Tag: tulivuori Page 2 of 3

Kuinka kävi Ojos Del Saladolla?

On March 1, 2020

In Atacama, Atacama Camp, Chile, Etelä-Amerikka, Ojos del Salado, Ojos del Salado, Tejos Camp

Yö oli luihin ja ytimiin pureutuvan kylmä. Edes Linnunradan kalvakas ilotulitus ei onnistunut pysäyttämään minua hengähdystä pidemmäksi aikaa, niin viiltävä oli viiman kosketus iholla, kun ryömin teltasta vessareissulle.

Myös vuoden viimeinen päivä valkeni kalsana ja tuulisena. Reuhtaisin hytisevän kehoni makuupussista ja aloin pontevasti valmistautua päivään. Vauhdikkuus johtui enemmän tarpeesta saada itseni liikkeelle kuin innostuksesta, se on myönnettävä. Mutta kuten lähes aina, tekeminen helpotti oloa ja lämmitti kalsassa kalisevia luita.

Teltan toisella laidalla tunnelma oli mollisointuinen. Maanittelin kiipeilypariani uuteen aamuun, mutta Heikki makasi pussissaan vielä pitkään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja turvonneet. Väsymyksestä kiiltelevät silmät näyttivät vajonneen syvälle kulmakarvojen alle ja niiden katse oli väritön. Hänen kehonsa oli kääriytynyt kerälle kuin vatsakivuilta piilotellakseen, ja makuupussista pilkistävä hartia tuntui kuumalta käteni alla.
Taas käytiin sama tunnusteleva keskustelu kuin jo muutamana aamuna. Koetin valita sanani viisaasti ilmaistessani huolestumiseni kiipeilyparini tilanteesta. Vastaukseksi sain makuupussin kahinaa. Kuin epäilykseni liikkeelle ajamana, Heikki kömpi istualleen ja alkoi haparoida vaatteita ylleen. Tiesin, miltä mielen taistelu pettävän kehon ja vahvan tahdonvoiman ristiaallokossa tuntuu, joten vaikenin. Hetkeä myöhemmin seurasin aamutuulessa kumarassa edelläni kulkevia hartioita messitelttaan ja mietin jälleen, mikä ihmisen saa testaamaan rajojaan, ja mistä tietää, milloin seinä on vastassa.

Vuoden viimeisen aamiaisen jälkeen alkoi matkan viimeinen akklimatisaationousu. Se olisi myös viimeinen harjoitus ja mahdollisuus valmistaa kehoa Ojos del Saladon huippurutistukseen. Ensin siirtyisimme helppokulkuista tietä Tejos Camp -ylämajalle 5840 metriin. Siitä alkaisi varsinainen päivän työ, kun kiipeäisimme jäisen hiekan täyteisessä louhikossa päivän tavoitepisteeseen noin 6200 metriin.

Tejos Camp sijaitsee valtavalla tasanteella 5840 metrissä

Kun katselen muistiinpanojani tuolta (samoin kuin usealta aiemmaltakin) päivältä, ne ovat kummallinen sekoitus tekemisen vaikeutta, odotusta, iloa ja naurua. Olisi upeaa, jos kykenisin tuon yhdistelmän näille riveille tuomaan. Sillä vaikka kuvaukseni on usein täynnä pahoinvointia, uupumusta sekä alati kasvavaa huolta heikkenevän kiipeilyparini voinnista, vaikeuksien joukkoon mahtui myös paljon naurua, huumoria, hyviä keskusteluita sekä kiipeilyparini karhea käsi kädessäni antamassa voimaa niissä hetkissä kun oma askel tuntui raskaalta. Tarinaa kertoessa usein tuntuu, että pitäisi valita jompi kumpi tie, kertoa ilo tai haasteet, sillä niiden oudon yhdistelmän kuvailu on vaikeaa yhtenäisen tarinan kannalta. Mutta sitä tämä on ja se on jälleen yksi syy, miksi rakastan tätä hullua lajia!

Tejos Campille saapuessamme olo tuntui painavalta. Jatkuva haukottelu kertoi hapen puutteesta ja muutaman askeleen välein oli pakko pysähtyä hengittämään. Vaikka yläpuolellamme siintävä Ojos del Salado -huippu nosti motivaatiota ja mielialaa, painavien saappaiden kärjet tuntuivat nyt entistäkin mieluummin tarttuvan kivien teräviin särmiin.

Polku muuttui louhikoksi. Iloitsin ensimmäisistä lumen narahduksista kenkien alla sekä tuulen, jään ja hiekan muodostamista maasta pystysuunnassa taivasta kohti ponnistelevista jäämuodostelmista. Hiekan ja lohkareiden alla rahisi nyt jää, ja tuuli oli ottanut särmäänsä entistä kylmemmän terän. Se tuntui rauhoittavalta: viimein olin kiipeily-ympäristössä ja olosuhteissa, jotka ovat minulle tuttuja!

Ryhmämme pieni jono keinui kuin hidastetussa elokuvassa eteenpäin halki harmaan maiseman. Kuin jyrkkä kivi allamme olisi ollut metallia ja kenkiemme pohjiin olisi piilotettu magneetit – jokainen askel vaati erillisen päätöksen jalan nostamisesta. Ultrakevyet kiipeilysauvani olivat kuin betonia täyteen valetut. Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin. Jos unohdetaan vakioiksi muodostuneet vatsavellonta ja kalloa viiltelevät tikarit, pysyin askelrytmissä ja eteneminen sujui. Olin myös iloinen, että odotus oli ohi ja viimein olimme Ojosilla!

Kuitenkin sydämen tietämillä viipyilevä, alati vahvistuva huoli ennakoi vaikeuksia. Tunnen kiipeilyparini askelten rytmin ja kulun niin hyvin, että vaikka hän taisteli eteenpäin antamatta periksi senttiäkään, saatoin aavistaa, mitä oli tekeillä. Satunnaiset horjahdukset olivat muuttuneet etukumaraiseksi kompuroinniksi, askel raahaavaksi ja pieninkin seisahdus sai miehen istumaan kivikkoon. Hän ei enää puhunut, mutta otti vastaan tarjoamani makeiset ja teen. Parini suupielet olivat tiukat ja poskien juonteet päättäväiset. Käynnissä oli todellinen tahdon taistelu.

6100 metrissä kohtasimme joukon huipulta laskeutuvia saksalaisia. Lopen uupuneet kiipeilijät kompuroivat rinnettä alas parrat jääpuikoilla, ja pysähtyessämme vaihtamaan kuulumisia, he kuvailivat huipun odottamattoman kovaa tuulta ja kylmyyttä. Tämä vain pari minuuttia kestänyt ajatusten vaihtohetki oli kestoaan suurempi vaikutukseltaan: huippu oli vain tuntien päässä, ja ylihuomenna tähän aikaan olisimme ehkä jo tässä kohtaa tulossa alas! Mikä motivaattori!

Vielä viimeinen puristus ja olimme noin 6200 metrissä. Ilakoimme Denali-korkeuden (Denali on Pohjois-Amerikan korkein vuori, 6190 m) ylityksestä ja yritimme levätä ja syödä lounasta kovassa viimassa. Heikki sai hädin tuskin syötyä ja ison osan tauosta hän vain makasi maassa selällään.
Koko ryhmä oli väsyksissä ponnistuksesta, mutta suojattomalla rinteellä oli niin kylmä, että vaikka kaikilla on huiputusvarusteet yllään, kylmyys ajoi meidät liikkeelle aiottua nopeammin. Oli aika palata leiriin keräämään voimia.

– Minä en sitten aio juosta alas.
Kiipeilyparini ääni oli tiukka ja vähän haastava. Silmät olivat piilossa aurinkolasien takana, ja suupielissä oli kova juonne. Tiesin, että tuo lause oli paljon sanojaan vaikeampi lausua. Totesin, ettei meillä ole mitään kiirettä ja jättäydyimme rauhassa jonon hännille.
Hiljalleen rahistelimme rinnettä alas. Reilu pari sataa vertikaalimetriä laskeuduttuamme kiipeilyparini suoristi hartiansa, käänsi kasvonsa minuun päin ja alkoi puhua:

– Minulla taitavat asiat olla aika huonosti. Pahoinvoinnin, kuumeilun, päänsäryn ja voimattomuuden tiedätkin. Olen vähän miettinyt, onko minulla jotain aivotoiminnan häiriöitä: viime yönä istuin hereillä miettimässä ihan vakavissani, että olen tainnut unohtaa, miten nukutaan. Sitä on vaikea selittää, mutta se on ihan eri tilanne kuin huonosta olosta johtuva vaikeus nukkua. On kaikenlaista muutakin. Varmaan kuitenkin huolestuttavinta on, että näen tällä hetkellä kaiken kolmena enkä oikein kuule kunnolla. Ja tilanne vain pahenee koko ajan.

Se oli pisin puheenvuoro Heikiltä useaan päivään ja sen päätyttyä olin aivan hiljaa ehkä viiden hitaan askeleen ajan. Tuona lyhyenä hetkenä tartuin pelästystä kurkusta ja hiljensin suuttumuksen siitä, ettei hän ollut sanonut aiemmin. Tartuin häntä kädestä.

– Kiitos, kun kerroit.

Olimme ohittaneet Tejos Campin majan, ja polku muuttui leveämmäksi. Kuljimme rauhallisesti rinnakkain käsi kädessä ja puhuimme. Pettymyksestä, arvojärjestyksestä ja ylpeydestä. Kumppanuudesta ja luottamuksesta. Heikki puhui huolestaan, että aiheuttaisi minulle pettymyksen. Hän ehdotti, että jatkaisin muun ryhmän mukana ylös yksin. Vastaukseni oli yksiselitteinen:

– Tiedän, miltä sinusta tuntuu, mutta pyydän muistamaan hetkiä, joissa osat ovat olleet toisinpäin. Me olemme tiimi. Me kiipeämme yhdessä, me huiputamme yhdessä. Pettynyt olen vain, jos sinulle tapahtuu jotain.

Jos olet seurannut Vuorenvalloitusta aiemmin, ehkä muistat, että tämä keskustelu on käyty ennenkin, puolin ja toisin, ja vastaus on ollut aina sama. Saman vastauksen toistuminen ei tee keskustelusta vähemmän merkityksellistä. Raastavassa tunteessa, joka repii sydäntä, kun joudut hyväksymään tappion, on aina suuri annos huolta pettymyksen tuottamisessa kiipeilyparille. Kun molemmat ovat panostaneet ja tehneet valtavasti töitä juuri tämän tavoitteen saavuttamiseksi, kumpikaan ei halua olla se, joka riistää onnistumisen mahdollisuuden myös toisen käsistä. Oma tappio on paljon helpompi niellä.

Tejosin majalle tuttujensa kanssa juttelemaan jäänyt pääoppaamme Cristian saavutti meidät ja selitimme hänelle tilanteen. Heikin vointi ei ollut parantunut laskeutumisen myötä, vaan hän voi jatkuvasti huonommin. Atacama Camp basecampiin saapuessamme päätös oli tehty.

Vaikka huoleni Heikistä oli kaikennielevää ja tarve saada hänet nopeasti turvaan päällimmäisenä, tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun tiimin jäsenet säntäsivät (jos nyt kukaan kuudessa tonnissa “säntäilee”) meitä vastaan teemukeja ojentaen ja onnitellen päivän suorituksesta. Epäusko maalautui kaikkien likaisille, ahavoituneille kasvoille, kun Heikki totesi vaisuna:

– I am done.

Oppaiden mitatessa Heikin happisaturaatiota, verenpainetta ja sykettä, arvot olivat sydäntäsärkevää katsottavaa. Oppaat ja koko tiimi olivat järkyttyneitä ja huolestuneita. Ruotsalainen vuorikonkari Fredrik tarttui Heikkiä olkapäästä, katsoi silmiin ja totesi vakavasti:

– You should go down now. As fast as you can.

Korkein kohtamme Ojos del Saladolla oli n. 6200 m

Kuin koko ryhmä olisi yhtäkkiä havahtunut toimintaan. Heikki istui kivellä lysähtäneenä kuin tyhjentynyt kuumailmapallo ja tuijotti käsiään epäuskoisena. Miehen koossa pitänyt tahdonvoima oli nyt kadonnut ja vointi heikkeni nopeasti. Cristian ryhtyi järjestämään evakuointikuljetusta. Se hieno puoli Ojos del Saladossa on, että maasto sallii autokuljetuksen jopa basecampistä asti, mikäli maastoautossa on tarpeeksi potkua ja kuljettaja riittävän taitava. Silti nopeakin evakuointi veisi useita tunteja. Cristianin järjestäessä kuljetusta, minä organisoin varusteidemme pakkauksen. Koko tiimi toimi kuin rasvattu koneisto ja alle tunti leiriin paluumme jälkeen Heikki makasi maastoauton takapenkillä valkoisena kuin lakana.

Vielä halasin kiipeilytiimin jäsenet vuorotellen läpi, toivotin onnea ja lupasin meidän kannustavan heitä ajatuksissamme koko matkan huipulle asti. En ollut ainoa, jonka pölyiset posket olivat kyynelissä hyvästien hetkellä.

– The team is not the same without you two.

Nieleskellen nousin auton etupenkille. Guillermo-niminen vuoristo-opas asettui ratin taakse ja 5-tuntinen matka vuorelta alas ja aavikon halki alkoi. Heikki vajosi takapenkillä uneen.

Auton poukkoillessa alamäkeen halki kivikoiden ja upottavan hiekan, pidin katseeni tiukasti kiinni horisontissa. Pettymys, huoli ja jopa pieni pisara helpotusta poreilivat mielessä sapekkaana, kurkkua polttelevana keitoksena. Atacama oli vienyt meistä voiton.

Reissussa rähjääntyneet ja Ojos del Salado basecamp

By Janiina

On February 16, 2020

In Atacama, Atacama Camp, Chile, Etelä-Amerikka, Laguna Verde, Ojos del Salado

Kauan odotettu lepopäivä! Aamun varhaiset tunnit unettoman yön jälkeen vietin katsellen (akun loppumisen uhallakin) puhelimesta yhä uudelleen ja uudelleen vanhaa muutaman sekunnin mittaista videoklippiä, jossa tytär ensin virnistelee ilkikurisesti ja purskahtaa sitten nauruun. Ikävä raateli entuudestaankin huonossa kunnossa olevaa vatsaani ja kuristi kurkkua tukalassa teltassa.

Olin osannut odottaa, että reissu olisi raskas. Yllättävältä silti tuntui, että itse vuoren rinnettä ylös kiipeäminen ei ollut se raskain osuus (ainakaan tähän asti). Äärilämpötilojen jatkuva sahaus edestakaisin sekoitti kropan lämmönsäätelyn täysin, mistä seurasi kaikenlaisia odottamattomia asioita. Lisäksi tuuli, kuivuus, hiekka, suola ja korkeus varmistivat, että erilaiset kiputilat, jano, päänsärky, likaisuus, turvotus ja monet muut erilaiset hankaluudet olivat jatkuvasti läsnä. On vaikea kuvailla, kuinka pitkään jatkuva, alati voimistuva kokonaisvaltainen epämukavuus yhdistettynä korkeudessa normaalia heikommin toimivaan kehoon hiljalleen alkaa töniä sietämättömyyden rajoja.

Yritin peittää huolestumiseni, kun Heikki havahtui ja käänsi kasvonsa minuun päin. Pöhöttyneet ja punakat kasvot, kuumeisesti kimaltavat silmät ja voimaton ilme kertoivat, että kiipeilyparini voi vielä huonommin kuin minä. Aamiaisaikaa odotellessamme makasimme teltan pohjalla ja haaveilimme kaupunkiin karkaamisesta ja siitä, mitä tekisimme, jos nyt heti pääsisimme takaisin hotelliin (vaikeinta oli päättää, kumpi ensin suihku vai pitsa).

Emme olleet yksin. Sama tunnelma leijui koko tiimin yllä. Skotti Alistair totesikin, että taisimme kaikki olla yliväsyneitä: keho ja mieli olivat ihan loppu, mutta silti jokainen meistä oli yöllä valvonut tuijottamassa teltan kattoa.
Onneksi oppaamme Cristian ja Mario tiesivät täsmälleen, millä tunnelman saa kohotettua ja he olivat loihtineet meille aivan uskomattoman ihanan aamiaisen – jopa tuoreita hedelmiä on tarjolla! Innostuimme tiimin kanssa listaamaan pitsatäytteitä ja naureskellen kinastelimme siitä, mennäänkö ensin kahville, pitsalle, pihville, jäätelölle vai oluelle. Tällainen hauskanpito on äärimmäisen tärkeää tilanteessa, jossa kaikki ovat uupuneita ja kärsivät erilaisista ongelmista ja kivuista.

Aamiaisen jälkeen oli vielä hetki aikaa ennen tuulen nousua (alueella tuuli nousee ja tyyntyy lähes täsmälleen samalla kellonlyömällä joka päivä myrskyjä lukuunottamatta). Hyödynsin tyynen hetken pulahtamalla kuumaan lähteeseen. Vesi tuoksui tunkkaisen mineraaliselta ja sitä oli vain puoleen pohkeeseen asti, mutta onnesta huokaisten valuin mahdollisimman litteäksi pohjan karkeaa kiveä vasten. Suihkusta tuntui olevan sata vuotta, ja tämä oli paras mahdollinen vastine sille.

Lepopäivän laatuhetki Laguna Verden kuumassa lähteessä 4300 metrissä ennen tuulen nousua

Päivä kului rauhallisissa merkeissä. Takana oli kaksi tiukkaa kiipeilypäivää, ja huomenna alkaisi loppurutistus: nousisimme Ojos del Saladon noin 5300 metrissä sijaitsevaan basecampiin nimeltä Atacama Camp. Cristian virnistelikin lounaalla nuutuneelle seurueellemme:

– No niin, nyt kun on rentoiltu viikon verran, huomenna reissun lomaosuus on ohi ja hankala vaihe alkaa!

Iltapäivällä harjoittelimme köysitekniikoita Ojos del Saladon huiputuksen teknisempää osiota varten ja pakkasimme laukkuja. Viimeisenä iltana Laguna Verdellä mieleni oli täynnä vastentahtoisuuden ja malttamattomuuden yhdistelmää. Viikko oli ollut valtavan raskas, ja minua jopa hiukan pelotti edessä oleva koettelemus. Tuo vastentahtoisuus on minulle tuttu reaktio jännitykseen, myös muilta elämän osa-alueilta: lähes joka kerta vuorilla ennen huiputusta minulla on sama tunne kuin vaikkapa ennen ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa. Ajatuskaari on jotakuinkin tämä: “En vaan mene sinne. Ei minua jännitä tai hermostuta. Ei vaan kiinnosta. Yhtään. En vaan mene.”

Mutta kuten aina jännittävän vuoren edessä, nytkin samaan aikaan ajatussopan joukossa porisi aimo annos “jo riittää tämä harjoittelu, nyt vaan tositoimiin!” -maustetta.

30.12.2019 Ojos del Salado – Viimeinkin!

Vuoden toiseksi viimeisenä aamuna alkoi siirtymä 5300 metriin Atacama Campiin. Kun ajoimme punaisilla maastureilla upottavan hiekan halki kohti tähän asti kaukana horisontissa sijainnutta maailman korkeinta aktiivista tulivuorta, sen valtava koko realisoitui minulle:

– Holy shit, it’s HUGE!

Vieressäni uskomattoman taitavasti lähes puoleen renkaaseen upottavassa hiekassa autoa ajava Cristian purskahti nauruun. Taas sai todeta, kuinka aavikon holtittomat mittasuhteet kadottavat kaiken ymmärryksen eri asioiden kokoluokasta tai etäisyyksistä.

Camp Atacama oli vieläkin aiempia tuulisempi ja alkuun seisoin auton takana suojassa totuttelemassa uuteen jäätikön kylmyyteen tuulen piiskassa. Kivikkoinen leiri sijaitsi laakealla ja avoimella tasanteella vuoren sylissä. Yhtäkkiä meitä ympäröivät muut 6000-metriset vuoret näyttivät hiekkakakuilta. Olimme saapuneet kuningattaren valtakuntaan – kuin todisteena siitä, oli yksi valkoinen pilvi asettunut yllemme nousevan Ojos del Saladon huipun yläpuolelle.

– Kutsumme tuota ilmiötä nimellä “se corono” eli pilvi on vuoren kruunu, Cristian kertoi.

Aluksi uusi korkeus rokotti toimintakykyä kovalla kädellä. Hengittäminen oli raskasta. Painavin askelin ja hidastetuin liikkein leiriydyimme. Sitten etsimme tuulelta suojaisen kolon ja heittäydyimme maahan makaamaan. Rintakehä hapenpuutteen painon alle puristuneena tuijotin majesteetillista vuorta ihaillen. Kaiken keskellä olin onnellinen, että sain olla juuri tässä ja tunsin innostuksen havahtuvan sisälläni.

Camp Atacama, Heikin ja minun teltta etuvasemmalla

Lounaalla sain ilokseni huomata, että ruokahaluni oli ennallaan ja ahnaasti lapoin pastaa lautaselleni. Ojosille saapuminen oli tehnyt tehtävänsä motivaatiolleni, ja aloin tuntea itseni valmiiksi huiputusyritykseen. Lounaan jälkeen edessä olisi jälleen kehoa korkeuteen sopeuttava vaellus, nyt 5800 metriin. Yksimielisen vastentahtoisesti ryhmä valmistautui lähtöön, kukaan ei ollut innoissaan, kaikki olisivat halunneet levätä – mutta tämä oli vain tehtävä.

Ihminen on ihmeellinen otus! Jostain voimavarat ja hyvä tunnelma taas löytyivät, kun seuraavan kolmen tunnin ajan ryhmä kiipesi hitaasti mutta vääjäämättä rinnettä ylös. Vatsassani tuntui tuttu linkoava pahoinvointi, mutta muilta osin pienten käynnistelyvaikeuksien jälkeen vointini oli hyvä. Pieni lepo lounaan jälkeen oli tehnyt tehtävänsä. Jaksoin siis hyvin nousta tuulista rinnettä upottavassa hiekassa ryhmän tahdissa. Myös vaisu ja huonovointisen näköinen Heikki piristyi matkan edetessä, ja tauolla kääntöpaikallamme 5583 metrissä keskustelimme jo innolla huiputuksesta.

Taukopaikalla 5853 m – maastoautoreitti ylettää vuorella jopa 5900 metriin

Illalla päivällisellä keskustelu kääntyi huomiseen uuden vuoden aattoon. Alkuperäisistä (alle 4000 metrissä tehdyissä) suunnitelmissamme olimme päättäneet juhlia vuoden vaihtumista jokaisen ryhmäläisen mantereen aikavyöhykkeen mukaan. Mutta nyt “bilehileitä” oli vähemmän ilmoilla: joka ilta olimme olleet makuupusseissa kello 21 mennessä. Kukaan ei ollut halukas luopumaan arvokkaasta yöunesta vuoden vaihtumisen vuoksi. Niinpä päätimme juhlistaa hetkeä Suomen aikavyöhykkeen mukaan, joka olisi sopivasti juuri päivällisen ajankohta.

Päivällisen aikana saimme päivitetyn säätiedotteen, joka lupasi entisestään kylmenevää säätä. Pakkaslukemat olisivat parikymmenen hujakoilla ja yhdistettynä aina lähes myrskylukemissa olevaan tuuleen, se on melkoinen kylmyys.
Jatkuva seuralaiseni, vatsakipu, oli äitynyt kovaksi kramppailuksi, ja heti kun mahdollista, ryömin lepäämään teltan suojiin. Kuin vahvistuksena oppaiden antamalle pakkasvaroitukselle, tuuli oli äitynyt kovaksi ja teltassa oli todella vilpoisat oltavat. Yritin pussin sisällä kiertyä kerälle helpottaakseni tuskaisesti kouristelevaa vatsaani ja ottaa muutaman hanskanlämmittimen auttamaan pussin lämmityksessä. Mutta turhaan. Hanskanlämmittimet toimivat reagoimalla hapen kanssa ja näissä korkeuksissa happea oli niin vähän, että lämmittimet eivät enää toimineet. Niinpä vain lisäsin vaatetta ja painauduin rohisevasti hengittävän Heikin selkää vasten lämpöä etsien ja toivoin kouristelun helpottavan yön aikana. Viimeinen, mitä muistan kuulleeni ulvovan tuulen joukosta, oli floridalaisen ultrajuoksija Patrickin väsynyt ja ärtynyt kommentti:

– Onpas paskamaisen kylmä. Tämänkin vielä. Mistä menee bussi takaisin kaupunkiin?

Barrancas Blancas – huippupäivä ja pako sähkömyrskystä

By Janiina

On February 9, 2020

In Atacama, Barrancas Blancas, Chile, Etelä-Amerikka, Laguna Verde

Herätyskello pirahti aamuyön pimeydessä merkiksi siitä, että oli aika lähteä tavoittelemaan Barrancas Blancas -tulivuoren 6050 metrissä sijaitsevaa huippua. Tunnustelin vointiani, mutta vaikka oloni oli selkeästi edellistä päivää parempi, eilisen ikävä kokemus oli niin kirkkaana mielessä, että sain itseni kiinni etsimästä syitä olla lähtemättä edes yrittämään.
Otsalampun valossa vilkaisu kiipeilypariini riitti kertomaan, että toisella puolella pientä telttaamme tilanne ei ollut juuri parempi. Heikin silmät olivat uupuneet ja kasvot turvonneet. Hän ei ollut juurikaan nukkunut ja istui tyhjä ilme kasvoillaan teltan ovea tuijottaen.
Emme montaa sanaa vaihtaneet raapiessamme nahkeat ja hiekkaiset vaatteet yllemme ja kasatessamme varusteet reppuihin.

Aamiaisella vastassa oli lopen uupunut tiimi. Hassua kuitenkin oli, että juuri kaikkien yhteen ääneen avoimesti toteama väsymys ja haluttomuus lähteä kiipeämään oli se, joka valoi minuun rohkeutta ja halua jatkaa. En ollut yksin tunteideni kanssa. Jos Mount Everestillä ja maailman muilla suurilla vuorilla kiivenneetkään eivät olleet täysissä voimissa ja motivaation aallonharjalla, ehkä minunkin oli ihan ok olla väsynyt. Huonovointisuuden aallot pyyhkivät edelleen ylitseni aina silloin tällöin ja varmistin Cristianilta, miten tilanne hoidetaan, jos joutuisin keskeyttämään. Oman keskeytyksen käsittely olisi kurjaa jo pelkiltäänkin, ja en taatusti halunnut sen vaikuttavan muuhun tiimiin. Cristianin luvattua, ettei minun mahdollinen epäonnistumiseni vaikuttaisi tänään muiden huiputusmahdollisuuksiin, tein oman hiljaisen päätökseni huiputukseen sitoutumisesta ja nousin pöydästä valmistautuakseni lähtöön.

Minuun suuren vaikutuksen kiipeilykokemuksillaan tehnyt Fredrik on kiivennyt monia maailman syrjäisiä vuoria erittäin haastavissa olosuhteissa. Vaitonainen ruotsalainen ei pyytämättä tarinoitaan jakanut, mutta kahden kesken kysyttäessä kyllä kertoi avoimesti reissuistaan. Nyt hän ilmestyi viereeni, kun sinimustassa aamuyössä seisoin tuijottamassa Laguna Verden suolajärven selälle.

– Joskus on todella vaikeaa muistaa, miksi nämä paikat valitsee aurinkorannan sijaan. Välillä on vielä hankalampi keksiä syitä nousta teltasta juuri tänä aamuna, ruotsalainen puuskahti ja hieraisi kasvojaan väsyneenä. Hymyilin pimeyteen sanojen oudosti reipastamana ja totesin virnistäen:

– Ja silti valitsemme näin – joka kerta! Joko olemme hulluja tai sitten tämä sen ponnistuksen arvoista.

– Luultavasti vähän molempia! Fredrik vastasi virnistykseeni ja piristyneinä kiipesimme maastoautoon, jolla siirtyisimme puolen tunnin ajomatkan leiristä Barrancas Blancasin huiputusreitin alkupisteeseen.

Aurinko alkoi nousta matkan aikana. Heikki ja Fredrik nukkuivat takapenkillä, minä olin liian levoton nukahtaakseni. Kuten aina, auringonnousu toi muassaan toivon, ja puoli tuntia myöhemmin astuessani ensi askeleet vuoren rinteellä, mieleni oli jo valoisampi.

Barrancas Blancas on kaunis tulivuori, jonka kraaterista puuttuu osa kauan sitten tapahtuneen räjähdyksen seurauksena (siitä tulee muuten mieleen vuonna 2017 kiivetty Mount Meru -tulivuori Tansaniassa. Se tarina alkaa täältä: Leopardikuume iskee jouluna – Mount Merun lähestyminen).

Kiipeäisimme Barrancas Blancasin kraaterin repeämiskohdasta reunaa ylös ja lähes 6000 metriin päästyämme, kiertäisimme puolikkaan kehän kraaterin reunuksen korkeimmalle kohdalle. Cristian varoitti, että edessä oli raskas päivä:

– Nousu kraaterin reunukselle on todella rankka, ja vaikka reunusta kiertäessä emme enää nouse jyrkästi, olemme jo 6000 metrissä ja liikkuminen on raskasta. Reitti on raskas myös psyykisesti, sillä valehuippuja on neljä. Pysykää sitkeinä!

Auringonnousut salpasivat hengen joka aamu

Barrancas Blancas todella otti heti luulot pois. Kraaterin repeämäkohdasta alkanut nousu oli alusta asti niin jyrkkä, että ryhmä sai ponnistella tosissaan. Aurinko oli tietenkin tuonut toivon lisäksi muassaan myös kuumuuden, ja jo ensimmäisen tunnin aikana olimme taas tuttuun tapaan hiestä märkiä.

Kehoni tuntui kestävän nousua kohtuullisen hyvin. Raskaalta meno tuntui, mutta ei kohtuuttomalta, ja pysyin ryhmän rauhallisessa tahdissa. Tahdonvoimani kuitenkin oli kateissa, ja aamun tunnit kuluivat loputtoman päänsisäisen kaupankäynnin parissa. Yritin taivutella itseäni vuoroin jatkamaan ja vuoroin lopettamaan, enkä oikein edes itse tiennyt, kumpaa ääntä halusin seurata. Mutta hyvää tuossa hiljaisessa keskustelussa itseni kanssa oli se, että aika kului sen parissa varsin nopeasti. Myös Heikki oli paljon vaisumpi kuin normaalisti. Hiljaisen yhteisymmärryksen vallitessa ponnistelimme peräkkäin ylös yksitoikkoisen tutulta tuntuvaa, Atacaman vuorille tyypillistä valuttavaa hiekkarinnettä.

Vaikka hiekan ja kivien loputon laavamainen sekoitus vaihtelemattomuudessaan hiveli välillä ärsytyskynnystä, tämä vuori oli toisenlainen kuin edelliset. Lähes koko reitti huipulle asti oli jatkuvasti silmiemme edessä, ja aamun pitkien tuntien aikana kraaterin karhean reunuksen profiili pastellitaivasta vasten painui lähtemättömästi mieleeni. Myös horisontissa silloin tällöin vilahtava Ojos del Salado piristi kummasti mieltä ja muistutti, miksi olin täällä. Jälleen kerran saattoi todeta, kuinka hyvä tiimihenki tuo kiipeilyyn iloa. Vaikka kiivetessä kukaan ei juurikaan jaksanut puhua, lyhyillä tauoilla vallitsi rento ja huumorintäytteinen tunnelma.

Parin tunnin kuluttua, ensimmäisellä pidemmällä tauolla istuin kasvot käännettyinä kohti kauempana kimmeltävää Laguna Verden suolajärveä. Heikki torkkui vieressäni hiljaisena ja ryhti hiukan lysyssä. Vedin henkeä ja tunnustin:

– Kuule, taitaa olla, etten pääse tänään ylös asti. Olo on vetämätön eilisen jäljiltä, ja vatsa on aina vaan kipeä. Mutta jos olen ihan rehellinen, pahin ongelma taitaa olla korvien välissä: eilinen kokemus oli niin hirveä, että se taisi viedä tahdonvoimani. Jos haluan onnistua Ojosilla, minun pitää korjata se.

Kiipeilyparini nosti katseensa ja nyökkäsi myöntäen:

– Minäkin olen ihan loppu.

Päätimme ottaa tavoitteeksi kraaterin reunalla 5700 metrissä sijaitsevan satulan. Se olisi meille uusi korkeus ja samalla reilusti yli edellisen päivän nousun. Sen jälkeen voisimme päättää yksi pätkä kerrallaan, jatketaanko.

Jyrkkä nousu jatkui. Aina välillä luulimme seuraavan kivikon takana olevan hiukan loivempi osuus – joka kerta olimme väärässä. Itse asiassa vuoren muodosta johtuen koko reitin näkyminen olikin ollut harhaluulo. Saapuessamme 5500 metriin, kivikon takaa paljastuikin, ettei välitavoitteeksi asetettu 5700 metrin satulaharjanne ollutkaan tunnin matkan päässä. Juuri ennen satulaharjannetta kraateri teki vasemmalle jyrkän lenkin, joka lisäsi kiipeilymatkaa toista tuntia. Toisaalta, onni onnettomuudessa; jos olisin tiennyt tuosta ylimääräisestä koukerosta ennen kuin se yllättäen pöllähti eteeni, olisin saattanut luovuttaa. Nyt olimme jo niin lähellä, ettei enää oikein voinut antaa periksi!

Viimeisellä, kraaterin sisäpintaa pitkin kohti satulaa kulkevalla vaakareitillä (traversella) jättäydyin viimeiseksi, sillä tunsin vauhtini alkavan hidastua. Vatsassa mylläsi taas voimakkaammin, ja raajat tuntuivat heikoilta. Traverse oli kuitenkin jännittävä kiemurrellessaan kivikossa ja paikotellen hyvinkin ilmavissa paikoissa. Alle metrin levyisellä polulla toisella puolellamme oli rouhea kiviseinä, toisella pitkä pudotus kraaterin pohjalle. Traversen aikana nousu oli muita osioita loivempaa ja lopulta pysyin kuin pysyinkin hyvin tiimin mukana.

Tauko uudessa korkeudessa ja henkinen taistelu jatkamispäätöksen kanssa.

Ja sitten olimme perillä. Korkeammalla kuin olin koskaan aiemmin ollut, 5700 metrissä! Istahdimme tuulisen satulan reunamalle ja katselimme hiljaisina kuumassa väreilevässä auringossa kylpevää aavikkovuoristoa. Tätä päivää vahvasti sävyttäneen harmaan mielialan alta tunsin esiin pulahtavan ilon kuplan ja hymyilin kiipeilyparilleni. Hän vastasi hymyyni väsyneesti ja olen varma, että ajattelimme samoin. Me olimme saavuttanut välitavoitteemme, tästä eteenpäin kaikki olisi plussaa!

Päättäväinen tankkaus vastentahtoiseen vatsaan ja olin valmis yrittämään myös seuraavan pätkän. Edessä oli reitin vaikein ja jyrkin osuus: nousu kovassa tuulessa todella jyrkkää polkua kraaterin reunukselle. Jos sen nousun pääsisi, loppumatka olisi loivempaa ja polveilevampaa polkua valehuippujen ohi – vaikka toki yli 6000 metrissä sekään ei sunnuntaikävely olisi. Jos kuitenkin pääsisin sinne asti, minulla olisi mahdollisuus huiputtaa. Jos taas en, en ainakaan olisi luovuttanut nyt, kun olin juuri tankannut ja jaksoin sillä hetkellä jopa hymyillä!

Super Mario päivätorkuilla 5700 metrissä

Käännyin Cristianin puoleen ja kysyin, saisinko kiivetä hiukan jäljessä Marion kanssa. Luvan saatuani asettauduin kolmen hengen jonomme keskimmäiseksi Marion ja Heikin keskelle ja matka jatkui.

Luulen, että Marion kanssa jäljessä kiipeäminen oli reissun paras idea. Pieni bolivialainen aloitti todella rauhallisen keinuvan etenemisen, ja seurasin häntä asettaen kenkäni täsmälleen hänen askeliinsa. Välillä hän pysähtyi antaakseen meille neuvoja hengityksen ja rytmin suhteen sekä kannustaakseen meitä. Pidempiä pysähdyksiä emme tehneet, vain noita muutaman henkäisyn mittaisia seisahduksia. Ruoka ja oikea rytmi tekivät tehtävänsä. Jyrkkä nousu meni paljon helpommin kuin olin pelännyt. Hidas vauhti sopi myös Heikille, joka tuntui entistä väsyneemmältä ja pysähtyi aina välillä huohottamaan. Harjanteelle noustessamme askel oli raskas ja liikuimme kuin hidastetussa elokuvassa – mutta hei, olimme 5900 metrin korkeudessa merenpinnasta!

Kraaterin reunalle saapuessamme tuuli oli noussut kovaksi ja pilvet hiipineet ympärillemme. Yhtäkkiä ympärillämme puhkesi lumimyräkkä. Tuuli ulvoi raivokkaasti ja piiskasi meitä ruoskamaisesti teräväsakaraisilla lumihiutaleilla. Nopean vaatteiden lisäyksen jälkeen jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin alati kovenevassa myräkässä. Kuljimme etukumarassa viimaa vältellen, ja pidin katseeni kiinni noin kymmenen minuutin päässä edessämme kulkevassa eturyhmässä.

Kello 13.25 olimme melkein perillä. Tuuli hukutti sisäänsä kaiken. Oli valtavan kylmä. Hengitys kulki vaivalloisena huohotuksena. Jalkaterät ja kädet tuntuivat välillä kihelmöivän ja välillä menivät tunnottomiksi. Sitten kihelmöinti siirtyi oudosti myös päälakeeni, kuin sataisi rakeita tai joku koputtelisi päätäni sormenpäillään.

Seisahduin huohottaen katsomaan edellä kulkevia ja näin heidän pysähtyneen. Hetken luulin heidän saapuneen perille, sillä huippu oli ihan suoraan heidän edessään, ja etäältä oli vaikea nähdä lumiviiman läpi kunnolla. Heikki tarkisti korkeuden ja hänen kellonsa mukaan olimme 5960 metrissä. He eivät olleet huipulla, vaan huippu oli vasta seuraava kohouma heidän edessään.

Yhtäkkiä eturyhmä kääntyi ympäri ja lähti tulemaan meitä kohti. Epäuskoisina katsoimme toisiimme, kävivätkö he sittenkin jo huipulla? Kun katsoin uudelleen, huomasin jotain omituista: he juoksivat! Kaikki kompuroivat meitä kohti kuin hidastetussa elokuvassa, ja Cristian huitoi samalla vimmatusti.

Käännyin katsomaan ensin parhaillaan takkinsa vetoketjua säätävää Mariota, sitten takaisin Cristiania ja lopulta ohuen ilman hidastamat aivoni oivalsivat hänen huitomansa merkin. Juostessaan hän pyöritti kättään päänsä yläpuolella ympyrän muodossa takaisin kääntymisen merkiksi.

– Mario! He wants us to turn back!

Mario kääntyi katsomaan meitä kohti juoksevaa, villisti huitovaa Cristiania. Samalla hetkellä tuuli toi mukanaan miehen karjunnan:

– RUN!!! Electric storm!

Karjahdus havahdutti meidät toimintaan. Käännyimme ympäri, hankkiuduimme nopeasti eroon sauvoista, avasimme kantamusten kiinnitysklipsit, jotta voisimme tarvittaessa heittää laukut pois – ja juoksimme.
Hetkeksi addrenaliini pyyhki ohuen ilman painot pois lihaksistani ja väsymyksen kehostani, avasi tukkoiset ajatukset ja sysäsi syrjään pahoinvoinnin. Juoksimme rinnettä alas niin lujaa kuin kaatumatta oli mahdollista. Ensin myräkkä tuntui hetkellisesti yltyvän ympärillämme, mutta päästyämme ulos huipun ympärille kietoutuneen ukkospilven sisältä, alkoi pyörteilevä tuuli viimein irrottaa kolkkoja, rätiseviä sormiaan takkiemme liepeistä.

Pakoreittimme sukelsi reunukselta suoraan alas kraaterin sisäpintaa. En muista ajatelleeni paljoakaan juostessamme alamäkeen. Heikki tuntui jäävän aavistuksen jälkeen minusta, ja kun pysähdyin häntä odottamaan, murisi hän vihaisia vastauksia hoputuksiini.

Viisisataa vertikaalimetriä juostuamme oppaat arvelivat meidän olevan suhteellisen turvassa ja saatoimme hidastaa tahtia puolijuoksua muistuttavaksi kävelyksi. Kraaterin sisäpinnan upottava hiekka oli kuin tahmea, valuttava suo. Ylöspäin kiipeäminen olisi ollut aivan mahdotonta. Alas tullessa eteneminen oli takkuilevaa, mutta mahdollista ja pakottauduin rentouttamaan sääreni. Joustavin polvin saatoin hyödyntää liukuvaa hiekkaa jokaisen askeleen loppuliukuna.

Äskeisen jännitysnäytelmän väliaikainen energialataus kohisi vielä suonissani, ja yhtäkkiä oloni oli virkeä. Mutta Heikin kohdalla pakomatka oli toiminut toisin: Kiipeilyparini eräs suuri vahvuus on valtava itsekuri. Hän pystyy pelkällä tahdonvoimalla jatkamaan kauan sen jälkeen, kun muut ovat antaneet periksi. Hän jaksaa hymyillä ja kannustaa muita silloinkin, kun on itse aivan uupunut. Se on upeaa ja ihailtavaa. (Ja myönnän, että joskus se vähän raivostuttaa. Mutta se ei johdu hänestä, vaan on puhtaasti minun lapsellisuuttani ja nolostumistani omien voimavarojeni rajallisuudesta.)

Mutta tuo sama itsekuri myös välillä rakentaa hänelle ansan. Sillä joskus minun on vaikea huomata, että hän ei voi hyvin. Tai että hän on aivan voimiensa äärirajoilla.
Viimeiset nousuhetket olivat olleet Heikille silminnähden raskaita. Tiesin hänen olevan todella väsynyt. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat harmaat. Hän kertoi, että “päässä heittää”, ja hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Heti kun mahdollista, hän kaivoi sauvat repustaan ja voimakkaasti niihin nojaten laskeutui hitaasti vuorta alas.

Asetuin yhteiseen tahtiin ja rauhallisesti jatkoimme matkaa upottavassa hiekkauomassa. Tiedän myös, että väkivahva kiipeilyparini on rajansa tullessa vastaan kuin haavoitettu villieläin. Hän ei halua ryhmän huomiota eikä hössötystä ympärilleen. Nyt ei ollut puheiden aika, vaan piti päästä takaisin leiriin, jossa voisimme levätä ja tarkastaa tilanteen. Niinpä tarjosin juotavaa, välipalaa ja käteni, johon hän tarttui ja puristi sormiani hiljaa.

Pitkän laskeutumisen viimein päätyttyä heittäydyin autojen viereen maahan istumaan kasvot kohti Barrancas Blancasin huippua käännettyinä. Väsymyksen vyöryessä takaisin kehooni tunsin raivokkaan pettymyksen raatelevan mieltäni: Mario oli paluumatkalla arvellut, että olisimme olleet huipulla seuraavan 20 minuutin kuluessa. Olin jo nähnyt huipun, se oli niin lähellä, että olisin voinut melkein ojentaa käteni ja koskettaa sitä. Se olisi ollut ensimmäinen yli 6000 metrin huippuni, ja ensimmäinen kertani yli 6000 metrissä ylipäätään.
– Mutta aivan juuri ennen uuden tuhatluvun saavuttamista olimme joutuneet pakenemaan suinpäin vuorelta!

Siinä istuessani hiekassa, joka oli sään muututtua harmaaksi menettänyt kaikki sadat sävynsä ja haalistunut tuhkanväriseksi soraksi, sukelsin sekunniksi pettymyksen suohon. Mutta sitten käänsin katseeni huipusta kiipeilyryhmän jäseniin, jotka retkottivat ympärilläni väsyneinä hiekalla. Vaikka virallisesti en voi Barrancas Blancasia huiputettujen listalleni lisätä, en tuon hetken jälkeen ole tuntenut pisaraakaan harmitusta. Barrancas Blancas -huiputusyrityksestämme menestyksekkään tekee se, että meistä jokainen pääsi vuorelta alas tilanteessa, joka olisi helposti voinut muuttua hyvin toisenlaiseksi.
Huokaisin ja tartuin kiipeilypariani kädestä. Olimme turvassa.

Kuolleet muulit ja soturin vatsahapot

By Janiina

On February 2, 2020

In Atacama, Chile, Etelä-Amerikka, Mulas Muertas

Jyskyttävä päänsärky herätti minut seuraavaan aamuun. Olin nukkunut koko yön heräämättä, mutta se ei ole riittänyt palautumiseen. Lihakset tuntuivat aroilta ja voimattomilta. Sain tuskin itseni pysymään hereillä aamiaisen ajan. Haluttoman ruokailun jälkeen ryömin takaisin makuupussiini ja nukuin, kunnes oli aika hyvästellä Laguna Santa Rosa, pakata varusteet punaisiin maastureihin ja kiitää hiekka pöllyten kuivuneen joen pohjaan muodostunutta tietä kohti matkan seuraavaa etappia: 4300 metrissä sijaitsevan Laguna Verde -suolajärven rannalla sijaitsevaa leiripaikkaa.

– Laguna Santa Rosa oli se suojaisa leiri, Laguna Verdellä varautukaa entistä kovempaan tuuleen, varoitti Cristian.

Nuokuin koko ajomatkan poski auton ikkunaa vasten ja yritin pitää kasvojeni ilmeet kurissa oppaiden innostuessa ajamaan kilpaa upottavassa hiekassa. Puristin huuleni tiukasti yhteen, sillä aidosti epäilin, että töyssyisessä menossa vatsassani vellova oksennus saattaisi loiskua suupielistäni, jos en pitäisi varaani.

Jos olin ollut huonovointinen Santa Rosan 3800 metrissä, oloni vain heikkeni maastureiden kiivetessä auringossa sädehtivien hiekkadyynien kylkiä yli neljääntuhanteen metriin merenpinnan korkeudesta. Kieltäydyin ajattelemasta huomista akklimatisoitumisnousua 5300 metriin Mulas Muertas -tulivuorella (“Kuolleet Muulit”). Askel kerrallaan. Murehtisin sitä myöhemmin, nyt oli selvittävä tästä päivästä.

Laguna Verden leirin pellin palasista koottu autiomaja

Laguna Verden leiripaikka oli kivinen tasanne vielä Laguna Santa Rosaa suuremman ja jos mahdollista, vieläkin turkoosimman suolajärven rannalla. Paikka oli ennen vanhaan toiminut karjanomistajien kauppapaikkana. Olosuhteista kertoi rujoa kieltä sisäänajotien varressa makaava kuolleen lehmän ruho. Ruho oli maannut paikallaan vuosikausia ja vaikka puuma oli käynyt hakemassa siitä osansa, suola ja aurinko olivat säilöneet loppuosan siitä pelottavan elävän näköiseksi.

– Karjakauppiaat vaihtoivat täällä lehmiä, ja ilmeisesti yksi jäi jälkeen. Karun näköinen ruho on kuin vertauskuva sille, että täällä ei selviä hengissä mikään. Olosuhteet ovat liian kovat, ja juomavettä ei ole pisaraakaan, Cristian totesi.

Laguna Verde oli ristiriitaisuuksien paikka. Yhtenä hetkenä leiripaikkaa ympäröivät vaaleat kiviseinämät tekivät siitä tulikuuman pätsin, seuraavaksi vuorilta syöksyvä tuuli muutti leirikuopan hiekan ja suolan täyteiseksi viiltäväviimaiseksi hornankattilaksi.
Suolajärvi oli niin kylmä, että luita vihloi, kun astuin nilkkoja myöten veteen – ihan vieressä rannassa olevien kuumien lähteiden mineraaliselta tuoksuva vesi taas poltteli ihoa. Lupasin itselleni, että tulevina päivinä vielä lämmittelisin noissa luonnonaltaissa. Mutta nyt olin aivan liian tuskainen, uupunut ja huonovointinen jaksaakseni edes miettiä mitään muuta kuin teltan pystyyn saamista ja nukkumista.

Leirin pystytyksen ja lounaan jälkeen kaaduin suoraan auringon poltteessa pätsiksi muuttuneeseen telttaan, piittaamatta ilman tukaluudesta tai vaatteitani ja ihoani peittävästä valkoisesta hiekan ja suolan muodostamasta tahmeasta kestopölystä. Nappasin särkylääkettä ja nukuin halki iltapäivän.

Laguna Verden leirimme, etualalla mineraalinen kuuma lähde,
joita suolajärven edustalta löytyi useita

Päivällisellä en ollut ainoa väsynyt. Kukaan ei asiaa erikseen puheeksi ottanut, mutta yleensä hilpeä seurueemme lapioi pastaa suuhunsa vaiteliaana ja jutteli harvakseltaan vakavaan sävyyn seuraavien kahden päivän koitoksista: huomenna tavoitteena olisi kiivetä akklimatisaationousu viereisellä Mulas Muertas -vuorella 5300 metriin. Seuraavana päivänä jo tavoittelisimme Barrancas Blancas (suom. Valkoiset Jyrkänteet) -huippua, joka sijaitsee 6050 metrissä.

Päivällisen jälkeen raahustin tuulessa takaisin telttaan ja mietin synkkänä edessä olevia päiviä. Olin ollut koko päivän heikko, joten toiveeni eivät olleet korkealla. Viimeisenä ennen kuin nukahdin telttakankaan läpätykseen iltatuulessa, lupasin itselleni ottaa rauhassa huomenna. Jos tuntuisi liian pahalta, antaisin periksi, palaisin ajoissa leiriin ja keräisin voimia seuraavan päivän huiputukseen.
No, kuinka sitten kävikään…

27.12. Mulas Muertas

Astuin Kuolleiden Muulien vuoren polulle aamuauringossa ja yritin rohkaista itseäni. Vatsa oli edelleen sekaisin, väsytti ja päätä särki, mutta muuten olo oli hiukan parempi kuin eilen.

“Nelisen tuntia ylös 5300 metriin ja sitten äkkiä alas takaisin nukkumaan,” rohkaisin itseäni, mutta kiipeilymotivaatiota sai tänä aamuna etsiä.

Mulas Muertas -kiipeilyn aikana näimme auringonkehrän, jonka kaltaista en ole koskaan aiemmin nähnyt. Alueen inkoista polveutuvat sanovat voimakkaan auringonkehrän ennustavan myrskyä.

Ryhmä liikkui rauhalliseen tahtiin, ja muutkin vaikuttivat edelleen väsyneiltä. Etsin keinuvan kävelyrytmin, sukelsin omaan ajatuskuplaani, ja pysyin siellä koko aamupäivän. Muutamaa Heikin kanssa vaihdettua ajatusta lukuunottamatta tuijotin tiukasti edessä kävelevän Fredrikin kantapäitä ja keskityin ottamaan yhden askeleen kerrallaan.

Kiipeilyreitti muistutti jokseenkin paljon Siete Hermanasin valuttavaa hiekkapolkua: askel eteen ja turhauttava puolen askeleen valuminen takaisin alaspäin upottavassa hiekassa. Maisema ei olisi voinut olla kauniimpi: smaragdinvärinen järvi ja sen takana ylväs 6000 metriin nouseva, täydellisen kartion muotoinen, punamustakylkinen Laguna Verde -tulivuori, jonka mukaan koko alue on nimetty. Pysähtyessämme nopeille juomatauoille noin tunnin välein, silmäilin hiukan näkymää, mutta totta puhuakseni tuona päivänä maisemia enemmän minua kiinnosti vain päästä tavoitteeseen – ja nopeasti takaisin alas nukkumaan.
– Mitä haaskuuta, näin jälkikäteen ajatellen!

Ryhmä aamupäivän tauolla noin 4500 metrissä

Kuumuus hautoi ympärillämme, ja yritin parhaani mukaan juoda, vaikka vatsassa vellova paha olo tuntui sulkeneen hiekasta rohisevan kurkkuni kokonaan. 5000 metriin asti matka sujui kohtuullisen hyvin, vaikkakaan kiipeilyn nautinnosta ei juuri voinut puhua.

Viimeisellä tauolla olin niin väsyksissä, että nukahdin taukopaikan kiville, ja matkan taas jatkuessa tilanne ei ollut parantunut. Oksennus nousi väkisin kurkkuun, ja tahtini hidastui. Edessä kiipeävän Fredrikin selkä alkoi loitota, ja tunnin kuluttua koko muu ryhmä oli ohittanut minut. Raahustin mitään puhumatta voimakkaassa etukumarassa rinnettä ylös, uskolliset Heikki ja Mario seuranani.

Viimeinen taukopaikka reilussa 5100 metrissä ennen loppupuristusta

Viimeisen tunnin kuljin pysähdellen aina välillä nielemään suuhun nousseita vatsahappoja. Juominen ei enää tahtonut onnistua, ja päänsärky oli niin kova, että aurinkolasien takanakin pidin kumpaakin silmää vuorotellen kiinni. Mutta periksi en halunnut antaa, olimme jo niin lähellä. Heikki ja Mario vakuuttivat, että kiire ei ollut, vaan voisin edetä omassa tahdissani. Niin minä sitten kaakersin metri toisensa jälkeen eteenpäin, pysähdyin välillä, hengitin syvään, kyökin ja koetin olla oksentamatta. Tuuli nousi taas, mutta tällä kertaa se ei ollut yhtä voimakas kuin Siete Hermanasilla. Sen kylmä piiska kasvoilla helpotti hiukan huonoa oloani.

Olin juuri nostanut katseeni sanoakseni kumppaneilleni, etten jaksaisi enää, kun vilkaisin ylemmäs rinteelle ja huomasin ryhmän pysähtyneen. He eivät olleet siellä odottamassa minua, vaan 5300 metrin kääntöpaikka oli parin sadan metrin päässä! Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:

– Kyllä minä tämän teen.

Ja sitten tein sen. Askel kerrallaan, välillä pysähdyin nojaamaan sauvoihini ja yökin vatsahappoja kivikkoon. Mutta noin kello 13 lopulta saavuin kääntöpaikalle, kivistä rakennetun tuulelta suojaavan seinämän luo. Putosin lähimmän kiven taakse polvilleni, yritin oksentaa, mutta mitään ei tullut. Tovin yökittyäni, kompuroin ryhmän reunamille, asetuin kiville ja pakotin itseni syömään ja juomaan hiukan. Sen jälkeen vajosin kivien taakse ja nukahdin.

Heikki herätti minut varovasti tuntia myöhemmin, kun oli aika lähteä takaisin. Hiljaisella äänellä sanoin pääoppaallemme joutuvani tulemaan alas hiukan ryhmää hitaammin. Opas hymyili rohkaisevasti:

– No worries, no rush!

Ryhmä lähti alaspäin Marion johdolla, ja Cristian jäi Heikin kanssa astelemaan samassa tahdissa kanssani. Hitaasti, kovin hitaasti matka eteni. Koetin reipastaa välillä askellusta – en, koska olisin voinut paremmin, vaan koska halusin jo pois tuolta perkeleen hiekkakasalta. Mutta joka kerta, kun tiivistin askeliani, menetin varmuuteni ja aloin kompastella. Joten vaikka rinne oli tasainen ja vailla vaaranpaikkoja, oli parempi tampata alaspäin hitaasti kuin nitkauttaa nilkka kompuroidessa. Miehet tarjoutuivat vuoroin ottamaan reppuni, mutta olin ehdoton:

– Cristian, kiitos, mutta kannan itse laukkuni. Olin jo eilen huonovointinen, mutta se on nyt vaan tämä korkeus. Pärjään kyllä, ja huomenna on parempi päivä.

En tiedä, kauanko paluumatka kesti, mutta jos minulta kysytään, se tuntui viikoilta. Leiriin päästyämme kaaduin suoraan telttaan, join runsaasti vettä, otin lääkettä ja nukahdin. Minulla on hämärä muistikuva siitä, kun Heikki yritti maanitella minua välipalalle, mutta en kertakaikkiaan jaksanut liikkua.

Päivällisaikaan kuitenkin sain itseni ylös ja raahustin messitelttaan. Liikutuksen kyyneleet nousivat silmiini, kun koko ryhmä tervehti minua ilahtuneena. Oppaat seurasivat silmä kovana syömistäni, ja tenttasivat muunkin tiimin vointia. Kaikki olivat kalpeita, valittivat uupumusta ja päänsärkyä, mutta muilta osin tilanne vaikutti olevan kunnossa.
Kun hämärässä teltassa katselin Heikkiä, huomasin myös kiipeilyparini kasvojen olevan turvonneet ja silmissä oli väsymystä. Nyt nolottaa myöntää, mutta minua hävetti olla ainoa, jonka nousu oli ollut niin vaikea, ja tunsin pisaran itsekästä helpotusta, kun muistakin näki, että rutistus oli ottanut voimille.

Nousin pöydästä heti ruokailun jälkeen ja anteeksi pyytäen sanoin lähteväni keräämään voimia huomista Barrancas Blancas -huiputusyritystä varten. Sain vielä mahtavalta ryhmältämme sellaisen rohkaisujen ryöpyn, että pelkästään niiden voimalla minun pitäisi päästä huomenna 6050 metriin. Viimeisenä messiteltan ovella Patrick pysäytti minut, puristi minua olkapäästä ja sanoi:

Mulas Muertas -päivän ainoa kuva, jonka jaksoin ottaa itsestäni. Häikäisevistä maisemista huolimatta hymyä ei irronnut edes päivän alkuvaiheessa – sen verran huonovointinen olin.

– You are a true warrior.
Nuo sanat kaikuivat mielessäni pimenevässä illassa, kun koetin etsiä sydämestäni motivaatiota seuraavan päivän koitokseen. Voisin asiaa kaunistella, mutta totuus on, että tämä teltassa makaava surkea soturi ei koko yönä halunnut mitään muuta kuin päästä kotiin.

Siete Hermanas – huippupäivä

By Janiina

On January 26, 2020

In Atacama, Chile, Etelä-Amerikka, Laguna Santa Rosa, Siete Hermanas

Kuumuus kiertyi ympärilleni tukalaksi peitoksi. Jokainen auringon laserin lailla polttavilta säteille altistuva ihokaistale kärventyisi muutamassa minuutissa punaiseksi, ja vuolaana virtaavat hikinorot pesivät sujuvasti pois jokaisen pisaran aurinkorasvaa. Ainoa mahdollisuus oli piiloutua mahdollisimman kattavasti vaatteiden suojaan: hanskat, puhvihuivit peittivät käsiä, niskaa, kaulaa ja kasvoja. Tiukasti silmät joka puolelta suojaavia aurinkolaseja ei päiväsaikaan kannattanut ottaa pois kuin varjossa. Huivi tai hattu piti laskea aurinkolasien yläreunan yli sillä jokainen pisara otsalle levitettyä aurinkorasvaa oli hetkessä valunut kirvelevänä vanana silmiini.

Nimesimme pian tiimimme “Team Intelligent” – huumorin tasolla saattoi olla tekemistä asian kanssa

Olin hiestä märkä ja jo tunnin kuluttua lähdöstä kohti Siete Hermasin huippua huolissani veden riittävyydestä. Jatkuva hikoilu, pöllyävä hiekka ja suolainen tuuli synnyttivät jatkuvan janon tunteen. Minä sopeudun kuumuuteen suhteellisen hyvin, mutta tämä tuntui jo aika tiukalta. Mietiskelin, kuinkahan kuumaverinen ja nopean aineenvaihdunnan omaava kiipeilyparini Heikki jakseli? Hän kuitenkin käveli kymmenisen metriä takanani ja kalloni sisällä tykyttävä päänsärky pysäytti halun yrittää huutaa kysymykseni hänelle ympärillä viheltävän tuulen yli.

Lähtiessämme liikkeelle kahdeksan korvilla aamulla, kuumuus oli vielä tuntunut siedettävältä. Ensimmäisen tunnin tiimi jaksoi jutustella tallustaessamme hitaasti hiekkaista polkua ylämäkeen. Mutta rutikuivan, kuuman ilman kietoessa karheaa vilttiään yhä tiiviimmin ympärillemme, puhe vaimeni ja nyt kuului enää tasainen huohotus. Jokaisella meistä korkeus tuntui jo liikkeelle lähtiessä ja nyt yhdistettynä alati nousevaan lämpötilaan, vaikutukset tuntuivat kertautuvan.

Vatsassani tuntui jatkuvan pahoinvoinnin linkous, joka minulla toistuu lähes aina korkealle noustessa, ja otsalla vihloi päänsärky, mutta liikkuminen tuntui hyvältä. Oppaamme valitsivat juuri oikean vauhdin, ja etenimme vailla kiireen tuntua, vaikka tahti oli napakka. Tauot tulivat juuri oikeilla hetkillä ja kestivät juuri sen verran, että ehdin levätä ja huolehtia tankkauksesta, mutta en joutanut valahtamaan hehkuvalle hiekalle raukeana.
Yritin muistaa aiemmin opitun ja panostaa tankkaukseen. Olin analysoinut toimintaani aiemmilla reissuilla ja huomannut, että tauoilla syöminen oli kuin vaivihkaa muuttunut aina näennäisemmäksi, mitä ylemmäs oli menty – ihan kuin olisin yrittänyt huijata itseäni luulemaan, että juon ja syön. Nyt en lankeaisi samaan ansaan ja päätin, että jokaisella isommalla tauolla (joita päivän aikana on yleensä 2–3) söisin oikeasti leivän, patukan tai “jotain muuta kunnollista”, ja juon vettä runsaasti. Ajatus lähti oikeastaan Heikiltä, joka lanseerasi myös pikatankkaus-ajatuksen, että aina 15 minuutin välein piti liikkeessä joko juoda tai syödä jotain. Niinpä aina neljännestunnin välein kuulin hänen karhean “Vartti!” -huudahduksensa ja hairaisin taskusta pähkinän, makeisen tai repun kyljestä vesipullon.

Siete Hermanas -huiputusreittiämme ei voinut hyvällä tahdollakaan kuvata vaihtelevaksi: tuntien vaelluksella maasto vaihteli upottavasta hiekasta nilkkoja notkauttelevaan kivikkoon ja takaisin. Maaperässä ei paljoakaan muutosta tapahtunut, rinne vain jyrkkeni tasaisesti, ja tuuli voimistui jatkuvasti.

Jos reitti olikin tasaista ja varsin yllätyksetöntä puurtamista, maisemat jaksoivat ihastuttaa, ja tiimillä oli yhdessä hauskaa. Toinen oppaamme, bolivialainen Mario, oli aamulla liikkeelle lähtiessämme jäänyt majalle keittiötöihin. Oletin miehen jättäytyneen tältä reissulta, kunnes istuessamme aamupäivän auringossa kivien suojassa tauolla näin jotain punaista vilahtavan rinteessä – ja se lähestyi huimaa vauhtia. Kestin hetken oivaltaa, mitä katsoin ja huudahdin:
– Guys! Look! Is that Mario? Have ever seen anyone move so fast on a mountain?

Pienikokoinen mies eteni meitä kohti tasaisesti. Hän näytti kävelevän rauhallisesti, mutta silti eteneminen oli todella vauhdikasta. Cristian naureskeli äimistelyllemme ja kertoi, että vain viime maaliskuussa Mario oli huiputtanut Ojos del Saladon (6893 m) yläleiristä (5800 m) kolmessa ja puolessa tunnissa. Toki mies on erittäin tottunut korkeuteen – hänen kotikylänsä Boliviassa on 4200 metrissä eli korkeus, jossa parhaillaan olimme, oli hänelle kotikylän tasoa. Mutta tästäkin huolimatta kepeä eteneminen kädet taskuissa liukkaassa kivikossa ylämäkeen oli niin vauhdikasta, että miehen saadessa meidät kiinni olimme ehtineet antaa hänelle lempinimen “SuperMario”. Mies vastasi uuteen nimeensä ilahtuneella, suorastaan hellyyttävällä hihityksellään.

Huipun lähestyessä vauhtimme hidastui. Tuuli oli harjanteella noussut yli 25 metriin sekunnissa, ja välillä sain kamppailla pysyäkseni pystyssä. Toisenlaisessa ympäristössä tämä olisi jo vaarallinen tuuli, mutta pyöreärinteisellä hiekkavuorella ei ollut vaaraa putoamisesta, joten kumarruimme vain tiukempaan etukumaraan ja puskimme eteenpäin ollaksemme kaatumatta puuskien voimasta.

Kun ohitimme Mont Blancin huippukorkeuden (4810 m), liikuimme kuin tervassa. Tunnelma pysyi kuitenkin iloisena, ja viimeisellä tiukalla rinteellä huipulle ranskalainen Thomas kaivoi laukustaan tonttulakin ja painoi sen piponsa päälle:

– Tänään on joulupäivä! Pitäähän meillä olla joulun tunnelmaa!

Mario hihitti niin, että oli tikahtua.

Viimeistä jyrkkää sorarinnettä kovassa tuulessa ponnistellessamme oivalsin, että olin koko matkan ajan ollut niin keskittynyt Ojos del Saladoon, että olin unohtanut, että jo Siete Hermanas olisi toiseksi korkein kiipeämäni vuori!

Huiputimme Siete Hermanasin 4900 metriä 25.12. kello 12.50 koko tiimin saapuessa huipulle hyväkuntoisina ja iloisina. Ensimmäinen aavikkokiipeilykohteemme oli totisesti opettanut, että täällä kuumuus ja kuivuus ovat vihollisista pahimmat. Pääopas Cristian oli erittäin tyytyväinen suoritukseemme, olimme maltilliselta tuntuneesta nousutahdista huolimatta nousseet huipulle 1,5 tuntia keskimääräistä nopeammin.

– Erityinen nopeus ei itsessään ole tavoiteltavaa. Mutta kaikki liikuitte suhteellisen helpon näköisesti, ja ryhmä pysyi koossa. Se kertoo, että olette vahva ja tasainen ryhmä, ja että akklimatisoituminen on edennyt hyvin, Cristian perusteli.

Huipulla ei ollut ketään. Näillä vuorilla kiipeilee vain muutama sata ihmistä vuodessa, joten ruuhkasta ei tarvitse olla huolissaan. Huippujuhlinnan jälkeen asettauduimme mukavasti korkeimpaan kohtaan pienen, kiipeilijöiden kivistä rakentaman tuulensuojan varjoon syömään eväitä ja köllimään auringossa. Makasin lämpöisillä kivillä ja silmäilin elokuvakulissimaista maisemaa: silmänkantamattomiin jatkuvia dyynejä ja nukkaisilta näyttäviä hiekan sadoissa sävyissä hehkuvia vuoria. Viereinen vuori, toinen Siete Hermanas -massiiviin kuuluva, matalampi huippu (huippuja kutsutaan myös nimellä Siete Hermanos, käytän kuitenkin oppaidemme käyttämää nimeä) oli lähes kokonaan vihreä ja Cristian kertoi sen johtuvan kuparista.

Havahduin siihen, kun poskipäältäni hien mukana matkustanut aurinkorasva luikahti suupielestä sisään tuoden mukanaan karvaan maun kielelle. Olin nukahtanut! Vieressäni Heikki retkotti maassa rennosti ja kuorsasi vaimeasti. Vilkaisin taakseni ja Cristian nauroi makeasti:

– You crazy Finns!

Hetkellisesti hiukan asettunut tuuli oli taas noussut myrskyn voimakkuuden tasolle. Heti noustessani seisomaan pienen kiviseinämän tarjoamasta suojasta, se iski kimppuuni. Se oli kuin olisin yhdellä liikkeellä siirtynyt saunasta pakastimeen. Muutamassa sekunnissa äskeinen suloinen auringon lämpö oli riistetty kehostani, ja olin todella kylmissäni.

Pääoppaamme ohjasi meidät rivakasti paluumatkalla sillä tuulen voimakkuus vahvistui koko ajan. Laskeuduimme niin nopeasti kuin turvallisesti pääsimme alarinteelle asti. Siellä Cristian arvioi tuulen nopeuden laskeneen alle 20 metriin sekunnissa. Edelleen viime siivitti askelia, mutta ainakin se tuli takaapäin eikä pystyssä pysymisen vaatinut enää ponnistelua!

Löydätkö kuvasta huipulle saapuneen joulupukkimme?

Majalle saapuessamme meitä odotti mahtava yllätys: saisimme kukin käyttää pienen ajan majan isäntäpariskunnan suihkua! Sain kunnian olla ensimmäinen, ja vaikka takana oli huippupäivä ja olimme yhä lähes 4000 metrissä, melkein juoksin makuusaliin hakemaan puhtaita sukkia peseytymisen kunniaksi.

Suihku itsessään oli hiukan humoristinen. Majan omistaja oli päättänyt panostaa suihkulaitteistoon. Tuskin uskoin silmiäni, kun astuin vinoon, sotkuiseen pikkuhuoneeseen: takaseinää vasten seisovassa suihkukopissa oli mahtipontinen sadesuihkusuutin ja kopin seinät täynnä erilaisia hierovia suihkuja ja muita erikoissuuttimia! Äimistykseni muuttui nopeasti huvittuneisuudeksi, kun majan isäntänä toimiva nuori mies tuli esittelemään suihkun käyttöä:
– Älä koske mihinkään muuhun paitsi tähän yhteen kahvaan ja käännä sitä varovasti alaviistoon. Vettä on täällä aavikolla ihan tosi vähän ja painetta ei juuri ollenkaan. Jos avaat muut suuttimet tai yhdenkin väärän suuttimen, et saa vettä ollenkaan.

Nuoren miehen poistuttua riisuin ja asettauduin suihkun alle. Varovasti käänsin hanan alaviistoon. Putkista kuului rohinaa, ja hetken kuluttua valtavasta sadesuihkulautasesta yläpuolellani valui pieni noro päälaelleni. Itsekseni hihitellen peseydyin pisaroivan vesijuovan alla ja mietin, että luultavasti sama kaveri, joka myy hierovia sadesuihkuja aavikkoalueille, myy talvikaudella pakastimia eskimoille.

Illalliselle kokoontui uupunut ja nestehukkaansa korjaileva joukko onnellisia kiipeilijöitä. Me onnistuimme! Kuten joku kiteyttikin:

– One down, two to go!