Tag: vuoren huiputus Page 1 of 9

Mount Toubkal huiputus

On July 2, 2026

PÄIVÄ 5: Huippupäivä

Kuten niin monesti ennenkin, huiputusta edeltävänä yönä lepo oli kepeää koiranunta. Jokainen rasahdus jatkuvassa liikkeessä olevassa leirissä sai minut säpsähtämään ja vilkaisemaan kelloa. Kun kello viimein klo 03.30 pirahti, tunsin kuitenkin itseni levänneeksi ja innostuneeksi. Kosteudesta huolimatta olin pysynyt lämpimänä koko yön, vaikka en nykyään enää ihan täysin luota seikkailuja nähneeseen makuupussiini. Olin tainnut hukata lisälämpöä tuovan linerinkin jonnekin matkan varrelle.

Kaikki oli valmista lähtöön. Osa varusteistani oli märkiä edellisen päivän harjoitusvaelluksen sadekuuron jäljiltä, ja alhaalla roikkuva harmaa taivas enteili vettä olevan tulossa lisää.

Saavuin huippupäivän aamiaiselle muutamaa minuuttia ennen ilmoitettua aikaa kello 04. Kun vasta yli puolen tunnin päästä koko porukka oli saatu aamupalapöydän ääreen ja oli täysin selvää, että useilla oli pakkaaminen vielä kesken, tein taas kerran henkisen muistiinpanon siitä, kuinka tärkeää minulle on, että kiipeilyryhmä toimii yksikkönä ja noudattaa oppaan ohjeita. Toki tällä vuorella ei ollut tiukkaa turn around -aikaa, mutta minulle kurinalaisuudessa on kyse sitoumuksesta ja turvallisuudesta.

Kello oli lähempänä aamuviittä, kun lopulta ryhmä asettautui jonoon ja lähti liikkeelle. Aamu teki jo tuloaan, ja taivaanrannassa näkyi kalpea auringonjuova. Muutoin oli yhä pimeää. Ilma oli kostea ja raskas ja sai vaatteet liimautumaan ihoon. Olin kärsimätön ja ärtynyt lähtösähellyksestä, mutta liikkeelle pääsy helpotti oloa – kunnes heti ensimmäisen, aivan leirin läheisyydessä olevan jokiylityksen jälkeen takaa kuului pyyntöjä jäädä odottamaan. Nancy oli pudonnut kyydistä heti liikkeelle lähdettyämme.

En sanonut mitään, enkä reagoinut norjalaisten turhautuneisiin huokauksiin. Olin tehnyt kantani selväksi Samirille jo aiemmin ja opas teki päätökset. Jäin siis tuijottelemaan varpaisiini pää kumarassa ja huulta pureskellen. Usean minuutin odottelun jälkeen viimeisenä kulkevat saivat muun ryhmän kiinni. Pääsimme liikkeelle, mutta sama toistui jo viidentoista minuutin kuluttua. Ja sitten taas uudelleen.

Kolmannen pysähdyksen kohdalla Samir poistui ryhmän keulasta ja asteli päättäväisin askelin pimeyteen. Kuului tiukkasävyistä keskustelua ja tovin kuluttua mies palasi kulmat syvässä kurtussa:

– Jatketaan!

Auttamatta jälkeen jäänyt Nancy oli lähetetty takaisin leiriin. Mutta juuri sillä harmillisella seurauksella, jota olin pelännyt: menetimme toisen oppaan heti alkumetreillä. Jos koko loppunousun aikana sattuisi jotain ja joku joutuisi keskeyttämään, se olisi koko ryhmän matkan päätös. Varovasti tiedustelin Samirilta, palaisiko toinen opas – olimmehan varsin lähellä leiriä. Samir kohautti olkiaan:

– Ehkä…

Toista opasta ei näkynyt enää koko huiputuksen aikana.

Lopulta ryhmä eteni tasaista tahtia; ensin halki pimeän kivikon ja sitten irtikiviä täynnä olevaan solaan, joka nousi jyrkästi ylöspäin. Reitti oli hyvin suoraviivainen, ja jo solan alapäästä saatoin nähdä kaukana siintävän huipulle johtavan harjanteen aamun siniharmaassa maisemassa. Aurinko nousisi vuoren takaa, joten saisimme tehdä koko nousun armollisesti varjon puolelta, mikä näissä lämpötiloissa olisi erinomainen asia. Lämpötila oli jopa näin korkealla yli 15 asteessa, ja kiipeilijät pyyhkivät hikeä tämän tästä.

Tunnelma oli iloinen ja etenimme reipasta tahtia. Auringon valon ylettäessä kunnolla huippuharjanteelle, saavutimme viimeisen hiekkarinteen, jota siksakkasimme hitaasti. Nyt korkeus alkoi jo tuntua osalla porukasta. Puhe oli vaiennut ja ilman täytti huohotus.

Mutta minua ei huohotuttanut, ei hapottanut – askel nousi kepeästi ja mieli suorastaan hyrisi onnea. Edes pitkän nousun yksitoikkoisuus ei haitannut, vaan lauleskelin yhä itsekseni, kun nousimme noin 4000 metriin huippuharjanteen alaosaan.
Osa ryhmästä oli ensimmäistä kertaa näin korkealla ja ohuen ilman vaikutukset tuntuivat monilla. Ehkä vuosien aikana kertynyt kokemus on kehittänyt kropan sietokykyä tai mieli on oppinut suhtautumaan korkeuden vaikutuksiin — luultavasti hiukan molempia – mutta en tuntenut juurikaan neljäntonnin rajan rikkoutumista. Aamun sinitaivasta vasten heijastuva huippupyramidi sen sijaan sai silmäkulmani kostumaan.

Upeassa aamuauringossa saavuimme syyskuun 17. päivänä kello 8.54 Mount Toubkalin, Pohjois-Afrikan korkeimman vuoren, huipulle. Vilpoisa tuulenhenkäys kuivasi viimeisen kivikkorinteen ponnistelun iholle tuoman hien, aamuaurinko paljasti pohjoisen Afrikan autiomaan kauneuden ja ryhmän villit tuuletukset saivat minut hymyilemään niin, että kasvot olivat haljeta.

Kun vajaata puolta tuntia myöhemmin ryhmä kokosi varusteet ja asettui jälleen jonoon laskeutumista varten, oloni oli kevyt ja rauhallinen. Mount Toubkal oli ensimmäinen testi ylikunnon, pitkän sairastelun ja hitaan kuntoutuksen jälkeen: olen taas valmis uusiin seikkailuihin!

Hammamista kohti vuoria

By Janiina

On October 5, 2025

In Afrikka, Atlasvuoret, Toubkal

PÄIVÄ 0–1: Matkalla Marrakeshiin

“Kuka näitä lentoja mulle aina buukkaa?” naureskelin itsekseni aamuyön tunteina lentokentälle suuntaavan taksin takapenkillä. Toistin saman kysymyksen, kun torkuin Amsterdamin lentokentän penkillä kuluttaen kahdeksan tunnin välilaskuaikaa. Toki valitsen kiipeilyreissuille aina pidemmät välilaskut ja yritän sillä varmistaa, että matkatavarat ehtisivät myös jatkolennolle. Edelleen kiipeilyn kannalta keskeisimmät varusteet ja vaatteet kulkevat käsimatkatavaroissa – omituisen suuret ylävuoristokengät ovatkin muuten melkoisen varma tapa bongata kiipeilijöitä lentokentillä. Varsinkaan syrjäisemmissä paikoissa ei ole aina mahdollista vuokrata varusteita – ja sitäpaitsi kiipeilykengät ovat ehkä varusteista se henkilökohtaisin ja niiden istuvuus on valtavan tärkeää. Siksi harva kiipeilijä lastaa ylävuorikengät lentokoneen ruumaan.

Olin ensimmäistä kertaa Marokossa ja ensimmäisen vuorokauden vietin tutkien vanhan kaupungin kujia ja hengittäen sisään lähes neljänkymmenen asteen lämpöistä ilmaa. Asetuin ensimmäiseksi yöksi pieneen sievään hotelliin vanhaan kaupunkiin, vietin illan kauniilla kattoterassilla ja nautin loistavaa kana-Tajinia ja loin suhteita paikallisten hurmureiden kanssa (heistä pari esimerkkiä alapuolella olevissa kuvissa).

Aamulla, pitkien ja nautinnollisten yöunien jälkeen puhdistin viimeisetkin arkipölyt itsestäni perinteisen turkkilaisen saunan hammamin pesijän taitavassa käsittelyssä ja aloin olla valmis vuorille.

Ryhmän kokoontuessa kaupungin toisella laidalla olevan hotellin aulaan, huomasin porukan kasvaneen melkoisesti. Pääopas Samir kertoikin heidän yhdistäneen kaksi porukkaa – mikä ei tuntunut pieniä ryhmiä preferoivalle parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kyseessä oli kuitenkin alppikorkuinen vaellushuippu, joten sinällään ryhmäkoko ei ollut niin kriittinen asia kuin isommilla vuorilla.

Tulin juttuun heti runsaspuheisen ja -nauruisen Daven sekä irlantilaisen arkeologipariskunnan Ciaran ja Steven kanssa ja muutkin vaikuttivat mukavilta. Yhteisen päivällisen jälkeen naljailimme jo toisillemme kuin olisimme tunteneet pidempäänkin.

Illalla pyörin huoneessa malttamattomana. Lähtöä edeltänyt jännitys oli sulanut täysin. Olin vain malttamaton – eikä puhelimeeni tallennetussa päiväkirjamuistiinpanossa luekaan muuta kuin: “Mennään nyt jo!”

PÄIVÄ 2: Helteinen vaellus

Olin hereillä jo runsaasti ennen kuin herätyskelloni pirahdusta kello 05:30. Aamupalalla pakotin itseni asettumaan saksalaisten ystävysten Jessin ja Natashan seuraan, mutta tuntui vaikealta saada alas muruakaan. Niin kiire minulla oli lähteä matkaan.

Aamuseitsemältä nakkasimme varusteet pikkubussiin ja auton keula suuntasi ulos kaupungista. Parin tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme, suuret laukut lastattiin muulien selkään, päiväreput hinattiin selkään ja Samir-opas ohjasi meidät ylämäkeen. Vaikka kello ei ollut kuin yhdeksän aamulla, ilman lämpötila lähenteli neljääkymmentä astetta. Ensimmäiset tunnit olivat hikistä pakerrusta kuumuudesta hehkuvaa hiekkarinnettä ylös. Ryhmä venyi rinnepolulle pitkäksi jonoksi, jonka viimeisiä vaeltajia jouduttiin odottamaan. Huolestuneena seurasin Oregonista kotoisin olevan Nancyn kamppailua rinteessä. En ollut ainoa ja pian norjainen Espen tarjoutuikin kantamaan naisen vesivarantoja. Itsekin kylvin hiessä ja jo parissa tunnissa olin tuhonnut puolet päivän vesiannoksesta.

Lounaaseen mennessä olimme pensaiden ja matalien puiden keskellä nousseet harjanteelle kahteen tuhanteen metriin merenpinnasta. Ryhmä hurrasi ilosta, kun kokkimme taikoi retkihuovalle runsaan salaattikulhon sekä valtavan pannullisen linssimuhennosta. Jälkiruoaksi saimme tuoretta meloonia ja tietenkin teetä. Huumori kukki jo ja naureskellen kiusoittelimme pääopasta Samiria huomattuamme, että perinteisistä marokkolaisista kannuista tarjoiltu tee oli paketin kylkitekstin mukaan itseasiassa peräisin Kiinasta.

Leppoisan lounaan jälkeen jatkoimme matkaa yli hiekkaisen harjanteen ja laskeuduimme rinteen halki kohti karummaksi muuttuvaa maisemaa. Laskeuduttuamme 300 vertikaalimetriä, päädyimme pieneen solaan, jossa paikallisen kylän lapset keskeyttivät hiekkatiellä käynnissä olevan jalkapallopelinsä heiluttaakseen seurueellemme.

– Pyydän näissä syrjäisemmissä kylissä naisia peittämään hartiat sekä sääret. Älkää antako lapsille rahaa tai makeisia – emme halua heidän oppivan kerjäämään, Samir ohjeisti tiimiämme.

Vielä parin tunnin vaellus takaisin 2000 metrin tuntumaan, missä meitä odotti karu mutta oikein toimiva vierastupa. Vietimme leppoisan illan maisemista ja tajini-illallisesta (– joka sivumennen sanoen maistui paremmalta kuin ravintolassa) nautiskellen.

– Miten muka saamme unen päästä kiinni näin aikaisin? Minulla menee viikko sopeutua tällaiseen rytmiin, Dave tuskaili tähyillen täysin säkkipimeäksi muuttuneella pihalla käyskenteleviä muuleja, kun Samir alkoi hätistellä meitä yöpuulle iltayhdeksän tietämillä.

– Älä huoli, vuorilla kroppa alkaa nopeasti elää kellon sijasta auringon mukaan, hymyilin miehelle. Hän tuhahti vastaukseksi – mutta jo puolisen tuntia myöhemmin viereisestä huoneesta kantautuvat syvä rohina paljasti, ettei mies niin kovin pitkää sopeutumisaikaa kaivannut.

Hymyilin tyytyväisenä pimeään, ja samalla olo oli jopa vähän haikea. Ennakkoon tuntui hyvältä ajatukselta tehdä lyhyt vuorireissu ja sillä tavoin testata kehon palautumista. Pidemmissä reissuissa nautin kuitenkin erityisesti siitä, kun vaeltaja kadottaa tajun ajasta ja päivistä. Mahtaisinko viiden vuoripäivän aikana ehtiä irrottaa arjesta kunnolla?

Atlasvuoret kutsuvat – Vuorenvalloitus 2025

By Janiina

On April 11, 2025

In Afrikka, Atlasvuoret, matka afrikkaan, Toubkal

Tuntuu kuin edellisestä vuorikiipeilyreissusta olisi tuhat vuotta, vaikka vastahan viime kesänä kuljin Cayamben ja Cotopaxin rinteillä Ecuadorissa! Elokuisen ylikuntodiagnoosin jälkeen syksy kului treenimielessä jäitä poltellen: aluksi ainoat urheilumuodot, jotka pysyivät lääkärin antamissa sykerajoissa, olivat kevyt jooga ja kävely. Tuntui kuin vuorikunto olisi kadonnut kokonaan ja lihakset sulaneet pehmeäksi mössöksi.

Oppaani Leonard ja minä yhtä hymyä Kilimanjarolla, Tansaniassa 2023

Loppuvuodesta sain luvan alkaa taas hiljalleen kasvattaa treenin intensiteettiä mutta varovasti – ja pientä aaltoilua on palautumisessa edelleen. Kovapäisinkin oppii halutessaan. Fyysinen vointini Ecuadorista palatessa oli tila, jota en enää koskaan halua kokea. Niinpä olen nyt edennyt rauhassa askel kerrallaan, vaikka alunperin lääkärille ilmoittamani kuuden kuukauden toipumisraja täyttyi jo aikapäiviä sitten. Kuten viimeksi kirjoitinkin, viimeinen yhdeksän kuukautta on myös opettanut havainnoimaan kokonaiskuormaa ja jättämään tilaa levolle ja kaikenlaiselle muulle, mitä elämässä haluaa touhuta.

Cayambe-lähestymisnousulla, Ecuadorissa 2024

Pitkän alkupuheenvuoron jälkeen itse asiaan: Jo vuoden vaihteessa aloin hapuilla tulevaa vuorisuunnitelmaa. Ihan alunperin olin ajatellut lähteä ensi syksynä Nepaliin hakemaan lisäkokemusta 6500 metrin huitteilta. Toipumisen oltua toivottua hitaampaa ja uuden työkuvion viedessä myös aika paljon kaistaa, aloin pohtia, että ehkä tätä vuotta pitää lähestyä toisella tavalla.

En tiedä, mistä sain ensin Mongolian päähäni, mutta usean viikon pontevan yrittämisen jälkeenkään saanut reissua järjestettyä sillä tavalla, että se olisi sopinut kiipeilylle varattuun aikaikkunaan syyskuussa. Seuraavaksi käänsin katseeni kohti Georgian Kazbekia, mutta lopulta varsinainen idea alkoi kuumailmapallosta. Näin sattumalta vuorikohteita tutkiskellessani kuumailmapallosta käsin otetun kuvan Atlasvuorista – ja olin myyty! Halusin päästä sekä kiipeämään noille vuorille että nähdä kuvan maiseman omin silmin.

Jääkiipeilemässä melkoisessa myräkässä Italian Dolomiiteillä muistaakseni 2020

Atlasvuoret ulottuvat noin 2 500 kilometrin matkalle Luoteis-Afrikassa ja ne Marokkoa, Algeriaa ja Tunisiaa, erottaen Atlantin ja Välimeren rannikon Saharan autiomaasta. Kyseessä on sarja vuorijonoja, joilla on todella ainutlaatuinen luonto. Marokko ei ollut vuorikiipeilylistallani ja muutenkin maa on minulle uusi tuttavuus (vaikka toivematkakohteiden joukossa se kyllä on). Mutta kun aloin lukea Atlasvuorista, kiinnostus todella heräsi – tässä olisi taas luvassa uudenlainen haaste!

Parin päivän pähkäilyn jälkeen lukitsin suunnitelman: syyskuussa lähden siis kiipeämään Atlasvuorten korkeimman huipun Toubkalin (4167 m), joka sijaitsee Marokon Toubkalin kansallispuistossa. Vaikka nelitonninen Toubkal ei puske korkeuslimiittini rajoja, erittäin kuuma ilmasto luultavasti tuo oman mielenkiintonsa projektiin: syyskuussa lämpötila voi nousta päivisin jopa lähelle 50 astetta ja yöllä pudota miinuslukemiin. Melkoinen rasitus- ja sopeutusharjoitus on siis edessä. Ja onhan Afrikan mantereella kiipeäminen aina jännittävää juurikin luonnon erityisyyden vuoksi! Tämä jättää minulle myös mahdollisuuden tehdä jotain muutakin vuorihauskaa, esimerkiksi kesällä, jos suorituskyky kehittyy toivotulla tavalla..

Onpas ihan mahtavaa, kun on taas vuori kiikarissa – lähtöön aikaa melko tarkkaan viisi kuukautta! Joko mennään?

Toubkal, Marokko – seuraavan seikkailun kohde 2025

ps. Kuumailmapalloideakin toteutuu, vaikka ei ihan alkuperäisessä muodossaan – mutta siitä lisää myöhemmin…

Sateenkaaren yläpuolella

By Janiina

On July 26, 2024

In akklimatisoituminen, Cayambe, Ecuador, Etelä-Amerikka

PÄIVÄ 5: CAYAMBEN AKKLIMATISAATIONOUSU

Pichincha-huiputuksen jälkeisenä aamuna heräsin ikionnellisena ja jännittyneenä: Cayamben ensimmäinen lähestymispäivä oli alkamassa! Pikkubussin täytti jännittynyt puheensorina, kun pähkäilimme varusteita ja vaatetusta – Cayamben rinteille oli luvattu kovia tuulia ja sadetta. Huiputusyritykselle se ei luvannut hyvää, mutta vielä olisi pari päivää aikaa sään muuttua. Cayamben aluetta lähestyessämme näin taas uuden puolen Ecuadorista. Nimittäin kaupungin ulkopuolella polveilevat rinteet olivat täynnä valtaisia ruusutarhoja. Joaquin kertoi ruusujen olevan yksi tärkeistä Ecuadorin vientituotteista:

– Tiloilla kaikki työ tehdään käsin, ja se työllistää paljon. Monet nuoret aikuiset aloittavatkin työuransa juuri ruusutarhoilla, sillä se on arvostettua työtä, josta maksetaan kohtuullisen hyvin: kuukausipalkka on noin 500 dollaria ja tuhannen dollarin tuloilla nuoret parit elävät jo ihan kohtuullisesti.

Uppouduimme keskusteluun Ecuadorin elinkustannuksista, jotka ovat niin alhaiset, että yhdistettynä lähes aina kauniiseen säähän ja monimuotoiseen luontoon, ne tekevät maasta kiinnostavan asuinkohteen monille eläköityville amerikkalaisille:

– Eräs pariskunta, jotka ovat kiivenneet kanssani vuosikausia, muutti tänne pysyvästi. He olivat Amerikassa keskituloisia, mutta pystyivät ostamaan täältä kaksi asuntoa; yhden kaupungista ja toisen meren rannalta, ja elävät nyt oikein mukavia eläkepäiviä.

Juuri kun aloin pohtia, mitä tytär ajattelisi Ecuadoriin muutosta, auto pysähtyi nytkähtäen ylämäkeen juuri, kun sateen ensimmäiset vesipisarat osuivat sen ikkunoihin. Tästä matka jatkuisi jalan – ja näköjään sateessa. Olimme jo reilusti yli 3000 metrissä, ja ylös vuoren hiekkaista rinnettä kiemurteleva tie näytti jatkuvan loputtomiin. Pilvet roikkuivat matalalla, ja sade piiskasi kuoritakin alle piilotettuja harteita, kun aloitimme matkan rinnettä ylös. Alkumatka tuntui yllättävän raskaalta, mutta pian uppouduin rinnallani vaeltavan Jeffin kanssa keskusteluun elämästä, parisuhteista ja vanhemmuudesta. Harvoin kohtaamiensa ihmisten kanssa pääsee parissa päivässä syviin ja avoimiin keskusteluihin kipeistäkin aiheista, mutta täällä se tapahtuu – se on minulle yksi osa vuorten taikaa.

Yllättäen läheinen pensaikko alkoi heilua, ja pian märkien oksien alta sukelsi esiin likainen, vaalea koira. Panta sillä oli mutta laiha, mudan tahrima olemus antoi ymmärtää, ettei se ainakaan kotikoira ollut. Ja niin siinä kävi jälleen, että päädyin jakamaan eväsleipäni sen kanssa, minkä jälkeen koira ei väistynyt kannoiltani.

Kun maantie muuttui ensin mutaiseksi ja sitten kiviseksi kärrytieksi, joka halkoi nyt vuoren rinteiden vehreitä niittyjä, hiljenin sadetakin hupun alle kuulostelemaan tuulen laulua varvikossa, kannoillani ravaavan uuden ystäväni läähätystä sekä etäällä kohisevan vesiputouksen ryöpsähtelyä. Tässä maassa luonto oli aivan uskomaton: avara meri, lumiset vuoret ja kostea viidakko ovat aivan toistensa kyljessä sopusointuisesti. Siellä missä muualla luonto vaihtaa asustettaan hitaasti matkan edetessä, täällä polun varret vaihtuivat hiekkarinteestä sademetsäiseen kasvustoon, takaisin varvikkoon ja edelleen lumiseen kivikkoon nopeammin kuin ehdit muutosta rekisteröidä.

Jossain vaiheessa olin uppoutunut oman hengitykseni rytmiin ja tunsin askeleideni löytävän rytminsä: siellä, missä vuoren runsas kasvillisuus väistyy lumirajan tienoilta, löysin oman tutusti keinuvan vuoriaskellukseni ja tahdin, jota voisin jatkaa loputtomiin.

– Heeyyy, Janiina – I love your pace! I’ll just follow your steps,” myös Anh tuntui huomaavan kohdilleen loksahtaneen rytmini. Niin askelsimme yhdessä ylämäkeen huurteisen mudan narskuessa kengän pohjien alla ja sateen jäljiltä unohtuneiden pisaroiden jäätyessä takkiemme pinnoille.

Saavutimme Refugio Nevado Cayambe -majan 4630 metrissä juuri, kun lempeä lumisade kääntyi viimaksi. Vankka kaksikerroksinen kivitalo seisoi lumen peittämän kivikon juuressa harjanteella, jonka alapuolella avautui Cayamben irvistävä jäätikkö. Jossain jäätikön yläpuolella oli pilvipeittoon kietoutunut huippu. Kylmä tuuli hätisti meidät majan ovesta sisään – ja edelleen kannoillani kulkeva koira selvästi tunsi paikan hyvin. Sen märkä turkki huolestutti minua ja olin tyytyväinen olennon päästessä majan käytävälle tuulensuojaan.

Lämmittävän, koiran kanssa jaetun lounaan ja höyryävien kaakaomukillisten jälkeen oli aika kääntyä paluumatkalle. Päivän akklimatisaationousu oli tehty ja ensi yö nukuttaisiin alempana voimia keräten. Huomenna palaisimme tälle majalle, jolta Cayamben huiputusyritys alkaisi toden teolla.

– Tästäkin syystä Ecuador on hieno maa vuorikiipeilijälle! Oikeastaan kaikkialla muualla kuutta tuhatta metriä lähestyvät vuoret huiputetaan telttaleireistä käsin. Täällä kaikki on niin lähellä, että voimme hyödyntää vuorimajoja kuten Alpeilla, Joaquin virnisteli, kun äimistelin ajatusta, ettemme leiriytyisi telttoihin. Siinä missä en ole koskaan osannut ajatella telttamajoituksen olevan vuorella epämukavuutta, on pakko myöntää, että majalta lähdössä on hyviä puolia: parempi lepo, kunnon ruoka ja kuivat varusteet.

Anh ja minä löysimme majan lämpimimmän kohdan

Reipas marssi alamäkeen sai lihakset jälleen lämpenemään, ja koirakin tuntui virkistyneen lounaasta. Olin toivonut koiran katoavan jossain vaiheessa päivää, sillä aavistelin, mitä edessä jälleen olisi. Mutta se seurasi sitkeästi kannoillani aina takaisin bussille asti. Haikea kirvely sydämen tienoilla nipistellen hyvästelin uuden ystäväni ja miltei purskahdin itkuun sen lähtiessä seuraamaan autoa. Nieleskelin kurkkuun noussutta palaa, ja viereisellä penkillä istuva Chase taisi huomata kamppailuni. Pitkä nuori jenkki hymyili lempeästi, esitteli puhelimestaan oman koiransa kuvaa ja muistutti:

– Kuule, tuo koira asuu täällä ja huijaa kaltaisiasi hyväsydämisiä hupsuja kaiket päivät!”

Chase oli oikeassa, mutten voinut sille mitään – kurkkuani kuristi ja otsa ikkunaa vasten painettuna suljin silmäni ja haaveilin koiran adoptoinnista. Ajatukset taisivat näkyä silmistäni, sillä Chase taputti hartiaani lempeästi. Käännyin katsomaan uudelleen ikkunasta. Koiraa ei enää näkynyt. Ainakin se oli saanut hyvät ateriat tänään, muuta sen hyväksi en voisi tehdä.

Minä ja uusi ystäväni matkalla alas Cayambelta (kuva: Amigo)

Bussin kaartaessa kohti alempana rinteillä sijaitsevaa majaa, jolla yöpyisimme, henkäisin ihastuksesta: sade oli väistynyt ja yhtäkkiä allamme rinteellä kaartui valtaisa sateenkaari.

– Oletteko koskaan ennen olleet sateenkaaren yläpuolella? Jeff oli hurmaantunut.

– Se päättyy tuonne niitylle! Onkohan sen juuressa kulta-aarre – ehkä meidän pitää lähteä aarrejahtiin? Innostuin.

– The treasure are friends we make along the way, virnisteli Chase saaden koko ryhmän nauramaan ja Reneen huikkaamaan takapenkiltä:

–Shut up Chase!

Alempana 3700 metrissä olevalla majalla pakkauduimme aulassa sijaitsevan pienen pönttöuunin ympärille lämmittelemään ja kuivattelemaan varusteita. Selvästi parin päivän kiipeilyponnistelut olivat ottaneet veronsa, sillä meno äityi suorastaan hulvattomaksi. Lopulta päivällisellä pääoppaamme kärsivällisyys joutui todella koetukselle, kun hän joutui toistamaan seuraavan päivän briiffin kolmesti – niin väsyneitä ja hepulissa olimme. Kello oli tuskin kahdeksaa illalla, kun makuusalissa, jonne ryhmämme oli pakkautunut olikin jo hiljaista. Makasin makuupussissani ja kuulostelin vuorituulen puhallusta kattopeltien alla ja viereisellä punkalla nukkuvan Amigon kevyttä kuorsausta. Hymyilin pimeässä ja mietin, että jos heräisin aamulla huomaamaan, että olin Päiväni murmelina -elokuvan vankina, toivoin, että päivä olisi juuri tämä. Luultavasti en tekisi kovinkaan aktiivisesti töitä saadakseni toistuvan päivän ketjua katkeamaan.

Ecuador: Cotopaxi ja Cayambe – Vuorenvalloitus 2024!

By Janiina

On June 28, 2024

In Ecuador, Etelä-Amerikka, lähtö, matkablogi, matkakertomus, matkapäiväkirja, naisvuorikiipeilijä, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi

Suuri huiputus -kirjani (siitä lisää esim täällä) julkaisu on pitänyt ajatukset aika tiukasti merenpinnan tasolla – ja niinpä lähtö Ecuadoriin upeiden tulivuorten äärelle on hiipinyt lähemmäs lähes huomaamatta. Mutta nyt se on täällä: lauantai-aamuyön varhaisina tunteina yritän hivuttautua ulos asunnosta suurten varustelaukkujeni kanssa herättämättä tytärtä tai hänen kanssaan kiipeilyn ajaksi saapunutta äitiäni (kiitos äiti, että mahdollistat reissuni <3 ).

Perillä Ecuadorin Quitossa viivyn yhden päivän, jonka aikana tapaan tiimini: kahdeksan yhdysvaltalaista ja kaksi irlantilaista kiipeilijää sekä oppaat. Ryhmä on suurempi kuin olin osannut odottaa, mutta oikeastaan se on aika hauskaa. Todennäköisesti joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonallisuuksia, ja tämän kokoiselle ryhmälle luodaan jo kunnollinen leiri-infra, mutta silti porukka on napakan kokoinen. Lopulta vaellus yleensä tapahtuu pienempiin porukoihin hajautuneena, jolloin jokainen saa etsiä itselleen toimivan tahdin.

Kuten aiemmin mainitsinkin, kiipeilyohjelma on suhteellisen kunnianhimoinen, sillä kaksi karvan alta kuusitonnista vuorta kymmeneen päivään on jo ihan tekemistä. Huiputuskuntoni on ollut parempikin: hankaluudet alkoivat jo oikeastaan jo viime kesänä hiukan ennen Peak Leninille lähtöä. Ehkä olin treenannut liian kovaa, sillä palautumiseni alkoi heikentyä. Sillä luultavasti oli vaikutusta myös matkani keskeytymiseen (lue koko tarina täältä: Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin). Kotiin palattuani päätin levätä kunnolla ja tosissani aloittaa treenamiseen seuraavan vuoden vuorireissua varten vasta keväällä. Jos olet seurannut seikkailujani, tiedätkin, että toisin kävi, kun intouduin lähtemään uudeksi vuodeksi Kilimanjarolle (koko tarina täällä: Kilimanjaron huiputusmatka alkaa!). Tauko siis katkesi lyhyeen, ja vaikka maltillisesti treenailinkin lähinnä kuntoa ylläpitäen, Kilimanjaron onnistuneen huiputuksen jälkeen oli kehon palaute oli selkeä. Kunnon lepo oli tarpeen.

Lähtöviivalla Kilimanjarolle jouluna 2023

Muutama viikko menikin ihan rauhassa – kunnes sähköpostiin napsahti uutiskirje, joka kertoi Cotopaxin kiipeilyreittien auenneen tulivuoren oltua suljettuna kahden vuoden ajan purkautumisvaaran vuoksi…ja tässä ollaan! Jatkoin halki kevään maltillista treenitahtia, jotten päätyisi rikkomaan mitään. Mutta nyt lähtöhetken koittaessa mieleen hiipii epäilys: olisiko sittenkin pitänyt puristaa vähän tiukemmin?

Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten stressaa liikoja. Viimeinen vuosi on ollut vaativa oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla, joten päätin nyt keskittyä olemaan ikionnellinen siitä, että pääsen nauttimaan Ecuadorista ja kahdesta ihmeellisen kauniista tulivuoresta (ja siis molempien huiputus on tietenkin ehdottomasti tavoite)!

Matkalaukut ovat valmiina olohuoneen nurkassa, miljoonasivuinen ohjeistus äidilleni piirrettyine kaukosäätimen painikekarttoineen on tehty ja olen valmis. Suukot ja sata halausta tyttärelleni ja seikkailu voi alkaa – voi kuinka olenkaan onnellinen! Mennäänkö?

p.s. Kuten tavallista, päivitän mahdollisuuksien mukaan reissukuulumisia Instagramiin ja Facebookiini, ja tarina täällä blogissa alkaa, kunhan olen palannut kotiin.