Tag: tulivuori Page 1 of 3

Cotopaxin musertava huippupäivä

On August 23, 2024

In Cotopaxi, Ecuador, Etelä-Amerikka, huippupäivä, huiputuksen epäonnistuminen, huiputus, huiputusreitti

PÄIVÄ 10: SIIRTYMÄ COTOPAXILLE

Aamulla vaeltelimme hermostuneina hotellin aulassa. Kaupungista saapuvat oppaat olivat toista tuntia myöhässä moottoritiellä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi. Kaikki olivat innokkaita aloittamaan nousun Refugio Jose Rivas -majalle 4864 metriin, mistä puolilta öin aloittaisimme Cotopaxin huiputusyrityksen. Tunnelma oli nyt selvästi muuttunut rennosta jännittyneeksi ja olimme hyvin tietoisia, että jokainen viivästyhetki lyhentäisi lepoamme majalla.

Viimein, kolme tuntia myöhässä, oppaat saapuivat, lastasimme pikaisesti varusteet autoon ja ajoimme tulivuorta ympäröivän kansallispuiston portille. Portilla vartijat tarkistivat jokaisen henkilöllisyyden tarkasti, saimme alueella liikkumisen sallivat rannekkeet sekä kaasunaamarit.

– Cotopaxi on yhä purkautumisprosessissa. Kraaterista nousee hyvin voimakkaita myrkkykaasuja, ja riippuu tuulista, joudummeko kiipeämään viimeiset pari tuntia kaasunaamarit kasvoilla. Joskus tuulen suunta mahdollistaa kiipeämisen ilman naamareita, mutta olen myös ollut tilanteissa, jossa kaasut ovat niin voimakkaita, että ihmiset oksentelevat naamareihinsa, Joaquin selitti pyöritellessäni kovasta muovista tehtyä, epämukavan näköistä naamaria käsissäni. Kuuden tuhannen metrin korkeudessa hengittäminen on muutoinkin hyvin raskasta, ja tämä muovimaskin paksun filtterin läpi huohottaminen kuulosti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta.

Tulivuori nousi kauniina kartiona keskellä aavaa hiekka- ja kivikenttää. Kasvillisuus oli jäänyt taakse, ja edessä olisi hikinen nousu keskitaivaalla helottavan auringon loisteessa. Luminen huippu kimalsi kutsuvana ja autosta noustessani odottamattoman voimakas tuuli lähes tempaisi takin käsistäni. Melkein pompin ilosta ja malttamattomuudesta, kun tiimi alkoi hitaasti tampata rinnettä ylös. Sää oli kaunis, siksak pitkin polkua kulki miellyttävästi ja askel oli vakaa, vaikka nousun jyrkkyys saikin hien pintaan. Olin niin onnellinen, etten voinut olla laulamatta itsekseni.

Paljon nopeammin kuin olin ennakoinut, Rifugio Jose Rivas -maja (4864 m) kylpi auringossa edessämme – nousu majalle oli ollut todella nopea. Monikerroksisen majan alimmainen kerros oli hämärä ruokailutila, jonka pitkien pöytien ääreen kokoonnuimme lounaalle ennen kuin siirryimme yläkerran suureen makuutilaan päiväunille. Söin hyvällä halulla, ja pakattuani varusteet huiputuslähtöön valmiiksi, astelin sitten ulos nauttimaan auringosta ja kauniista maisemasta alapuolellamme. Ulvova tuuli piiskasi vuoren rinteitä, mutta onnistuin löytämään suojaisan sopen majan aurinkoiselta seinustalta. Nojasin takaraivoni seinää vasten ja yritin imeä kaiken tästä hetkestä talteen. Ohi kulkenut Chase kiiruhti vierelleni, katsoi silmiin ja sai minut liikuttumaan sanoillaan:

– Hey Janiina, I can’t believe, that this our last mountain together. We’re really gonna miss you.

– I’m gonna miss you guys, too.

Mieli tuntui haikealta, sillä tämä olisi viimeinen vuoreni. Muu tiimi jatkaisi vielä yhden vuoren verran. Ennakkoon aikataulu ei ollut harmilliselta, sillä syynä lyhyempään vuorireissuun oli kauan odotettu lomamatka tyttären kanssa. Nyt kuitenkin kiipeilypäivät tuntuivat kadonneen taivaan tuuliin ja halusin imeä kaiken irti jokaisesta hetkestä. Lepo kuitenkin olisi tarpeen ennen huiputukseen lähtöä, joten vastentahtoisesti astelin Chasen kannoilla sisään ja kömmin makuupussiini keräämään voimia edessä olevaa yötä varten.

PÄIVÄ 11: HUIPPUYÖN PETTYMYS

Olin jo tovin kuunnellut tuulen ulvontaa majan kattopelleissä, kun makuupussin uumeniin piilotettu herätyskello ilmoitti, että kello oli yksitoista illalla ja lähtöön oli aikaa yksi tunti. Nousin ylös, pukeuduin ja siirryin nopeasti pimeään alakertaan, missä kylmä aamiainen odotti vastentahtoisia ruokailijoita. Nieleskellessäni kuivaa sämpylää myhäilin itsekseni, että minusta oli tullut vuosien saatossa parempi työntämään ruokaa vastentahtoisesta kurkustani alas. Jos ensimmäisinä kiipeilykertoinani huippuyönä sain hädintuskin kuivan keksin nielaistua, nyt natustin kaksi jäisellä voilla pinnoitettua sämpylää ja kaadoin palanpainikkeeksi kaksi suurta mukillista hunajaista teetä.

Matkaan lähdin energisenä ja hyvinvoivana. Ulkona oli odottamattoman kylmä, mutta kropan lämpötila nousi nopeasti, kun puskimme voimakkaaseen vastatuuleen upottavaa tuhkan ja hiekan peittämää rinnettä ylös. Vaikka nousu oli jyrkkä, ja lähes puoleen sääreen upottava liukas hiekkamassa jalkojen ympärillä teki noususta raskasta, panin tyytyväisenä merkille, että akklimatisaationi oli kunnossa. Mutta kylmyys ja tuuli olivat melkoiset, ja huomasin pian painuvani lähes kaksinkerroin yrittäessäni kamppailla rinnettä alas kimppuumme hyökkäävää tuulta vastaan. Jopa tässä ponnistuksessa kaipasin kotiin jäänyttä paksua takkiani, jota en yleensä laita päälle alle 25 asteen pakkasessa.

Ensimmäisen tunnin aikana nousimme pimeässä noin 200 vertikaalimetriä. Kun ensimmäisellä tauolla söin ja join, olo tuntui edelleen hyvältä. Valmistautuessamme lähtöön päätin vielä viime hetkellä kaivaa repusta paksummat hanskat sinertäviksi muuttuneiden sormieni lämmikkeiksi. Kun olin tutisevin sormin saanut hansikkaat kaivetuksi repustani, huomasin olevani hiukan lähtövalmiiksi ehtinyttä muuta tiimiä jäljessä. Nopeasti reuhtaisin reppuni maasta. Olin kai huonossa asennossa, ja äkisti tunsin selässä vihlaisun ja kuulin ikävän rusauksen, joka kantautui jopa tuulen ulinan yli.

Jäämättä pohtimaan tapahtunutta enempää, kiinnitin repun rinta- ja vyötäröremmit ja kiirehdin rinnettä jo nousemaan lähteneen jonon jatkoksi. “Kohta se menee ohi, kun lihakset vähän lämpenevät,” lohduttelin itseäni. Jo Ecuadoriin saapuessani olin kärsinyt niska- ja yläselkäsäryistä yli vuorokauden lentokonematkustuksen jälkeen. Olin hillinnyt kipuja särkylääkkeillä ja relaksanteilla, ja tilanne oli tuntunut rauhoittuvan – kunnes nyt se palasi yhdellä nykäisyllä ja muutti koko yläselkäni jumittavaksi lihasklimpiksi.

Yritin ajatella muuta, laulaa ja laskea askelia. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en ollut kokenut aiemmin. Henkinen romahdus tai pään pettäminen – miksi sitä sitten pitäisi kutsua. Mieleni täyttyi äkisti mustaakin mustemmista ja toivottomista ajatuksista. Kaikki mielenkiinto huipulle pääsyyn tuntui kadonneen, ja koetin vain keksiä keinoja laskeutua vuorelta mahdollisimman nopeasti.

Saavuttaessamme jäätikön reunan 5300 metrissä kerroin selän tilanteesta Joaquinille, joka ehdotti, että yrittäisimme vielä hetken matkaa. Irvistäen kiristin jääraudat kiinni ylävuoristokenkiini ja mumisin myöntyvästi, vaikka minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jatkaa matkaa. Kuin en olisi koskaan halunnut tulla tänne. “Haluan pois. Päästäkää pois,” ajatukset kiersivät kehää.

Vastentahtoisena ja tuskaisena raahustin jäätikköä ylöspäin ja soimasin itseäni: “Olet aina niin ylpeänä omasta sitkeydestäsi, ja nyt pienen selkäkivun edessä lannistut heti. Kuka helvetti oikein olet?” Mutta syöksykierrettä ei voinut pysäyttää. Jokainen askel oli raskaampi, tuskaisempi ja vastentahtoisempi.

Vajaata puolta tuntia myöhemmin kiipeilyparini Jeffin, minun ja Joaquinin köysistö ohitti edellämme kulkeneen Rafin ja Amigon köysistön. Amigo istui hangella selkä tuuleen päin ja hieroi pohjettaan kasvot kivuliaaseen irvistykseen vääntyneenä.

– Joaquin. Pidetään palaveri, pyysin uupuneesti ja tunnustin oppaalle surkean tilani. Nopean neuvottelun jälkeen kävi ilmeiseksi, että myöskään Amigon nousumotivaatio ja kunto eivät olleet kohdillaan. Muutaman tuskaisen lauseen jälkeen Jeff siirtyi Rafin pariksi ja Amigo asettui taakseni Joaquinin köysistöön.

Itku helmeili jäisinä pisaroina poskillani, mutta en voinut kiistää valtavaa huojennusta, kun käännyimme alamäkeen. Toista tuntia laahustimme eteenpäin, Amigo ja Joaquin edellä jutustellen ja minä surkeana perässä. Tovin kuluttua Joaquin kääntyi katsomaan minua ja taisi nähdä tunteet kasvoiltani, sillä hän pysähtyi ja kehoitti meitä sammuttamaan otsalamput sekä katsomaan kaukana pimeässä taivaanrannassa siintävälle Cayambelle. Valojen sammuttua näimme jotain uskomattoman kaunista: taivaanrannan valkohuippuinen tulivuori kylpi ukkosmyrskyn ja salamameren sylissä. Joaquin astui viereeni ja puristi hartiaani lohduttavasti, kun tuijotimme kaunista luonnon taistelua pimeässä yössä, kunnes vaatteiden alle uiva kylmäsorminen tuuli pakotti meidät jatkamaan matkaa. “Tätä varten minä kiipeän,” yritin lohduttaa itseäni vilkuillessani kaunista myrskyä taivaanrannassa sen, mitä kompuroimatta kykenin.

Saavuimme majalle puoli viiden aikaan aamulla. Olin nyt tyytyväinen kääntymispäätöksestä: olin niin huonossa kunnossa, etten saanut ylävuorikenkiä ja kuorihousuja itse yltäni, vaan miehet vetivät raskaimmat vaatekerrokset mahdollisimman lempein käsin yltäni ja auttoivat minut makuupussin lämpöön. Amigo kaivoi lääkepussistaan särkylääkettä, joka oli niin voimakas, että tajuntani pimeni lähes välittömästi.

Havahduin tunteja myöhemmin lopun tiimin alkaessa palata majalle. Rosie ja Donnal saapuivat ensimmäisinä ja Rosio kapsahti kaulaani silmät:

– We were devastated to hear what happened to you!

Onnittelin irlantilaisparia huikaisevasta huiputuksesta ja yritin pontevasti niellä kyyneliä, jotka heidän lämmin myötätuntonsa nosti väkisin silmiin. Seuraavan parin tunnin aikana ryhmän jäseniä palaili hiljakseen majalle. Osa oli huiputtanut, osa ei. Kaikki olivat valtaisan uupuneita ja yhtä mieltä olosuhteiden raskaudesta. Halasin jokaista ja onnittelin menestyksestä. Ei jäänyt epäselväksi, että jokainen heistä oli todella antanut kaikkensa. Mutta majalla oli yksi henkilö, jonka tiesin etsineen matalan kohdan aidasta ja sen hyväksyminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Saapuessamme aamuyöllä majalle, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö ollut keskeyttänyt hyvästä syystä. Mutta nyt aamuauringon valossa tajusin kirkkaasti, että selkä ei ollut ainoa nousuni pysäyttänyt asia.

Huiputusyrityksen jälkeinen pettyneen kiipeilijän tilitys

Kun myöhemmin aloitin aamuauringossa vaelluksen alas rinnettä kohti parkkipaikkaa, missä pikkubussi odotti, en enää voinut vältellä totuutta: Kyllä, kaularangan vain osittain toipunut välilevynpullistuma oli provosoitunut jo saapuessani Ecuadoriin. Kyllä, epämiellyttävä rusahdus ja sitä seurannut kipu olivat tuttuja ja tiesin entuudestaan niiden tarkoittavan, etten tulisi huiputtamaan. Mutta vuorella tavoitteeni on aina kiivetä niin korkealle kuin mahdollista. Tänään en ollut tehnyt niin, vaan olin antanut periksi heti.

Koko vaelluksen alas kuljin yksin ja itkin. Totuutta ei ollut väistäminen. Minä olin luovuttanut.

Pichincha -huiputus Ecuadorissa

By Janiina

On July 21, 2024

In Ecuador, Etelä-Amerikka, huippupäivä, huiputus, huiputusreitti, Pichincha, vuoren huiputtaminen, vuoren huiputus

PÄIVÄ 4: HAPPOJA JA VESIMELONIN SOKERIA

Nousin aamulla auringon kanssa, ja kello ei ollut ennättänyt ohittaa seitsemää, kun pikkubussin starttasi pienen hotellin pihasta kohti vuoria. Olin halkeamaisillani innosta – odotuksen päivät olivat tuntuneet niin pitkiltä!

Ajomatkalla Quiton halki hämmästyttävän monen asian syvälliseksi tietäjäksi paljastunut pääoppaamme Joaquin kertoi meille Ecuadorin tulivuorten historiaa: Pichincha-niminen tulivuori, jonka kiipeäisimme tänään, purkautui edellisen vuosituhannen vaihteessa – varsin hiljattain siis.

– Se oli todella näyttävä tulivuorenpurkaus! Onneksi hevosenkengän muotoinen kraateri osoittaa kaupungista poispäin, ja sen ansiosta Quito säästyi pahimmilta vahingoilta. Kuitenkin sadoittain taloja sortui tai vaurioitui, kun tuhkapilvi laskeutui kaupungin ylle ja kaikki eivät ennättäneet siivota talojen kattoja ennen seuraavia sateita – katoilla saattoi olla jopa metrin verran tuhkaa, joka vettä imiessään muuttuu uskomattoman painavaksi, Jaoquin kuvaili ja Pablo vitsaili viereiseltä penkiltä:

– Mikäli vuori päättää purkautua tänään, emme veloita siitä lisämaksua… myös toissa öinen maanjäristys sisältyy hintaan!

Tuntui omituiselta nähdä oppaiden nauravan ja vitsailevan puhuessaan hurjista luonnonilmiöistä. Toisaalta myöhemmin samana päivänä miehet tuijottivat minua kauhuissaan, kun kuvailin suomalaisen talven lämpötiloja ja pimeyttä. Katastrofinsa kullakin siis.

Ensimmäisten parin päivän aikana Ecuador oli näyttänyt minulle hurmaavat ja ystävälliset kasvonsa, mutta vaikka Quiton halki ajaessa sen varsin siistit kadut kylpivät auringossa, saattoi niiltä aistia myös toisenlaisen sävyn maan luonteessa: jokainen talo, jonka pihassa oli auto, oli aidattu hurjannäköisillä lasinsirpaleilla päällystetyin kivimuurein – Pablo oli kertonut, että vain parillakymmenellä prosentilla väestöstä oli mahdollisuus omaan autoon.

Lasinsirpaleilla päällystetyt kivimuurit ovat tavanomainen näky Quitossa.

Kuten kehittyvissä maissa yleensäkin, varallisuus keskittyy hyvin pieneen osuuteen väestöstä ja toinen ääripää oli valtava köyhyys, jollaista hyvissä oloissa elävä ei voi edes hahmottaa. Maailman kolkkia kolutessani olen nähnyt kaikenlaista, ja pehmeäsydämiselle se välillä aiheuttaa kovia osumia. Pablo kuitenkin kohautti harteitaan ja kumartui penkin yli halaamaan minua ystävällisesti:

– Se, että matkustat ja kerrot näkemästäsi muille, auttaa jo paljon. Kukaan ei voi pelastaa koko maailmaa. Mutta se, että olet täällä ja ostat palveluita paikallisilta ja suhtaudut kaikkiin kunnioittavasti, auttaa sekä maata että sen asukkaita oppimaan ja kehittymään.

Auto kaartoi mutkaiselle ja kuoppaiselle vuoritielle ja alkoi kiemurrella rinnettä ylös. Ryhmä alkoi liikehtiä levottomasti innostuksesta. Vaihdoin leveän hymyin irlantilaisen Rosien kanssa – oli hauska huomata, kuinka hänen puolisonsa Donnal, joka tähän asti oli ollut hiljaisempi, puhkesi myös leveään hymyyn ja alkoi vitsailla. Pidin sydämellisestä pariskunnasta jatkuvasti enemmän, ja jaoimme selvästi samanhenkisen rakkauden vuoria kohtaan. Nytkin maaston muuttuessa karummaksi, miehen hymy leveni levenemistään.

Tie muuttui mutaiseksi ja niin jyrkäksi, että tovin kuluttua taitavasti pikkubussia käsitteleva kuljettajamme Victor pysäytti auton todeten, ettei sillä ollut asiaa pidemmälle. Joaquin ilmoitti vaelluksen alkavan muutamaa kilometriä aiottua aikaisemmin, ja niin puliseva ryhmä kömpi autosta ja valmisti tien pentareella tuhdit eväsleivät lounaaksi. Sitten nostimme reput selkään ja aloitimme taivalluksen jyrkkään ylämäkeen.

Takanani vasemmalta oikealle: Raf, Rene, Ryan, Amigo, Chase, Rosie, Donnal, Pablo, Jeff ja Joaquin – Pichincha Guagua -majalla valmiina huiputuspuristukseen

Sää oli miellyttävän lämpöinen, mutta pilvet roikkuivat alhaalla sadetta enteillen. Jyrkkä nousu sai maitohapot ilmestymään lihaksiin nopeasti ja jo muutaman minuutin kuluttua puhisin hengästyksestä. Vilkaisu kelloon paljasti kuitenkin sykkeeni olevan matalalla, mikä kertoi ähinän olevan korkeuden aiheuttamaa: olimme toki aloittaneet nousun aika vauhdikkaasti huomioiden, että liikuimme ensimmäistä kertaa reilusti yli 3000 metrin korkeudessa. Joaquin sai meidät hengästyksestä huolimatta nauramaan kertoessaan, että Pichincha-tulivuoren Guagua-reitti oli saanut nimensä vauvan itkusta.

– Näin pitkä ja jyrkkä ylämäki on saanut useamman isommankin miehen itkemään, virnisteli Pablo punaisille kasvoillemme.

Puheensorina vaimeni nopeasti, ja ryhmä venyi pitkäksi nauhaksi, jonka keskivaiheilla astelin Jeffin, Chasen, Rosien ja Donnelin kanssa. Hiekka rahisi kengissä, ja ilmassa tuoksui sade ja jokin voimakas mutta miellyttävä yrttimäinen tuoksu. Reilun tunnin kuluttua ympäröivät trooppiset puut olivat muuttuneet puolen metrin korkuisiksi katajamaisiksi pensaiksi ja vihreäksi heinäksi. Edessämme yhä jyrkempänä nouseva rinne oli nyt punertavanruskean hiekan ja kivikon peittämä, ja pilvenriekaleita ajelehti myös alapuolellamme. Taivaanranta täyttyi vuorten profiileista, mutta kuinka erilaisia tulivuoret olivatkaan Alppien teräviin kivikärkiin verrattuna! Suuri osa niistä oli heinä- ja hiekkamaton peittämiä lähes huipulle asti, mikä sai ne näyttämään viattoman pieniltä kukkuloilta – vaikka suuri osa noista pehmeästi aaltoilevista kukkulaimaisista vuorista oli vähintään 4000 metrin korkuisia.

Tie oli muuttunut kapeaksi siksak-poluksi, ja kaikki ponnistelivat tosissaan eteenpäin. Ryan ja Rene painelivat ensimmäisenä, irlantilaiset, Jeff ja minä seuraavina Chase ja Raf kannoillamme, kun taas korkeuden kanssa kamppaileva Ahn oli jättäytynyt Pablo seuranaan kauas jonon taakse. Jossain vaiheessa rento kävely oli muuttunut hikiseksi eteenpäin puskemiseksi, ja tuntui kuin olisimme puskeneet painavaa lastia hartiavoimin ylös rinnettä. Tyytyväisenä panin kuitenkin merkille, että edelleenkin kyse oli selvästi uuden korkeuden tempuista keholle – missä vaiheessa olen oppinut erottamaan sen “tavallisesta” väsymyksestä ja hapotuksesta?

Minä, Rene, Chase, Joaquin ja Donnal tauolla majan pihassa

Saavutimme Refugio Pichincha-Guagua -majan 4366 metrissä vajaan kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja pilvet nousseet ympärillemme. Ilma pisaroi sadetta, kun raavin kiireesti lämmintä päälle tauon ajaksi. Maistelimme eväitä odotellessamme Ahnia, joka tovin kuluttua ilmestyi polun mutkan takaa ja hurraustemme saattelemana saavutti mökin pihan. Mikä vuorissa onkaan, kun jo muutaman tunnin yhteisen puuhailun jälkeen vitsailimme ja naljailimme toisillemme kuin vanhat ystävät?

Tauon jälkeen matka jatkui. Nyt edessä oli todella jyrkkä hiekkaseinä kohti kraaterin reunaa. Painoin katseeni maahan, hartiat etukumaraan tuulta vasten ja aloin laulaa mielessäni. Hetken kuluttua huomasin edelläni tamppaavan Chasen huokaavan säännöllisin välein jotain – ja kuunneltuani muutaman huokaisun, en voinut olla purskahtamatta nauruun: jostain mieleen oli noussut Harry Stylesin kappale, jota olin huomaamattani laulanut ääneen. Tovin kuluttua Chase oli yhtynyt lauluun. Valitettavasti osasin kappaleesta vain kertosäkeen “Watermelon sugar…” -kohdan, joten toistin sitä kuin rikkinäinen levysoitin Chasen huokaistessa aina hengästyneenä väliin “…high…”

Kello oli hiukan yli 11 aamulla, kun kovassa tuulessa ja sumussa saavutimme Pichinchan kraaterin reunan. Vielä viimeinen pusku kraaterin reunalle, ensin ihastelemaan vanhaa alttaria, jonne ennen muinoin tuotiin lahjoja vuorelle, ja sitten kivikkokiipeilyä kraaterin korkeimpaan kohtaan.

Teimme Ecuador-seikkailun ensimmäisen huiputuksen, Pichinchan 4781 metriä 2.7.klo 11.45 – melkoinen akklinousu suoraan lähes Mont Blancin huippukorkeuteen!

Huipulla oli todella tuulista, joten lyhyen levon ja juhlinnan jälkeen laskeuduimme rivakasti rinnettä alas sadepisarat kannoillamme. Vaelluksen aikana kuljin etummaisena haastatellen Joaquinia, jonka tarina oli todella kiinnostava: 25-vuotiaaksi asti mies oli työskennellyt taloushallinnon tehtävissä suuret urasuunnitelmat tiukasti silmissään. Kunnes eräänä päivänä hän oli havahtunut siihen, että onneton. Sattuman kautta kiipeilemään ystävien kanssa eksynyt mies oli menettänyt sydämensä vuorille ja perheensä kauhuksi muutaman vuoden kuluessa päättänyt kouluttautua vuorioppaaksi – mutta kertaakaan mies ei ollut katsonut taakseen:

– Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta, ja yhä olen joka päivä onnellinen valinnastani!

Bussissa tutkin kellostani päivän suoritusta ja ilokseni havaitsin, että vaikka nousu oli todella tuntunut, keskisykkeeni oli ollut vain 99 iskua minuutissa ja korkein sykelukukin vain 133 iskua minuutissa. Lihakset olivat lämpöiset ja keho yhä täynnä energiaa. Olisin voinut jatkaa helposti! Varsinkin kun lähtee reissuun kuntoaan epäillen, on riemastuttavaa huomata, että suorituskyky onkin kohdillaan. Onnellisena nojauduin vasten bussin istuimen selkänojaa ja palasin mielessäni Joaquinin tarinaan. Kykenin samaistumaan miehen tuntemuksiin, sillä vuorilla olen enemmän elossa kuin missään muualla. Näissä hetkissä tuntui suorastaan järjettömältä haluta elämältä mitään muuta – niin onnellinen olin juuri nyt tässä, nojatessani bussin ikkunaa vasten hikisenä ja likaisena!

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

By Janiina

On April 28, 2024

In Cayambe, Cotopaxi, Ecuador, Etelä-Amerikka, Pasochoa, Pichincha, tulivuori

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Satu jouluyön vaeltajasta

By Janiina

On December 24, 2023

In afrikan korkein vuori, Afrikka, auringonnousu, kiipeilymatka, Kilimanjaro, kilimanjaro, machame, matka, matka afrikkaan, matkablogi, matkailu, matkakertomus, matkapäiväkirja, Moshi, mount kilimanjaro, tansania

Ulkona sinertää, vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olohuoneen nurkassa hohtaa kuusi koristeineen, ja keittiöstä kantautuu kanelin ja riisipuuron samettinen tuoksusinfonia. Radiossa pehmeä-ääninen George Michael muistelee edellistä joulua, ja keittiössä häärivä äiti yhtyy kertosäkeeseen aavistuksen nuotin vierestä. Kiireet ovat viimein asettuneet, ja hiippalakkien tiu’ut helisevät, kun perhe kokoontuu pöydän ympärille odottamaan, kuinka äiti lastaa kermaista riisipuuroa kulhoihin. Kuka mahtaa saada mantelin?

Noustessaan vastaanottamaan puurokulhoaan isä katsahtaa ikkunasta ja ei voi salata äimistystä äänessään:

– Mitä tuo naapurin nainen nyt oikein puuhaa?

Muu perhe kääntyy katsomaan. Vastapäisen talon pihalla vaaleatukkainen nainen vaaleansinisessä toppatakissaan raahaa parhaillaan kirkkaankeltaista, satalitraista North Facen varustesäkkiä sekä turkoosia, parhaat päivänsä nähnyt reppua loskaksi sulaneessa lumessa kohti portilla odottavaa taksia. Naisen asennosta ja liikehdinnästä näkee, että laukut ovat raskaita ja vaellussaappaat uppoavat syvälle loskaan. Mutta nainen liikkuu rivakasti eikä koko hymy katoa kasvoilta hetkeksikään.

Isä pudistaa päätään ja katsoo kauniiksi laitettua asuntoa ja nauravaisia ihmisiä ympärillään miettien, miksi kukaan lähtisi kotoaan jouluna. Sitten hän huomaa jotain kellertävää kädessään olevan puurokulhon sisäreunalla, ja mantelin mahdollisuus ankkuroi harhailleet ajatukset takaisin aattoillan tunnelmaan.

***

Taksikuskin päivän viimeinen kyyti on Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kotona odottaa jo puolison lämmittämä joulusauna ja viime yönä paistettu kinkku. Mies ei malttaisi millään odottaa hetkeä, jolloin savuisen jouluoluen maku kipristää kielen lauteiden kuumuudessa. Viimeinen asia miehen ja joulurauhan välissä on takapenkin nuhjuisine reppuineen vallannut nainen.

– Perheen luoko olet matkalla? mies koettaa saada matkan kulumaan nopeammin avaamalla keskustelun. Ensin vaikuttaa, ettei nainen kuullut kysymystä, mutta hetken kuluttua tämä kääntää katseensa vastentahtoisesti ikkunan takana ohikiitävästä harmaasta maisemasta.

– Oikeastaan vähän päinvastoin. Olen kuitenkin tavallaan menossa kotiin. Tai siltä se tuntuu.

Omituinen vastaus saa taksikuskin vilkaisemaan olkapäänsä yli takapenkillä takaisin ajatuksiinsa vajonnutta naista. Tämän katse on kääntynyt takaisin tien pientareiden lumisiin valleihin, eikä taksikuski arvaa kysyä enempää.

Lentokentän terminaalin edessä on runsaasti tilaa. Harva valitsee viettää aattoillan koneen kapeassa penkissä.

Mies pysäyttää taksin suoraan ovien eteen, jotta naisen ei tarvitsisi teutaroida kurassa valtavien pakaasiensa kanssa. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä naisen hyväksi. Mutta ajoneuvo on tuskin ehtinyt pysähtyä, kun nainen jo pomppaa autosta ja säntää hakemaan matkatavarakärryjään.

Yhdessä taksikuski ja nainen lastaavat laukut kärryyn. Mies ojentaa kätensä kääntääkseen kärryn keulan kohti terminaalin ovia, mutta nainen on nopeampi ja puskee lastinsa nilkkaan asti ulottuvasta loskasta piittamaatta kohti terminaalin ovia. Juuri ennen ovia hän vielä kääntyy huikkaamaan leveästi hymyillen:

– Kiitos ja kaunista joulua sinulle!

Taksikuski heilauttaa kättään ja istuu takaisin autoonsa, muttei heti käynnistä moottoria. Hän jää katsomaan terminaalin ovesta kadonneen sinitakkisen hahmon perään ja miettii, mikä saa jonkun valitsemaan autiot lentokentät sekä pahvilaatikkoon pakatun aterian, vanhat elokuvat ja epämukavan istuimen juuri tänään. Jokin tuon tuntemattoman kulkijan olemuksessa saa taksikuskin kuitenkin aavistamaan, että tämä on juuri siellä missä haluaa olla.

Mies hymähtää itsekseen käynnistäessään auton ja kääntäessään nokan kohti kotia ja joulusaunaa. Ajatus kinkkusinapin makeasta mausta saa miehen lipaisemaan hymyyn kaartuvia huuliaan eikä hän koko kotimatkalla ajattele enää muuta.

***

Maailma on asettunut aattoyöhön. Kynttilöiden pehmeä valo on sulattanut kasvoilta kuluneen vuoden uurteet, ja ilma on yhä sakeana kuusen tuoksua ja jouluruokien aromeita. Ihmiset kömpineet unilleen illan naurujen kaiku sydämissään.

Ulkona tuuli koskettaa ohikulkumatkallaan puiden oksia verhoavaa lumipeitettä ja puhaltaa sen pinnasta hennon pitsihunnun vasten taivaan tummaansinistä samettia. Kirkkaat tähdet ja hopeisena myhäilevä kuu valaisevat taivaan halki sukeltavan lentokoneen reittiä.

Valkoisen koneen kyljessä, yhdessä pienessä pyöreässä ikkunassa näkyvät kasvot. Koneen sisällä on hiljaista ja pimeää. Harvat joulutaivaan matkalaiset ovat käpertyneet vilttien alle etsimään lepoa.

Yhden ikkunan peittävä luukku on kuitenkin auki. Nainen on nojannut poskensa vasten muovista karmia ja tähyilee pimeään. Ajatuksissaan hän vaeltaa tähtien lomassa, kuristaa linnunradan maitomaisen vanan taa ja nappaa kiinni tähdenlennon pyrstöstä. Kutsu oli ollut voimakas ja väistämätön. Vaikka rinnassa huokailee pieni haikeus, silmät ovat kirkkaat ja suu hymyssä. Hän on yksin muttei yksinäinen, sillä rakkaat seuraavat askelissa mukana. Sydän täynnä ja ajatukset auki nainen on valmiina ottamaan vastaan, mitä maailmalla on annettavana.

Uni löytyy vasta taivaankannen laitamilta, missä suuri valkoinen huippu maanittelee jo jouluaamun ensimmäisiä auringonsäteitä esiin. Uusi päivä ja seikkailu voivat alkaa!

Janiina Kauppinen Vuorikiipeilee — Kilimanjarolla 2018

Vuorenvalloitus 2023 kohti Kilimanjaron uuden vuoden valloitusta Machame-reittiä pitkin on alkanut. Kiitos lukijani, että olet mukana matkassa!

Viimeisimmät kuulumiset tuttuun tapaan Instagramistani ja Facebookistani. Ja niin pian kuin palaan kotiin, alkaa tarina myös täällä blogissani. Siihen asti:

Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta rakkaat ystävät!

Kuinka kävi Ojos Del Saladolla?

By Janiina

On March 1, 2020

In Atacama, Atacama Camp, Chile, Etelä-Amerikka, Ojos del Salado, Ojos del Salado, Tejos Camp

Yö oli luihin ja ytimiin pureutuvan kylmä. Edes Linnunradan kalvakas ilotulitus ei onnistunut pysäyttämään minua hengähdystä pidemmäksi aikaa, niin viiltävä oli viiman kosketus iholla, kun ryömin teltasta vessareissulle.

Myös vuoden viimeinen päivä valkeni kalsana ja tuulisena. Reuhtaisin hytisevän kehoni makuupussista ja aloin pontevasti valmistautua päivään. Vauhdikkuus johtui enemmän tarpeesta saada itseni liikkeelle kuin innostuksesta, se on myönnettävä. Mutta kuten lähes aina, tekeminen helpotti oloa ja lämmitti kalsassa kalisevia luita.

Teltan toisella laidalla tunnelma oli mollisointuinen. Maanittelin kiipeilypariani uuteen aamuun, mutta Heikki makasi pussissaan vielä pitkään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja turvonneet. Väsymyksestä kiiltelevät silmät näyttivät vajonneen syvälle kulmakarvojen alle ja niiden katse oli väritön. Hänen kehonsa oli kääriytynyt kerälle kuin vatsakivuilta piilotellakseen, ja makuupussista pilkistävä hartia tuntui kuumalta käteni alla.
Taas käytiin sama tunnusteleva keskustelu kuin jo muutamana aamuna. Koetin valita sanani viisaasti ilmaistessani huolestumiseni kiipeilyparini tilanteesta. Vastaukseksi sain makuupussin kahinaa. Kuin epäilykseni liikkeelle ajamana, Heikki kömpi istualleen ja alkoi haparoida vaatteita ylleen. Tiesin, miltä mielen taistelu pettävän kehon ja vahvan tahdonvoiman ristiaallokossa tuntuu, joten vaikenin. Hetkeä myöhemmin seurasin aamutuulessa kumarassa edelläni kulkevia hartioita messitelttaan ja mietin jälleen, mikä ihmisen saa testaamaan rajojaan, ja mistä tietää, milloin seinä on vastassa.

Vuoden viimeisen aamiaisen jälkeen alkoi matkan viimeinen akklimatisaationousu. Se olisi myös viimeinen harjoitus ja mahdollisuus valmistaa kehoa Ojos del Saladon huippurutistukseen. Ensin siirtyisimme helppokulkuista tietä Tejos Camp -ylämajalle 5840 metriin. Siitä alkaisi varsinainen päivän työ, kun kiipeäisimme jäisen hiekan täyteisessä louhikossa päivän tavoitepisteeseen noin 6200 metriin.

Tejos Camp sijaitsee valtavalla tasanteella 5840 metrissä

Kun katselen muistiinpanojani tuolta (samoin kuin usealta aiemmaltakin) päivältä, ne ovat kummallinen sekoitus tekemisen vaikeutta, odotusta, iloa ja naurua. Olisi upeaa, jos kykenisin tuon yhdistelmän näille riveille tuomaan. Sillä vaikka kuvaukseni on usein täynnä pahoinvointia, uupumusta sekä alati kasvavaa huolta heikkenevän kiipeilyparini voinnista, vaikeuksien joukkoon mahtui myös paljon naurua, huumoria, hyviä keskusteluita sekä kiipeilyparini karhea käsi kädessäni antamassa voimaa niissä hetkissä kun oma askel tuntui raskaalta. Tarinaa kertoessa usein tuntuu, että pitäisi valita jompi kumpi tie, kertoa ilo tai haasteet, sillä niiden oudon yhdistelmän kuvailu on vaikeaa yhtenäisen tarinan kannalta. Mutta sitä tämä on ja se on jälleen yksi syy, miksi rakastan tätä hullua lajia!

Tejos Campille saapuessamme olo tuntui painavalta. Jatkuva haukottelu kertoi hapen puutteesta ja muutaman askeleen välein oli pakko pysähtyä hengittämään. Vaikka yläpuolellamme siintävä Ojos del Salado -huippu nosti motivaatiota ja mielialaa, painavien saappaiden kärjet tuntuivat nyt entistäkin mieluummin tarttuvan kivien teräviin särmiin.

Polku muuttui louhikoksi. Iloitsin ensimmäisistä lumen narahduksista kenkien alla sekä tuulen, jään ja hiekan muodostamista maasta pystysuunnassa taivasta kohti ponnistelevista jäämuodostelmista. Hiekan ja lohkareiden alla rahisi nyt jää, ja tuuli oli ottanut särmäänsä entistä kylmemmän terän. Se tuntui rauhoittavalta: viimein olin kiipeily-ympäristössä ja olosuhteissa, jotka ovat minulle tuttuja!

Ryhmämme pieni jono keinui kuin hidastetussa elokuvassa eteenpäin halki harmaan maiseman. Kuin jyrkkä kivi allamme olisi ollut metallia ja kenkiemme pohjiin olisi piilotettu magneetit – jokainen askel vaati erillisen päätöksen jalan nostamisesta. Ultrakevyet kiipeilysauvani olivat kuin betonia täyteen valetut. Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin. Jos unohdetaan vakioiksi muodostuneet vatsavellonta ja kalloa viiltelevät tikarit, pysyin askelrytmissä ja eteneminen sujui. Olin myös iloinen, että odotus oli ohi ja viimein olimme Ojosilla!

Kuitenkin sydämen tietämillä viipyilevä, alati vahvistuva huoli ennakoi vaikeuksia. Tunnen kiipeilyparini askelten rytmin ja kulun niin hyvin, että vaikka hän taisteli eteenpäin antamatta periksi senttiäkään, saatoin aavistaa, mitä oli tekeillä. Satunnaiset horjahdukset olivat muuttuneet etukumaraiseksi kompuroinniksi, askel raahaavaksi ja pieninkin seisahdus sai miehen istumaan kivikkoon. Hän ei enää puhunut, mutta otti vastaan tarjoamani makeiset ja teen. Parini suupielet olivat tiukat ja poskien juonteet päättäväiset. Käynnissä oli todellinen tahdon taistelu.

6100 metrissä kohtasimme joukon huipulta laskeutuvia saksalaisia. Lopen uupuneet kiipeilijät kompuroivat rinnettä alas parrat jääpuikoilla, ja pysähtyessämme vaihtamaan kuulumisia, he kuvailivat huipun odottamattoman kovaa tuulta ja kylmyyttä. Tämä vain pari minuuttia kestänyt ajatusten vaihtohetki oli kestoaan suurempi vaikutukseltaan: huippu oli vain tuntien päässä, ja ylihuomenna tähän aikaan olisimme ehkä jo tässä kohtaa tulossa alas! Mikä motivaattori!

Vielä viimeinen puristus ja olimme noin 6200 metrissä. Ilakoimme Denali-korkeuden (Denali on Pohjois-Amerikan korkein vuori, 6190 m) ylityksestä ja yritimme levätä ja syödä lounasta kovassa viimassa. Heikki sai hädin tuskin syötyä ja ison osan tauosta hän vain makasi maassa selällään.
Koko ryhmä oli väsyksissä ponnistuksesta, mutta suojattomalla rinteellä oli niin kylmä, että vaikka kaikilla on huiputusvarusteet yllään, kylmyys ajoi meidät liikkeelle aiottua nopeammin. Oli aika palata leiriin keräämään voimia.

– Minä en sitten aio juosta alas.
Kiipeilyparini ääni oli tiukka ja vähän haastava. Silmät olivat piilossa aurinkolasien takana, ja suupielissä oli kova juonne. Tiesin, että tuo lause oli paljon sanojaan vaikeampi lausua. Totesin, ettei meillä ole mitään kiirettä ja jättäydyimme rauhassa jonon hännille.
Hiljalleen rahistelimme rinnettä alas. Reilu pari sataa vertikaalimetriä laskeuduttuamme kiipeilyparini suoristi hartiansa, käänsi kasvonsa minuun päin ja alkoi puhua:

– Minulla taitavat asiat olla aika huonosti. Pahoinvoinnin, kuumeilun, päänsäryn ja voimattomuuden tiedätkin. Olen vähän miettinyt, onko minulla jotain aivotoiminnan häiriöitä: viime yönä istuin hereillä miettimässä ihan vakavissani, että olen tainnut unohtaa, miten nukutaan. Sitä on vaikea selittää, mutta se on ihan eri tilanne kuin huonosta olosta johtuva vaikeus nukkua. On kaikenlaista muutakin. Varmaan kuitenkin huolestuttavinta on, että näen tällä hetkellä kaiken kolmena enkä oikein kuule kunnolla. Ja tilanne vain pahenee koko ajan.

Se oli pisin puheenvuoro Heikiltä useaan päivään ja sen päätyttyä olin aivan hiljaa ehkä viiden hitaan askeleen ajan. Tuona lyhyenä hetkenä tartuin pelästystä kurkusta ja hiljensin suuttumuksen siitä, ettei hän ollut sanonut aiemmin. Tartuin häntä kädestä.

– Kiitos, kun kerroit.

Olimme ohittaneet Tejos Campin majan, ja polku muuttui leveämmäksi. Kuljimme rauhallisesti rinnakkain käsi kädessä ja puhuimme. Pettymyksestä, arvojärjestyksestä ja ylpeydestä. Kumppanuudesta ja luottamuksesta. Heikki puhui huolestaan, että aiheuttaisi minulle pettymyksen. Hän ehdotti, että jatkaisin muun ryhmän mukana ylös yksin. Vastaukseni oli yksiselitteinen:

– Tiedän, miltä sinusta tuntuu, mutta pyydän muistamaan hetkiä, joissa osat ovat olleet toisinpäin. Me olemme tiimi. Me kiipeämme yhdessä, me huiputamme yhdessä. Pettynyt olen vain, jos sinulle tapahtuu jotain.

Jos olet seurannut Vuorenvalloitusta aiemmin, ehkä muistat, että tämä keskustelu on käyty ennenkin, puolin ja toisin, ja vastaus on ollut aina sama. Saman vastauksen toistuminen ei tee keskustelusta vähemmän merkityksellistä. Raastavassa tunteessa, joka repii sydäntä, kun joudut hyväksymään tappion, on aina suuri annos huolta pettymyksen tuottamisessa kiipeilyparille. Kun molemmat ovat panostaneet ja tehneet valtavasti töitä juuri tämän tavoitteen saavuttamiseksi, kumpikaan ei halua olla se, joka riistää onnistumisen mahdollisuuden myös toisen käsistä. Oma tappio on paljon helpompi niellä.

Tejosin majalle tuttujensa kanssa juttelemaan jäänyt pääoppaamme Cristian saavutti meidät ja selitimme hänelle tilanteen. Heikin vointi ei ollut parantunut laskeutumisen myötä, vaan hän voi jatkuvasti huonommin. Atacama Camp basecampiin saapuessamme päätös oli tehty.

Vaikka huoleni Heikistä oli kaikennielevää ja tarve saada hänet nopeasti turvaan päällimmäisenä, tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun tiimin jäsenet säntäsivät (jos nyt kukaan kuudessa tonnissa “säntäilee”) meitä vastaan teemukeja ojentaen ja onnitellen päivän suorituksesta. Epäusko maalautui kaikkien likaisille, ahavoituneille kasvoille, kun Heikki totesi vaisuna:

– I am done.

Oppaiden mitatessa Heikin happisaturaatiota, verenpainetta ja sykettä, arvot olivat sydäntäsärkevää katsottavaa. Oppaat ja koko tiimi olivat järkyttyneitä ja huolestuneita. Ruotsalainen vuorikonkari Fredrik tarttui Heikkiä olkapäästä, katsoi silmiin ja totesi vakavasti:

– You should go down now. As fast as you can.

Korkein kohtamme Ojos del Saladolla oli n. 6200 m

Kuin koko ryhmä olisi yhtäkkiä havahtunut toimintaan. Heikki istui kivellä lysähtäneenä kuin tyhjentynyt kuumailmapallo ja tuijotti käsiään epäuskoisena. Miehen koossa pitänyt tahdonvoima oli nyt kadonnut ja vointi heikkeni nopeasti. Cristian ryhtyi järjestämään evakuointikuljetusta. Se hieno puoli Ojos del Saladossa on, että maasto sallii autokuljetuksen jopa basecampistä asti, mikäli maastoautossa on tarpeeksi potkua ja kuljettaja riittävän taitava. Silti nopeakin evakuointi veisi useita tunteja. Cristianin järjestäessä kuljetusta, minä organisoin varusteidemme pakkauksen. Koko tiimi toimi kuin rasvattu koneisto ja alle tunti leiriin paluumme jälkeen Heikki makasi maastoauton takapenkillä valkoisena kuin lakana.

Vielä halasin kiipeilytiimin jäsenet vuorotellen läpi, toivotin onnea ja lupasin meidän kannustavan heitä ajatuksissamme koko matkan huipulle asti. En ollut ainoa, jonka pölyiset posket olivat kyynelissä hyvästien hetkellä.

– The team is not the same without you two.

Nieleskellen nousin auton etupenkille. Guillermo-niminen vuoristo-opas asettui ratin taakse ja 5-tuntinen matka vuorelta alas ja aavikon halki alkoi. Heikki vajosi takapenkillä uneen.

Auton poukkoillessa alamäkeen halki kivikoiden ja upottavan hiekan, pidin katseeni tiukasti kiinni horisontissa. Pettymys, huoli ja jopa pieni pisara helpotusta poreilivat mielessä sapekkaana, kurkkua polttelevana keitoksena. Atacama oli vienyt meistä voiton.