Tag: Peak Lenin Page 1 of 2

Tuskien taival Peak Leninin harjanteella

On September 8, 2023

In akklimatisoituminen, Pamir-vuoret, Peak Lenin

PÄIVÄ 12: ROTAATIONOUSU CAMP 2:STA (5700 M)

Olimme yksimielisen eri mieltä oppaiden “kevyt akklimatisoitumispäivä” -kuvauksesta jo ennen kuin aamulla kello seitsemän nostimme rinkat selkään ja aloitimme murhaavan jyrkän nousun Camp 2:sta kohti Peak Lenin harjannetta. Koko tiimi oli edellisen päivän raskaasta noususta edelleen uupunut. Yöllä oli satanut lunta, ja olimme aloittaneet aamun kaivamalla teltat esiin. Leiri sijaitsi harjanteelle johtavalla seinämällä, joten nousu alkoi välittömästi, kun köysistö keinahti liikkeelle.

Ensimmäinen nousutunti kului hitaasti, kun tamppasimme syvässä sohjoksi muuttuneessa hangessa lihakset poltellen kohti noin 250 vertikaalimetriä yläpuolellamme sijaitsevaa harjannetta. Olin väsynyt, siitä ei ollut epäilystäkään, ja huohotin raskaasti hapenpuutteesta ja ponnistuksesta – mutta mahdottomalta tehtävä ei tuntunut. Minussa oli voimia jäljellä, ja se tuntui uskomattoman hienolta!

Kylmä tuuli kertoi seinämän suojan päättyneen ja meidän saapuneen harjanteen huipulle. Miinuksen lähettyville pudonnut viima nosti laaksosta pilviä, ja näkyvyys alkoi huonontua. Olin innolla odottanut näkymää harjanteelta, mutta pian pilvet käärivät meidät sisäänsä. Vuorilla sää muuttuu niin nopeasti, ja Peak Lenin tuntui olevan varsin oikukas tässä suhteessa.

Puolisen tuntia myöhemmin aloin pohtia, johtuiko näkemäni meitä ympäröivästä white-outista vai mitä oli tapahtumassa: näkökenttäni vilisi kirkkaanvärisiä kuvioita, jotka pyörivät valkoista sumua vasten. Ennen kuin ehdin asiasta kenellekään mainita, vastaus tuli nopeasti yhtenä kalloni lävistävänä pitkänä vihlaisuna, joka asettui sitten tasaiseksi salamoinniksi korvieni väliin. Päänsäryn myötä myös vatsaoireet palasivat entistä voimakkaampina – olin selvästi ylittänyt taas rajani.

Ensimmäisellä taukopaikalla vaivuin hitaasti polvilleni hankeen. Olin niin turhautunut samoihin oireisiin, jotka aina palasivat minua kiusaamaan. Lohduttauduin tiedolla, että kääntöpaikalle oli enää noin tunnin matka ja tein päätöksen, että sen tekisin vaikka ryömien. Tankkasin väkipakolla sokeria ja teetä, nousin ja jatkoin matkaa vaivalloisessa etukumarassa. Kiinnitin ajatukseni kääntöpisteeseen, tuijotin edessäni hangessa luikertelevaa köyttä kuin transsissa ja raahustin askel askeleelta eteenpäin. Koko ryhmän vauhti oli hidastunut, joten pysyin kohtuullisesti vauhdissa, eivätkä lihakset tuntuneet väsyneiltä, vaikka ne vastasivatkin komentoihin vastentahtoisesti.

Mittakaavaa maiseman kokoluokasta antaa harjanteella näkyvä kiipeilijäryhmä

– Hey!!!

Valkoisesta sumusta eteeni materialisoitui karhumainen hahmo, joka tervehti meitä väsyneesti mutta iloisesti. Piristyin Advanced Base Campista pari päivää meitä ennen lähteneen Pavelin näkemisestä ja halasin häntä. Miehen kumara olemus ja pakkasen haavaumat kasvoissa kertoivat edellisten päivien haasteista.

– Lunta oli liikaa ja reitti täysin ummessa. Sellaista kylmyyttä en ole ennen kokenut. Jouduimme kääntymään takaisin 6200 metristä, Pavel kuvasi huiputusyritystään.

– Olen pahoillani, taputin karpaasin käsivartta, ja hän kääntyi katsomaan minua tuikkien:

– Älä suotta. Annoin kaikkeni ja olen siihen tyytyväinen.

Miten hienosti mies osasikaan suhtautua pettymykseen – siinä minulla oli vielä paljon opittavaa!

Vielä hetken haastattelimme Pavelia ja hänen opastaan edessä olevista olosuhteista. Sitten miehet aloittivat uudelleen laskeutumisen, ja me käännyimme jatkamaan ylös.

Sumun hetkeksi hellittäessä hiukan Pablo näytti meille lipun, joka seisoi noin 200 horisontaalimetrin päässä harjanteella. Siinä oli kääntöpiste. Vakuuttelin itselleni, että lipulle jaksaisin kyllä nyt, kun se oli näkyvissä ja takaisin leiriin laskeuduttaessa oireet ehkä helpottaisivat.

Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi metri kerrallaan raahauduin eteenpäin niin hitaasti, ettei tuo naurettavan lyhyeltä näyttänyt matka tuntunut loppuvan koskaan. Vatsa reuhtoi kouristusten vallassa ja silmien takana vihloi niin, että yritin pitää silmiä vuorotellen kiinni helpottaakseni kipua.

Vähemmän iloinen taukokuva 5700 metrissä

– You said that we’d stop once we’d reach the flag! I am here now, kapinoin ääneen, kun viimein saavutin lipun ja opas jatkoi matkaansa.

Olin sitoutunut saavuttamaan lipun, mutta muutaman metrin matka sen ohitse taukopaikaksi sopivaan notkelmaan tuntui mahdottomalta tehtävältä. Saavuttaessani pienen matkan päähän pysähtyneen oppaan tuuli oli yltynyt liian kovaksi, että olisin voinut istua lepäämään. Enkä sitä paitsi ollut varma, pääsisinkö enää takaisin jaloilleni, jos nyt lyyhistyisin. Niinpä tyydyin seisomaan selkä tuulta vasten ja pää riippuen kuin lopen uupuneella kuormamuulilla ja yritin tukahduttaa surkeat ajatukset. Voimani eivät olleet lopussa, mutten vain kyennyt mihinkään. Samaan aikaan yltyvä päänsärky ja vatsakivut tekivät tuhojaan motivaatiolleni.

Paluumatka oli vaivalloinen. Pystyin toimimaan, mutta kaikki tapahtui hyvin hitaasti ja jokainen liike tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Välillä jouduin pysäyttämään köysistömme, sillä vatsakivut purkautuivat nyt raivokkaana ripulina. Aiemman oksentelun olin onnistunut pitämään aisoissa kylmästi nielemällä ylös vatsasta nousevan hapokkaan nesteen, mutta nyt ei ollut keinoa estää nesteiden menettämistä. Kiipeilyparini Heikkikään ei voinut hyvin, sillä hän käytti jokaisen mahdollisuuden lyyhistyä hankeen lepäämään.

Paluumatkalla valmiina laskeutumaan harjanteelta takaisin Camp 2:een

Viimein sukelsimme harjanteelta tuulen alapuolelle. Päästyämme viiman ulottumattomiin, aurinko syöksyi kimppuumme armottomasti ja sai reuhtomaan äsken niin tarpeelliset toppa- ja kuorivaatteet pois.

Vastaan kiipesi virolainen tuttavuutemme Camp 2:sta ryhmänsä kanssa ja jälleennäkeminen oli jälleen piristävän riemukas. Kohtasimme myös naisen, jota olin kannustanut matkalla Camp 2:een ja lämpimästi hymyillen vaihdoimme kuulumisia ja kannustavia lauseita.

Lopulta kaaduin telttaan, ja Heikki rysähti viereeni. Olin niin väsynyt, että halusin vain itkeä, mutta siihen ei ollut aikaa. Veden keittäminen oli aloitettava heti, jotta saisimme energiaa ja nestettä menetettyjen tilalle ja tankkaus huomista varten voisi alkaa.

Aurinko oli kadonnut takaisin pilvien taakse. Niinpä tietenkin, heti kun emme enää olleet rinteessä hankiheijasteen grillattavana, se saattoi mennä takaisin piiloonsa! Alkoi sataa lunta ja ajatus jälleen lisää tukkeutuvasta reitistä laski mielialaa entisestään. Molemmat olimme selvästi voimiemme rajoilla ja hetken tiuskittuamme toisillemme päädyimme kokkaamaan hiljaisuuden vallitessa.

Ruoka auttoi hiukan ja kunnon unet sen päälle vielä enemmän. Heräsin Pablon tuloon. Oppaamme saapui briefaamaan meitä huomisesta noususta Camp 3:een, vielä yli 450 vertikaalimetriä tätä päivää korkeammalle. Mieli tyhjänä kuuntelin hänen kannustavia sanojaan ja katselin epäuskoisena käteeni asetettua ruokapussia, joka meidän pitäisi ottaa mukaan. Lisää kannettavaa.

– I wish I could do more for you, Pablo sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti. Taisin näyttää todella surkealta.

Iltapäivän kuluessa oloni helpottui hiljalleen. Leiriin palatessamme todella huonosti voinut Heikkikin virkistyi silminnähden parin tunnin unien jälkeen. Ravinto, neste ja lepo tasapainottivat oloa, ja päänsärkylääke taittoi vihlonnalta pahimman terän. Teltan tunnelma normalisoitui, ja osasimme jo nauraa toistemme ja omalle turvonneen surkealle ulkomuodolle.

Sää aaltoilu hämmentävästi kuin vuori ei olisi osannut päättää, millä tuulella se oli. Vielä myöhäisen iltapäivän tunteina lumisade katosi, ja kuumuus nousi jälleen lähes sietämättömälle tasolle. Kuulin useammankin eri ryhmän oppaan keskustelevan huolestuneena runsaan lumimäärän ja poikkeuksellisen kuumuuden kasvattamasta lumivyöryriskistä. Eikä kyseessä ollut enää pelkkä pohdittu riski vaan se realisoitui jatkuvasti silmien edessä: loikoillessani teltassa ja katsellessani majoitteemme avoimesta ovesta ulos, pelkästään parin tunnin aikana laskin yksitoista lumivyöryä vastapäisellä seinämällä, jota pitkin reitti Advanced Bace Campiin kulkee.

Mutta nyt oli luovuttava synkistä ajatuksista. Kuten olin aiemmin päivällä hymyä tavoitellen Pablolle huikannut, se ei ollut tämän päivän murhe:

– Tomorrow we climb, but today we rest.

Pahamaineinen Frying Pan ja nousu Camp 2:een

By Janiina

On September 2, 2023

In Aasia, Pamir-vuoret, Peak Lenin

PÄIVÄ 10: ITSETUTKISKELUA ADVANCED BASE CAMPISSÄ

Aamulla havahduin leiriin saapuvan ryhmäni ääniin. Olin jälleen yöllä herännyt kovaan päänsärkyyn ja edellisenä iltana vuoristotaudin oireisiin aloitettu Diamox sai kädet ja jalkaterät kihelmöimään epämukavasti. Mutta suurin huoleni oli matalapaineinen mieliala, joka tuntui seuraavan minua kaikkialle. Heti, kun annoin ajatusteni vaeltaa, ikävä tytärtä kohtaan otti vallan, ja haluttomuus ja ärtyisyys olivat päällimmäisimmät tunteet.

Autettuani tiimiä levittämään teltat ja varusteet kuivumaan aamuaurinkoon, nappasin vaellussauvat ja vesipullon ja suuntasin ulos leirista. Pablo oli ehdottanut rauhallista liikkumista teltassa pötköttämisen sijaan ja päätin mennä katsomaan, miltä seuraavana yönä edessä oleva jäätikkö näyttäisi. Tulevan reitin tarkastelu antaisi mahdollisuuden punnita omia tuntoja samalla, kun haukkaisin hiukan raitista ilmaa.

Auringon nousu lähestyy matkalla Camp 2:een

Kävelyn alku tuntui raskaalta. Kallon sisällä tykytti yhä edellisen yön vihlonnan jälkeen ja hengitys muuttui nopeasti raskaaksi kiivetessäni sepelistä ja jäästä koostuvien harjanteiden ylitse. Lopulta saavutin railokentän reunan ja istahdin kivelle katsomaan maisemaa. Valtava jäämassa oli täynnä risteileviä railoja, joiden kokoisia en ennen ollut nähnyt – monet niistä olivat useiden metrien levyisiä.

Yritin turhaan hahmottaa reittiä railomeressä, mutta selvästi edessä ei ollut helppo tehtävä. Normaalisti olisin ollut haasteesta innoissani, mutta nyt asenteeni ei ollut kohdillaan. Kaikissa reittikuvauksissa kerrottiin, että siirtymä Advanced Base Campistä kakkosleiriin oli reitin raskain päivä – motivaatio pitäisi olla kunnossa, muuten luvassa olisi vaikeuksia. Toki vuoristotauti toi nyt uuden ulottuvuuden tilanteeseeni, mutta tämä ei käynyt laatuun. Mikä ihme minua vaivasi?

En tiedä, kauanko istuin siinä kylmällä kivellä ja tuijotin jäätikölle, mutta jossain vaiheessa tunsin, kuinka tunteet viimein tulivat ulos. Annoin epävarmuuden, huolen ja ikävän mellastaa hetken aikaa vapaasti. Sitten pidin itselleni tiukan puhuttelun: olin harjoitellut tätä varten niin kauan ja jo vuosien ajan haaveillut Peak Leninillä kiipeämisestä. Jos en nyt ottaisi kaikkea irti tästä matkasta, katuisin sitä myöhemmin.

Noustessani kiveltä ja palatessani leiriin, mieleni oli jälleen kirkas ja päättäväinen. Halusin aidosti olla täällä ja kiivetätä tätä vuorta. Liekö päätös vai alkoiko lääkitys vaikuttaa, mutta lounaaseen mennessä oloni oli parempi. Iltapäivällä vetreytin jäykistyneitä lihaksia joogaamalla ABC:n puuterassilla, ja kun illalla pakkasimme seuraavana yönä alkavaa rotaatiota varten, ensimmäistä kertaa uskoin omiin mahdollisuuksiini päästä kakkosleiriin.

PÄIVÄ 11: NOUSU CAMP 2:EEN JA PAHAMAINEINEN FRYING PAN

Herätyskello pirahti klo 01.30, ja kello kolme yöllä astelimme ulos leiristä. Edessä oli kymmenen tunnin kiipeily, ensin yli railojen, sitten ylös jäätikkörinnettä ja lopuksi traverse poikki kuuman Frying Pan -jäätasangon kakkosleiriin (5300 metriä). Kuu lymyili pilvien takana, mutta edellispäiväisen jäätikköretkeni ansiosta tunsin reitin alkuosan, jossa kiviset harjanteet aaltoilivat kuin meren mainingit kohti railomerta.

Etenimme nopeasti. Reitti railoalueen halki oli muuttunut hiljattain, ja suuri osa edellisen vuoden reittitiedon perusteella nousuun lähteviä päätyi monimutkaiseen railolabyrinttiin. Onneksi oppaamme olivat tehneet tiedusteluita, ja toisen ryhmän paikallinen opas oli antanut meille luvan seurata heitä hiljattain löydettyä uutta reittiä pitkin – kunhan pysyisimme heidän tahdissaan.

Jos edellisinä päivinä olin ollut alakuloinen ja motivaationi kadottanut, nyt olin täynnä energiaa ja innoissani! Yleensä yöllä kiipeäminen ei kuulu suosikkiosuuksiini, mutta nyt pimeä hiljaisuus, poskia nipistelevä kylmyys ja veren suhina suonissa tuntuivat ihanilta ja hyräilin hiljaa itsekseni. Useiden päivien akklimatisoituminen ja eteneminen base campistä ABC:lle tuntui kestäneen ikuisuuden ja tuntui kuin vasta nyt olisimme tositoimissa. Olipa ihanaa viimein päästä ylös vuorelle!

Jäätikkö jyrkkeni voimakkaasti ja reittiä halkoivat valtavat railot. Köysiä lyhennettiin ja jokaisen olemukseen ilmestyi uudenlainen valppaus. Keskustelu vaimeni: öinen railokenttä oli pelottava paikka. Osa railoista, joiden yli hyppäsimme kantamukset selässä, olivat merkittävän leveitä ja jokaiseen hyppyyn täytyi keskittyä.

Auringon noustessa saavuimme lähes pystysuoran jääseinän eteen. Seinämä vaatii noin 50 metrin nousun kiinteää köyttä pitkin nousukahvaa käyttäen. Kohta on eräs reitin pullonkauloja, sillä köysiä on vain kaksi rinnakkain kapeassa jääkourussa, joten nousukohta usein ruuhkautuu. Onnekkaan reittivalintamme vuoksi olimme kuitenkin ensimmäisten joukossa paikalla ja pääsimme seinälle varsin nopeasti. Minulla ei ollut vielä paljoakaan kokemusta nousukahvan käytöstä ja tekniikassani ei todellakaan ollut kehumista, mutta jännityksen suoniin ryöpsäyttämän addrenaliinin voimin pääsin nousun suhteellisen rivakasti.

Heti seinien yläpäässä, jyrkänteen reunalla odotti kaksi leveää railoa, joiden yli kuljettiin tikkaita pitkin. Toisen railon tikkaat olivat osin pettäneet, joten reitti alkoi kiipeämällä ensin railoon sisälle ja sieltä edelleen tikkaille ja jäärepeämän toiselle laidalle. Sydän jyskytti korvissa ja tunsin oloni luotia väistäväksi Keanu Reevesiksi Matrix-elokuvassa – aika tuntui pysähtyvän hetkellä, jolloin asetin jääraudat kapeiden metallitikkaiden puolien päälle ja aloitin ylityksen. En voinut olla kurkistamatta allani ammottavaan siniseen syvyyteen, kuinka kauniin kammottavaa!

Aurinko oli noussut, ja lämpötila alkoi nousta, kun railojen jälkeen aloitimme reitin tuskaisimman ja raskaimman osuuden: jyrkkä, loputon ylämäki, jonka yläpää tuntui jatkuvasti siirtyvän kauemmas. Pari tuntia myöhemmin kylvin hiessä ja lihakset huusivat armoa, kun kuumaksi nopeasti nousseessa lämpötilassa tamppasin rinnettä armottoman suoraa polkua ylös. Pysyin kuitenkin helposti Pablon tasaisessa rytmissä ja tunsin oloni vahvaksi.

Todellinen koetinkivi oli vasta edessä, sillä loputon nousu päättyi auringossa kiehuvaan Frying Paniin. Ensisilmäyksellä ja kuvissa vaatimattoman näköinen valtavan wok-pannun muotoinen tasanko noin 5100 metrin korkeudessa merenpinnasta ei näyttänyt kummoiselta haasteelta. Mutta astuessa polulle huomasin heti, kuinka kuumuudesta väreilevä ilma oli pysähtynyt massiivisen jäävadin pohjalle ja lumi muuttunut jäärautoihin takertuvaksi liisteriksi. Ilman lämpötila nousi 40 asteeseen ja todella voimakas hankiheijaste sai minut arvaamaan, että kivuliaita palovammoja oli luvassa omituisissa paikoissa, vaikka yritin suojautua työntämällä aurinkorasvaa myös esimerkiksi sierainten sisälle.

Viidentuhannensadan metrin yläpuolella askel alkoi todella painaa, ja rinkka tuntui kaksinkertaistaneen massansa. Takana oli jyrkkä nousu ja lihakset täysin hapoilla, mutta oppaamme eivät juuri uskaltaneet antaa meille lepohetkiä: hehkuva Frying Pan on myös todella vaarallinen lumivyöryjen vuoksi ja sen pohja täysin suojaton. Kahden tunnin vaellus sen halki oli tehtävä ilman taukoja ja mahdollisimman nopeasti.

Lohtua hikisille vaeltajille antoi Frying Panin toisen reunan takana kaukaisuudessa, mutta jo näkyvissä, sijaitseva Camp 2. Viimeinen nousu Frying Panin reunalle oli lyhyt mutta uskomattoman raskas, sillä kuumuus, takana olevat vaellustunnit, nestehukka ja korkeuden vaikutukset tuntuivat vievän viimeisetkin voimat. Jokaisen askeleen jälkeen pysähdyin huohottamaan 10 hengenvedon ajaksi. Sitten kokosin jälleen itseni ja nojauduin eteenpäin tehden mielessäni jokaisen raajan osalta aktiivisen päätöksen liikuttaa sitä. Kukaan ryhmästä ei puhunut, jopa oppaat olivat aivan lopen uupuneita. Mutta sitkeästi jatkoimme etenemistä ja matka taittui etamaisella vauhdilla.

Kun saavuimme Frying Panin reunalle, luvassa oli yllätys: loppumatka leiriin ei suinkaan ollut tasaista vaellusta eikä leiri sijainnut harjanteiden välisessä laaksossa, kuten Frying Panin pohjalta oli näyttänyt. Reunan takaa polku sukelsi uudelleen alas ja viimeisenä koettelemuksena ennen leiriä olisi noin 200 vertikaalimetrin nousu vuoren rinteelle. Voihkaisin ääneen huomatessani, että vielä kerran tänään joutuisimme ponnistamaan ylös vuorenrinnettä. Kuullessaan huokaukseni Pablo kääntyi ympäri ja katsoi minua väsyneesti hymyillen:

– I know.

Frying Panin reunalta reitti laskeutui asteittain vuorten väliseen jäälaaksoon, joka oli itseasiassa Advanced Base Campille asti syöksyvän valtaisan jäälohkarekosken yläpää. Liikuimme edelleen mahdollisimman nopeasti, sillä kuljimme nyt laakson reunaa seinämällä, joka oli erittäin lumuvyöryherkkä. Pidimme jatkuvasti silmällä vasemmalla puolella nousevaa rinnettä. Viime päivinä oli satanut runsaasti uutta lunta ja nyt hautova kuumuus teki tuosta lumesta vaarallisen raskasta. Tämän tästä vuorten seinistä kimposi lumivyöryn jyrisevä ääni, joka sai meidät nopeasti silmäilemään ympärillemme kuin pelästyneet peurat. Onneksi oli vielä sen verran varhaista, että suurin osa vyöryistä jyrisi laakson vastapäisellä seinällä, joka oli ollut auringonsäteiden pommituksessa auringon noususta alkaen Toistuvat jyrinät muistuttivat, ettemme halunneet olla tällä seinämällä muutaman tunnin kuluttua, kun aurinko olisi siirtynyt toiselle laidalle taivaankantta.

– Tämmöistä tämä on ollut jo kolmisen viikkoa: aivan liian kuuma, aivan liikaa lunta. Tämä on todella poikkeuksellista, kertoi sauvoihinsa raskaasti nojaava toisen ryhmän opas huohotustensa välistä.

Kuulostelin kehoani, joka raskaasti mutta tottelevaisesti otti askeleen kerrallaan, vaikka jokainen tuntui siltä kuin se olisi ollut se viimeinen. Jos lumivyöry tulisi nyt, miten ihmeessä saisin nämä lopen uupuneet raajat juoksemaan tahmeassa, syvässä lumessa?

Kun käännyimme jäälaakson pohjalta viimeiseen nousuun, jumituimme polulla toisen ryhmän taakse. Kaikki reitillä kulkevat liikkuivat hidasta tahtia samankaltaisissa lyyhistyneissä asennoissa. Siellä täällä lumessa makasi ihmisiä, jotka olivat niin uupuneita, että olivat kasvavasta vyöryvaarasta huolimatta lyyhistyneet lepäämään.

Edellämme kulkevan ryhmän viimeisenä vaelsi pienikokoinen aasialaisnainen, joka vaikutti kamppailevan erityisen paljon. Hän oli jäänyt huomattavasti jälkeen muuta ryhmäänsä ja laahusti hitaasti eteenpäin oppaan vilkuillessa häntä olkansa yli huolestuksen ja kärsimättömyyden värittämin kasvoin. Nainen oli liian väsynyt huomaamaan, että tukki reitin ja että muut kiipeilijät pakkauduimme hänen taakseen tiukaksi jonoksi. Ohittamaan ei kannattanut lähteä, sillä polkua reunustivat railot ja lumi oli syvää.

Kahdesti nainen kaatui: saatoin selvästi nähdä, kuinka hänen jalkansa muuttuivat keitetyn spaghetin kaltaisiksi ja lyyhistyi maahan suuren laukkunsa alle. Tuolloin hänen oppaansa kääntyi ympäri ja koetti terävillä ranskankielisillä komennoilla käskyttää naista ylös. Molemmilla kerroilla olin aivan varma, ettei nainen enää nousisi – niin voimaton hänen kehonsa oli valuessaan hankeen. Mutta molemmilla kerroilla nainen kuin ihmeen kaupalla hetken hangessa maattuaan onnistui nousemaan ylös ja jatkamaan matkaa syvässä etukumarassa vaellussauvoihinsa raskaasti nojaten.

Leiri oli levittäytynyt pitkin rinnettä jäätikölle, jonka pinnalla oli nyrkinkokoisista kivistä muodostuvaa sepeliä. Kuumuus oli lämmittänyt kivet, jotka taas saivat jään sulamaan ja koko leiri lainehti vedessä. Aasialaisnaisen helpotus oli silminnähtävä, kun heidän ryhmänsä teltat olivat heti leirin alaosassa. Hän putosi maahan polvilleen heti pysähtymiskäskyn tultua ja oli yhä samassa asennossa, kun tovia myöhemmin kuljin hänen ohitseen.

Olin itsekin aivan loppu, mutta huoli naisesta sai minut astumaan polulta ja taputtamaan häntä olalle:

– Good job! This was super tough for everyone!

Nainen nosti kyyneleiset kasvonsa ja hymyili minulle väsyneen ilahtuneesti. Enempää emme ehtineet puhua, kun valjaisiini kiinnitetty köysi kiristyi ja nykäisi minua jatkamaan eteenpäin.

Nestehukkaisina ja uupuneina saimme hädintuskin raahattua varusteet meille osoitettuun paikkaan, mutta nyt edessä oli vielä telttapaikkojen kaivaminen ja telttojen pystytys. Nyt todella ymmärsin, mitä tarkoitetaan sillä, että ylävuoristossa leiriytyminen on raskasta. Kuudelta ihmiseltä kului lähes tunti saada kolme telttapaikkaa kaivettua vetiseen lumeen ja pystytettyä teltat siten, ettei yöllä nouseva tuuli veisi niitä mennessään.

– Hyvää tässä on se, että vettä on riittämiin eikä meidän tarvitse sulattaa sitä. Säästämme voimia ja kaasua, Pablo totesi koettaessaan nostaa teltan pohjaa vesilammikosta kasaamalla kiviä oppaiden telttapaikan pohjaksi.

Totesin ilahtuneena, että vointini oli hyvä. Molemmissa kantapäissä tuntui hikisen sukan tekemä ilkeä rakko, ja olin niin väsynyt, että hädintuskin pystyin kävelemään, mutta korkeudesta muistuttivat vain pieni päänsärky ja ohutta ilmaa haukkova hengitys. Kun lopulta sain kaatua teltan ovesta sisään, lyyhistyin teräväsärmäisten kivien päälle purkamatta varusteita tai riisuutumatta. Maailma pimeni heti.

Puolitoista tuntia myöhemmin raotin silmiäni varovasti. Uskomatonta, että oli vasta iltapäivä! Hitaasti aloin puuhastella telttaa kuntoon, keittää vettä ja valmistella lounasta. Jyrkässä rinteessä sijaitseva leiri kuhisi elämää: telttojen välissä kaikui lukuisia eri kieliä, ja ihmiset hiipparoivat ympäriinsä mitä erikoisimmissa kalsariasuissa kuumuutta lieventääkseen. Yhteistä kaikille oli hidas ja kankea liikkuminen ja zombiemainen olemus. Yhtenä ongelmana oli vaatteiden kuivatus: Frying Pan oli saanut meidät hikoilemaan vaatteemme niin märiksi, että niistä saattoi puristaa vettä. Illalla tulisi pakkasta eli meillä oli enää pari tuntia saada vaatteet kuiviksi.

Yhtäkkiä selkäni takaa kuului iloinen suomenkielinen huikkaus:

– Hei naapuri!

Uskomatta korviani käännyin ympäri ja edessäni seisoi pitkä, punaiseen kiipeilyasuun sonnustautunut mies. Iloisena hän kertoi olevansa kotoisin Virosta ja tunnistaneensa suomenkielen Heikin ja minun keskustelusta. Halasimme kuin vanhat ystävät vuosien erossa olon jälkeen, ja kohtaamisemme riemukkuus suorastaan nauratti: täällä naapurimaan kansalaisuus riitti tekemään meistä ystäviä!

Oppaamme Mike ja Pablo lounasta valmistamassa Camp 2:ssa

Eräs Camp 2:n erikoisuus oli leirin laidalle, jyrkkään rinteeseen syntynyt vessa. Sinne vaellettiin ensin hankalaa polkua syvässä hiekassa. Asioiden toimittaminen tapahtui jyrkässä rinteessä, valuvassa kivikossa kyykistellen tai vaihtoehtoisesti rohkeimmat siirtyivät jyrkänteestä irtautuvan liukkaan kivilipan päälle. Vessa oli ehdottomasti pelottavin (ja siivottomin) koskaan vuorilla näkemäni – enkä edes halunnut ajatella sen ympäristövaikutuksia, sillä näin korkeissa leireissä ei ollut vastuutahoa, joka huolehtisi leirin kunnosta, vaan jokaisen ryhmän omalle vastuulle jäi vastuullinen toiminta. Jo heti ensimmäisenä päivänä sen riskit realisoituivat, kun Heikki ensimmäisellä vessareissullaan päätyi pelastamaan kivillä liukastuneen ja jyrkänteeltä pudonneen miehen.

Auringon laskiessa olosuhteet Camp 2:ssa muuttuivat radikaalisti: lämpötila laski kymmeniä asteita ja lunta satoi jatkuvasti

Viimein auringon laskiessa Pablo saapui teltallemme tiedustelemaan vointiani.

– Olen todella iloinen, sillä kiipesit vahvasti ja vaikka välillä oli todella rankkaa, olit jatkuvasti hyvällä tuulella. Se on merkki siitä, että strategiamme toimii: et ole voimiesi äärirajoilla ja vuoristotautioireidesi tilanne pysyy hallinnassa. Huomenna tehdään nousu kohti Camp 3:sta. Meidän pitää olla tarkkana, jotta pysymme tilanteen herrana, Pablo katseli minua hymyillen ja kääntyi sitten osoittamaan sanansa koko teltan läheisyyteen kerääntyneelle tiimillemme:

– Good job everyone! This was definitely one of the toughest days on this expedition and everyone did really good. But now, rest. Tomorrow we go up again!

Pelko saapuu Peak Leninin Advanced Base Campiin

By Janiina

On August 11, 2023

In basecamp, Pamir-vuoret, Peak Lenin

PÄIVÄ 6: NELJÄN TONNIN RAJAN YLITYS – BASE CAMP

Kuudennen päivän vaelluksella läheiselle harjanteelle ylitimme 4000 metrin rajan ensimmäistä kertaa. Pamir-vuoret tarjosivat meille parastaan: vuoret hehkuivat punaisen, vihreän, valkoisen, harmaan ja ruskean sävykarttoina, ja aurinko helotti kuumana pallona typerryttävän sinisellä taivaalla.

Lämpötila ylitti kahdenkymmenen asteen rajan jopa neljän tuhannen metrin korkeudessa, mutta harjanteen reunalle noustessamme sen takaa viheltävä tuuli sai minut reuhtomaan kuoritakin suojakseni. Runsasta puuskutusta ja lieviä vatsaoireita lukuunottamatta päivän vaellus meni erinomaisen hyvin ja aloin innolla odottaa pääsyä ylempiin leireihin.

Maisema akklimatisaatiovaellukselta laaksoon, jossa Base Camp sijaitsee

Olin ehtinyt päästä hyviin väleihin messiteltan henkilökunnan kanssa varsin erikoisella tavalla: Yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa lukuunottamatta ollut, mutta kun kärähdin varastokontista porkkanavarkaista ja minut narauttanut kokki ymmärsi porkkanoiden olevan tarkoitettu leiriin saapuneille kuormahevosille, ilmeisesti voitin koko henkilökunnan sympatiat puolelleni. Kun nolona pyytelin spontaania näpistystäni anteeksi, moitteiden sijaan minut palkittiinkin pienellä kattilallisella kiehuvaa vettä. En olisi keksinyt mitään parempaa hikisen vaelluksen jälkeen!
Tehokkaasti käytettynä sain tuolla parilla litralla lämmintä vettä pestyä hiukset, vartalon päästä varpaisiin sekä vieläpä läjän pyykkiä (en paljasta, missä järjestyksessä, sillä mikä tapahtuu vuorilla, jääköön sinne…) Yleensä rikos ei kannata, mutta tässä tapauksessa rakkaus eläimiin yhdisti yli kielirajojen!

Lämmin pesuvesi, messiteltan runsas tee- ja karkkivalikoima sekä kaunis ja aurinkoinen kukkaniitty olivat pian taakse jäävää ylellisyyttä, sillä huomenna nousisimme Advanced Base Campiin. Lämpötiloissa olisi odotettavissa noin kymmenen asteen lasku ja olosuhteissa merkittävä muutos karummiksi. Ylös vietäisiin vain ehdoton minimimäärä varusteita ja jännittyneenä pakkasin base campin varaston nurkkaan aarrepussukan paluuta odottamaan: ylimääräinen alusvaatekerta, vaihtosukat, sandaalit, shortsit ja t-paita, ylimääräisiä eväitä ja muutamia muita arkisia asioita – millaista luksusta ne olisivatkaan, kun seuraavan kerran pussiin kurkistaisin.

Kuorman painoraja saavutettu, Kevin toimii punnitsemisen valvojana

PÄIVÄ 7: NOUSU ADVANCED BASE CAMPIIN

Aamiaisen jälkeen edellisenä iltana huolella punnitut varustesäkkimme lastattiin porkkanoilla lahjomieni kuormahevosten selkään, ja matka kohti Peak Lenin Advanced Base Campiä (4200 metriä) saattoi alkaa.

Vaelsin hiljaisena ja aamuauringosta nauttien ulos leiristä, ohi nepalilaisten oppaiden mukanaan tuomien rukouslippujen (– Tiesitkö, että Nepalin kiipeilykauden ulkopuolella monet oppaat saapuvat työskentelemään Pamir-vuorille? – ) halki pitkän kukkean laakson ja annoin silmieni hyväillä ympäröiviä kivisiä kukkuloita – edelleen oli vaikea uskoa, että ne olivat itse asiassa yli 4000-metrisiä vuoria. Polku kulki suoraan kohti massiivista Peak Leniniä, joka nousi laakson päässä valtavana valkoisena seinämänä. Vuoren taianomaisen läsnäolon saattoi aistia vahvasti jokaisena hetkenä, aivan kuin sen rinteillä tanssivat lumipeikot olisivat laulaneet tuuleen loitsuja, jotka huumasivat kulkijan.

Laakson päädyssä pysähdyimme vuorella menehtyneiden muistopaikalle. Nuo paikat ovat minulle aina pysäyttäviä, sillä vaikka vuorilla menehtyneistä puhutaan paljon, näissä paikoissa heidän ja heidän perheidensä tarinat ovat vahvasti läsnä. Nyt polku kääntyi nousuun vuorten välissä kuohuvan joen vartta kohti harjannetta. Kukat ja runsas heinikko muuttuivat ensin tasaisesta matosta tilkkutäkiksi, sitten satunnaisiksi väriläiskiksi hiekkarinteessä, ja lopulta ne katosivat kokonaan.

Nousimme hikisen jyrkän rinteen upottavassa hiekassa 4300 metrin korkeuteen harjanteelle. Saavuin harjanteen huipulle Pablon kannoilla raskaasti huohottaen – ja pysähdyin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä eteeni avautui koko Peak Leninin massiivi: sen leveitä helmoja peittävä, railoja irvistelevä jäätikkö, kiviset harjanteet ja lopulta kaunis, pilvetöntä taivasta vasten niin suurelle vuorelle suorastaan vaatimattomalta kruunulta näyttävä huippu.

Kyyneleet nousivat silmiini. Olin odottanut tänne pääsyä niin kauan ja samaan aikaan tuntui kuin olisin ollut täällä ennenkin. Jokaisella vuorella tulee hetki, jolloin olen yhtä sen kanssa; sulaudun kivisiin kupeisiin, ajatukseni katoavat vuorituuleen ja hengitän yhdessä äiti maan kanssa. Uskon, että kiipeilijä Anatoly Boukreev kuvasi samankaltaista tunnetta sanoessaan: “Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.”

“Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.” -hetkeni (lainaus Anatoly Boukreev)

En ollut ainoa, jota maisema kosketti syvästi ja koko tiimi pysähtyi syvän arvostuksen vallassa. Päädyimme pitämään pitkän tauon harjanteen reunalla ennen kuin aloitimme vaelluksen harjanteen polveilevalla seinämällä. Nyt koko reitti huipulle oli näkyvissä: se kulkisi halki repeilevän railomeren ja wok-pannun muotoisen tulikuuman jäätikkötasangon (jota ei turhaan kutsuta nimellä Frying Pan) kakkosleiriin. Se jatkuisi kauhistuttavan suoraa polkua jyrkästi ylös kiinanmuurin mittaiselle ja täysin raivokkaiden tuulien armoilla olevalle harjanteelle kolmosleiriin ja sieltä koko pitkän matkan huipulle. Kuinka inspiroivaa olikaan nähdä koko edessä oleva vaellus – se antoi uskoa ja toivoa, että edessä oleva tehtävä olisi menestyksekäs!

Kiviseinämällä vuoroin ylös ja alas koukerteleva kapea polku oli kokemus itsessään. Välillä se laskeutui leppoisasti lähes solaan vuorelta valuneen jäätikön reunaan, vain noustakseen hetken kuluttua uudelleen ylös. Välillä askelsimme tasaista kivettyä polkua, pian olimmekin jyrkässä kulmassa viettävällä seinämällä puoleen sääreen ylettävässä, valuttavassa hiekassa. Tuntui aivan uskomattomalta, että hevonen pystyisi näitä polkuja kulkemaan, – mutta aina välillä jouduimme kiipeämään polulta ylemmäs seinämällä, jotta nuo käsittämättömän varmajalkaiset vuorilla kasvaneet eläimet pääsivät suurien lastiensa kanssa ohitsemme.

Viimeinen vaellustunti oli todella raskas. Korkeuteen tottumattomat lihakseni rukoilivat happea ja keuhkoni vastasivat niiden pyyntöihin epätoivoisilla yrityksillä imeä sisuksiinsa enemmän ohutta ilmaa. Kaikkein vaikeinta oli päivää muita myöhemmin saapuneella Kevinillä, joka tuskaisesti raahusti jonon viimeisenä kompuroiden jalkoihinsa. Olin uupunut, mutta hyvillä mielin panin merkille, että korkeuden vaikutuksien ulkopuolella jaksoin hyvin: lihakset eivät hapottaneet ja saadessaan hetken levon, ne palautuivat nopeasti. Pitkä ja intensiivinen treenikausi tuntui tuottaneen tulosta!

Iltapäivällä kellon hipoessa kahta näimme ABC:n keltaiset teltat hiekkaharjanteella aivan jäätikön laidassa. Saavutimme Advanced Base Campin nopeasti, vain kuuden tunnin vaelluksen jälkeen. Se oli merkittävän nopea nousu, vaikka oppaamme olivat suhtautuneet taukojen pituuksiin rennolla otteella. Vauhti kuitenkin otti veronsa ja kevyen lounaan jälkeen kaaduin lopen uupuneena telttaan ja nukuin yli puolitoista tuntia.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, keho tuntui kohmeloiselta ja lihakset jäykiltä. Vatsassa pyöri hiukan ja ohimoita kolotti. Ryömin ulos teltasta ja törmäsin samantien mieheen, joka leirin viileästä ilmasta huolimatta seisoi leirin keskellä sijaitsevalla, jonkinlaisen terassin virkaa toimittavan lankkusäleikön päällä paljain varpain, pienissä shortseissa ja hihattomassa t-paidassa. Ensin katseeni kiinnittyi miehen verisiin kasvoihin: huulet olivat repeilleet ja nenän varressa valtava yhä verinen rupi. Toinen vatsaa vääntävä näky olivat miehen paljaat jalkaterät; sinertävät varpaat sekä kantapäitä ja nilkan takaosia peittävät tuskaisen näköiset, massiiviset haavaumat.

Peak Lenin ABC (4200 metriä) auringonlaskun aikaan

Mies seisoi sään pieksemillä lankuilla ja tuijotti tyhjin silmin leirin takana nousevaa jäätikköä. Kysymättä tiesin, kuka hän oli. Viimeisen parin viikon aikana vain hän ja hänen oppaansa olivat päässeet huipulle asti – odotettuaan ensin kolmosleirin paljaalla ja tuulelle alttiilla harjanteella huiputusikkunaa hyytävässä lumimyrskyssä teltassa useita päiviä.

– Se oli helvettiä. Haluan vain kotiin, mies vastasi otettuaan värittömästi vastaan varovaiset mutta sydämelliset onnitteluni.

Ainoa “luksusesine”, jonka kannoin ABC:lle ,oli Kindle

Miehen sanat takertuivat iholleni, kuollut katse tallentui mieleeni. Kun auringon laskiessa leiriin hiipivä kylmyys tavoitti minut, viileä ilma ei ollut ainoa, joka sai ihoni kananlihalle. Tämän tästä katseeni palasi edelleen ulkona kylmässä istuvaan mieheen, joka yhä tuijotti värittömästi eteensä. Ja kun seurasin hänen katsettaan, jäätikkö ei enää näyttänytkään houkuttelevalta. Ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa. Illan pimetessä pelko vapautti mieleni perukoille vangitut huolet, jotka löysivät minut piilostani makuupussin uumenista ja tanssivat alati kiihtyvää tanssiaan ympärilläni pitkälle yöhön. Mihin oikein olin ryhtynyt?

Peak Lenin perusleiri, Celine Dion ja muut vuorikiipeilyn realiteetit

By Janiina

On July 31, 2023

In Aasia, akklimatisoituminen, basecamp, Pamir-vuoret, Peak Lenin

PÄIVÄ 4: OSH – PEAK LENIN BASE CAMP (3600 m)

Ensimmäinen auringonsäde tuskin oli ehtinyt kurkistaa hotellihuoneen Ikea-kaihtimen (kyllä, Ikea on KAIKKIALLA) raosta, kun silmäluomeni ponnahtivat auki. Varhaisen aamiaisen jälkeen Mike, Pablo, Heikki, Alan ja minä nostelimme kunnioitusta herättävän kokoisen vuoren varusteita meitä noutamaan saapuneen pikkubussin kyytiin. Viimeisenä tehtävänä ennen sivistyksen parista poistumista oli kurvata paikalliseen supermarkettiin täydentämään eväsvarantoja.

Mike ja Pablo kieltäytyivät kohteliaasti mutta päättäväisesti vuoroin esittämiimme avuntarjouksiin yhteisten ruokatarpeiden keräämiseksi. Innostuneen odotuksen huumassa taisin unohtaa, että olimme tuoneet jo aimo kasan eväitä Suomesta, ja kollasin marketin hyllyjä lastaten ostoskoriin lisää karkkeja ja pähkinöitä entuudestaankin pinkeiksi turvonneisiin kasseihin survottavaksi. Sitten toimettomiksi jäätyämme Alan, Heikki ja minä onnistuimme vielä sekoittamaan kaupan alkeellisen kahviautomaatinkin perusteellisesti – mutta vasta sen jälkeen, kun Heikki oli vahingossa päätynyt ostamaan kuusi espressoa ja minä onnistunut tiputtamaan oman maitokahvini kaupan lattialle Alanin touhottaessa ympärillä muassaan sylintäydeltä eri kokoisia biojätepusseja. Tarinan opetus lienee, ettei vuorikuumeessa olevaa kiipeilijää ei kannata jättää valvomatta!

Myymälän henkilökunta huokaisi taatusti helpotuksesta, kun viimein pakkauduimme takaisin autoon valmiina aloittamaan 5–6 tunnin ajomatkan Peak Leninin perusleiriin.

Paikalliset lihatäytepasteijat valmistetaan erikoisessa uunissa, jonka seinämiin taikina kiinnitetään

Seuraavat tunnit täydensin lyhyiksi jääneitä yöunia torkkuen ja havahduin vasta, kun pikkubussi kääntyi kiviselle pikkutielle. Vilkaisin kelloa ja huomasin meidän nousseen yli 1000 metriin merenpinnan korkeudesta. Ikkunasta näkyi silmänkantamattomiin aavaa tasankoa, jolla laidunsi laumoittain lehmiä sekä puolivillejä hevosia ja muuleja – mahtuipa joukkoon yksi kamelikin – ja kaikkialla vilisi hellyttävän kömpelösti kaakertavia murmeleita. Kaukana taivaanrannassa siinsivät vuoret ja ilma oli täynnä pölyä, sillä voimakas tuuli vihelsi halki tasangon painaen heinän tasaiseksi vaakamatoksi. Siellä täällä pilvistä taivasta vasten seisoi pelkistetty moskeija ympärillään paimentolaisten pyöreitä jurttia.

Tiesitkö muuten, että jurtta on melkoinen suunnitteluihme? Reissun aikana opin, kuinka tilava ja lämmin asumus jurtta on haastavissa oloissa asuville. Kestävästä rakenteestaan huolimatta se on ideaali ratkaisu alati liikkeessä oleville paimentolaisille: suurenkin jurtan kokoaminen kestää osaavalta vain noin tunnin.

Yhtäkkiä kuin tyhjästä pikkubussin rinnalle ilmestyi kaksi paimentolaispoikaa laukkaavien muulien selässä – punaposkiset lapset nauroivat tuuleen ja yrittivät kisata bussimme kanssa, mutta lyhytjalkaiset ratsut hävisivät kisan ennen kuin ehdin kaivaa kameraa esiin. Tuo iloinen kuva kuitenkin tallentui lähtemättömästi mieleeni, ja luultavasti tulee nousemaan esiin aina, kun ajattelen Kirgisiaa.

Tie muuttui yhä huonokuntoisemmaksi. Automme heittelehti uhkaavasti puolelta toiselle kuljettajan kamppaillessa kuoppien, kivenlohkareiden ja upottavien mutalammikoiden lävitse. Sitten yhtäkkiä tuuli ympärillämme tyyntyi, auto sukelsi tasangolta kumpuilevaan maastoon. Maisemat jyrkkenivät nyt nopeasti ja vajaata tuntia myöhemmin edessämme alkoi siintää keltaisten basecamp-telttojen kattoja. Hitaasti tie saapui vuorten väliselle niitylle, ja auto kaartoi kolmen pienen jurtan ja noin kymmenen keltaisen teltan keskelle. Olimme Peak Leninin base campissä!

Olin ennen matkaa nähnyt Peak Leninin perusleiristä vain muutamia huonolaatuisia valokuvia – ja yllätys oli täydellinen! Keskellä auringossa kukkivaa niittyä, pienen kimmeltävän lammen rannalla seisova leiri oli molemmilta puolilta laaksoa reunustavien vuorten suojassa. Teltat seisoivat luotisuorissa riveissä ja niiden sisällä oli rakennettu puukehikoista ja patjoista suorastaan ylelliset majoitustilat, joissa oli jopa pieni valaisin ja latauspistoke niitä hetkiä varten, jolloin leirin generaattori laitettiin päälle. Laakson päässä kunniapaikalla seisoi ylväänä ja kauniina Peak Lenin. Miten inspiroivaa olikaan nähdä lähes koko huiputusreitti siinä silmiemme edessä!

Perusleiriin saapuvan korvasta korvaan ulottuva hymy

Lyhyen opastuksen jälkeen basecampin isäntä toivotti meidät tervetulleiksi, opasti teltoille ja myöhemmin messinä toimivaan jurttaan teelle. Huomenna pitäisimme ylimääräisen trekkauspäivän odottaessamme yhä matkalla olevaa Keviniä. Pieni trekki olisi oivallinen tilaisuus saada akklimatisoituminen käyntiin. Oloni oli loistava ja onnellinen – pientä hengästymistä lukuunottamatta olo ei tuntunut siltä, että olimme nousseet suoraan merenpinnan tasolta 3600 metriin.

Illalla nukkumaan mennessä saimme humoristisen otteen paikallisesta leirielämästä: Pimeän laskeuduttua leirin generaattori murahti käyntiin. Sen jyrinän yli nousi vain venäläisten kiipeilijöiden ja leirin keittiöhenkilökunnan keittiöjurtassa täydellä volyymilla soittama Celine Dionin My heart will go on -kappale. Rakastan vuorilla hiljaisuutta, ja normaalisti tuon kaltainen metelöinti saisi minut ärtymään, mutta kun humalainen, moniääninen mieskuoro yhtyi voimaballaadin kertosäkeeseen, en voinut olla nauramatta ääneen. Maassa maan tavalla, sanotaan!

Heikin upea videokooste ensimmäisen base camp -päivän maisemista

PÄIVÄ 5: TREKKIPÄIVÄ (3838 m)

Aamulla aloitimme ensimmäisen harjoituksen kehojen sopeuttamiseksi ohueen ilmaan. Vaellus läheisen kukkulan huipulle vei meidät vain pari sataa metriä leiriä korkeammalle mutta nousu sai korkeuteen tottumattoman puhaltamaan kuin höyryveturi. Sain muistuttaa toistuvasti itseäni siitä, että olimme viettäneet vasta alle vuorokauden näissä ja tuhina ja hikoilu pienemmissäkin nousuissa olivat siis ihan odotettavissa.

Kukkulan huipulta palkintona oli esteetön näkymä Peak Leninille. Maisema synnytti ryhmässämme ihailun huokauksia – itse löysin tunteen joukosta myös pisaran jotain, jota voisi kuvata jännitykseksi tai jopa peloksi: se on niin käsittämättömän suuri kuin Kiinan muuri!

Leiriin laskeutuessamme sinne oli saapunut sveitsiläisen kiipeilyryhmän mukana kentältä saapunut Kevin, nuori, hiukan hermostunut ja puhelias britti, jonka hento varsi näytti taipuvan kahtia valtavan rinkan alla – mutta joka tulisi yllättämään minut voimallaan ja sitkeydellään. Viimein porukka oli koossa!

Tiimi koossa (vasemmalta oikealle: Kevin, Mike, Heikki, minä, Pablo ja Alan

Iltapäivällä keskustelu siirtyi Advanced Base Campiin (ABC), jonne siirtyisimme ylihuomenna. ABC olisi varsinainen tukikohtamme tämän reissun ajan ja korkeudeltaan jo 4300 metrissä eli useimpia Alppi-vuorten huippuja korkeammalla. Hassua, kuinka suhteellista korkeus on! Täällä 5000 metriä korkeat vuoret näyttivät pikkuisilta nyppylöiltä vierellään seisovaan Peak Leniniin verrattuna. Mutta kuten aamuinen trekki oli osoittanut, tuo “visuaalinen korkeusharha” ei tee yhdenkään vuoren kiipeämistä kepeämmäksi.

Lämpötilojen odotettiin laskevan noin kymmenen astetta aina ylempään leiriin siirryttäessä. Yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut puhallettavan makuualustan lisäksi eristävää makuualustaa mukana. Voi hitto, mikä moka: miten ollut ajatellut sitä vaan orjallisesti pakannut pakkauslistan mukaan? Kenkäasiaa jaksoin pähkäillä kuukausia, mutten kertaakaan pysähtynyt miettimään tätä jäätiköllä leiriytymisen perusasiaa!

Makuualusta-asia aiheutti vieläkin enemmän sydämentykytyksiä, kun teltalla poiketessa löysin puhallettavan alustani tyhjänä. Voi helvetti, nyt ainoassa alustassanikin oli reikä! Pablon avustamana suoritin alustan reiän etsimis- ja paikkausoperaation saippuavedellä ja polkupyörän kumipaikoilla. Taikoipa mahtava oppaammme vielä leiristä minulle lainaksi eristävän alustankin. Tilanne tuli nopeasti ratkaistuksi mutta muistutti, kuinka asiat eskaloituvat vuorilla: aamulla minulla ei ollut huolen häivää ja nyt yhtäkkiä olin ollut matkalla nukkumaan jäätikölle ilman makuualustaa!

Iltapäivällä perusleirin aurinkoinen sää muuttui nopeasti ja äkisti olimme keskellä raivokasta ukkos- ja raekuuroa. Leirin isäntä katseli kulmat kurtussa mustien pilvien valloittamalle taivaalle ja kertoi sään olleen tänä vuonna “uskomattoman vaikea”.

– Alempana on kylmempää ja ylempänä kuumempaa kuin yleensä. Se ei ole vuorelle hyväksi..

Mielenkiintoisia hetkiä olisi siis taatusti edessä!

Videokooste vaelluspäivän maisemista

Vuorten kummitukset – Peak Leninin suurin haaste

By Janiina

On June 11, 2023

In Aasia, Pamir-vuoret, Peak Lenin, peak lenin, pelko, pelot, Snow Leopard

Kun lähtöön Peak Leninille on seitsemäntoista päivää, vatsani pohjaan on kiertynyt solmu. Syy siihen on jotain ihan muuta kuin huoli valmistautumisen riittämättömyydestä (kyllä, sekin käy aina välillä mielessä) tai silkka jännitys (kyllä, se on usein ajatuksissa).

Eräs vuoriopas neuvoi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani, että vuorille lähtiessä “kotiasiat kannattaa olla kunnossa”. Vuorikiipeilyn tuska ja taivas on eristyneisyys. Erämaassa arjen kalenteri-Tetris, puhelimen viesti- ja some-notifikaatiot sekä työ-, harrastus- ja perhelogistiikka ovat kaukana. Kun jatkuva ärsykemyrsky katoaa ympäriltä, jää paljon aikaa ajatella.

Kun ihmisen mieli huomaa viimein saaneensa tilaa, se riehaantuu ja marssittaa estradille kaikki syrjään sysätyt ajatukset, jotka ovat odottaneet vuoroaan varjoissa. Viimein on aikaa tutkia tuntoja ja reflektoida tapahtuneita!
Mutta mielen portteja ei voi avata vain osittain. Vuorilla esiin marssii myös koko sydämen perukoille kätkettyjen pelkojen, huolten ja uhkien kavalkadi.

Olet ehkä joskus valvonut yöllä pohtimassa murhetta tai huolta? Tuskaisena heittelehtinyt vuoteellasi ja ahdistus vatsassa kouristellen seurannut, kuinka varjot ympärillä ovat tummuneet tummumistaan ja esittäneet toinen toistaan synkempiä kuvia huomisesta.

Vuorilla väsymys, pahoinvointi ja kipu ovat alituisia seuralaisia. Tuolloin tunteet nousevat herkästi pintaan, ja asiat helposti saavat melkoisia mittasuhteita. Mielen vieressä leijuvat kummitukset käyvät hulluun pirunpolkkaan aivojen puutuneilla poimuilla, eikä niitä hillitse mikään: Ei voi soittaa kotiin ja varmistaa, että mielen uhkakuvat eivät ole toteutuneet. Ei voi sanoa sanomatta jääneitä asioita tai pyytää anteeksi. Ei varmistaa, ettei mitään ole unohtunut tai kukaan kuollut. Huutaa voi, mutta jäisestä kiviseinästä vastaa vain kaiku. Muutoinkin ohuessa ilmassa henki kulkee huonosti, ja nyt paino rintakehän päällä tekee hengittämisestä mahdotonta. Aivot syöksähtelevät kallon sisällä kauhun vallassa, ja sydän on puristunut pieneksi rusinaksi.

Voi päättää ryömiä ulos teltasta nähdäkseen lumisen huipun ja imeäkseen siitä rohkeutta. Mutta heti ohuen kankaan takana vastassa on hyytävä viima ja lumimyrsky, jotka pakottavat vetäytymään takaisin rauhattomien ajatusten luo. Päiviksi, kenties pidemmäksikin aikaa.

Khumbu-jäätikön laidalla vuorten huippuja tähyämässä, Nepalissa

Pidempään jatkuvana tuo piina nakertaa henkisiä voimavaroja ja motivaatiota. Tulee hetki, jossa vuorihaave muuttuu toissijaiseksi pelkojen rinnalla.

Myrsky viimein laantuu ja nivelet jäykkinä kiipeilijä konttaa ulos teltasta. Kun hän sitten nostaa repun selkään ja kysymys kuuluu: kumpaan suuntaan hän päättää lähteä?

Vuorille lähtiessä odotan innolla mahdollisuutta siirtää kaiken hetkeksi sivuun. Reissun alussa annan itselleni muutaman päivän aikaa mälvätä murheita, jotta saisin ne “ulos koneistosta”. Noissa hetkissä saan usein myös parhaat työhön ja kirjoittamiseen liittyvät ideat, jotka myöhemmin löytyvät jostain repun pohjalta nuhjuiselle paperille raapusteltuina sekavina muistiinpanoina.
Kun olen antanut mieleni hetken vapaasti riehua, aivomyrsky tyyntyy ja vapauttaa väylän raikkaalle vuoristoilmalle , joka tuulettaa ajatusteni tunkkaisia nurkkia. Minulle se on vapauden tunnetta ehkä puhtaimmillaan.

Aina tämä “karsinoitu mielenhallintatyö” ei riitä, vaan kummitukset löytävät takaisin myöhemmin. Tai syntyy uusia huolia, kuten viime kesänä Mount Everest Basecamp -vaelluksella. Saavuttuamme Luklaan monsuuni esti lennot vuorikylästä Kathmanduun. Lähdimme kohti Everestiä, mutta kun viikon kuluttua kuulin oppaalta, että lennot olivat edelleen pysähdyksissä, aloin huolestua ja laskea päiviä paluuseemme. Tytär aloittaisi uudessa koulussa kaksi päivää kotiin saapumisemme jälkeen, eikä minulla ollut varaa myöhästyä paluulennolta Suomeen. Aluksi kykenin pitämään huolen kurissa, mutta päivien kuluessa ilman, että lentoreitti olisi avautunut, hätä alkoi ottaa vallan.

Lopulta taitoimme koko matkan Basecampiä lähimpänä olevasta Gorakshep-kylästä Luklaan kahdessa päivässä huolimatta kovasta vatsataudistani. Kykenemättömänä tankkaamaan tai juomaan olin välillä niin heikossa kunnossa, että pääsin hädintuskin eteenpäin. Mutten suostunut pysähtymään. Päädyimme myös maksamaan merkittävän summan helikopterikyydistä Luklasta Kathmanduun sen sijaan, että olisimme jääneet Luklaan odottelemaan lentojen mahdollista lähtöä (tarina paluumatkasta täällä: Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Everest Basecamp Vaellus).

Sykkeeni tasaantui vasta kopterin jalasten osuessa Kathamandun kentän pintaan. Valokuvassa, jossa nousen kopterista, kasvoillani näkyy valtava huojennus.

Riski myöhästymiselle oli todellinen – sikäli kyse ei ollut mielen luomasta aiheettomasta pelosta. Mutta tapahtunut osoittaa pelkojen voimakkuuden: mielikuva tyttärestä yksin uuden edessä seurasi minua kuin saalistaan vääjäämättä lähestyvä villieläin ja ajoi minut vuorilta nopeammin kuin terveydentilani olisi sallinut.

Nyt edessä on taas asioista irrottaminen Peak Lenin -huiputuksen ajaksi. Matka tulee olemaan vaativuudessaan aivan eri mittaluokassa kuin EBC-vaellus. Monessa mielessä pidätän hengitystä odottaessani vapauden tunnetta, kun saan taas irrottautua kaikesta ja keskittyä vain seuraavaan askeleeseen.

Mutta viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ja tällä kertaa lähtö ei tunnu pelkästään huojentavalta tauolta. On niin helppoa jäädä oman erinomaisuutensa panttivangiksi ja alkaa uskoa, ettei talo pysy pystyssä, ellen itse seiso hirsiä kannattelemassa. Lopulta kyse ei ole siitä, johtavatko toisten tekemät ratkaisut omiani parempaan vai huonompaa lopputulokseen – vaikeinta on olla epätietoisuudessa ja vailla vaikutusmahdollisuutta.

Yhtäkkiä vuorten kummitukset ovat luonani jo nyt, ja minulla on seitsemäntoista päivää aikaa selättää ne.

Huiputus on siis alkanut.