Tag: vuoren huiputus Page 1 of 8

Sateenkaaren yläpuolella

PÄIVÄ 5: CAYAMBEN AKKLIMATISAATIONOUSU

Pichincha-huiputuksen jälkeisenä aamuna heräsin ikionnellisena ja jännittyneenä: Cayamben ensimmäinen lähestymispäivä oli alkamassa! Pikkubussin täytti jännittynyt puheensorina, kun pähkäilimme varusteita ja vaatetusta – Cayamben rinteille oli luvattu kovia tuulia ja sadetta. Huiputusyritykselle se ei luvannut hyvää, mutta vielä olisi pari päivää aikaa sään muuttua. Cayamben aluetta lähestyessämme näin taas uuden puolen Ecuadorista. Nimittäin kaupungin ulkopuolella polveilevat rinteet olivat täynnä valtaisia ruusutarhoja. Joaquin kertoi ruusujen olevan yksi tärkeistä Ecuadorin vientituotteista:

– Tiloilla kaikki työ tehdään käsin, ja se työllistää paljon. Monet nuoret aikuiset aloittavatkin työuransa juuri ruusutarhoilla, sillä se on arvostettua työtä, josta maksetaan kohtuullisen hyvin: kuukausipalkka on noin 500 dollaria ja tuhannen dollarin tuloilla nuoret parit elävät jo ihan kohtuullisesti.

Uppouduimme keskusteluun Ecuadorin elinkustannuksista, jotka ovat niin alhaiset, että yhdistettynä lähes aina kauniiseen säähän ja monimuotoiseen luontoon, ne tekevät maasta kiinnostavan asuinkohteen monille eläköityville amerikkalaisille:

– Eräs pariskunta, jotka ovat kiivenneet kanssani vuosikausia, muutti tänne pysyvästi. He olivat Amerikassa keskituloisia, mutta pystyivät ostamaan täältä kaksi asuntoa; yhden kaupungista ja toisen meren rannalta, ja elävät nyt oikein mukavia eläkepäiviä.

Juuri kun aloin pohtia, mitä tytär ajattelisi Ecuadoriin muutosta, auto pysähtyi nytkähtäen ylämäkeen juuri, kun sateen ensimmäiset vesipisarat osuivat sen ikkunoihin. Tästä matka jatkuisi jalan – ja näköjään sateessa. Olimme jo reilusti yli 3000 metrissä, ja ylös vuoren hiekkaista rinnettä kiemurteleva tie näytti jatkuvan loputtomiin. Pilvet roikkuivat matalalla, ja sade piiskasi kuoritakin alle piilotettuja harteita, kun aloitimme matkan rinnettä ylös. Alkumatka tuntui yllättävän raskaalta, mutta pian uppouduin rinnallani vaeltavan Jeffin kanssa keskusteluun elämästä, parisuhteista ja vanhemmuudesta. Harvoin kohtaamiensa ihmisten kanssa pääsee parissa päivässä syviin ja avoimiin keskusteluihin kipeistäkin aiheista, mutta täällä se tapahtuu – se on minulle yksi osa vuorten taikaa.

Yllättäen läheinen pensaikko alkoi heilua, ja pian märkien oksien alta sukelsi esiin likainen, vaalea koira. Panta sillä oli mutta laiha, mudan tahrima olemus antoi ymmärtää, ettei se ainakaan kotikoira ollut. Ja niin siinä kävi jälleen, että päädyin jakamaan eväsleipäni sen kanssa, minkä jälkeen koira ei väistynyt kannoiltani.

Kun maantie muuttui ensin mutaiseksi ja sitten kiviseksi kärrytieksi, joka halkoi nyt vuoren rinteiden vehreitä niittyjä, hiljenin sadetakin hupun alle kuulostelemaan tuulen laulua varvikossa, kannoillani ravaavan uuden ystäväni läähätystä sekä etäällä kohisevan vesiputouksen ryöpsähtelyä. Tässä maassa luonto oli aivan uskomaton: avara meri, lumiset vuoret ja kostea viidakko ovat aivan toistensa kyljessä sopusointuisesti. Siellä missä muualla luonto vaihtaa asustettaan hitaasti matkan edetessä, täällä polun varret vaihtuivat hiekkarinteestä sademetsäiseen kasvustoon, takaisin varvikkoon ja edelleen lumiseen kivikkoon nopeammin kuin ehdit muutosta rekisteröidä.

Jossain vaiheessa olin uppoutunut oman hengitykseni rytmiin ja tunsin askeleideni löytävän rytminsä: siellä, missä vuoren runsas kasvillisuus väistyy lumirajan tienoilta, löysin oman tutusti keinuvan vuoriaskellukseni ja tahdin, jota voisin jatkaa loputtomiin.

– Heeyyy, Janiina – I love your pace! I’ll just follow your steps,” myös Anh tuntui huomaavan kohdilleen loksahtaneen rytmini. Niin askelsimme yhdessä ylämäkeen huurteisen mudan narskuessa kengän pohjien alla ja sateen jäljiltä unohtuneiden pisaroiden jäätyessä takkiemme pinnoille.

Saavutimme Refugio Nevado Cayambe -majan 4630 metrissä juuri, kun lempeä lumisade kääntyi viimaksi. Vankka kaksikerroksinen kivitalo seisoi lumen peittämän kivikon juuressa harjanteella, jonka alapuolella avautui Cayamben irvistävä jäätikkö. Jossain jäätikön yläpuolella oli pilvipeittoon kietoutunut huippu. Kylmä tuuli hätisti meidät majan ovesta sisään – ja edelleen kannoillani kulkeva koira selvästi tunsi paikan hyvin. Sen märkä turkki huolestutti minua ja olin tyytyväinen olennon päästessä majan käytävälle tuulensuojaan.

Lämmittävän, koiran kanssa jaetun lounaan ja höyryävien kaakaomukillisten jälkeen oli aika kääntyä paluumatkalle. Päivän akklimatisaationousu oli tehty ja ensi yö nukuttaisiin alempana voimia keräten. Huomenna palaisimme tälle majalle, jolta Cayamben huiputusyritys alkaisi toden teolla.

– Tästäkin syystä Ecuador on hieno maa vuorikiipeilijälle! Oikeastaan kaikkialla muualla kuutta tuhatta metriä lähestyvät vuoret huiputetaan telttaleireistä käsin. Täällä kaikki on niin lähellä, että voimme hyödyntää vuorimajoja kuten Alpeilla, Joaquin virnisteli, kun äimistelin ajatusta, ettemme leiriytyisi telttoihin. Siinä missä en ole koskaan osannut ajatella telttamajoituksen olevan vuorella epämukavuutta, on pakko myöntää, että majalta lähdössä on hyviä puolia: parempi lepo, kunnon ruoka ja kuivat varusteet.

Anh ja minä löysimme majan lämpimimmän kohdan

Reipas marssi alamäkeen sai lihakset jälleen lämpenemään, ja koirakin tuntui virkistyneen lounaasta. Olin toivonut koiran katoavan jossain vaiheessa päivää, sillä aavistelin, mitä edessä jälleen olisi. Mutta se seurasi sitkeästi kannoillani aina takaisin bussille asti. Haikea kirvely sydämen tienoilla nipistellen hyvästelin uuden ystäväni ja miltei purskahdin itkuun sen lähtiessä seuraamaan autoa. Nieleskelin kurkkuun noussutta palaa, ja viereisellä penkillä istuva Chase taisi huomata kamppailuni. Pitkä nuori jenkki hymyili lempeästi, esitteli puhelimestaan oman koiransa kuvaa ja muistutti:

– Kuule, tuo koira asuu täällä ja huijaa kaltaisiasi hyväsydämisiä hupsuja kaiket päivät!”

Chase oli oikeassa, mutten voinut sille mitään – kurkkuani kuristi ja otsa ikkunaa vasten painettuna suljin silmäni ja haaveilin koiran adoptoinnista. Ajatukset taisivat näkyä silmistäni, sillä Chase taputti hartiaani lempeästi. Käännyin katsomaan uudelleen ikkunasta. Koiraa ei enää näkynyt. Ainakin se oli saanut hyvät ateriat tänään, muuta sen hyväksi en voisi tehdä.

Minä ja uusi ystäväni matkalla alas Cayambelta (kuva: Amigo)

Bussin kaartaessa kohti alempana rinteillä sijaitsevaa majaa, jolla yöpyisimme, henkäisin ihastuksesta: sade oli väistynyt ja yhtäkkiä allamme rinteellä kaartui valtaisa sateenkaari.

– Oletteko koskaan ennen olleet sateenkaaren yläpuolella? Jeff oli hurmaantunut.

– Se päättyy tuonne niitylle! Onkohan sen juuressa kulta-aarre – ehkä meidän pitää lähteä aarrejahtiin? Innostuin.

– The treasure are friends we make along the way, virnisteli Chase saaden koko ryhmän nauramaan ja Reneen huikkaamaan takapenkiltä:

–Shut up Chase!

Alempana 3700 metrissä olevalla majalla pakkauduimme aulassa sijaitsevan pienen pönttöuunin ympärille lämmittelemään ja kuivattelemaan varusteita. Selvästi parin päivän kiipeilyponnistelut olivat ottaneet veronsa, sillä meno äityi suorastaan hulvattomaksi. Lopulta päivällisellä pääoppaamme kärsivällisyys joutui todella koetukselle, kun hän joutui toistamaan seuraavan päivän briiffin kolmesti – niin väsyneitä ja hepulissa olimme. Kello oli tuskin kahdeksaa illalla, kun makuusalissa, jonne ryhmämme oli pakkautunut olikin jo hiljaista. Makasin makuupussissani ja kuulostelin vuorituulen puhallusta kattopeltien alla ja viereisellä punkalla nukkuvan Amigon kevyttä kuorsausta. Hymyilin pimeässä ja mietin, että jos heräisin aamulla huomaamaan, että olin Päiväni murmelina -elokuvan vankina, toivoin, että päivä olisi juuri tämä. Luultavasti en tekisi kovinkaan aktiivisesti töitä saadakseni toistuvan päivän ketjua katkeamaan.

Ecuador: Cotopaxi ja Cayambe – Vuorenvalloitus 2024!

Suuri huiputus -kirjani (siitä lisää esim täällä) julkaisu on pitänyt ajatukset aika tiukasti merenpinnan tasolla – ja niinpä lähtö Ecuadoriin upeiden tulivuorten äärelle on hiipinyt lähemmäs lähes huomaamatta. Mutta nyt se on täällä: lauantai-aamuyön varhaisina tunteina yritän hivuttautua ulos asunnosta suurten varustelaukkujeni kanssa herättämättä tytärtä tai hänen kanssaan kiipeilyn ajaksi saapunutta äitiäni (kiitos äiti, että mahdollistat reissuni <3 ).

Railon ylitystä Peak Leninillä 2023

Perillä Ecuadorin Quitossa viivyn yhden päivän, jonka aikana tapaan tiimini: kahdeksan yhdysvaltalaista ja kaksi irlantilaista kiipeilijää sekä oppaat. Ryhmä on suurempi kuin olin osannut odottaa, mutta oikeastaan se on aika hauskaa. Todennäköisesti joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonallisuuksia, ja tämän kokoiselle ryhmälle luodaan jo kunnollinen leiri-infra, mutta silti porukka on napakan kokoinen. Lopulta vaellus yleensä tapahtuu pienempiin porukoihin hajautuneena, jolloin jokainen saa etsiä itselleen toimivan tahdin.

Kuten aiemmin mainitsinkin, kiipeilyohjelma on suhteellisen kunnianhimoinen, sillä kaksi karvan alta kuusitonnista vuorta kymmeneen päivään on jo ihan tekemistä. Huiputuskuntoni on ollut parempikin: hankaluudet alkoivat jo oikeastaan jo viime kesänä hiukan ennen Peak Leninille lähtöä. Ehkä olin treenannut liian kovaa, sillä palautumiseni alkoi heikentyä. Sillä luultavasti oli vaikutusta myös matkani keskeytymiseen (lue koko tarina täältä: Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin). Kotiin palattuani päätin levätä kunnolla ja tosissani aloittaa treenamiseen seuraavan vuoden vuorireissua varten vasta keväällä. Jos olet seurannut seikkailujani, tiedätkin, että toisin kävi, kun intouduin lähtemään uudeksi vuodeksi Kilimanjarolle (koko tarina täällä: Kilimanjaron huiputusmatka alkaa!). Tauko siis katkesi lyhyeen, ja vaikka maltillisesti treenailinkin lähinnä kuntoa ylläpitäen, Kilimanjaron onnistuneen huiputuksen jälkeen oli kehon palaute oli selkeä. Kunnon lepo oli tarpeen.

Lähtöviivalla Kilimanjarolle jouluna 2023

Muutama viikko menikin ihan rauhassa – kunnes sähköpostiin napsahti uutiskirje, joka kertoi Cotopaxin kiipeilyreittien auenneen tulivuoren oltua suljettuna kahden vuoden ajan purkautumisvaaran vuoksi…ja tässä ollaan! Jatkoin halki kevään maltillista treenitahtia, jotten päätyisi rikkomaan mitään. Mutta nyt lähtöhetken koittaessa mieleen hiipii epäilys: olisiko sittenkin pitänyt puristaa vähän tiukemmin?

Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten stressaa liikoja. Viimeinen vuosi on ollut vaativa oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla, joten päätin nyt keskittyä olemaan ikionnellinen siitä, että pääsen nauttimaan Ecuadorista ja kahdesta ihmeellisen kauniista tulivuoresta (ja siis molempien huiputus on tietenkin ehdottomasti tavoite)!

Matkalaukut ovat valmiina olohuoneen nurkassa, miljoonasivuinen ohjeistus äidilleni piirrettyine kaukosäätimen painikekarttoineen on tehty ja olen valmis. Suukot ja sata halausta tyttärelleni ja seikkailu voi alkaa – voi kuinka olenkaan onnellinen! Mennäänkö?

p.s. Kuten tavallista, päivitän mahdollisuuksien mukaan reissukuulumisia Instagramiin ja Facebookiini, ja tarina täällä blogissa alkaa, kunhan olen palannut kotiin.

Suuri huiputus -kirjani julkaisu on ollut vuoden tärkein huippuhetki!

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Today you are going to make your dream come true!– Kilimanjaron HUIPPUPÄIVÄ

PÄIVÄ 9: UUDEN AJAN KUU

Huiputusyritykseen lähtöä edeltävät tunnit olivat kidutusta. Nukkumisesta ei tullut mitään, ja jännittynyt mieleni alkoi keksiä toinen toistaan kauheampia asioita, joita oli saattanut tapahtua kotona kuluneen viikon aikana. Makasin pimeässä teltassa, kuuntelin tuulen ulinaa ulkona ja yritin rauhoitella itseäni. Miltei itkin helpotuksesta, kun herätyskello pirahti 22.00 merkiksi siitä, että lähtöön oli aikaa yksi tunti. Edessä olisi pitkä yö.

Lähtöhetken tunnelmia

Olin jo aiemmin illalla pakannut kaiken valmiiksi, tehnyt ‘Savett-suihkun’ ja vauvatalkittanut varpaat sekä vaihtanut puhtaat alusvaatteet ja sukat. Lähtövalmistelut sujuivat vuosien tuomalla rutiinilla, ja nyt yksin teltassa oleminen mahdollisti nopean toiminnan.

Juuri ennen lähtöä Leonard saapui paikalle ja kehoitti lisäämään vaatetusta. Olen tottunut siihen, että lähtiessä pitää olla hiukan vilpoisa olo, jonka liikkeen luoma lämpö sitten tasaa. Ihmettelin oppaan ohjetta, mutta päättelin sitten tämän tietävän, mistä puhui. Ehkä alkumatkassa oli hitaampia kohtia, joissa joutui pysähtelemään pitkäksi aikaa?

Kun astuin teltasta vuoden viimeiseen iltaan, taivas kaartui ylleni täydellisen pilvettömänä, ja sen mustaa pintaa vasten tähdet loistivat kuin sametille huolettomasti nakatut timantit. Ilma oli lämmin ja täysin tyyni, – kuin maailma olisi pysähtynyt vuoden 2023 viimeisten tuntien ajaksi vain odottamaan uutta alkua.
Kuu oli valtava, aivan kuin se olisi uteliaana uinut lähemmäs katsomaan seikkailuun lähteviä. Saatoin erottaa sen muodot niin tarkasti, että tiedostamattani ojensin käden kuin koskettaakseni Kuun meren pintaa. Maailma ympärillä, leirin äänet ja lähdön kohina katosivat. Olimme siinä kahden, kuu-ukko ja minä. Hymyillen nostin kasvot kohti kalvakkaa valoa, suljin silmäni ja siinä seistessäni minut täytti varmuus, että uusi aika oli alkamassa. Kuin kuun hopeiset säteet olisivat imeneet minusta vaikean vuoden uupumuksen, hellästi puhdistaneet kokemusten ruhjeet ja silittäneet poskea rohkaisevasti.

– Jenniina, my sister from another mother! It’s time to go!

Leonardin kiirettä huokuva ääni tempaisi minut takaisin maapallon pinnalle, 4673 metriin, josta matka kohti 5895 metrin korkeudessa olevaa huippua alkaisi. Reitille oli lähdössä paljon kiipeilijöitä ja arvostin oppaani päätöstä lähteä aikaisin. Lämpötila tulisi laskemaan kiivettäessä parisenkymmentä astetta, eikä Afrikan mantereen korkeimman vuoren kraaterin reunalla pakkasessa ja tuulessa jonoon juuttuminen olisi hyväksi.

Polku nousi kivikossa lomassa, ja hetken kuluttua ohitimme vielä uneliaan Kosovo-yläleirin, jonne pääsi erityismaksusta aloittamaan huiputuksen hiukan ylempää. Reitti oli selkeäkulkuinen, ja kuun valo niin voimakas, ettemme tarvinneet edes otsalamppuja. Etenimme rivakkaa tahtia: aikaisemmalla lähtöajalla liikkeelle lähteneillä ryhmillä tuntui olevan sanaton kilpailu johtoasemasta. Olen oppinut, että vuorilla hosuminen on yleensä aina huono idea, mutten halunnut vastustaa opasta ja asetuin Leonardin rivakkaan tempoon.

Ensimmäinen kiipeilytunti on usein minulle raskas, kunnes keho alistuu taas tosiasiaan, että olen jälleen pakottanut sen ylämäkipuristukseen tuntikausiksi. Nyt oppaan nopea tahti ja liian paksu vaatetus tekivät ensimmäisestä tunnista tukalan ja hiukan Kosovo Campin jälkeen pysähdyin ärtyneenä. Aavistuksen liian kirein ottein revin Leonardin ohjeistuksesta lisäämäni ylimääräisen vaatekerroksen pois ja survoin sen reppuuni. Olimme tuskin lähteneet ja olin jo hiestä märkä!

Leonardin vauhti vain kiihtyi siirtyessämme polulta kivikkoon, ja huomatessaan, että pysyin perässä, hän alkoi selvästi jahdata edellä kulkevia ryhmiä. Monista kiipeiljöistä näkyi korkeuden ja nousun ponnistelu, ja aina silloin tällöin ohitimme polun varteen lyyhistyneen matkalaisen, jota opas koetti maanitella jaloilleen. Jokaisen ohitetun ryhmän kohdalla huikkasin jotain kannustavaa väsyneille ja sain takaisin lämpimiä hymyjä – välillä lopen uupuneita katseita.

Ohitimme nopeasti useita ryhmiä ja pian meitä edellä oli enää muutama nopeasti etenevä tiimi. Olen kilpailuhenkinen ja ajokoiramaisesti antaudun jahtiin kaikkialla – paitsi vuorilla. Jalat ja keho tuntuivat voimakkailta, mutta akklimatisaatio ei ollut selvästi ehtinyt tehdä tehtäväänsä. Tiesin, että juoksu tulisi kostautumaan ja juoksukilpailu alkoi tuntua epämiellyttävältä. Niinpä pysähdyin ja odotin, kunnes opas kääntyi katsomaan minua:

– Leonard, we are well ahead of most climbers. I understand you want to avoid the traffic, but this is not a competition. Pole pole!

Oppaan kasvot kääntyivät mutrulle, mutta juuri kun hän oli vastaamassa, alkoi rinteellä tapahtua. Polku takanamme piirtyi esiin kuin välkehtivä helminauha lukemattomien otsalamppujen aloittaessa yhtäaikaisen välkyttelyn ja rinteellä alkoi kaikua “Kilimanjaro, Hakuna Matata” kiipeilijöiden spontaanina yhteislauluna.

Kesti hetken ymmärtää, mitä tapahtui, mutta sitten vilkaisin rannekelloa ja oivalsin, että kello oli tasan keskiyö ja vuosi oli juuri vaihtunut! Nauroin ääneen iloista näkyä: ryhmät olivat liian etäällä toisistaan halauksiin tai ylävitosiin, mutta vilkkuva valojen helminauha puki vuoren rinteen juhla-asuun ja laulu ja iloiset huudot yhdistivät hetkeksi kiipeilijät koko rinteen pituudelta. Mikä ikimuistoinen hetki samettisen mustan taivaankannen alla Moshin kylän valojen loistaessa kaukana alapuolellamme!

Tyyni yö oli kuuma, ja vaatteiden vähentämisestä huolimatta olin hikoillut ihoa vasten olevat vaatteet märiksi noustessamme vauhdikkaasti kivikkoista rinnettä. Korkeus painoi toki lihaksissa, mutta oloni oli vahva. Jalat puskivat minua päättäväisesti ylös rinnettä välittämättä lihaksissa poreilevasta hapenpuutteesta.

Jossain 5300 metrin tietämillä korkeuden vaikutukset alkoivat olla ilmeiset ja tiesin, että tästä alkaisivat matkan haastavimmat metrit. Aamuyön pimeydessä aamuun oli vielä tunteja ja olimme kaukana yläpuolellamme häämöttävästä kraaterin reunasta. Runsaan hikoilun seurauksena saapui nestehukka: huimaus sai pääni pyörimään ja tasapainon heikkenemään niin, että kompuroin jatkuvasti askelissani. Vatsan tuttu pesukoneen linkousta muistuttava jylläys liittyi seuraan hetken kuluttua, ja vauhtini alkoi hidastua. Oppaani ei tuntunut huomaavan asiakkaassaan tapahtunutta muutosta, vaan paineli entisellä vauhdilla rinnettä ylös vetäen köydestä vaativasti. Päätin ottaa opikseni menneestä ja tulla paremmaksi kommunikoimaan:

– Leonard, I’m feeling the altitude quite heavily now and have several symptoms. I need to slow down.

Opas tuskin vilkaisi olkansa yli ja ässähti hiukan ärtyneesti:
– Don’t think about it.

– Good talk.

Seuraavat tunnit nousimme yksitoikkoista hiekan ja kivikon sekaista rinnettä, ja tiesin, että tämä nyt oli päästä kiinni. En ollut yhtään väsynyt, mutta pää tuntui sekavalta ja hoipertelevat aivoni viskoivat toinen toistaan kummallisempia ajatuksia polulleni. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka mielen temppuilun tunnistaminen sai sen vaikutusvallan vähenemään. Samalla tavalla kuin akklimatisoitumisen oireita sietää paremmin, kunhan oppii tunnistamaan, milloin kyse on sopeutumisesta ja milloin jostain vakavammasta. Ravistin päätä ärtyneenä ja jatkoin matkaa. Tavallaan oppaani oli siis ollut ihan oikeassa.

Yhtäkkiä oli todella kylmä, ja kaduin syvästi, että olin jättänyt paksuimman Haglöfs-takkini telttaan turhaa painoa vältellessäni. Olin ollut liian syventynyt ajatuksiini, enkä ollut huomannut lämpötilan nopeaa pudotusta ajoissa. Olin lisännyt vaatteita liian hitaasti ja juonut runsaasti huomaamatta, että vesi oli hyytynyt hileiseksi. Tunsin ruokatorveni ja vatsani kipristyvän kylmästä, kun sohjo valui alas kurkustani ja pian vatsaan alkoi koskea. Olin umpijäässä, sisältä ja ulkoa.

Pelastukseksi koitui reppuun kätketty termos täynnä kuumaa inkiväärivettä, ja tein henkisen muistiinpanon, että termos olisi aina viimeisten pois jätettävien varusteiden joukossa. Se oli nimittäin maannut teltan pohjalla vihreän paksun takin seurana, sillä alempana lämpimässä sen 750 gramman paino (plus sisältö tietenkin) oli tuntunut turhalta kuormalta. Onneksi Leonard oli naputtanut kiipeilysauvallaan metallista kylkeä ja todennut:

– This we take.

Kun kaino valojuova taivaanrannassa alkoi vihjata vuoden ensimmäisen aamunkoin olevan lähellä, ensimmäisten kiipeilijöiden joukossa nousimme Kilimanjaron kraaterin reunalle. Viimeinen nousu oli ottanut kunnolla mittaa naisesta, ja nyt nähdessäni Stella Pointin (5756 m) kyltin, purskahdin ilon kyyneliin. Olin odottanut tätä niin pitkään – ja nyt tiesin, että tänään – kuuden vuoden odotuksen jälkeen – minä saavuttaisin Uhuru Peakin, jonne oli vielä reilun tunnin matka kraaterin reunaa myötäillen.

Leonard suorastaan riehaantui tunteikkaasta reaktiostani ja hyytävän kylmässä pakkasaamussa me halasimme ja nauroimme juhlimme:

– My sister from another mother, today you are going to make your dream come true!

Opas olisi jäänyt Stella Pointille pidemmäksikin aikaa tunnelmoimaan, mutta halusin käyttää kaiken nyt suoniin syöksyneen addrenaliinin jäljellä olevaan nousuun. Se veikin minut lähes puoliväliin jäljellä olevaa matkaa mutta sitten lähes 6000 metrin korkeus alkoi tuntua voimallisesti – kuin jokin olisi painanut minua kallion sisään. Suurin osa muista kiipeilijöistä näytti ottaneen kantajan mukaan myös huiputusyöksi, jotta he saattoivat edetä ilman päivärepun painoa. Mutta hetkellisen kateuden aallon alla muistutin itseäni, että minä olin tullut kiipeämään vuoren itse ja varusteet kuuluvat suoritukseen.

Olimme nyt jäätikön päällä ja vailla tuulen suojaa. Jäinen viima puhalsi lävitseni ja oli niin kylmä, että nostin puhvihuivin suuni eteen, sillä ilma vihloi henkitorvea ja repi sierainten sisäpintoja. Polku polveili kraaterin reunaa, katosi sitten kivikkoon ja palasi taas laveammalle jäätikölle armottoman tuulen kynsiin. Stella Pointilta oli näyttänyt, että huippu oli parin mutkan takana mutta jälleen kerran vuori oli onnistunut huijaamaan minua. Matka oli loputon.

Kunnes näin kauempana edessä kulkeneen ensimmäisen seurueen valojen pysähtyneen ja kerääntyneen kasaksi. Se saattoi merkitä vain sitä, että Uhuru Peak oli lähellä!

Lähes juoksin viimeiset kymmenet metrit.

Lukuunottamatta ohutta valokaistaletta taivaanrannassa oli vielä pimeää. Kello oli 5.10 – olimme kiivenneet huipulle vain kuudessa tunnissa!

Ojensin käteni ja kosketin Uhuru Peak -huipun kuuluisan kyltin huurteista pintaa. Kuusi tuntia sitten olin nostanut repun selkääni, mutta todellisuudessa tämä matka alkoi kuusi vuotta sitten.

Hymyilin kameran suuntaan silmät sokeina tuulessa jäätyneistä kyynelistä ja yritin pitää kylmästä tempoilevat suupieleni vakaassa hymyssä. Kosketin huippukylttiä vielä uudelleen ja katsoin sen ohi taivaanrantaan.

Kilimanjaron huiputus 1.1.2024 klo 5.10

Vuoden 2024 ensimmäinen auringonnousu maalasi taivaan juhlasävyihin, kun minä seisoin Afrikan katolla. Viimeinkin.

p.s. Tiesitkö muuten, että Uhuru tarkoittaa swahiliksi “VAPAUS” ja huippu sai nykyisen nimensä vuonna 1961 Tansanian itsenäistyessä?

Kraaterin reuna antaa käsitystä vuoren mittasuhteista

Jännitysnäytelmä Barranco Wallilla – Barafu Camp

PÄIVÄ 7: BARRANCO WALL – VIIMEINKIN!

Aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta, kun kömmin ulos kosteasta teltastani valmiina hyökkäämään kapean solan toisessa reunassa nousevan Barranco Wallin kimppuun. Kiviseinä on vaikuttava näky, sillä se on 257 metriä korkea ja sen verran jyrkkä, että edellyttää neliraajatyöskentelyä. Matkan alkaessa aurinko oli juuri ennättänyt näkyviin ja sen lämpö sai koko koko kostean laakson höyryämään. Runsas vehreys ja omituiset palmut kietoutuivat sumuiseen samettiin, jonka pisarat kimmelsivät kohdatessaan aamun ensimmäiset valonsäteet – näkymä oli kuin satujen keijulaakso.

Aivan ensimmäisiä emme Leonardin kanssa seinällä olleet ja noin puolivälin saavuttaessamme juutuimme liikenneruuhkaan. Reitillä, noin sadan vertikaalimetrin korkeudessa laaksosta oli ilmava kohta, jossa kiipeilijän on siirryttävä sivusuunnassa kapealta kivihyllyltä toiselle ja sen jälkeen ponnistettava yläpuolella olevan reunaman yli. Keskellä sivuttaista siirtymää jalat ja kädet ovat leveässä haara-asennossa, ja kiipeilijän siirrettävä painonsa vasemmalta oikealla, jotta pääsee yli kivien välisestä kuilusta. Nyt keskelle siirtymää oli jähmettynyt mies, joka huohotti kauhusta kykenemättä irrottamaan otettaan lähtöpisteestä. Edellä ja takana olevat oppaat koettivat neuvoa, mutta mies oli paniikin syövereissä ja ohjeiden ulottumattomissa. Oppaat yrittivät ojentaa käsiään auttaakseen, mutta se sai miehen uikuttamaan ja takertumaan kallioon entistä tiukemmin.

Tunnelma alkoi kiristyä, sillä ruuhkautuva kohta ei ollut helppo paikka vuoroaan odottaville. Ihmiset alkoivat huudella, jotkut ohjeita, toiset rohkaisua ja kolmannet vihaisia kehoituksia edetä. Yleisön painostus taas oli omiaan kasvattamaan miehen hätää entisestään.

Lopulta mies saatiin puolivälisin nostamalla yli ilmavasta paikasta, mutta edessä oleva punnerrus kielekkeen reunan yli oli miehelle liikaa ja hän jäi roikkumaan kivilipan reunalle jalat vimmatusti ilmassa sätkien. Jälleen oppaat syöksyivät apuun ja mies saatiin kuin saatiinkin ohi tiukasta paikasta. Mutta edelleenkään tilanne ei helpottanut, sillä kauhunhetkien vietyä voimat, mies vain makasi maassa ja huohotti, tukkien reitin taaksensa pakkautuvalta, tuskastuneelta ihmismassalta.

Yritin odottaa vuoroani kärsivällisesti, mutta olin itsekin ilmavassa kohdassa ja tovin kuluttua tunsin vapinaa pohkeissa ja seinässä kiinni pitävissä käsivarsissani. Hetken kuluttua Leonardin muuttui kärsimättömäksi ja kääntyi katsomaan minua:

– You are a good climber. We go here.

Sitten mies siirtyi seinäkielekkeeltä sivummalle, jyrkempään kohtaan reitin vieressä ja aloimme nousta sileämpää kiveä jumittuneen ihmismassan ohi. Köyden kaipuu kävi mieleni vieressä ja vilpoisasta aamusta ja kylmästä kivestä huolimatta laitoin hansikkaat taskuun. Tarvitsin kunnon pidon sormiin jyrkällä seinällä. Sitten sukelsin suoritukseen ja kaikki muu unohtui.

Ilo tuli odottamattomana purskahduksena: en ollut odottanut pääseväni näin vaativaan paikkaan vaelluskohteena tunnetulla Kilimanjarolla ja haasteen kohtaamisen riemu sai vereni suhisemaan korvissa.

Jyrkkä kohta loppui liian nopeasti ja olimme Barranco Wallin reunalla. Vielä edessä oli joidenkin kymmenten metrien nousu mutta suurin työ oli nyt tehty. Reunalta aukeni uskomaton maisema yli Barranco Valleyn aina kaukaisuudessa pilvien lomassa seisovalle Mount Merulle asti. Seisoin maiseman edessä sydän jyskyttäen neljäntonnin korkeudessa tehdyn ponnistuksen jäljiltä ja olin niin onnellinen, että arvelin pian halkeavani.

– I saw you climb like a lioness! huikkasi ohi kiipeävä kantaja, ja lähetin riemuni tyrskyissä lähetin hänelle kiitokseksi kasvot halkaisevan hymyn. Tosin ylpeyttäni hiukan hillitsi se, että kantaja oli tehnyt nousun samasta kohdasta kuin minäkin, mutta selässään rinkka, jonka päälle oli lastattu vielä teltta keppeineen kaikkineen.

– You want a break? Leonard kääntyi katsomaan minua kysyvästi.

– Yes, at the summit, virnistin ja Leonard vastasi nauraen:

– I love Finland!

Päivän nousu oli odottamattoman nopeasti tehty, ja saavuimme Karanga Campiin (3939 m) varhain päivällä. Makoisten päiväunien – joita korkeus ei tuntunut haittaavan ollenkaan – jälkeen kävimme vielä Leonardin kanssa tunnin akklimatisoitumisnousulla ylärinteeseen.

Iltapäivä meni tutusti teltassa sadetta piilotellen. Teetä telttaan tuova Sadik pelästyi pahanpäiväisesti löytäessään minut kyyneleet poskilla ja nenä punaisena. Vaikka koetin kuinka vastata kantajan hätäisiin kysymyksiin, että lukemassani kirjassa oli parhaillaan menossa surullinen kohtaus, puristettuaan lempeästi kättäni Sadik pakeni teltasta – ja hetken kuluttua apuihin hälytetty Leonard saapui kuulustelemaan minua voinnistani. Oli siinä selittämistä, sillä vanhan afrikkalaismiehen mielenmaisemaan ei kertakaikkiaan mahtunut ajatus, että kirja saisi minut itkemään:

– My sister from another mother, you have to tell me if you are not well!

Lopulta opas poistui vastaukseeni tyytymättömänä, ja kun yksin jäätyäni tutkiskelin sydäntäni, huomasin, etteivät Leonard ja Sadik olleet täysin harhapoluilla: minulla oli hiukan yksinäinen ja surullinen olo, jota säesti vaimea päänsäryn jyskytys takaraivossa. Ilta sujuikin hiukan apeissa merkeissä. Ehkä se oli jännitystä lähestyvästä huiputuksesta, – eivätkä koko yön jatkuneet, huipulta kaikuneet kivivyöryjen äänet sitä helpottaneet.

PÄIVÄ 8: BARAFU – VIIMEINEN LEIRI ENNEN HUIPUTUSTA

– Good morning, are you ready for the gym day? huikkasi aamuteetä tuova Sadik.

Karanga Campin aamu

Tänään olin saanut nukkua hiukan pidempään (6.30 asti), sillä ensi yönä nukuttaisi. Tänään nousisimme Barafu Camp -leiriin (4673 m), mistä myöhään illalla alkaisi huiputus!

Olin valmis huiputtamaan – suorastaan malttamaton. Olo oli hyvä ja vahva. Olin nukkunut, syönyt ja juonut. Vatsani oli näille korkeuksille tuttuun tapaan hiukan sekaisin, mutta ei mitään, minkä kanssa en pärjäisi.

Naapuriteltassa majaileva yksityisreissulla olevan parin nainen saapui odottamatta teltalleni. Tähän asti he olivat pitäneet tiukasti etäisyyttä ja suoneet minulle vain kohteliaan mutta lyhyen tervehdyksen tavatessamme. Nainen oli huonovointinen ja kuultuaan oppailta, että olin kiivennyt ennenkin, hän tuli kysymään neuvoa. Oireista juteltuamme annoin naiselle muutaman (kantapään kautta itse oppimani) vinkin sekä suolatabletteja nestetasapainon palauttamista auttamaan.

Olimme selvästi korkealla: eilisen Barranco Wallin jälkeen evakuointihelikoptereita tuntui tulevan ja menevän tasaiseen tahtiin ja varsin tiuhaan vuorelta talutettiin tai kannettiin alas loukkaantuneita, sairastuneita ja uupuneita nousijoita. Tällaista trafiikkia en ollut ennen nähnyt ja se sai pohtimaan, kuinka vähäisin tiedoin, huonolla valmistautumisella ja kelvottomilla varusteilla ihmiset lähtivät lähes 6000 metrin korkeuteen. Täällä huono valmistautuminen vuorelle konkretisoitui – välillä varsin vaarallisella tavalla.

Evakuointikopteri pörräsi ylitsemme tasaiseen tahtiin 4000 metrin jälkeen.

Lähdimme vauhdilla matkaan jonot välttääksemme ja saavutimmekin Barafu Campin reilussa kahdessa tunnissa ennakoidun 3–4 tunnin sijaan. Tosin sain toistuvasti Leonardilta palautetta liian innokkaasta etenemisestä sekä haluttomuudestani pysähtyä. Siinä missä opas olisi halunnut nousta rauhallisemmin, minä arvelin mahdollisimman pitkän levon perillä yläleirissä olevan hyväksi huiputukselle.

Barafu Campin alarinne teltan suuaukolta kuvattuna

Barafu Campissä vietin iltapäivän ja illan nukkuen ja tankaten. Muutimme vielä lennosta kiipeilystrategiaa: lähtö olisikin jo kello 23, jotta ehtisimme ensimmäisten joukossa rinteeseen. Tulisimme saapumaan huipulle pimeässä, mutta näkisimme auringonnousun sitten paluumatkalla. Huipulla oli todella kylmä, ja siellä viiltävässä viimassa odottaminen olisi todella ikävää.

Iltaseitsemän ja päivällisen jälkeen pakkasin varusteet, vaihdoin huiputuksen kunniaksi säästetyt puhtaat sukat ja kömmin makuupussiin. Uni ei tullut, lähtö oli liian lähellä. Niin makasin pimenevässä teltassa ja kuuntelin sen kankaan lomassa ulvovaa tuulta, kunnes herätyskello pirahti. Tunti aikaa lähtöön.

Barafu Camp ja reitti kohti huippua

Page 1 of 8

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén