Mitä todella tapahtui Cotopaxilla huiputusyönä? Kysymys ei jättänyt minua rauhaan. Selkäkivusta ei ollut epäilystäkään, mutta jos olin itselleni rehellinen, jotain muutakin tapahtui. Miksi en tehnyt kuten yleensä ja kiivennyt niin pitkälle kuin pystyin, vaan annoin periksi niin nopeasti?
Selän vihoitteleva välilevy asettui takaisin ruotuun tutuksi tulleilla konsteilla, mutta kun reilu viikko kotiinpaluun jälkeen koetin lähteä lenkille, jotain tapahtui taas. Sain tuskin juoksuaskeleen rullaamaan, kun oloni muuttui tuskaiseksi ja vilkaisu kelloon paljasti sykkeen syöksyneen pilviin. Rauhoitin vauhtia, siirryin kävelemään ja lopulta pysähdyin, mutta sydämeni syke rummutti yli 180 iskua minuutissa. Palasin kotiin, ja kaksi päivää myöhemmin yritin uudelleen. Sama tulos. Viikkoa myöhemmin. Jälleen sama tilanne.
Yksi ihminen tietäisi varmasti, mitä pitäisi tehdä. Soitin valmentajalleni Tapsalle.
– Voisitko sä tehdä mulle jonkun ohjelman? Kysyin selitettyäni tilanteen.
– Tottakai voin tehdä. Mutta nyt ensimmäiseksi menet lääkäriin.
Palautumisongelmat ovat olleet läsnä jo reilusti yli vuoden. Olen tuona aikana käynyt ainakin kahdesti lääkärissä ja aina vastaus on ollut sama: “Nyt treeni seis ja sohvalle!”
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jonka mieli lepää liikkeessä, tuollainen ohje on vaikea, lähes mahdoton. Niinpä olen aina levännyt muutaman viikon ja sitten vaivihkaa palannut treenin ääreen oikeastaan tarkistamatta, olenko valmis treenaamaan. Eikä kolme vuorireissua valmistautumisineen vuoden sisään ole tietenkään helpottanut tilannetta. Mutta luotan Tapsaan kuin vuoreen, joten lakki kourassa marssin taas lääkärin puheille.
Mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Sain lottovoiton eli lääkärin, joka totesi nähdessään “peura ajovaloissa” -ilmeeni:
– Kuule, en minä aio sinua kieltää tekemästä asioita. Olen tehnyt pitkän uran urheilijoiden kanssa ja sanoisin tunnistavani ihmistyyppisi. Mutta sovitaanko, että nyt laitetaan asiat kuntoon niin, että et enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveyssyistä?
Seurasi valtava läjä testauksia, – jotka jatkuvat edelleen, – mutta verikokeiden tulokset olivat odottamattomat:
– Hemoglobiinisi on niin alhainen, että et olisi missään tapauksessa pärjännyt kuudessa tonnissa. En oikeastaan edes ymmärrä, miten olet päässyt niinkin korkealle kuin pääsit.
Hyvä uutinen on, ettei elimellistä vikaa ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Eli kyseessä on alipalautuminen, kuten lääkäri ja Tapsa arvelivat. Vaikka hidas kuntoutuminen tuntuu tuskalliselta, olen huojentunut, että sydän kunnossa, ja että nyt polku parempaan on edessä. Lääkäri, Esa, antoi minulle tarkat sykerajat ja tuntimäärät, joiden puitteissa saan treenata. Lenkit ovat lyhyitä ja vauhti niin hidas, että etanat menevät ohi kurveissa. Lisäksi vietän aikaa joogamatolla ja kuntopyörän päällä. Sain luvan jopa osallistua suunnitelmissa olleeseen ultrakävelyyn lokakuussa, tosin Esan ukaasilla:
– Sillä ehdolla, että syke ei sitten nouse yli 140. Eli jos muut menevät lujempaa, sinä tulet perässä omaa tahtia.
Hyvä uutinen on myös, että leposykkeeni on kaikesta huolimatta pysynyt alhaisena, mikä toivottavasti enteilee sitä, että toipuminen voi olla suhteellisen nopea. Innoissani selvitin jo lääkärille:
– Joo, kuusi kuukautta mulla on aikaa mummohölkätä. Sitten pitää alkaa treenata taas kunnolla, koska vuoden päästä syksyllä haluan viimeistään taas kiivetä.
Sain vastaukseksi vinon hymyn ja toteamuksen, että ehkä olisi aihetta hiukan korjata asennetta ja mennä paranemisen ehdoilla. Ja niin aion tehdä. Lupaan sen.
Olen huojentunut ja jopa iloinen. Parin viikon totuttelun jälkeen kevyt treeni tuntuu itse asiassa paremmalta, ja alan ymmärtää myös, että vuorikuumeessa olen laiminlyönyt peruskestävyyden rakentamista. Halusin nopeammin ja korkeammalle. Aloin nyt myös viimein uskoa, että ehkä todella kiipesin maksimisuoritukseni Cotopaxilla. Ehkä pää oli sydäntä viisaampi, pysäytti minut eikä tällä kertaa antanut puskea sietokyvyn rajoja ylemmäs.
Tällä kertaa pitää vaan hakea vauhtia vähän alempaa. Mutta olen matkalla taas. Kohti uusia huippuja. Sillä kun vuoret kutsuvat, on mentävä <3
Aamulla vaeltelimme hermostuneina hotellin aulassa. Kaupungista saapuvat oppaat olivat toista tuntia myöhässä moottoritiellä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Kaikki olivat innokkaita aloittamaan nousun Refugio Jose Rivas -majalle 4864 metriin, mistä puolilta öin aloittaisimme Cotopaxin huiputusyrityksen. Tunnelma oli nyt selvästi muuttunut rennosta jännittyneeksi ja olimme hyvin tietoisia, että jokainen viivästyhetki lyhentäisi lepoamme majalla.
Viimein, kolme tuntia myöhässä, oppaat saapuivat, lastasimme pikaisesti varusteet autoon ja ajoimme tulivuorta ympäröivän kansallispuiston portille. Portilla vartijat tarkistivat jokaisen henkilöllisyyden tarkasti, saimme alueella liikkumisen sallivat rannekkeet sekä kaasunaamarit.
– Cotopaxi on yhä purkautumisprosessissa. Kraaterista nousee hyvin voimakkaita myrkkykaasuja, ja riippuu tuulista, joudummeko kiipeämään viimeiset pari tuntia kaasunaamarit kasvoilla. Joskus tuulen suunta mahdollistaa kiipeämisen ilman naamareita, mutta olen myös ollut tilanteissa, jossa kaasut ovat niin voimakkaita, että ihmiset oksentelevat naamareihinsa, Joaquin selitti pyöritellessäni kovasta muovista tehtyä, epämukavan näköistä naamaria käsissäni. Kuuden tuhannen metrin korkeudessa hengittäminen on muutoinkin hyvin raskasta, ja tämä muovimaskin paksun filtterin läpi huohottaminen kuulosti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta.
Innostusaste näkyy hymystä
Tulivuori nousi kauniina kartiona keskellä aavaa hiekka- ja kivikenttää. Kasvillisuus oli jäänyt taakse, ja edessä olisi hikinen nousu keskitaivaalla helottavan auringon loisteessa. Luminen huippu kimalsi kutsuvana ja autosta noustessani odottamattoman voimakas tuuli lähes tempaisi takin käsistäni. Melkein pompin ilosta ja malttamattomuudesta, kun tiimi alkoi hitaasti tampata rinnettä ylös. Sää oli kaunis, siksak pitkin polkua kulki miellyttävästi ja askel oli vakaa, vaikka nousun jyrkkyys saikin hien pintaan. Olin niin onnellinen, etten voinut olla laulamatta itsekseni.
Upea maisema majalta
Paljon nopeammin kuin olin ennakoinut, Rifugio Jose Rivas -maja (4864 m) kylpi auringossa edessämme – nousu majalle oli ollut todella nopea. Monikerroksisen majan alimmainen kerros oli hämärä ruokailutila, jonka pitkien pöytien ääreen kokoonnuimme lounaalle ennen kuin siirryimme yläkerran suureen makuutilaan päiväunille. Söin hyvällä halulla, ja pakattuani varusteet huiputuslähtöön valmiiksi, astelin sitten ulos nauttimaan auringosta ja kauniista maisemasta alapuolellamme. Ulvova tuuli piiskasi vuoren rinteitä, mutta onnistuin löytämään suojaisan sopen majan aurinkoiselta seinustalta. Nojasin takaraivoni seinää vasten ja yritin imeä kaiken tästä hetkestä talteen. Ohi kulkenut Chase kiiruhti vierelleni, katsoi silmiin ja sai minut liikuttumaan sanoillaan:
– Hey Janiina, I can’t believe, that this our last mountain together. We’re really gonna miss you.
– I’m gonna miss you guys, too.
Auringonlasku pilvien yläpuolella
Mieli tuntui haikealta, sillä tämä olisi viimeinen vuoreni. Muu tiimi jatkaisi vielä yhden vuoren verran. Ennakkoon aikataulu ei ollut harmilliselta, sillä syynä lyhyempään vuorireissuun oli kauan odotettu lomamatka tyttären kanssa. Nyt kuitenkin kiipeilypäivät tuntuivat kadonneen taivaan tuuliin ja halusin imeä kaiken irti jokaisesta hetkestä. Lepo kuitenkin olisi tarpeen ennen huiputukseen lähtöä, joten vastentahtoisesti astelin Chasen kannoilla sisään ja kömmin makuupussiini keräämään voimia edessä olevaa yötä varten.
PÄIVÄ 11: HUIPPUYÖN PETTYMYS
Olin jo tovin kuunnellut tuulen ulvontaa majan kattopelleissä, kun makuupussin uumeniin piilotettu herätyskello ilmoitti, että kello oli yksitoista illalla ja lähtöön oli aikaa yksi tunti. Nousin ylös, pukeuduin ja siirryin nopeasti pimeään alakertaan, missä kylmä aamiainen odotti vastentahtoisia ruokailijoita. Nieleskellessäni kuivaa sämpylää myhäilin itsekseni, että minusta oli tullut vuosien saatossa parempi työntämään ruokaa vastentahtoisesta kurkustani alas. Jos ensimmäisinä kiipeilykertoinani huippuyönä sain hädintuskin kuivan keksin nielaistua, nyt natustin kaksi jäisellä voilla pinnoitettua sämpylää ja kaadoin palanpainikkeeksi kaksi suurta mukillista hunajaista teetä.
Matkaan lähdin energisenä ja hyvinvoivana. Ulkona oli odottamattoman kylmä, mutta kropan lämpötila nousi nopeasti, kun puskimme voimakkaaseen vastatuuleen upottavaa tuhkan ja hiekan peittämää rinnettä ylös. Vaikka nousu oli jyrkkä, ja lähes puoleen sääreen upottava liukas hiekkamassa jalkojen ympärillä teki noususta raskasta, panin tyytyväisenä merkille, että akklimatisaationi oli kunnossa. Mutta kylmyys ja tuuli olivat melkoiset, ja huomasin pian painuvani lähes kaksinkerroin yrittäessäni kamppailla rinnettä alas kimppuumme hyökkäävää tuulta vastaan. Jopa tässä ponnistuksessa kaipasin kotiin jäänyttä paksua takkiani, jota en yleensä laita päälle alle 25 asteen pakkasessa.
Ensimmäisen tunnin aikana nousimme pimeässä noin 200 vertikaalimetriä. Kun ensimmäisellä tauolla söin ja join, olo tuntui edelleen hyvältä. Valmistautuessamme lähtöön päätin vielä viime hetkellä kaivaa repusta paksummat hanskat sinertäviksi muuttuneiden sormieni lämmikkeiksi. Kun olin tutisevin sormin saanut hansikkaat kaivetuksi repustani, huomasin olevani hiukan lähtövalmiiksi ehtinyttä muuta tiimiä jäljessä. Nopeasti reuhtaisin reppuni maasta. Olin kai huonossa asennossa, ja äkisti tunsin selässä vihlaisun ja kuulin ikävän rusauksen, joka kantautui jopa tuulen ulinan yli.
Jäämättä pohtimaan tapahtunutta enempää, kiinnitin repun rinta- ja vyötäröremmit ja kiirehdin rinnettä jo nousemaan lähteneen jonon jatkoksi. “Kohta se menee ohi, kun lihakset vähän lämpenevät,” lohduttelin itseäni. Jo Ecuadoriin saapuessani olin kärsinyt niska- ja yläselkäsäryistä yli vuorokauden lentokonematkustuksen jälkeen. Olin hillinnyt kipuja särkylääkkeillä ja relaksanteilla, ja tilanne oli tuntunut rauhoittuvan – kunnes nyt se palasi yhdellä nykäisyllä ja muutti koko yläselkäni jumittavaksi lihasklimpiksi.
Yritin ajatella muuta, laulaa ja laskea askelia. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en ollut kokenut aiemmin. Henkinen romahdus tai pään pettäminen – miksi sitä sitten pitäisi kutsua. Mieleni täyttyi äkisti mustaakin mustemmista ja toivottomista ajatuksista. Kaikki mielenkiinto huipulle pääsyyn tuntui kadonneen, ja koetin vain keksiä keinoja laskeutua vuorelta mahdollisimman nopeasti.
Saavuttaessamme jäätikön reunan 5300 metrissä kerroin selän tilanteesta Joaquinille, joka ehdotti, että yrittäisimme vielä hetken matkaa. Irvistäen kiristin jääraudat kiinni ylävuoristokenkiini ja mumisin myöntyvästi, vaikka minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jatkaa matkaa. Kuin en olisi koskaan halunnut tulla tänne. “Haluan pois. Päästäkää pois,” ajatukset kiersivät kehää.
Vastentahtoisena ja tuskaisena raahustin jäätikköä ylöspäin ja soimasin itseäni: “Olet aina niin ylpeänä omasta sitkeydestäsi, ja nyt pienen selkäkivun edessä lannistut heti. Kuka helvetti oikein olet?” Mutta syöksykierrettä ei voinut pysäyttää. Jokainen askel oli raskaampi, tuskaisempi ja vastentahtoisempi.
Vajaata puolta tuntia myöhemmin kiipeilyparini Jeffin, minun ja Joaquinin köysistö ohitti edellämme kulkeneen Rafin ja Amigon köysistön. Amigo istui hangella selkä tuuleen päin ja hieroi pohjettaan kasvot kivuliaaseen irvistykseen vääntyneenä.
– Joaquin. Pidetään palaveri, pyysin uupuneesti ja tunnustin oppaalle surkean tilani. Nopean neuvottelun jälkeen kävi ilmeiseksi, että myöskään Amigon nousumotivaatio ja kunto eivät olleet kohdillaan. Muutaman tuskaisen lauseen jälkeen Jeff siirtyi Rafin pariksi ja Amigo asettui taakseni Joaquinin köysistöön.
Itku helmeili jäisinä pisaroina poskillani, mutta en voinut kiistää valtavaa huojennusta, kun käännyimme alamäkeen. Toista tuntia laahustimme eteenpäin, Amigo ja Joaquin edellä jutustellen ja minä surkeana perässä. Tovin kuluttua Joaquin kääntyi katsomaan minua ja taisi nähdä tunteet kasvoiltani, sillä hän pysähtyi ja kehoitti meitä sammuttamaan otsalamput sekä katsomaan kaukana pimeässä taivaanrannassa siintävälle Cayambelle. Valojen sammuttua näimme jotain uskomattoman kaunista: taivaanrannan valkohuippuinen tulivuori kylpi ukkosmyrskyn ja salamameren sylissä. Joaquin astui viereeni ja puristi hartiaani lohduttavasti, kun tuijotimme kaunista luonnon taistelua pimeässä yössä, kunnes vaatteiden alle uiva kylmäsorminen tuuli pakotti meidät jatkamaan matkaa. “Tätä varten minä kiipeän,” yritin lohduttaa itseäni vilkuillessani kaunista myrskyä taivaanrannassa sen, mitä kompuroimatta kykenin.
Saavuimme majalle puoli viiden aikaan aamulla. Olin nyt tyytyväinen kääntymispäätöksestä: olin niin huonossa kunnossa, etten saanut ylävuorikenkiä ja kuorihousuja itse yltäni, vaan miehet vetivät raskaimmat vaatekerrokset mahdollisimman lempein käsin yltäni ja auttoivat minut makuupussin lämpöön. Amigo kaivoi lääkepussistaan särkylääkettä, joka oli niin voimakas, että tajuntani pimeni lähes välittömästi.
Itsesyytöksen kasvot
Havahduin tunteja myöhemmin lopun tiimin alkaessa palata majalle. Rosie ja Donnal saapuivat ensimmäisinä ja Rosio kapsahti kaulaani silmät:
– We were devastated to hear what happened to you!
Onnittelin irlantilaisparia huikaisevasta huiputuksesta ja yritin pontevasti niellä kyyneliä, jotka heidän lämmin myötätuntonsa nosti väkisin silmiin. Seuraavan parin tunnin aikana ryhmän jäseniä palaili hiljakseen majalle. Osa oli huiputtanut, osa ei. Kaikki olivat valtaisan uupuneita ja yhtä mieltä olosuhteiden raskaudesta. Halasin jokaista ja onnittelin menestyksestä. Ei jäänyt epäselväksi, että jokainen heistä oli todella antanut kaikkensa. Mutta majalla oli yksi henkilö, jonka tiesin etsineen matalan kohdan aidasta ja sen hyväksyminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Saapuessamme aamuyöllä majalle, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö ollut keskeyttänyt hyvästä syystä. Mutta nyt aamuauringon valossa tajusin kirkkaasti, että selkä ei ollut ainoa nousuni pysäyttänyt asia.
Huiputusyrityksen jälkeinen pettyneen kiipeilijän tilitys
Kun myöhemmin aloitin aamuauringossa vaelluksen alas rinnettä kohti parkkipaikkaa, missä pikkubussi odotti, en enää voinut vältellä totuutta: Kyllä, kaularangan vain osittain toipunut välilevynpullistuma oli provosoitunut jo saapuessani Ecuadoriin. Kyllä, epämiellyttävä rusahdus ja sitä seurannut kipu olivat tuttuja ja tiesin entuudestaan niiden tarkoittavan, etten tulisi huiputtamaan. Mutta vuorella tavoitteeni on aina kiivetä niin korkealle kuin mahdollista. Tänään en ollut tehnyt niin, vaan olin antanut periksi heti.
Koko vaelluksen alas kuljin yksin ja itkin. Totuutta ei ollut väistäminen. Minä olin luovuttanut.
Nousin aamulla auringon kanssa, ja kello ei ollut ennättänyt ohittaa seitsemää, kun pikkubussin starttasi pienen hotellin pihasta kohti vuoria. Olin halkeamaisillani innosta – odotuksen päivät olivat tuntuneet niin pitkiltä!
Ajomatkalla Quiton halki hämmästyttävän monen asian syvälliseksi tietäjäksi paljastunut pääoppaamme Joaquin kertoi meille Ecuadorin tulivuorten historiaa: Pichincha-niminen tulivuori, jonka kiipeäisimme tänään, purkautui edellisen vuosituhannen vaihteessa – varsin hiljattain siis.
– Se oli todella näyttävä tulivuorenpurkaus! Onneksi hevosenkengän muotoinen kraateri osoittaa kaupungista poispäin, ja sen ansiosta Quito säästyi pahimmilta vahingoilta. Kuitenkin sadoittain taloja sortui tai vaurioitui, kun tuhkapilvi laskeutui kaupungin ylle ja kaikki eivät ennättäneet siivota talojen kattoja ennen seuraavia sateita – katoilla saattoi olla jopa metrin verran tuhkaa, joka vettä imiessään muuttuu uskomattoman painavaksi, Jaoquin kuvaili ja Pablo vitsaili viereiseltä penkiltä:
– Mikäli vuori päättää purkautua tänään, emme veloita siitä lisämaksua… myös toissa öinen maanjäristys sisältyy hintaan!
Tuntui omituiselta nähdä oppaiden nauravan ja vitsailevan puhuessaan hurjista luonnonilmiöistä. Toisaalta myöhemmin samana päivänä miehet tuijottivat minua kauhuissaan, kun kuvailin suomalaisen talven lämpötiloja ja pimeyttä. Katastrofinsa kullakin siis.
Ensimmäisten parin päivän aikana Ecuador oli näyttänyt minulle hurmaavat ja ystävälliset kasvonsa, mutta vaikka Quiton halki ajaessa sen varsin siistit kadut kylpivät auringossa, saattoi niiltä aistia myös toisenlaisen sävyn maan luonteessa: jokainen talo, jonka pihassa oli auto, oli aidattu hurjannäköisillä lasinsirpaleilla päällystetyin kivimuurein – Pablo oli kertonut, että vain parillakymmenellä prosentilla väestöstä oli mahdollisuus omaan autoon.
Lasinsirpaleilla päällystetyt kivimuurit ovat tavanomainen näky Quitossa.
Kuten kehittyvissä maissa yleensäkin, varallisuus keskittyy hyvin pieneen osuuteen väestöstä ja toinen ääripää oli valtava köyhyys, jollaista hyvissä oloissa elävä ei voi edes hahmottaa. Maailman kolkkia kolutessani olen nähnyt kaikenlaista, ja pehmeäsydämiselle se välillä aiheuttaa kovia osumia. Pablo kuitenkin kohautti harteitaan ja kumartui penkin yli halaamaan minua ystävällisesti:
– Se, että matkustat ja kerrot näkemästäsi muille, auttaa jo paljon. Kukaan ei voi pelastaa koko maailmaa. Mutta se, että olet täällä ja ostat palveluita paikallisilta ja suhtaudut kaikkiin kunnioittavasti, auttaa sekä maata että sen asukkaita oppimaan ja kehittymään.
Auto kaartoi mutkaiselle ja kuoppaiselle vuoritielle ja alkoi kiemurrella rinnettä ylös. Ryhmä alkoi liikehtiä levottomasti innostuksesta. Vaihdoin leveän hymyin irlantilaisen Rosien kanssa – oli hauska huomata, kuinka hänen puolisonsa Donnal, joka tähän asti oli ollut hiljaisempi, puhkesi myös leveään hymyyn ja alkoi vitsailla. Pidin sydämellisestä pariskunnasta jatkuvasti enemmän, ja jaoimme selvästi samanhenkisen rakkauden vuoria kohtaan. Nytkin maaston muuttuessa karummaksi, miehen hymy leveni levenemistään.
Tie muuttui mutaiseksi ja niin jyrkäksi, että tovin kuluttua taitavasti pikkubussia käsitteleva kuljettajamme Victor pysäytti auton todeten, ettei sillä ollut asiaa pidemmälle. Joaquin ilmoitti vaelluksen alkavan muutamaa kilometriä aiottua aikaisemmin, ja niin puliseva ryhmä kömpi autosta ja valmisti tien pentareella tuhdit eväsleivät lounaaksi. Sitten nostimme reput selkään ja aloitimme taivalluksen jyrkkään ylämäkeen.
Takanani vasemmalta oikealle: Raf, Rene, Ryan, Amigo, Chase, Rosie, Donnal, Pablo, Jeff ja Joaquin – Pichincha Guagua -majalla valmiina huiputuspuristukseen
Sää oli miellyttävän lämpöinen, mutta pilvet roikkuivat alhaalla sadetta enteillen. Jyrkkä nousu sai maitohapot ilmestymään lihaksiin nopeasti ja jo muutaman minuutin kuluttua puhisin hengästyksestä. Vilkaisu kelloon paljasti kuitenkin sykkeeni olevan matalalla, mikä kertoi ähinän olevan korkeuden aiheuttamaa: olimme toki aloittaneet nousun aika vauhdikkaasti huomioiden, että liikuimme ensimmäistä kertaa reilusti yli 3000 metrin korkeudessa. Joaquin sai meidät hengästyksestä huolimatta nauramaan kertoessaan, että Pichincha-tulivuoren Guagua-reitti oli saanut nimensä vauvan itkusta.
– Näin pitkä ja jyrkkä ylämäki on saanut useamman isommankin miehen itkemään, virnisteli Pablo punaisille kasvoillemme.
Puheensorina vaimeni nopeasti, ja ryhmä venyi pitkäksi nauhaksi, jonka keskivaiheilla astelin Jeffin, Chasen, Rosien ja Donnelin kanssa. Hiekka rahisi kengissä, ja ilmassa tuoksui sade ja jokin voimakas mutta miellyttävä yrttimäinen tuoksu. Reilun tunnin kuluttua ympäröivät trooppiset puut olivat muuttuneet puolen metrin korkuisiksi katajamaisiksi pensaiksi ja vihreäksi heinäksi. Edessämme yhä jyrkempänä nouseva rinne oli nyt punertavanruskean hiekan ja kivikon peittämä, ja pilvenriekaleita ajelehti myös alapuolellamme. Taivaanranta täyttyi vuorten profiileista, mutta kuinka erilaisia tulivuoret olivatkaan Alppien teräviin kivikärkiin verrattuna! Suuri osa niistä oli heinä- ja hiekkamaton peittämiä lähes huipulle asti, mikä sai ne näyttämään viattoman pieniltä kukkuloilta – vaikka suuri osa noista pehmeästi aaltoilevista kukkulaimaisista vuorista oli vähintään 4000 metrin korkuisia.
Tie oli muuttunut kapeaksi siksak-poluksi, ja kaikki ponnistelivat tosissaan eteenpäin. Ryan ja Rene painelivat ensimmäisenä, irlantilaiset, Jeff ja minä seuraavina Chase ja Raf kannoillamme, kun taas korkeuden kanssa kamppaileva Ahn oli jättäytynyt Pablo seuranaan kauas jonon taakse. Jossain vaiheessa rento kävely oli muuttunut hikiseksi eteenpäin puskemiseksi, ja tuntui kuin olisimme puskeneet painavaa lastia hartiavoimin ylös rinnettä. Tyytyväisenä panin kuitenkin merkille, että edelleenkin kyse oli selvästi uuden korkeuden tempuista keholle – missä vaiheessa olen oppinut erottamaan sen “tavallisesta” väsymyksestä ja hapotuksesta?
Minä, Rene, Chase, Joaquin ja Donnal tauolla majan pihassa
Saavutimme Refugio Pichincha-Guagua -majan 4366 metrissä vajaan kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja pilvet nousseet ympärillemme. Ilma pisaroi sadetta, kun raavin kiireesti lämmintä päälle tauon ajaksi. Maistelimme eväitä odotellessamme Ahnia, joka tovin kuluttua ilmestyi polun mutkan takaa ja hurraustemme saattelemana saavutti mökin pihan. Mikä vuorissa onkaan, kun jo muutaman tunnin yhteisen puuhailun jälkeen vitsailimme ja naljailimme toisillemme kuin vanhat ystävät?
Ryan tauolla
Tauon jälkeen matka jatkui. Nyt edessä oli todella jyrkkä hiekkaseinä kohti kraaterin reunaa. Painoin katseeni maahan, hartiat etukumaraan tuulta vasten ja aloin laulaa mielessäni. Hetken kuluttua huomasin edelläni tamppaavan Chasen huokaavan säännöllisin välein jotain – ja kuunneltuani muutaman huokaisun, en voinut olla purskahtamatta nauruun: jostain mieleen oli noussut Harry Stylesin kappale, jota olin huomaamattani laulanut ääneen. Tovin kuluttua Chase oli yhtynyt lauluun. Valitettavasti osasin kappaleesta vain kertosäkeen “Watermelon sugar…” -kohdan, joten toistin sitä kuin rikkinäinen levysoitin Chasen huokaistessa aina hengästyneenä väliin “…high…”
Kello oli hiukan yli 11 aamulla, kun kovassa tuulessa ja sumussa saavutimme Pichinchan kraaterin reunan. Vielä viimeinen pusku kraaterin reunalle, ensin ihastelemaan vanhaa alttaria, jonne ennen muinoin tuotiin lahjoja vuorelle, ja sitten kivikkokiipeilyä kraaterin korkeimpaan kohtaan.
Teimme Ecuador-seikkailun ensimmäisen huiputuksen, Pichinchan 4781 metriä 2.7.klo 11.45 – melkoinen akklinousu suoraan lähes Mont Blancin huippukorkeuteen!
Huiputusiloa Pichinchalta
Huipulla oli todella tuulista, joten lyhyen levon ja juhlinnan jälkeen laskeuduimme rivakasti rinnettä alas sadepisarat kannoillamme. Vaelluksen aikana kuljin etummaisena haastatellen Joaquinia, jonka tarina oli todella kiinnostava: 25-vuotiaaksi asti mies oli työskennellyt taloushallinnon tehtävissä suuret urasuunnitelmat tiukasti silmissään. Kunnes eräänä päivänä hän oli havahtunut siihen, että onneton. Sattuman kautta kiipeilemään ystävien kanssa eksynyt mies oli menettänyt sydämensä vuorille ja perheensä kauhuksi muutaman vuoden kuluessa päättänyt kouluttautua vuorioppaaksi – mutta kertaakaan mies ei ollut katsonut taakseen:
– Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta, ja yhä olen joka päivä onnellinen valinnastani!
Bussissa tutkin kellostani päivän suoritusta ja ilokseni havaitsin, että vaikka nousu oli todella tuntunut, keskisykkeeni oli ollut vain 99 iskua minuutissa ja korkein sykelukukin vain 133 iskua minuutissa. Lihakset olivat lämpöiset ja keho yhä täynnä energiaa. Olisin voinut jatkaa helposti! Varsinkin kun lähtee reissuun kuntoaan epäillen, on riemastuttavaa huomata, että suorituskyky onkin kohdillaan. Onnellisena nojauduin vasten bussin istuimen selkänojaa ja palasin mielessäni Joaquinin tarinaan. Kykenin samaistumaan miehen tuntemuksiin, sillä vuorilla olen enemmän elossa kuin missään muualla. Näissä hetkissä tuntui suorastaan järjettömältä haluta elämältä mitään muuta – niin onnellinen olin juuri nyt tässä, nojatessani bussin ikkunaa vasten hikisenä ja likaisena!
Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.
Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.
Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀
Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!
Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.
Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.
Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta
No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.
Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.
Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)
Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.
Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.
Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!
Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.
Ulkona sinertää, vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olohuoneen nurkassa hohtaa kuusi koristeineen, ja keittiöstä kantautuu kanelin ja riisipuuron samettinen tuoksusinfonia. Radiossa pehmeä-ääninen George Michael muistelee edellistä joulua, ja keittiössä häärivä äiti yhtyy kertosäkeeseen aavistuksen nuotin vierestä. Kiireet ovat viimein asettuneet, ja hiippalakkien tiu’ut helisevät, kun perhe kokoontuu pöydän ympärille odottamaan, kuinka äiti lastaa kermaista riisipuuroa kulhoihin. Kuka mahtaa saada mantelin?
Noustessaan vastaanottamaan puurokulhoaan isä katsahtaa ikkunasta ja ei voi salata äimistystä äänessään:
– Mitä tuo naapurin nainen nyt oikein puuhaa?
Muu perhe kääntyy katsomaan. Vastapäisen talon pihalla vaaleatukkainen nainen vaaleansinisessä toppatakissaan raahaa parhaillaan kirkkaankeltaista, satalitraista North Facen varustesäkkiä sekä turkoosia, parhaat päivänsä nähnyt reppua loskaksi sulaneessa lumessa kohti portilla odottavaa taksia. Naisen asennosta ja liikehdinnästä näkee, että laukut ovat raskaita ja vaellussaappaat uppoavat syvälle loskaan. Mutta nainen liikkuu rivakasti eikä koko hymy katoa kasvoilta hetkeksikään.
Isä pudistaa päätään ja katsoo kauniiksi laitettua asuntoa ja nauravaisia ihmisiä ympärillään miettien, miksi kukaan lähtisi kotoaan jouluna. Sitten hän huomaa jotain kellertävää kädessään olevan puurokulhon sisäreunalla, ja mantelin mahdollisuus ankkuroi harhailleet ajatukset takaisin aattoillan tunnelmaan.
***
Taksikuskin päivän viimeinen kyyti on Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kotona odottaa jo puolison lämmittämä joulusauna ja viime yönä paistettu kinkku. Mies ei malttaisi millään odottaa hetkeä, jolloin savuisen jouluoluen maku kipristää kielen lauteiden kuumuudessa. Viimeinen asia miehen ja joulurauhan välissä on takapenkin nuhjuisine reppuineen vallannut nainen.
– Perheen luoko olet matkalla? mies koettaa saada matkan kulumaan nopeammin avaamalla keskustelun. Ensin vaikuttaa, ettei nainen kuullut kysymystä, mutta hetken kuluttua tämä kääntää katseensa vastentahtoisesti ikkunan takana ohikiitävästä harmaasta maisemasta.
– Oikeastaan vähän päinvastoin. Olen kuitenkin tavallaan menossa kotiin. Tai siltä se tuntuu.
Omituinen vastaus saa taksikuskin vilkaisemaan olkapäänsä yli takapenkillä takaisin ajatuksiinsa vajonnutta naista. Tämän katse on kääntynyt takaisin tien pientareiden lumisiin valleihin, eikä taksikuski arvaa kysyä enempää.
Lentokentän terminaalin edessä on runsaasti tilaa. Harva valitsee viettää aattoillan koneen kapeassa penkissä.
Mies pysäyttää taksin suoraan ovien eteen, jotta naisen ei tarvitsisi teutaroida kurassa valtavien pakaasiensa kanssa. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä naisen hyväksi. Mutta ajoneuvo on tuskin ehtinyt pysähtyä, kun nainen jo pomppaa autosta ja säntää hakemaan matkatavarakärryjään.
Yhdessä taksikuski ja nainen lastaavat laukut kärryyn. Mies ojentaa kätensä kääntääkseen kärryn keulan kohti terminaalin ovia, mutta nainen on nopeampi ja puskee lastinsa nilkkaan asti ulottuvasta loskasta piittamaatta kohti terminaalin ovia. Juuri ennen ovia hän vielä kääntyy huikkaamaan leveästi hymyillen:
– Kiitos ja kaunista joulua sinulle!
Taksikuski heilauttaa kättään ja istuu takaisin autoonsa, muttei heti käynnistä moottoria. Hän jää katsomaan terminaalin ovesta kadonneen sinitakkisen hahmon perään ja miettii, mikä saa jonkun valitsemaan autiot lentokentät sekä pahvilaatikkoon pakatun aterian, vanhat elokuvat ja epämukavan istuimen juuri tänään. Jokin tuon tuntemattoman kulkijan olemuksessa saa taksikuskin kuitenkin aavistamaan, että tämä on juuri siellä missä haluaa olla.
Mies hymähtää itsekseen käynnistäessään auton ja kääntäessään nokan kohti kotia ja joulusaunaa. Ajatus kinkkusinapin makeasta mausta saa miehen lipaisemaan hymyyn kaartuvia huuliaan eikä hän koko kotimatkalla ajattele enää muuta.
***
Maailma on asettunut aattoyöhön. Kynttilöiden pehmeä valo on sulattanut kasvoilta kuluneen vuoden uurteet, ja ilma on yhä sakeana kuusen tuoksua ja jouluruokien aromeita. Ihmiset kömpineet unilleen illan naurujen kaiku sydämissään.
Ulkona tuuli koskettaa ohikulkumatkallaan puiden oksia verhoavaa lumipeitettä ja puhaltaa sen pinnasta hennon pitsihunnun vasten taivaan tummaansinistä samettia. Kirkkaat tähdet ja hopeisena myhäilevä kuu valaisevat taivaan halki sukeltavan lentokoneen reittiä.
Valkoisen koneen kyljessä, yhdessä pienessä pyöreässä ikkunassa näkyvät kasvot. Koneen sisällä on hiljaista ja pimeää. Harvat joulutaivaan matkalaiset ovat käpertyneet vilttien alle etsimään lepoa.
Yhden ikkunan peittävä luukku on kuitenkin auki. Nainen on nojannut poskensa vasten muovista karmia ja tähyilee pimeään. Ajatuksissaan hän vaeltaa tähtien lomassa, kuristaa linnunradan maitomaisen vanan taa ja nappaa kiinni tähdenlennon pyrstöstä. Kutsu oli ollut voimakas ja väistämätön. Vaikka rinnassa huokailee pieni haikeus, silmät ovat kirkkaat ja suu hymyssä. Hän on yksin muttei yksinäinen, sillä rakkaat seuraavat askelissa mukana. Sydän täynnä ja ajatukset auki nainen on valmiina ottamaan vastaan, mitä maailmalla on annettavana.
Uni löytyy vasta taivaankannen laitamilta, missä suuri valkoinen huippu maanittelee jo jouluaamun ensimmäisiä auringonsäteitä esiin. Uusi päivä ja seikkailu voivat alkaa!
Kilimanjarolla 2018
Vuorenvalloitus 2023 kohti Kilimanjaron uuden vuoden valloitusta Machame-reittiä pitkin on alkanut. Kiitos lukijani, että olet mukana matkassa!
Viimeisimmät kuulumiset tuttuun tapaan Instagramistani ja Facebookistani. Ja niin pian kuin palaan kotiin, alkaa tarina myös täällä blogissani. Siihen asti:
Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta rakkaat ystävät!
