PÄIVÄ 5: CAYAMBEN AKKLIMATISAATIONOUSU
Pichincha-huiputuksen jälkeisenä aamuna heräsin ikionnellisena ja jännittyneenä: Cayamben ensimmäinen lähestymispäivä oli alkamassa! Pikkubussin täytti jännittynyt puheensorina, kun pähkäilimme varusteita ja vaatetusta – Cayamben rinteille oli luvattu kovia tuulia ja sadetta. Huiputusyritykselle se ei luvannut hyvää, mutta vielä olisi pari päivää aikaa sään muuttua. Cayamben aluetta lähestyessämme näin taas uuden puolen Ecuadorista. Nimittäin kaupungin ulkopuolella polveilevat rinteet olivat täynnä valtaisia ruusutarhoja. Joaquin kertoi ruusujen olevan yksi tärkeistä Ecuadorin vientituotteista:
– Tiloilla kaikki työ tehdään käsin, ja se työllistää paljon. Monet nuoret aikuiset aloittavatkin työuransa juuri ruusutarhoilla, sillä se on arvostettua työtä, josta maksetaan kohtuullisen hyvin: kuukausipalkka on noin 500 dollaria ja tuhannen dollarin tuloilla nuoret parit elävät jo ihan kohtuullisesti.
Uppouduimme keskusteluun Ecuadorin elinkustannuksista, jotka ovat niin alhaiset, että yhdistettynä lähes aina kauniiseen säähän ja monimuotoiseen luontoon, ne tekevät maasta kiinnostavan asuinkohteen monille eläköityville amerikkalaisille:
– Eräs pariskunta, jotka ovat kiivenneet kanssani vuosikausia, muutti tänne pysyvästi. He olivat Amerikassa keskituloisia, mutta pystyivät ostamaan täältä kaksi asuntoa; yhden kaupungista ja toisen meren rannalta, ja elävät nyt oikein mukavia eläkepäiviä.
Juuri kun aloin pohtia, mitä tytär ajattelisi Ecuadoriin muutosta, auto pysähtyi nytkähtäen ylämäkeen juuri, kun sateen ensimmäiset vesipisarat osuivat sen ikkunoihin. Tästä matka jatkuisi jalan – ja näköjään sateessa. Olimme jo reilusti yli 3000 metrissä, ja ylös vuoren hiekkaista rinnettä kiemurteleva tie näytti jatkuvan loputtomiin. Pilvet roikkuivat matalalla, ja sade piiskasi kuoritakin alle piilotettuja harteita, kun aloitimme matkan rinnettä ylös. Alkumatka tuntui yllättävän raskaalta, mutta pian uppouduin rinnallani vaeltavan Jeffin kanssa keskusteluun elämästä, parisuhteista ja vanhemmuudesta. Harvoin kohtaamiensa ihmisten kanssa pääsee parissa päivässä syviin ja avoimiin keskusteluihin kipeistäkin aiheista, mutta täällä se tapahtuu – se on minulle yksi osa vuorten taikaa.
Yllättäen läheinen pensaikko alkoi heilua, ja pian märkien oksien alta sukelsi esiin likainen, vaalea koira. Panta sillä oli mutta laiha, mudan tahrima olemus antoi ymmärtää, ettei se ainakaan kotikoira ollut. Ja niin siinä kävi jälleen, että päädyin jakamaan eväsleipäni sen kanssa, minkä jälkeen koira ei väistynyt kannoiltani.
Kun maantie muuttui ensin mutaiseksi ja sitten kiviseksi kärrytieksi, joka halkoi nyt vuoren rinteiden vehreitä niittyjä, hiljenin sadetakin hupun alle kuulostelemaan tuulen laulua varvikossa, kannoillani ravaavan uuden ystäväni läähätystä sekä etäällä kohisevan vesiputouksen ryöpsähtelyä. Tässä maassa luonto oli aivan uskomaton: avara meri, lumiset vuoret ja kostea viidakko ovat aivan toistensa kyljessä sopusointuisesti. Siellä missä muualla luonto vaihtaa asustettaan hitaasti matkan edetessä, täällä polun varret vaihtuivat hiekkarinteestä sademetsäiseen kasvustoon, takaisin varvikkoon ja edelleen lumiseen kivikkoon nopeammin kuin ehdit muutosta rekisteröidä.
Jossain vaiheessa olin uppoutunut oman hengitykseni rytmiin ja tunsin askeleideni löytävän rytminsä: siellä, missä vuoren runsas kasvillisuus väistyy lumirajan tienoilta, löysin oman tutusti keinuvan vuoriaskellukseni ja tahdin, jota voisin jatkaa loputtomiin.
– Heeyyy, Janiina – I love your pace! I’ll just follow your steps,” myös Anh tuntui huomaavan kohdilleen loksahtaneen rytmini. Niin askelsimme yhdessä ylämäkeen huurteisen mudan narskuessa kengän pohjien alla ja sateen jäljiltä unohtuneiden pisaroiden jäätyessä takkiemme pinnoille.
Saavutimme Refugio Nevado Cayambe -majan 4630 metrissä juuri, kun lempeä lumisade kääntyi viimaksi. Vankka kaksikerroksinen kivitalo seisoi lumen peittämän kivikon juuressa harjanteella, jonka alapuolella avautui Cayamben irvistävä jäätikkö. Jossain jäätikön yläpuolella oli pilvipeittoon kietoutunut huippu. Kylmä tuuli hätisti meidät majan ovesta sisään – ja edelleen kannoillani kulkeva koira selvästi tunsi paikan hyvin. Sen märkä turkki huolestutti minua ja olin tyytyväinen olennon päästessä majan käytävälle tuulensuojaan.
Lämmittävän, koiran kanssa jaetun lounaan ja höyryävien kaakaomukillisten jälkeen oli aika kääntyä paluumatkalle. Päivän akklimatisaationousu oli tehty ja ensi yö nukuttaisiin alempana voimia keräten. Huomenna palaisimme tälle majalle, jolta Cayamben huiputusyritys alkaisi toden teolla.
– Tästäkin syystä Ecuador on hieno maa vuorikiipeilijälle! Oikeastaan kaikkialla muualla kuutta tuhatta metriä lähestyvät vuoret huiputetaan telttaleireistä käsin. Täällä kaikki on niin lähellä, että voimme hyödyntää vuorimajoja kuten Alpeilla, Joaquin virnisteli, kun äimistelin ajatusta, ettemme leiriytyisi telttoihin. Siinä missä en ole koskaan osannut ajatella telttamajoituksen olevan vuorella epämukavuutta, on pakko myöntää, että majalta lähdössä on hyviä puolia: parempi lepo, kunnon ruoka ja kuivat varusteet.
Reipas marssi alamäkeen sai lihakset jälleen lämpenemään, ja koirakin tuntui virkistyneen lounaasta. Olin toivonut koiran katoavan jossain vaiheessa päivää, sillä aavistelin, mitä edessä jälleen olisi. Mutta se seurasi sitkeästi kannoillani aina takaisin bussille asti. Haikea kirvely sydämen tienoilla nipistellen hyvästelin uuden ystäväni ja miltei purskahdin itkuun sen lähtiessä seuraamaan autoa. Nieleskelin kurkkuun noussutta palaa, ja viereisellä penkillä istuva Chase taisi huomata kamppailuni. Pitkä nuori jenkki hymyili lempeästi, esitteli puhelimestaan oman koiransa kuvaa ja muistutti:
– Kuule, tuo koira asuu täällä ja huijaa kaltaisiasi hyväsydämisiä hupsuja kaiket päivät!”
Chase oli oikeassa, mutten voinut sille mitään – kurkkuani kuristi ja otsa ikkunaa vasten painettuna suljin silmäni ja haaveilin koiran adoptoinnista. Ajatukset taisivat näkyä silmistäni, sillä Chase taputti hartiaani lempeästi. Käännyin katsomaan uudelleen ikkunasta. Koiraa ei enää näkynyt. Ainakin se oli saanut hyvät ateriat tänään, muuta sen hyväksi en voisi tehdä.
Bussin kaartaessa kohti alempana rinteillä sijaitsevaa majaa, jolla yöpyisimme, henkäisin ihastuksesta: sade oli väistynyt ja yhtäkkiä allamme rinteellä kaartui valtaisa sateenkaari.
– Oletteko koskaan ennen olleet sateenkaaren yläpuolella? Jeff oli hurmaantunut.
– Se päättyy tuonne niitylle! Onkohan sen juuressa kulta-aarre – ehkä meidän pitää lähteä aarrejahtiin? Innostuin.
– The treasure are friends we make along the way, virnisteli Chase saaden koko ryhmän nauramaan ja Reneen huikkaamaan takapenkiltä:
–Shut up Chase!
Alempana 3700 metrissä olevalla majalla pakkauduimme aulassa sijaitsevan pienen pönttöuunin ympärille lämmittelemään ja kuivattelemaan varusteita. Selvästi parin päivän kiipeilyponnistelut olivat ottaneet veronsa, sillä meno äityi suorastaan hulvattomaksi. Lopulta päivällisellä pääoppaamme kärsivällisyys joutui todella koetukselle, kun hän joutui toistamaan seuraavan päivän briiffin kolmesti – niin väsyneitä ja hepulissa olimme. Kello oli tuskin kahdeksaa illalla, kun makuusalissa, jonne ryhmämme oli pakkautunut olikin jo hiljaista. Makasin makuupussissani ja kuulostelin vuorituulen puhallusta kattopeltien alla ja viereisellä punkalla nukkuvan Amigon kevyttä kuorsausta. Hymyilin pimeässä ja mietin, että jos heräisin aamulla huomaamaan, että olin Päiväni murmelina -elokuvan vankina, toivoin, että päivä olisi juuri tämä. Luultavasti en tekisi kovinkaan aktiivisesti töitä saadakseni toistuvan päivän ketjua katkeamaan.