Mitä todella tapahtui Cotopaxilla huiputusyönä? Kysymys ei jättänyt minua rauhaan. Selkäkivusta ei ollut epäilystäkään, mutta jos olin itselleni rehellinen, jotain muutakin tapahtui. Miksi en tehnyt kuten yleensä ja kiivennyt niin pitkälle kuin pystyin, vaan annoin periksi niin nopeasti?
Selän vihoitteleva välilevy asettui takaisin ruotuun tutuksi tulleilla konsteilla, mutta kun reilu viikko kotiinpaluun jälkeen koetin lähteä lenkille, jotain tapahtui taas. Sain tuskin juoksuaskeleen rullaamaan, kun oloni muuttui tuskaiseksi ja vilkaisu kelloon paljasti sykkeen syöksyneen pilviin. Rauhoitin vauhtia, siirryin kävelemään ja lopulta pysähdyin, mutta sydämeni syke rummutti yli 180 iskua minuutissa. Palasin kotiin, ja kaksi päivää myöhemmin yritin uudelleen. Sama tulos. Viikkoa myöhemmin. Jälleen sama tilanne.
Yksi ihminen tietäisi varmasti, mitä pitäisi tehdä. Soitin valmentajalleni Tapsalle.
– Voisitko sä tehdä mulle jonkun ohjelman? Kysyin selitettyäni tilanteen.
– Tottakai voin tehdä. Mutta nyt ensimmäiseksi menet lääkäriin.
Palautumisongelmat ovat olleet läsnä jo reilusti yli vuoden. Olen tuona aikana käynyt ainakin kahdesti lääkärissä ja aina vastaus on ollut sama: “Nyt treeni seis ja sohvalle!”
Minun kaltaiselleni ihmiselle, jonka mieli lepää liikkeessä, tuollainen ohje on vaikea, lähes mahdoton. Niinpä olen aina levännyt muutaman viikon ja sitten vaivihkaa palannut treenin ääreen oikeastaan tarkistamatta, olenko valmis treenaamaan. Eikä kolme vuorireissua valmistautumisineen vuoden sisään ole tietenkään helpottanut tilannetta. Mutta luotan Tapsaan kuin vuoreen, joten lakki kourassa marssin taas lääkärin puheille.
Mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Sain lottovoiton eli lääkärin, joka totesi nähdessään “peura ajovaloissa” -ilmeeni:
– Kuule, en minä aio sinua kieltää tekemästä asioita. Olen tehnyt pitkän uran urheilijoiden kanssa ja sanoisin tunnistavani ihmistyyppisi. Mutta sovitaanko, että nyt laitetaan asiat kuntoon niin, että et enää seuraavalta vuorelta käänny takaisin terveyssyistä?
Seurasi valtava läjä testauksia, – jotka jatkuvat edelleen, – mutta verikokeiden tulokset olivat odottamattomat:
– Hemoglobiinisi on niin alhainen, että et olisi missään tapauksessa pärjännyt kuudessa tonnissa. En oikeastaan edes ymmärrä, miten olet päässyt niinkin korkealle kuin pääsit.
Hyvä uutinen on, ettei elimellistä vikaa ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Eli kyseessä on alipalautuminen, kuten lääkäri ja Tapsa arvelivat. Vaikka hidas kuntoutuminen tuntuu tuskalliselta, olen huojentunut, että sydän kunnossa, ja että nyt polku parempaan on edessä. Lääkäri, Esa, antoi minulle tarkat sykerajat ja tuntimäärät, joiden puitteissa saan treenata. Lenkit ovat lyhyitä ja vauhti niin hidas, että etanat menevät ohi kurveissa. Lisäksi vietän aikaa joogamatolla ja kuntopyörän päällä. Sain luvan jopa osallistua suunnitelmissa olleeseen ultrakävelyyn lokakuussa, tosin Esan ukaasilla:
– Sillä ehdolla, että syke ei sitten nouse yli 140. Eli jos muut menevät lujempaa, sinä tulet perässä omaa tahtia.
Hyvä uutinen on myös, että leposykkeeni on kaikesta huolimatta pysynyt alhaisena, mikä toivottavasti enteilee sitä, että toipuminen voi olla suhteellisen nopea. Innoissani selvitin jo lääkärille:
– Joo, kuusi kuukautta mulla on aikaa mummohölkätä. Sitten pitää alkaa treenata taas kunnolla, koska vuoden päästä syksyllä haluan viimeistään taas kiivetä.
Sain vastaukseksi vinon hymyn ja toteamuksen, että ehkä olisi aihetta hiukan korjata asennetta ja mennä paranemisen ehdoilla. Ja niin aion tehdä. Lupaan sen.
Olen huojentunut ja jopa iloinen. Parin viikon totuttelun jälkeen kevyt treeni tuntuu itse asiassa paremmalta, ja alan ymmärtää myös, että vuorikuumeessa olen laiminlyönyt peruskestävyyden rakentamista. Halusin nopeammin ja korkeammalle. Aloin nyt myös viimein uskoa, että ehkä todella kiipesin maksimisuoritukseni Cotopaxilla. Ehkä pää oli sydäntä viisaampi, pysäytti minut eikä tällä kertaa antanut puskea sietokyvyn rajoja ylemmäs.
Tällä kertaa pitää vaan hakea vauhtia vähän alempaa. Mutta olen matkalla taas. Kohti uusia huippuja. Sillä kun vuoret kutsuvat, on mentävä <3
Havahduin ensimmäisen kerran, kun rannekelloni digitaalisella näytöllä hehkuivat numerot 23:11. Kalsassa makuusalissa ei ollut huiputukseen lähdön liikettä, vaan ainoa ääni oli ulkona ulvova tuuli, joka laulatti vuorimajan kattopeltejä paiskoessaan vettä vuolaiksi virroiksi sisäpuolelta huurustuneen ikkunan pintaan. Ei ollut vaikea arvata, ettemme olleet lähdössä liikkeelle. Aamulla kuulin, että majalla yöpynyt toinen tiimi oli rankkasateesta huolimatta yrittänyt lähteä, mutta ei ollut päässyt muutamaa sataa metriä pidemmälle kivikon muututtua liikkumiskelvottomaksi.
Seuraavan kerran heräsin kahden korvilla, kun sateen äänessä tapahtui selvä muutos: vesi oli jäätynyt rakeiksi, jotka rummuttivat ikkunaan raivokkaasti. Makuusalissa oli niin kylmä, että makuupussista ja linerista huolimatta jouduin kaivamaan kevyttoppiksen esiin ja kietoutumaan siihen ennen kuin nukahdin takaisin levottomaan uneen. Jälleen havahduin painajaisesta viiden maissa aamulla. Tuulen laulutaajuus oli taas vaihtunut: makuusalin ikkunat olivat nyt jäätyneet umpeen, mutta saatoin aavistaa vihaisen viiman paiskovan lunta kiviselle harjanteelle kyyristyneen narisevan ja paukkuvan rakennuksen harteille.
Aamupalalle seitsemän maissa kerääntyvä tiimi ei vaikuttanut kovin pettyneeltä. Tietenkin kaikki olisimme halunneet huiputtaa, mutta tilanne oli ilmiselvä. Olin käynyt ennen aamiaista kiertämässä majan takana olevalle harjanteelle, mutta oli kuin koko vuori olisi kadonnut ympärillämme riehuvaan valkoiseen myteriin. Vielä eilen olin ollut epäileväinen, oliko sateen ropina riittävä syy olla lähtemättä huiputusyritykseen, mutta vuori oli selvästi päättänyt todistaa, ettei rinteelle olisi tänäänkään mitään asiaa. Hyvää tilanteessa olisi se, että saisimme nyt yhden ylimääräisen lepopäivän nukuttuamme kuitenkin yli 4600 metrissä, ja olisimme näin entistä valmiimpia ja vahvempia Cotopaxia varten.
Laskeutuminen majalta alkoi keskellä lumimyräkkää, joka reilun tunnin vaelluksen jälkeen muuttui vesisateeksi. Bussin saavutti likomärkä ja kuran peittämä joukkio, joka jo naureskeli riehakkaina saatuamme taivuteltua Joaquinin viemään meidät pizzalle. Pääsisimme myös yhdeksi yöksi alas vuorilta: suihkuun ja pehmoiseen hotellivuoteeseen!
Koiraystäväni arvoituskin ratkesi sen laukatessa bussia vastaan seuraten vuoritietä kipuavaa kiipeilyryhmää. “Juttelin koirasta eilen majan pitäjän kanssa. Se asui aiemmin majalla, mutta se on vähän hullu ja jahtaa rinteillä kulkevia vuorikauriita. Alueen rangerit eivät pidä siitä, ja siksi sitä on yritetty saada pysymään alempana. Mutta aina se palaa majalle…se on vähän crazy in the head…” viereeni ilmestynyt oppaamme selitti. “Joaquin, ei koira ole hullu. Se on paimenkoira, joka seuraa vaistoaan,” yritin selittää, mutta opas kohautti hartioitaan ja totesi rangereiden ampuvan koiran, mikäli saisivat sen kiinni kauriita jahtaamasta. Väittely oli turhaa, suhtautuminen eläimiin oli täällä hyvin erilainen. “At least we were able to feed her for a couple of days, so she should be strong now,” rikostoverini Donnal hymyili surullisesti viereiseltä penkiltä ajatukseni luultavasti aavistaen.
Suihkun jälkeen vietin loppupäivän pizzalla herkutellen ja paikallisen torin käsitöitä ihmetellen sekä nautiskellen loistavasta paikallisesta kahvista Jeffin kanssa.
Aamulla aloitimme koko päivän mittaisen ajomatkan kohti matkani pääkohdetta, Cotopaxia. Jälleen Joaquin osoitti halunsa näyttää meille kotimaataan vuoria laajemmalti, ja matkan varrella pysähdyttiin vesiputoukselle, Ecuadorin suurimmalle järvelle (mikä meille suomalaisille ei ole kummoinen nähtävä, mutta vuoriston ja viidakon jakamassa maassa järvet todella ovat harvinaisuus) sekä päiväntasaajan tiedemuseoon, jonka kierroksella museota meille esittelevä projektin johtava tutkija sai leukoja loksahtamaan: “Maapallo on todellisuudessa kyljellään, mutta 1800-luvulla ihmiset käänsivät kartat pystyasentoon, sillä tarkastelemme maailmaa pallon pinnalta, emmekä avaruudesta. Itse asiassa sanan NORTH:n kantasana ‘norte’ tarkoittaa vasenta. Eli jotta kartta olisi oikein päin, se pitäisi kääntää siten, että kartan pohjoinen jää vasemmalle puolelle.”
Pöntöt päiväntasaajalla
Päivä oli kaikin puolin mukava ja leppoisa, mutta oloni oli levoton. Ecuador oli yllättänyt: kun kaupungit sijaitsivat vuorten rinteillä, vuorilla olo ei varsinaisesti tuntunut siltä, että olimme erämaassa. Odottamani expedition-tunnelman sijaan olimmekin varsin alppikiipeily-henkisellä reissulla. Siinä on paljon hyvää: parempaa ruokaa, mahdollisuus kuivatella ja pestä varusteita ja ihmisiä – sekä tietenkin laadukkaampi lepo. Mutta Cayambe-huippupäivän jäätyä kokonaan väliin, kaupunkien kadut ja torit eivät houkuttaneet minua ja kaipasin malttamattomasti Cotopaxin rinteille. Luultavasti en ollut ainoa, sillä tunnelma autossa nousi kattoon, kun viimein illan jo hämärtyessä käännyimme poukkoilevalle maaseututielle, joka nousi kohti päämääräämme. Cotopaxi-osuuden majoitussuunnitelma oli elänyt useita kertoja matkan varrella ja nyt Joaquin kertoi, että viipyisimme vielä yhden yön alempana rinteellä olevassa hotellissa. Huomenna tekisimme nousun majalle, josta huiputusponnistus seuraavana yönä tehtäisiin. Vielä yksi yö pitäisi malttaa!
Hotelli oli kaunis yksikerroksinen kivirakennus keskellä tuulista ylänköä, mistä oli suora näkymä vaaleanpunaisessa ilta-auringossa kylpevälle Cotopaxille. Kun kokoonnuimme ravintolasalin panorama-ikkunan ääreen illalliselle, tuntui kuin olisimme aterioineet vuoren rinteellä keskustelu siirtyi luontevasti leikkimielisestä naljailusta edessä olevan kiipeilyn suunnitteluun. Tarjoilijat katsoivat ruokapöydässä Jeffin tulehtunutta varvasta tutkivaa ryhmäämme tottuneesti hymyillen, näissä majataloissa etiketti on hiukan normaalista poikkeava.
Katselin ihmisiä ympärilläni ja hymyilin. Mieleen nousi kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä kiipeilyreissulla kiipeilyparini Markon toteamus: “Täydellisiä hetkiä ovat sellaiset, mihin ei tarvita mitään lisää, tai mistä ei ottaisi mitään pois.” Kuinka oikeassa hän olikaan ollut! Onnenhetkien elementtejä ei voi määrittää etukäteen. Tässä hetkessä, istuin Cotopaxin juurella odottamassa huomenna alkavaa seikkailua mieli malttamattoman innokkaana, kuuntelin Amigon, Chasen ja Reneen naljailua ja vaihdoin yhteisymmärrystä tulvillaan olevan katseen vastapäätä minua istuvan Rosien kanssa. Sanoja ei tarvittu, sillä näimme toistemme silmistä, että molemmat ajattelimme täsmälleen samaa: Mistään hinnasta emme olisi olleet missään muualla tällä kyljellään kelluvalla pallolla juuri nyt!
Kun viimeisen viikon ennen loman alkua on ehtinyt nukkua vain muutaman tunnin yössä, viikko täysmittaisia unia tekee aivan toiseksi ihmiseksi! Toki vuoristomajan korkeus aina hiukan vaikuttaa unen laatuun, mutta Cayamben huiputuyritystä edeltävänä aamuna mieleni oli pilvissä, leposyke ilahduttavan matalalla ja huolimatta kahdesta kunnon kiipeilypäivästä, lihakset eivät tuntuneet ollenkaan väsyneiltä.
Etsi kuvasta vuoristomaja
– Puppy alert! Whatever you do, don’t let Janiina outside! Tervehti Rene virnistellen saapuessani aamiaiselle. Tuhahdin miehelle virnistellen mutta joskus taidan tosiaan olla aika ennustettava: pian löysin kuin löysinkin itseni vatsallani etupihan nurmikolta tekemässä tuttavuutta talon pihaan saapuneen muutaman viikon ikäisen koiranpennun kanssa. Kehkeytymässä oleva rakkaustarina sai kuitenkin nopean lopun, kun loput oppaat Hugo, Ivan, Pepe ja Maurizio saapuivat ja meidät hätistettiin varusteinemme autoon. Tavoitteena oli saada ryhmä mahdollisimman nopeasti takaisin reiluun 4600 metriin ja tehdä harjoitusnousu pitkin tulevaa huiputusreittiä.
Aloitimme vaelluksen majalle hiukan ylempää kuin edellisenä päivänä. Jälleen satoi vettä, ja koko kaunis vehreä vuori oli muuttunut samean väriseksi. Pilvet riippuivat lähellä rinteitä ja niinäkin hetkinä kun ei satanut, vesi pisaroi ilmassa ja kosteus kietoutui ympärillemme kuin märkä hämähäkinseitti. Joaquin pähkäili muiden oppaiden kanssa poikkeuksellista säätä: tähän vuodenaikaan ei olisi pitänyt sataa ollenkaan, mutta nyt sade valui niskaamme kolmatta päivää. Huolenaiheita se toi kaksin kappalein: huiputusyrityksen onnistuminen oli tietenkin numero yksi. Toinen oli se, että huolimatta sadesuojista ja Gore-Texistä jatkuva korkea kosteus piti varusteemme märkinä. Noustessamme lumirajan yläpuolelle niiden kuivattaminen muuttuisi entistäkin vaikeammaksi. Edellisenä päivänä vuoristomajan tuvan nurkassa kyyhöttävä pieni tulisija oli pysynyt koleudesta huolimatta kylmänä, sillä savupiippu oli ollut tukossa. Jos tukosta ei saataisi avattua, tarkoittaisi se, että joutuisimme lähtemään pakkaseen huiputusyrityksiin märissä varusteissa.
Toisen päivän nousu majalle meni huomattavasti ensimmäistä päivää helpommin ja rivakammin. Asetuimme taloksi majan suureen kalsaan makuutilaan, joka oli täytetty seinästä seinään puisilla punkilla. Punkat olivat niin kapeita, että niihin hädintuskin mahtui ja omani oli myös korkeussuunnassa niin matala, että vaikka kuinka yritin ujuttautua sängylle sivusuuntaisesti, onnistuin jatkuvasti kolauttamaan pääni yläpuolellani majailevan Anhin sängyn pohjalautoihin.
Pienen lounaan jälkeisen lepotuokion aikana tunsin oloni hiukan vastentahtoiseksi iltapäivän nousuun. Huone oli kylmä ja nihkeä, ja yksikerroksiset ikkunalasit huurtuivat ryhmämme saapuessa sisään. Ulkona sade oli muuttunut räntäiseksi lumeksi, ja tuuli tuntui viuhuvan ikkunanpuitteiden läpi suoraan sen vieressä olevaan vuoteeseeni. Paluumatkalla olin onnistunut päästämään vesinoron kuoripuvun alle, ja laskumatkallaan niskasta se oli kastellut teknisen kerrastoni. Minulla ei ollut kertakaikkiaan minkäänlaista motivaatiota lähteä ulos sateeseen kastumaan lisää.
Alkuperäinen suunnitelma oli ollut tehdä iltapäivällä tekniikkaharjoituksia Cayamben jäätiköllä, mutta sade oli muuttanut suunnitelmia. Kaikkialla oli loskaa, ja voimakas tuuli ulvoi majan rakenteissa, kun majalle jeepein vierailulle saapuneet turistit seisoivat huuruisten ikkunoiden ääressä tuijottamassa meitä epäuskoisesti: kuka hullu tässä säässä lähtisi rämpimään kivikkoa ylös?
Pienestä mielessä muhineesta vastahankaisuudesta huolimatta nopeasti liikkeelle lähdön jälkeen olin erinomaisen tyytyväinen, ettei iltapäivän tunteja oltu jätetty passiivisen majalla oleilun varaan. Reipas skrämpläys kivikkoa ylös sai kehon lämpenemään ja hymyilin onnellisena: Nyt todella kiivettiin! Saapuessamme jyrkänteelle, jolta Cayamben jäätikön irvistävä pinta avautui alapuolellemme Anh ja minä emme voineet olla kiljahtamatta ihastuksesta. Luultavasti siis motivaation ylläpito oli harjoitusnousun vähintään yhtä tärkeä tehtävä kuin akklimatisaation parantuminen.
Puolentoista tunnin rauhallisen kiipeämisen jälkeen saavuimme Laguna Verde -järvelle, jonka veden mineraalit olivat värjänneet jäätikköjärville tyypillisen kirkkaan turkoosiksi. Sade oli tauonnut, pilvet väistyivät ja paljastivat huiputusreitin eteemme. Olisin halunnut jäädä tuohon hetkeen koko loppupäiväksi. Yhtäkkiä huippu näytti olevan aivan ulottuvissamme ja jatkuvan oikullinen sääkin vaikutti tällä hetkellä hyvältä.
– Pitäisikö vaan lähteä heti? ehdotukseni sai Jaoquinin kurtistamaan kulmiaan ennen kuin hän katsoi kasvoihini. Kun hän huomasi minun vitsailleen, hän lupasi:
– Mennään vaan, mutta köysistön järjestys ratkotaan uimakilpailulla Laguna Verdessä!
Ivan tähystää lumitilannetta
Majaa kohti palatessamme näin kaukaa pienen vaalean pisteen, joka säntäsi meitä kohti. Koiraystäväni edelliseltä päivältä oli palannut – jotenkin se haistoi tai kuuli meidät jo kaukaa ja sydäntä särkevän suloisesti laukkasi halki koko kivikon, suoraan luokseni riehakkaaseen tervehdykseen heittäytyen. Sää oli muuttunut jälleen sateiseksi ja olennon vaalea karva oli mutainen ja märkä. Lisäkseni myös irlantilainen Donnal oli menettänyt sydämensä sille, ja jotenkin päädyimme muodostamaan salaliiton, joka vietti iltansa salakuljettaen koiralle lämmintä ruokaa keittiöstä.
Kohtaaminen ystävän kanssa (videon kuvasi Amigo)
– Tällä eteisessäkin on kauhean kylmä, mutta ehkä se on tottunut. Ja ainakin se saa juhla-aterian tänään, lohduttelimme toisiamme Donnalin vaimon, Rosien virnistellessä hyväntahtoisesti puuhillemme.
PÄIVÄ 7: MUTAKYLPYJÄ CAYAMBELLA
– Kukaan ei ole päässyt huipulle yli kahteen viikkoon. Sää on ollut aivan mahdoton jo vaikka kuinka kauan, Joaquin myönsi seuraavana päivänä aamiaispöydässä, kun sadepisarat hakkasivat tuvan ikkunoihin. Koko illan oli satanut vettä, ja yöllä vesi oli muuttunut lumeksi. Majalla eilen huiputusikkunaa odottanut ryhmä istui lannistuneen näköisenä nurkassa, ja puheista päätellen suunnitteli alas vuorelta laskeutumista. He eivät selvästi uskoneet sään olevan parantumaan päin. Mutta me emme luopuisi toivosta.
Märän lumen takia tekniikkatreenaaminenkin olisi rajoitettua, mutta luultavasti enemmän pitääkseen yllä hyvää ja toiveikasta mielialaa Joaquin marssitti aamiaisen jälkeen joukon kivikon reunaa ensin ylös, ja sitten jyrkkää kivistä polkua alas jäätikölle. Sinne astuessamme kävi ilmeiseksi, että luvassa oli sotkuinen aamupäivä: taivaalta alkoi ryöpytä jälleen vettä, ja ohuen lumikerroksen alla ei odottanutkaan jää, vaan liukas ja sitkeä muta. Tunnin liukastelun jälkeen olimme saaneet tarpeeksemme ja likaisina ja märkinä marssimme takaisin majalle, missä meitä kuitenkin odotti iloinen yllätys: tuvan pienen tulipesän hormi oli saatu auki!
Vuorilla pienet ilot ovat ratkaisevia, sekä tekemisen että mielialan näkökulmasta. Olin paluumatkalla miettinyt, että jos me kaikki kymmenen veisimme vetiset ja mutaiset varusteet ennestäänkin kosteaan ja koleaan makuutilaan, olisimme pulassa. Niinpä majalle saapuessamme rakensimme tuvan tulisijan ympärille kuivatuspisteen. Loppupäivän ja alkuillan aikana ennätimme vuoroissa kuivattaa kaikkien vaatteet ja varusteet. Vaikka uuni oli aivan liian pieni lämmittääkseen koko tilan, oli ruokasali kuitenkin ainoa lähes lämpöinen huone. Niin kaikki ahtautuivat mahdollisimman lähelle tulisijaa teemukit kädessä tarinoita vaihtamaan ja kuivuvia varusteita kääntelemään. Majalla oli myös poikkeuksellisen paljon jeepeillä vierailevia turisteja, jotka toivat huoneeseen lisää kosteutta. Onneksi majan isäntäväki oli kuitenkin rajannut tuvan tulisijan puoleisen alueen meidän käyttöömme. Mutta oli siinä hymyissä pitelemistä, kun aina välillä joku vieraista hiipi salaa mudalta ja hieltä tuoksuvan varustekasamme eteen ottamaan valokuvia itsestään likaisten vuorikiipeilyvarusteiden kera.
Lounaan jälkeen kömmin makuupussiini tavoitteenani nukkua päivälliseen asti. Huiputukseen lähdettäisiin klo 23–00 eli seuraavan vuorokauden unet oli kerättävä päivän mittaan. Nukahdin nopeasti ja toiveikkaana, sillä lounaan aikana sää oli näyttänyt parantuneen.
– Me oppaat heräämme kello 23 katsomaan, miltä tilanne näyttää. Jos edelleen sataa, peli on selvä. Jos sade on loppunut, herätämme teidät ja lähdetään. Mutta minun on varoitettava: on satanut päiväkausia ja ylhäällä todennäköisesti on melkoinen lumivyöryvaara. Joudumme siis tämän tästä pysähtymään ja tarkastamaan, onko turvallista jatkaa.
Katselin nuutuneita ja vakavia kasvoja pöydän ympärillä. Ryhmämme oli koko matkan ajan tuntunut olevan erityisen tulvillaan naurua, mutta nyt kukaan hymyillyt. Mutta päätimme, ettei toivosta luovuta – se todella on maailman sitkein tunne!
Minua painoi toinenkin asia, ja vaihdoin pöydän yli katseita Donnalin kanssa. Molemmat olimme piilotelleet lounaspadan sitkeät lihapalat taskuihimme ja palanneet iltapäivän aikana yhä uudelleen etsimään koiraystäväämme. Mutta tuulen noustessa ja talon kattopellit kolistessa kuin olisivat irtoamaisillaan, siitä ei näkynyt jälkeäkään. Vakuutimme toisillemme, että se oli lähtenyt alas – olihan tämä sen koti. Se osaisi toimia nousevassa myrskyssä ja hakeutua suojaan. Mutta vuori on armoton. Varmuudeksi veimme lihapalat eteiseen, ja viimeisenä ennen nukkumaan menoa kävimme ovella kurkkimassa pimenevään iltaan, missä viima nuoli kivien pintoja. Mutta ystävästämme ei näkynyt jälkeäkään.
Pichincha-huiputuksen jälkeisenä aamuna heräsin ikionnellisena ja jännittyneenä: Cayamben ensimmäinen lähestymispäivä oli alkamassa! Pikkubussin täytti jännittynyt puheensorina, kun pähkäilimme varusteita ja vaatetusta – Cayamben rinteille oli luvattu kovia tuulia ja sadetta. Huiputusyritykselle se ei luvannut hyvää, mutta vielä olisi pari päivää aikaa sään muuttua. Cayamben aluetta lähestyessämme näin taas uuden puolen Ecuadorista. Nimittäin kaupungin ulkopuolella polveilevat rinteet olivat täynnä valtaisia ruusutarhoja. Joaquin kertoi ruusujen olevan yksi tärkeistä Ecuadorin vientituotteista:
– Tiloilla kaikki työ tehdään käsin, ja se työllistää paljon. Monet nuoret aikuiset aloittavatkin työuransa juuri ruusutarhoilla, sillä se on arvostettua työtä, josta maksetaan kohtuullisen hyvin: kuukausipalkka on noin 500 dollaria ja tuhannen dollarin tuloilla nuoret parit elävät jo ihan kohtuullisesti.
Uppouduimme keskusteluun Ecuadorin elinkustannuksista, jotka ovat niin alhaiset, että yhdistettynä lähes aina kauniiseen säähän ja monimuotoiseen luontoon, ne tekevät maasta kiinnostavan asuinkohteen monille eläköityville amerikkalaisille:
– Eräs pariskunta, jotka ovat kiivenneet kanssani vuosikausia, muutti tänne pysyvästi. He olivat Amerikassa keskituloisia, mutta pystyivät ostamaan täältä kaksi asuntoa; yhden kaupungista ja toisen meren rannalta, ja elävät nyt oikein mukavia eläkepäiviä.
Juuri kun aloin pohtia, mitä tytär ajattelisi Ecuadoriin muutosta, auto pysähtyi nytkähtäen ylämäkeen juuri, kun sateen ensimmäiset vesipisarat osuivat sen ikkunoihin. Tästä matka jatkuisi jalan – ja näköjään sateessa. Olimme jo reilusti yli 3000 metrissä, ja ylös vuoren hiekkaista rinnettä kiemurteleva tie näytti jatkuvan loputtomiin. Pilvet roikkuivat matalalla, ja sade piiskasi kuoritakin alle piilotettuja harteita, kun aloitimme matkan rinnettä ylös. Alkumatka tuntui yllättävän raskaalta, mutta pian uppouduin rinnallani vaeltavan Jeffin kanssa keskusteluun elämästä, parisuhteista ja vanhemmuudesta. Harvoin kohtaamiensa ihmisten kanssa pääsee parissa päivässä syviin ja avoimiin keskusteluihin kipeistäkin aiheista, mutta täällä se tapahtuu – se on minulle yksi osa vuorten taikaa.
Yllättäen läheinen pensaikko alkoi heilua, ja pian märkien oksien alta sukelsi esiin likainen, vaalea koira. Panta sillä oli mutta laiha, mudan tahrima olemus antoi ymmärtää, ettei se ainakaan kotikoira ollut. Ja niin siinä kävi jälleen, että päädyin jakamaan eväsleipäni sen kanssa, minkä jälkeen koira ei väistynyt kannoiltani.
Kun maantie muuttui ensin mutaiseksi ja sitten kiviseksi kärrytieksi, joka halkoi nyt vuoren rinteiden vehreitä niittyjä, hiljenin sadetakin hupun alle kuulostelemaan tuulen laulua varvikossa, kannoillani ravaavan uuden ystäväni läähätystä sekä etäällä kohisevan vesiputouksen ryöpsähtelyä. Tässä maassa luonto oli aivan uskomaton: avara meri, lumiset vuoret ja kostea viidakko ovat aivan toistensa kyljessä sopusointuisesti. Siellä missä muualla luonto vaihtaa asustettaan hitaasti matkan edetessä, täällä polun varret vaihtuivat hiekkarinteestä sademetsäiseen kasvustoon, takaisin varvikkoon ja edelleen lumiseen kivikkoon nopeammin kuin ehdit muutosta rekisteröidä.
Jossain vaiheessa olin uppoutunut oman hengitykseni rytmiin ja tunsin askeleideni löytävän rytminsä: siellä, missä vuoren runsas kasvillisuus väistyy lumirajan tienoilta, löysin oman tutusti keinuvan vuoriaskellukseni ja tahdin, jota voisin jatkaa loputtomiin.
– Heeyyy, Janiina – I love your pace! I’ll just follow your steps,” myös Anh tuntui huomaavan kohdilleen loksahtaneen rytmini. Niin askelsimme yhdessä ylämäkeen huurteisen mudan narskuessa kengän pohjien alla ja sateen jäljiltä unohtuneiden pisaroiden jäätyessä takkiemme pinnoille.
Saavutimme Refugio Nevado Cayambe -majan 4630 metrissä juuri, kun lempeä lumisade kääntyi viimaksi. Vankka kaksikerroksinen kivitalo seisoi lumen peittämän kivikon juuressa harjanteella, jonka alapuolella avautui Cayamben irvistävä jäätikkö. Jossain jäätikön yläpuolella oli pilvipeittoon kietoutunut huippu. Kylmä tuuli hätisti meidät majan ovesta sisään – ja edelleen kannoillani kulkeva koira selvästi tunsi paikan hyvin. Sen märkä turkki huolestutti minua ja olin tyytyväinen olennon päästessä majan käytävälle tuulensuojaan.
Lämmittävän, koiran kanssa jaetun lounaan ja höyryävien kaakaomukillisten jälkeen oli aika kääntyä paluumatkalle. Päivän akklimatisaationousu oli tehty ja ensi yö nukuttaisiin alempana voimia keräten. Huomenna palaisimme tälle majalle, jolta Cayamben huiputusyritys alkaisi toden teolla.
– Tästäkin syystä Ecuador on hieno maa vuorikiipeilijälle! Oikeastaan kaikkialla muualla kuutta tuhatta metriä lähestyvät vuoret huiputetaan telttaleireistä käsin. Täällä kaikki on niin lähellä, että voimme hyödyntää vuorimajoja kuten Alpeilla, Joaquin virnisteli, kun äimistelin ajatusta, ettemme leiriytyisi telttoihin. Siinä missä en ole koskaan osannut ajatella telttamajoituksen olevan vuorella epämukavuutta, on pakko myöntää, että majalta lähdössä on hyviä puolia: parempi lepo, kunnon ruoka ja kuivat varusteet.
Anh ja minä löysimme majan lämpimimmän kohdan
Reipas marssi alamäkeen sai lihakset jälleen lämpenemään, ja koirakin tuntui virkistyneen lounaasta. Olin toivonut koiran katoavan jossain vaiheessa päivää, sillä aavistelin, mitä edessä jälleen olisi. Mutta se seurasi sitkeästi kannoillani aina takaisin bussille asti. Haikea kirvely sydämen tienoilla nipistellen hyvästelin uuden ystäväni ja miltei purskahdin itkuun sen lähtiessä seuraamaan autoa. Nieleskelin kurkkuun noussutta palaa, ja viereisellä penkillä istuva Chase taisi huomata kamppailuni. Pitkä nuori jenkki hymyili lempeästi, esitteli puhelimestaan oman koiransa kuvaa ja muistutti:
– Kuule, tuo koira asuu täällä ja huijaa kaltaisiasi hyväsydämisiä hupsuja kaiket päivät!”
Chase oli oikeassa, mutten voinut sille mitään – kurkkuani kuristi ja otsa ikkunaa vasten painettuna suljin silmäni ja haaveilin koiran adoptoinnista. Ajatukset taisivat näkyä silmistäni, sillä Chase taputti hartiaani lempeästi. Käännyin katsomaan uudelleen ikkunasta. Koiraa ei enää näkynyt. Ainakin se oli saanut hyvät ateriat tänään, muuta sen hyväksi en voisi tehdä.
Minä ja uusi ystäväni matkalla alas Cayambelta (kuva: Amigo)
Bussin kaartaessa kohti alempana rinteillä sijaitsevaa majaa, jolla yöpyisimme, henkäisin ihastuksesta: sade oli väistynyt ja yhtäkkiä allamme rinteellä kaartui valtaisa sateenkaari.
– Oletteko koskaan ennen olleet sateenkaaren yläpuolella? Jeff oli hurmaantunut.
– Se päättyy tuonne niitylle! Onkohan sen juuressa kulta-aarre – ehkä meidän pitää lähteä aarrejahtiin? Innostuin.
– The treasure are friends we make along the way, virnisteli Chase saaden koko ryhmän nauramaan ja Reneen huikkaamaan takapenkiltä:
–Shut up Chase!
Alempana 3700 metrissä olevalla majalla pakkauduimme aulassa sijaitsevan pienen pönttöuunin ympärille lämmittelemään ja kuivattelemaan varusteita. Selvästi parin päivän kiipeilyponnistelut olivat ottaneet veronsa, sillä meno äityi suorastaan hulvattomaksi. Lopulta päivällisellä pääoppaamme kärsivällisyys joutui todella koetukselle, kun hän joutui toistamaan seuraavan päivän briiffin kolmesti – niin väsyneitä ja hepulissa olimme. Kello oli tuskin kahdeksaa illalla, kun makuusalissa, jonne ryhmämme oli pakkautunut olikin jo hiljaista. Makasin makuupussissani ja kuulostelin vuorituulen puhallusta kattopeltien alla ja viereisellä punkalla nukkuvan Amigon kevyttä kuorsausta. Hymyilin pimeässä ja mietin, että jos heräisin aamulla huomaamaan, että olin Päiväni murmelina -elokuvan vankina, toivoin, että päivä olisi juuri tämä. Luultavasti en tekisi kovinkaan aktiivisesti töitä saadakseni toistuvan päivän ketjua katkeamaan.
Nousin aamulla auringon kanssa, ja kello ei ollut ennättänyt ohittaa seitsemää, kun pikkubussin starttasi pienen hotellin pihasta kohti vuoria. Olin halkeamaisillani innosta – odotuksen päivät olivat tuntuneet niin pitkiltä!
Ajomatkalla Quiton halki hämmästyttävän monen asian syvälliseksi tietäjäksi paljastunut pääoppaamme Joaquin kertoi meille Ecuadorin tulivuorten historiaa: Pichincha-niminen tulivuori, jonka kiipeäisimme tänään, purkautui edellisen vuosituhannen vaihteessa – varsin hiljattain siis.
– Se oli todella näyttävä tulivuorenpurkaus! Onneksi hevosenkengän muotoinen kraateri osoittaa kaupungista poispäin, ja sen ansiosta Quito säästyi pahimmilta vahingoilta. Kuitenkin sadoittain taloja sortui tai vaurioitui, kun tuhkapilvi laskeutui kaupungin ylle ja kaikki eivät ennättäneet siivota talojen kattoja ennen seuraavia sateita – katoilla saattoi olla jopa metrin verran tuhkaa, joka vettä imiessään muuttuu uskomattoman painavaksi, Jaoquin kuvaili ja Pablo vitsaili viereiseltä penkiltä:
– Mikäli vuori päättää purkautua tänään, emme veloita siitä lisämaksua… myös toissa öinen maanjäristys sisältyy hintaan!
Tuntui omituiselta nähdä oppaiden nauravan ja vitsailevan puhuessaan hurjista luonnonilmiöistä. Toisaalta myöhemmin samana päivänä miehet tuijottivat minua kauhuissaan, kun kuvailin suomalaisen talven lämpötiloja ja pimeyttä. Katastrofinsa kullakin siis.
Ensimmäisten parin päivän aikana Ecuador oli näyttänyt minulle hurmaavat ja ystävälliset kasvonsa, mutta vaikka Quiton halki ajaessa sen varsin siistit kadut kylpivät auringossa, saattoi niiltä aistia myös toisenlaisen sävyn maan luonteessa: jokainen talo, jonka pihassa oli auto, oli aidattu hurjannäköisillä lasinsirpaleilla päällystetyin kivimuurein – Pablo oli kertonut, että vain parillakymmenellä prosentilla väestöstä oli mahdollisuus omaan autoon.
Lasinsirpaleilla päällystetyt kivimuurit ovat tavanomainen näky Quitossa.
Kuten kehittyvissä maissa yleensäkin, varallisuus keskittyy hyvin pieneen osuuteen väestöstä ja toinen ääripää oli valtava köyhyys, jollaista hyvissä oloissa elävä ei voi edes hahmottaa. Maailman kolkkia kolutessani olen nähnyt kaikenlaista, ja pehmeäsydämiselle se välillä aiheuttaa kovia osumia. Pablo kuitenkin kohautti harteitaan ja kumartui penkin yli halaamaan minua ystävällisesti:
– Se, että matkustat ja kerrot näkemästäsi muille, auttaa jo paljon. Kukaan ei voi pelastaa koko maailmaa. Mutta se, että olet täällä ja ostat palveluita paikallisilta ja suhtaudut kaikkiin kunnioittavasti, auttaa sekä maata että sen asukkaita oppimaan ja kehittymään.
Auto kaartoi mutkaiselle ja kuoppaiselle vuoritielle ja alkoi kiemurrella rinnettä ylös. Ryhmä alkoi liikehtiä levottomasti innostuksesta. Vaihdoin leveän hymyin irlantilaisen Rosien kanssa – oli hauska huomata, kuinka hänen puolisonsa Donnal, joka tähän asti oli ollut hiljaisempi, puhkesi myös leveään hymyyn ja alkoi vitsailla. Pidin sydämellisestä pariskunnasta jatkuvasti enemmän, ja jaoimme selvästi samanhenkisen rakkauden vuoria kohtaan. Nytkin maaston muuttuessa karummaksi, miehen hymy leveni levenemistään.
Tie muuttui mutaiseksi ja niin jyrkäksi, että tovin kuluttua taitavasti pikkubussia käsitteleva kuljettajamme Victor pysäytti auton todeten, ettei sillä ollut asiaa pidemmälle. Joaquin ilmoitti vaelluksen alkavan muutamaa kilometriä aiottua aikaisemmin, ja niin puliseva ryhmä kömpi autosta ja valmisti tien pentareella tuhdit eväsleivät lounaaksi. Sitten nostimme reput selkään ja aloitimme taivalluksen jyrkkään ylämäkeen.
Takanani vasemmalta oikealle: Raf, Rene, Ryan, Amigo, Chase, Rosie, Donnal, Pablo, Jeff ja Joaquin – Pichincha Guagua -majalla valmiina huiputuspuristukseen
Sää oli miellyttävän lämpöinen, mutta pilvet roikkuivat alhaalla sadetta enteillen. Jyrkkä nousu sai maitohapot ilmestymään lihaksiin nopeasti ja jo muutaman minuutin kuluttua puhisin hengästyksestä. Vilkaisu kelloon paljasti kuitenkin sykkeeni olevan matalalla, mikä kertoi ähinän olevan korkeuden aiheuttamaa: olimme toki aloittaneet nousun aika vauhdikkaasti huomioiden, että liikuimme ensimmäistä kertaa reilusti yli 3000 metrin korkeudessa. Joaquin sai meidät hengästyksestä huolimatta nauramaan kertoessaan, että Pichincha-tulivuoren Guagua-reitti oli saanut nimensä vauvan itkusta.
– Näin pitkä ja jyrkkä ylämäki on saanut useamman isommankin miehen itkemään, virnisteli Pablo punaisille kasvoillemme.
Puheensorina vaimeni nopeasti, ja ryhmä venyi pitkäksi nauhaksi, jonka keskivaiheilla astelin Jeffin, Chasen, Rosien ja Donnelin kanssa. Hiekka rahisi kengissä, ja ilmassa tuoksui sade ja jokin voimakas mutta miellyttävä yrttimäinen tuoksu. Reilun tunnin kuluttua ympäröivät trooppiset puut olivat muuttuneet puolen metrin korkuisiksi katajamaisiksi pensaiksi ja vihreäksi heinäksi. Edessämme yhä jyrkempänä nouseva rinne oli nyt punertavanruskean hiekan ja kivikon peittämä, ja pilvenriekaleita ajelehti myös alapuolellamme. Taivaanranta täyttyi vuorten profiileista, mutta kuinka erilaisia tulivuoret olivatkaan Alppien teräviin kivikärkiin verrattuna! Suuri osa niistä oli heinä- ja hiekkamaton peittämiä lähes huipulle asti, mikä sai ne näyttämään viattoman pieniltä kukkuloilta – vaikka suuri osa noista pehmeästi aaltoilevista kukkulaimaisista vuorista oli vähintään 4000 metrin korkuisia.
Tie oli muuttunut kapeaksi siksak-poluksi, ja kaikki ponnistelivat tosissaan eteenpäin. Ryan ja Rene painelivat ensimmäisenä, irlantilaiset, Jeff ja minä seuraavina Chase ja Raf kannoillamme, kun taas korkeuden kanssa kamppaileva Ahn oli jättäytynyt Pablo seuranaan kauas jonon taakse. Jossain vaiheessa rento kävely oli muuttunut hikiseksi eteenpäin puskemiseksi, ja tuntui kuin olisimme puskeneet painavaa lastia hartiavoimin ylös rinnettä. Tyytyväisenä panin kuitenkin merkille, että edelleenkin kyse oli selvästi uuden korkeuden tempuista keholle – missä vaiheessa olen oppinut erottamaan sen “tavallisesta” väsymyksestä ja hapotuksesta?
Minä, Rene, Chase, Joaquin ja Donnal tauolla majan pihassa
Saavutimme Refugio Pichincha-Guagua -majan 4366 metrissä vajaan kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen. Sää oli muuttunut tuuliseksi ja pilvet nousseet ympärillemme. Ilma pisaroi sadetta, kun raavin kiireesti lämmintä päälle tauon ajaksi. Maistelimme eväitä odotellessamme Ahnia, joka tovin kuluttua ilmestyi polun mutkan takaa ja hurraustemme saattelemana saavutti mökin pihan. Mikä vuorissa onkaan, kun jo muutaman tunnin yhteisen puuhailun jälkeen vitsailimme ja naljailimme toisillemme kuin vanhat ystävät?
Ryan tauolla
Tauon jälkeen matka jatkui. Nyt edessä oli todella jyrkkä hiekkaseinä kohti kraaterin reunaa. Painoin katseeni maahan, hartiat etukumaraan tuulta vasten ja aloin laulaa mielessäni. Hetken kuluttua huomasin edelläni tamppaavan Chasen huokaavan säännöllisin välein jotain – ja kuunneltuani muutaman huokaisun, en voinut olla purskahtamatta nauruun: jostain mieleen oli noussut Harry Stylesin kappale, jota olin huomaamattani laulanut ääneen. Tovin kuluttua Chase oli yhtynyt lauluun. Valitettavasti osasin kappaleesta vain kertosäkeen “Watermelon sugar…” -kohdan, joten toistin sitä kuin rikkinäinen levysoitin Chasen huokaistessa aina hengästyneenä väliin “…high…”
Kello oli hiukan yli 11 aamulla, kun kovassa tuulessa ja sumussa saavutimme Pichinchan kraaterin reunan. Vielä viimeinen pusku kraaterin reunalle, ensin ihastelemaan vanhaa alttaria, jonne ennen muinoin tuotiin lahjoja vuorelle, ja sitten kivikkokiipeilyä kraaterin korkeimpaan kohtaan.
Teimme Ecuador-seikkailun ensimmäisen huiputuksen, Pichinchan 4781 metriä 2.7.klo 11.45 – melkoinen akklinousu suoraan lähes Mont Blancin huippukorkeuteen!
Huiputusiloa Pichinchalta
Huipulla oli todella tuulista, joten lyhyen levon ja juhlinnan jälkeen laskeuduimme rivakasti rinnettä alas sadepisarat kannoillamme. Vaelluksen aikana kuljin etummaisena haastatellen Joaquinia, jonka tarina oli todella kiinnostava: 25-vuotiaaksi asti mies oli työskennellyt taloushallinnon tehtävissä suuret urasuunnitelmat tiukasti silmissään. Kunnes eräänä päivänä hän oli havahtunut siihen, että onneton. Sattuman kautta kiipeilemään ystävien kanssa eksynyt mies oli menettänyt sydämensä vuorille ja perheensä kauhuksi muutaman vuoden kuluessa päättänyt kouluttautua vuorioppaaksi – mutta kertaakaan mies ei ollut katsonut taakseen:
– Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta, ja yhä olen joka päivä onnellinen valinnastani!
Bussissa tutkin kellostani päivän suoritusta ja ilokseni havaitsin, että vaikka nousu oli todella tuntunut, keskisykkeeni oli ollut vain 99 iskua minuutissa ja korkein sykelukukin vain 133 iskua minuutissa. Lihakset olivat lämpöiset ja keho yhä täynnä energiaa. Olisin voinut jatkaa helposti! Varsinkin kun lähtee reissuun kuntoaan epäillen, on riemastuttavaa huomata, että suorituskyky onkin kohdillaan. Onnellisena nojauduin vasten bussin istuimen selkänojaa ja palasin mielessäni Joaquinin tarinaan. Kykenin samaistumaan miehen tuntemuksiin, sillä vuorilla olen enemmän elossa kuin missään muualla. Näissä hetkissä tuntui suorastaan järjettömältä haluta elämältä mitään muuta – niin onnellinen olin juuri nyt tässä, nojatessani bussin ikkunaa vasten hikisenä ja likaisena!
