Tag: Moshi

Mama Chui is back! – viikko aikaa paluuseen Kilimanjarolle

Reilun viikon kuluttua lähden toista kertaa Kilimanjarolle. Matkaan lähtö tuntuu hyvin erilaiselta kuin viimeksi (edellisen reissun alkutunnelmia ja tarinaa voit lukea täältä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan).

Lähtöinnostus ei tällä kerralla sisällä hermostuneisuutta tai jännittyneisyyttä. Osin se varmaan johtuu siitä, että kokemus tuo varmuutta: Ensimmäisen ja toisen Kilimanjaro-reissun välissä on ollut kuusi vuotta ja parisenkymmentä vuorta. Syksyn treeni on keskittynyt lähinnä ylläpitämään Peak Leninille hankittua kiipeilykuntoa. Varusteiden osalta matkahankinnat käsittävät lähinnä eväitä ja lääkepussukan päivitystä. Tiedän, mitä odottaa, sillä Moshin kylän kujia on kuljettu ja Machame-reitin lähtöportti alitettu ennenkin.

Mutta tuttuus ei vähennä innostusta pisaraakaan, oikeastaan päinvastoin! Minulla on ihanan rauhallinen olo – kuin menisin kotiin. Jostain muistojen perukoilta mieleen nousevat sademetsän tuoksut ja lehväkerrosten läpi siivilöityvä auringonvalo, tuulen vihellys Lava Towerin juurella ja oppaiden laulu vaelluspäivinä.

Halu huiputtaa kihisee ihon alla. Tällä kertaa haluan onnistua! Olen niin lukemattomia kertoja kuluneiden vuosien aikana palannut ajatuksissani kuumeisiin päiviin Machame-reitillä. Olin niin sairas, että muistoni ovat sumuisia: kompuroin polkua eteenpäin kykenemättä juurikaan nauttimaan matkanteosta ja leiriin päästyäni kaaduin telttaan nukkumaan. Muutaman päivän jälkeen oppaamme Steven otti vastusteluista huolimatta reppuni kannettavakseen.

Huiputusyrityksestämme en muista juuri mitään. Lähdin liikkeelle, mutta vauhtini hyytyi muutamassa tunnissa niin, että lopulta kiipeilyparini Heikki keskeytti etenemisemme, kun kuumehoureissani hallusinoin ja kompuroin lumessa rinnettä ylös. Muistan purskahtaneeni itkuun, kun Heikki ilmoitti meidän kääntyvän takaisin. Oppaamme Steven lohdutti minua sanoen: “Don’t cry, Mama Chui. Man can buy a mountain, but man cannot buy a life.” (Mama Chui oli oppaidemme minulle antama swahilinkielinen lempinimi ja se tarkoittaa naarasleopardia).

Steven muistutti, että vuori odottaa ja lupasi, että seuraavalla kerralla onnistuisin: “You are strong, Mama Chui. But you are very sick. Now you have a reason to come back.”

Luulisi, että tunnen painetta huiputuksesta, mutta ainakaan vielä en ole sellaista innostuksen joukosta löytänyt. Yksi olennainen ero viime kertaan nähden on, että tiedän pystyväni siihen. Kilimanjaro on Afrikan mantereen korkein huippu eikä sitä missään tapauksessa kannata aliarvioida. 5895 metrin korkeuteen kohoava huippu reitin teknisestä helppoudesta huolimatta haastaa varmasti. Mutta tällä kertaa olen kokeneempi – ja vahvempikin (kiitos tiukan Peak Lenin treenin). Olen käynyt useita kertoja yli 6000 metrin korkeudessa ja tiedän, kuinka kehoni käyttäytyy siellä.

Tuo tietoisuus tekee tästä erilaisella tavalla nautittavan kokemuksen. Minulla ei ole tarvetta todistaa itselleni mitään. Voin keskittyä täysillä nauttimaan matkasta, ihmeellisestä Tansaniasta ja taianomaisesta Kilimanjarosta. Voin kadota askelten rahinaan vuoripolulla ja savannin poikki puhaltavaan tuuleen – olla osa vuoren tarinaa näkymättömänä kuin korkealla sen kivikoissa vaaniva leopardi.

Olisipa mahtavaa törmätä Steveniin vuoren huipulla, tanssia voitontanssia hänen kanssaan ja huutaa: “Mama Chui is back!”

Lähtöön aikaa 10 päivää.

Vuorenvalloitus 2023 saa jatkoa – lähtöön aikaa 70 päivää!

Peak Lenin oli valtavan hieno ja arvokas kokemus, ja minulle jonkinlainen käännekohta. Nyt ymmärrän paremmin, mitä kehoni tarvitsee, jotta se saavuttaa 6000–7000 metrin korkeuden suorituskyvyn. Lukuisat keskustelut oppaamme Pablon kanssa pyyhkivät pois huolen, etten ehkä pystyisi. Opas saattoi kolmenkymmenen vuoden kokemuksella vähintäänkin sadoista kiipeilijöistä todeta, että on nähnyt kaltaisiani kiipeilijöitä ennenkin. Siinä missä alppikorkeuksissa pärjään aggressiivisellakin nousutahdilla, korkeammilla vuorilla tarvitsen konservatiivisemman lähestymisen eli enemmän aikaa ja climb high & sleep low -strategian kehon sopeuttamiseen.

Kirgisiasta paluun jälkeen totesin tarvitsevani harjoitusta oikean nousustrategian löytämiseksi ennen Ama Dablam -tyyppistä suurta ja teknistä vuorta. Niinpä takahampaita kiristellen peruin ensi vuodelle varatun Ama Dablam -nousun. “Tämä ei ole peruutus, vaan lykkäys,” toistelin itselleni, mutta myönnettävä on, että kalkki tuntui karvaalta. Taas kerran vuoret ottavat naisesta mittaa, ja suurin matka tehdään pään sisällä, – mutta periksi en aio antaa.

Tiedän kuitenkin, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Parin lähivuoden tavoitteeksi asetan muutaman 6000-metrisen vuoren kiipeämisen. Huippukorkeuteni on tällä hetkellä 6200 metriä, ja tuota rajaa aion työntää asteittain ylöspäin ja oppia samalla, kuinka kehoni toimii ja mitä se vaatii. Olen jo katsellut muutamaa kiinnostavaa huippua Nepalissa ja Etelä-Amerikassa. Niiden joukosta löytyy varmasti sydämen vievä kohde ensi vuodelle!

Syksyn kuukaudet ovat kuluneet toisenlaisen haasteen parissa. Tuntuu yhä aivan uskomattomalta, että lapsuuden unelma on toteutumassa, ja minulla todella on kustannussopimus Suuri huiputus -teokselleni! Kuten vuoriunelmatkaan, tämäkään ei toteudu helposti vaan viime kuukausien ajan olen käyttänyt jokaisen vapaahetken ja viikonlopun käsikirjoituksen hiomiseen.

Kaiken keskellä minua on piinannut tunne, että jotain puuttuu. Osittain se on johtunut varmasti siitä, että kirjan kirjoittaminen on palauttanut minut vuorille, joilla olen aiemmin kiivennyt. Osin varmasti syynä oli Peak Leninin nousun ennenaikainen katkeaminen kolmosleiriin. Mutta pian Peak Leniniltä paluun jälkeen alkoi tuntua aivan mahdottomalta ajatukselta, että seuraava vuorireissu tapahtuisi vasta vuoden kuluttua. Aikani pyörin ajatuksen kanssa kuin tulisilla hiilillä.

Elokuun lopun aurinkoisena iltapäivänä ajoin kohti kustantajani Gummerruksen toimistoa matkalla tapaamaan kirjani tuottajaa. Jostain syystä koko aamun ajatukseni olivat olleet Afrikassa, Tansaniassa. Olen haaveillut sinne paluusta aina siitä lähtien, kun huiputin Mount Merun ja kiipesin Kilimanjarolla vuonna 2018 (tarina alkaa täältä: Puhuiko Attenborough totta?). Tuolloin Mount Merun huiputuksen jälkeen sain ruokamyrkytyksen Moshi-kylässä ja vaikka onnistuin pöpön kourissa kiipeämään Kilimanjaron yläleiriin asti, lopullinen huiputus jäi tekemättä. Vannoin palaavani, mutta teknisempien vuorten ollessa kiinnostuksen kohteina, päädyin ajattelemaan, että palaan Kilimanjarolle “sitten joskus, kun teknisemmät vuoret eivät ole enää mahdollisia”. Kuitenkin jostain syystä ikävä Tansaniaan ja Kilimanjarolle on ollut hyvin läsnä nämä vuodet. Tuossa maassa ja vuoressa on jotain hyvin erityistä.

Värikäs Moshin kylä ja Kilimanjaro pyörivät nytkin ajatuksissani, kun kurvailin Helsingin katuja kohti Gummerruksen toimistoa. Yhtäkkiä radiosta alkoi soida Toto-yhtyeen Africa-biisi, ja palaset vain jotenkin loksahtivat kohdilleen. Miltei myöhästyin tapaamisesta, kun istuin rakennuksen edessä parkkipaikalla googlettamassa kiivaasti. Tytär lähtisi isänsä kanssa joululomalla reissuun. Lomapäivät töistä olivat Peak Lenin -reissun myötä vähissä, mutta joulun pyhät mahdollistaisivat poissaolon minimoinnin. Yksitellen palaset loksahtelivat kohdilleen…

Ja niin siinä sitten kävi, että jouluaattona, kun muut istuutuvat aaton herkkupöytään, minä astun lentokoneeseen. Olen suorastaan riehakkaan onnellinen kertoessani sinulle, että Vuorenvalloitus 2023 saa jatko-osan, ja minä palaan Kilimanjarolle:

70 päivää lähtöön!

(Tekstin kuvat vuoden 2018 Kilimanjaro-reissulta)

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén