin ehkä aliarvioinut.

Väsymyksen hetki rinteessä
kuva: Fabrizio

Jotta ei menisi omakehun puolelle, totean, että kehityskohteita on runsaasti: Cardio-treeniä tarvitaan lisää. Teknistä taitoa sekä kivi- että jääkiipeilyyn pitää haalia enemmän tulevia tavoitteita ajatellen. Railopelastus ja köysitekniikka vaativat paneutumista. Varsinkin väsyessäni minusta tulee tiimin tukemisessa heikompi kuin haluaisin olla: pitäisi jatkuvasti muistaa auttaa köyden kanssa, automaattisesti klipsaista karabiinisolki toisen turvaksi ja niin edelleen.

Osittain edelliseen liittyvät myös toisenlaisen pelisilmän ja yhteistyön opit: Tällä reissulla olin viettänyt vielä normaaliakin suuremman osan aikaa hyvin lyhyessä köysistössä, milloin Fabrizion kanssa kahden, milloin hänen ja Heikin välissä. Kun usean ihmisen hakut ja jääraudat viuhuvat lyhyillä etäisyyksillä toisistaan ja lyhyt köysi pakottaa synkronoimaan lähes jokaisen liikkeen, ei voi enää vain keskittyä omaan suoritukseen. Yksilölaji muuttuu intensiiviseksi ryhmätyöksi ja tiimi on kuin yksi eläin, joka raajoja kukin kiipeilijä edustaa. Teknisen osaamisen ja kestävyyden ohella yhteistyökyky ja tiimin muiden jäsenten tuntemus ratkaisee, onko lopputulos kävelemään opetteleva Bambi vai vuoren seinämällä itsevarmana tanssiva gaselli.
Siinäkin paranemme jatkuvasti. Tiimikavereiden syvästä tuntemuksesta kertonee ainakin se, että Fabrizio tunnusti vasta paluumatkalla gondola-hississä Italiaan, että hän oli vahingossa ostanut väärää kahvia, ja mukana olleet purut eivät sisältäneet pisaraakaan kofeiinia.

Aamuselfie Matterhornin seinällä

Vaikka paluusta Cerviniaan on tänään jo pari kuukautta, voin yhä selkeästi muistaa ihoni alla kuplineen voitonriemun, kun astelimme “luuseri-kahvilaan”. Kahvila sai tuon epävirallisen nimityksen, kun istuimme siellä ensimmäisen Matterhorn-yrityksen jälkeen nuolemassa haavojamme ja vannoimme palaavamme onnistuneen huiputuksen jälkeen. Kylän parhaista cappuccinoista huolimatta emme olleet uskaltaneet mennä kahvilaan ennen vuorelle lähtöä, ettei penkkeihin lähes vuotta aiemmin valutettu epäonni tarttuisi uudelleen. Nyt kahvi samassa pöydässä maistui vieläkin paremmalta kuin muistin!

Myöhemmin lähtöpäivän aamuna seisoin kylän laidalla ja tuijotin kaunista vuorta, joka oli kauan ollut suuri tavoite. Nyt saatoin silmilläni seurata reittiä, jonka olin kulkenut sen huipulle. Se on outo, uskomaton tunne, kun sydän on yhtä aikaa tyhjä ja täysi.

Uudet unelmat odottavat toteuttamistaan. Aiemmin jo nimesinkin Denalin ensi vuoden tavoitteeksi, mutta uusi kurkistus päivitettyyn kalenteriin paljasti, ettei kuukaudeksi Alaskaan karkaaminen kertakaikkiaan onnistu vielä ensi kesänä. Onneksi pienen pettymyksen jälkeen mieli tokeni nopeasti, sillä kiipeily ei ole kaikki-kerralla -laji, vaan vuosien mittaan nopeastikin muuttuviin suunnitelmiin on saanut tottua.

Seuraava askel, joka on nyt oppaan varausvahvistusta vailla päätetty, löytyi samalla tavalla kuin Matterhornkin. Se on vuori, jota olen toiselta vuorelta haikeasti tuijottanut ja oppaalta kysynyt, voisinko sen kiivetä. Ja saanut saman vastauksen kuin Matterhornista aikanaan: “Kannattaa jatkaa harjoittelua.” Jos olet pidempään seikkailujamme seurannut, saatat ehkä arvata, mistä on kyse. Mutta lisää siitä ensi kerralla.

Matterhorn
kuvalähde: internetin yleiset lähteet, jos tunnet kuvaajan, linkkaa nimi ja lisään lähteen

Nimittäin vaikka edessä on upeita seikkailuja, Matterhorn tulee aina olemaan minulle yksi suurimmista. Syitä siihen olen yrittänyt etsiä, mutta lopulta ehkä kyseessä on tapa, jolla tuo vuori on olemassa. Omien sanojen puutteessa lainaan tässä hiukan toisen ajatuksia, nimittäin kiipeilijä Gaston Rébuffat on osuvasti antanut muodon kunnioitukselle, jota maailma tuntee Tobleronen muodonkin innoittanutta vuorta kohtaan.

Rébuffat kirjoittaa kirjassaan “Men and the Matterhorn”, että kun lasta pyydetään piirtämään vuori, hän luontaisesti piirtää Matterhornin – esikuvaa tuntematta ja koskaan tuota nimeä kuulematta – lapsikin tietää, mikä on täydellisen vuoren muoto.

Edelleen Rébuffat toteaa, että ei ole koskaan kuullut (enkä minä liioin) jonkun sanovan, että Matterhorn muistuttaisi jotain toista vuorta. Toisinpäin kylläkin – esimerkiksi Ama Dablamia sanotaan Himalajan ja Ushbaa Kaukasuksen Matterhorniksi. Tämä ei kerro toisten vuorten haastavuudesta verrattuna Matterhorniin. Vain sen, että Matterhorn ei muistuta toisia vuoria. Se on yksi ja ainoa. Siinä taitaa yksi harvoista asioista, josta on samaa mieltä koko (kiipeily)maailma.

Muun muassa noista syistä tulen palaamaan yhä uudelleen hetkiin noilla rinteillä – olenhan nyt saanut kiivetä täydellisen vuoren. Kiitos, kun olit mukana askelia siivittämässä – lähdethän kanssani seuraavaankin seikkailuun?

Tyttäreni joistakin vuosia sitten piirtämä kuva minusta vuoren huipulla (huomaathan, että takkikin on oikean värinen).

p.s. Alle liitän otteen Rébuffat’n kirjasta, josta voit lukea nuo ajatukset kuten kirjailija on ne tarkoittanut (tosin tässä on kyseessä englanninnos):

“I was born by the sea, and up to the age of twelve I had never been outside my native Province; and yet, without being aware of it, I knew the Matterhorn. I did not know it by name, but I knew it. When, by chance, someone in my family uttered the word ‘peak’, and my small child’s imagination created the corresponding picture, I saw a pyramid, beautiful as an arrow of stone, pointing towards the sky. At school, at the very outset, when the master was teaching us how to hold a pencil and to amuse us, would say, ‘Now, draw a house, a tree, a flower, a boat, a mountain,’ all of us without knowing or intending it, would draw Matterhorns. Later, in the Alps, in the Himalayas, in the Rockies, on the Hoggar, I have been up countless valleys to discover mountains of all shapes and heights, but have never come across any like the Matterhorn I have questioned climbers of all countries who have visited even more of the world’s mountains than I have. They have never seen a mountain to compare with the Matterhorn either. Moreover, on reflection, no one arriving at Zermatt or coming up from Châtillon to Breuil has ever exclaimed on seeing the Matterhorn for the first time, ‘It looks like such and such a mountain’, even a mountain wearing the halo of the Himalayas. Besides, this statement does not ring true, it is so clearly impossible.  Conversely, on approaching other peaks, how many times have we said, spontaneously and with a peculiar joy, ‘Seen from here it looks like the Matterhorn’, or “Seen from there, that curve of the ridge, that profile of the wall reminds one of the Matterhorn.’ No, the Matterhorn can resemble no other peak – it is the model; similarly, no other peak really resembles the Matterhorn; the mould has been broken, there are not even any copies. The Matterhorn is unique!”

Gaston Rébuffat (Men and the Matterhorn)

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén