Tag: Vuorikiipeilijä Page 1 of 6

Vuorenvalloitus 2023 – kauemmas ja korkeammalle kuin koskaan!

Suomeen palattuamme vatsa- ja iho-oireeni eivät helpottaneet – itse asiassa ne pahenivat. Viikkojen ajan ihoni oli kuin karheaa santapaperia, johon rasva ei imeytynyt, ja ihottuma levisi kaikkialle, myös kasvoihin. Samaan aikaan käsien ja jalkaterien iho alkoi kuoriutua suurina suikaleina ja lopulta jopa sukat tekivät kipeää punaista kuoriutunutta kehoani vasten. Niinikään vatsaoireet jatkuivat entistäkin voimakkaampina ja niiden tasaantuminen kahden antibioottikuurin jälkeenkin kesti viikkoja, enkä ole edelleenkään täysin terve, vaikka Mount Everest Base Camp -vaellukselta paluusta on kulunut pian kaksi kuukautta.

Lääkärien mukaan kyseessä on todennäköisesti useamman asian summa. Suolistostani löytyi bakteeri, joka yhdistettynä akklimatisaatiosopeutumisen valtavaan kuormitukseen luultavasti heikensi minua niin, että kehooni syntyi laajempi tulehdustila. Lopulta myös ihoni tulehtui – en edes tiennyt, että iho voi tulehtua!

Paluumatkalla helikopterin etupenkillä Jan, takana minä, Heikki ja Frank

Pitkäaikaiseksi venynyt kehon tulehdustila vaikutti koko elämään ja lopulta myös mielialaan, eikä vähiten siksi, että paluu arkitreeniin ei onnistunut: punttisalitreeneissä päädyin makaamaan lattialla voimattomana ja juoksulenkiltä palasin kävellen kotiin miettien, että oliko kuntoni jotenkin mystisesti kadonnut. Kykenin juoksemaan hädintuskin puolet normilenkistäni sykkeiden takoessa pilvissä. Lääkäri komensi minut lopettamaan treenaamisen, mutta pääkoppani ei voi hyvin, jos en liiku, joten viikkojen kuluessa yritin varovasti ja kevyesti tehdä sen, minkä pystyin.

Siinä missä fyysinen puoli sakkasi, mieleni oli päättäväisempi kuin koskaan, ja Himalajan ohut ilma ui sitkeänä veressäni. Vaikka lähipiiri on vuosien ja vuorien saatossa oppinut hyväksymään rakkauteni kurjuuden maksimointi -lajia kohtaan, oli tämä heille hiukan vaikea pala purtavaksi, kun vatsatautitarinoiden ja vessajuoksujen lomassa kerroin seuraavista kiipeilysuunnitelmista. Anoppini, joka tunnollisesti lukee jokaisen blogini heti sen ilmestyttyä ja kommentoi tekstiä sitten viestikeskusteluissamme, totesikin, että välillä vuorirakkautta on vaikea ymmärtää, mutta “voimme vain hyväksyä, että jokainen löytää täyttymyksensä eri tavoin”.

Mutta ennen kuin menen noihin sivuamiini tulevaisuudensuunnitelmiin, haluan jakaa kanssasi muutaman ajatuksen kokemuksestamme Mount Everestin base camp -vaelluksesta:

Monsuunivaellus on luultavasti täydellisen erilainen kokemus kuin kiipeilykauden vastaava reissu. Sääolot tuovat seikkailuun jatkuvaa lisähaastetta. Varmaa on vain se, että joka päivä sataa, useammin enemmän kuin vähemmän. Kylmyys ja kosteus ovat jatkuvia seuralaisia ja muta pysyvä asuste. Välillä tuntuu turhauttavalta, kun häikäisevissä sesonkiajan kuvissa auringonpaisteessa kylpevät taianomaisen kauniit vuoret pysyvät suuren osan ajasta pilviin kääriytyneenä ja vilahtavat vain satunnaisesti, osittain ja hetkellisesti taivaanrannassa.

Mutta samaan aikaan sesonkiajan hulabaloo loistaa poissaolollaan autioilla poluilla ja tyhjissä kylissä. Tuo rauha antaa mahdollisuuden aidosti keskittyä luontoon ja omaan matkaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu kuin olisin viettänyt nuo vaelluspäivät jonkinlaisessa meditaatiokuplassa. Kuten taisin aiemmin mainita, kun katse ei ole koko ajan kiinni huipuissa, on aikaa katsoa lähemmäs, Himalajan luonnon ja kulttuurin yltäkylläisiä ihmeitä. Olen valtavan tyytyväinen, että valitsimme monsuunivaelluksen! Tulee olemaan jännittävää nähdä nuo polut ja kylät sesonkiaikana, kun palaamme Ama Dablamille ja muille alueen huipuille.

Jokaisen vuorenvalloituksen päätyttyä alkaa aina jännittävä vaihe, kun suunnitelma seuraavalle vuodelle etsii muotoaan. Aiemmin minulla ja kiipeilyparillani Heikillä oli useamman vuoden suunnitelma. Mutta olen saanut, välillä varsin kitkerästikin, oppia, että harrastelijakiipeilijällä suunnitelmiin vaikuttavat niin monet tekijät, että on todella vaikeaa luoda ja pysyä pitkän aikajänteen vuorisuunnitelmissa. Parina viime vuonna koti- ja työasiat ovat olleet niin suuressa muutosketjussa, että askelmerkit ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen. Ajokoiramaisen luonteeni vuoksi minun on vaikea irrottaa katsettani maalista, kun olen siihen kerran lukkiutunut, ja siksi olenkin yrittänyt kasvaa suunnittelussa realistisemmaksi ja huomioida paremmin elämäni ja arkeni kokonaiskuvaa. Mutta se ei suinkaan tarkoita, että katse kiinnittyisi vähemmän haastaviin kohteisiin.

Himalajalta palauttuani ensimmäiset viikot mietin lakkaamatta Ama Dablamia ja jopa ripustin sen kuvan vuoteeni yläpuolelle. Vaikutti siltä, että kohdevalinta oli tehty, ja pienen selvitystyön jälkeen totesin, että kovalla harjoittelulla tekniset valmiudet ja riittävä kunto olisi mahdollista saavuttaa. Mutta lopulta syrjään sysäämäni arjen realismi pusertui väkisin esiin ja pakotti hyväksymään, että Ama Dablamin kiipeilykauden sijoittuminen loppukevääseen (tai loppusyksyyn) olisi todella vaikea, oikeastaan mahdotonta upottaa perheen ensi vuoden kalenteriin.

Kuuluisa Boudhanath on Nepalin suurin Stuba

Olin turhautunut. Vaikka Everest Base Camp -vaellus oli upea kokemus ja sopi tähän hetkeen täydellisesti, edellisestä huiputuksesta alkoi olla pitkä aika. Veressäni kiehuu tarve kiipeämään. Haluan mennä korkealle. Korkeammalle kuin olen aiemmin ollut. Se taas tarkoittaa, että aikaa tarvitaan useampi viikko.

Niinpä lähestyin asiaa toisinpäin kuin yleensä: haarukoin kalenterista mahdolliset ajankohdat ja vertasin sitä vuorikiipeilyn sesonkikalenteriin. Ja siellä se oli, täydellisesti kalenteriin sopivana. Vuori, josta haaveilin joitakin vuosia sitten, mutta siirsin hamaan tulevaisuuteen, sillä minulla ei ollut tarpeeksi korkeuskokemusta.

Se on yksi neuvostoaikaisen kiipeilyfederaation luoman Snow Leopard -kiipeilyhaasteen viidestä huipusta: syrjäinen ja sääoloiltaan arvaamaton 7134 metriä korkea Peak Lenin syvällä Kirgisia villissä erämaassa. Pystyisinkö siihen?

Muutaman päivän kiivaan selvitystyön jälkeen sähköpostiini kilahti vastaus tutulta palveluntarjoajalta, jolle olin nyt toimittanut kiipeily-cv:ni.

“Kyllä, kokemuksesi on riittävä. Vahvistan, että sinulle ja kiipeilyparillesi on varattu paikat kiipeilytiimissä. Tervetuloa mukaan!”

Vuorenvalloitus 2023 on alkanut.

Kilpajuoksu monsuunia vastaan – Mount Everest Base Camp vaellus

Päivä 11: Gorakshep – Namche Bazaar

Ulkona oli vielä pimeää, kun varovasti raotin silmiäni. Peltikattoon jyrisevän sateen ääni oli herättänyt minut – ja vahvistanut, ettei Kala Pattharille nousu olisi ollut mahdollista tänä aamuna.

Sade oli laantunut tihkuksi, kun kolmisen tuntia myöhemmin, kello 7.30, seisoimme Gorakshepin teetuvan pihassa valmiina päivän urakkaan: noin 30 kilometrin laskeutumiseen eli edessä oli koko matka Namche Bazaariin, joka oli tullessa akklimatisoitumispäivineen ottanut useita päiviä. Oppaamme Binod oli katsellut heikkoja syömisyrityksiäni aamupalalla ja lähtöbriiffauksessa totesi nyt silmät minua väistäen: “Jos syystä tai toisesta emme ehdi Namche Bazaariin ennen pimeää, arvioimme etenemissuunnitelman uudelleen.”

Oli aika lähteä. Pompin Gorakshepiä ympäröivän valtavan kivikon kiveltä toiselle niiaten pehmeästi jokaisella askeleella. Binodin ihmetellessä, mitä touhusin, selitin nolostuneena, että terävät liikkeet – kuten kiveltä toiselle loikkaaminen – saivat särkevät aivoni osumaan kallon reunoihin ja se teki kipeää. Niiaamalla yritin siis pehmentää alastulon iskua.
Binod luultavasti pisti omituisen selitykseni kielimuurin piikkiin, ja itsekin ymmärsin sen ääneen sanottuna kuulostavan todella kummalliselta. Mutta hölmöä tai ei, omituisella niiailutekniikallani selvisin kivikosta vain muutamalla vatsantyhjennyspysähdyksellä.

Viidentuhannen korkeusmetrin jäädessä taakse, vatsan reuhtominen helpotti hiukan, ja kivikon päätyttyä vaelsimme jälleen hiljaista solaa loivassa alamäessä kohti Lobuchen kylää. Painelimme eteenpäin hiljaisen määrätietoisina, niin nopeasti kuin vatsani salli. Edessä oli pitkä matka, ja toivoimme olevamme mahdollisimman pitkällä ennen iltapäivällä väistämättä saapuvia monsuunisateita.

Kiersimme Lobuchen kylän pysähtymättä, ja nousimme hiekkaista polkua rinteelle, jossa kivikko alkoi hiljalleen muuttua varvikoksi ja edelleen pensaiksi. Kiertäessämme kallioseinän mutkan taakse, yhtäkkiä meidät ympäröi voimakas yrttinen tuoksu, kuin muutamalla askeleella olisimme siirtyneet jonkin kasvillisuusvyöhykerajan ylitse!

Binod ylittää Mount Everestin jäätiköltä saapuvaa vuoristojokea

Tällä kertaa saavuimme Mount Everest Memorialille auringonpaisteessa, ja vaikka emme pysähtyneet pidemmäksi aikaa kuin tankkauksen kannalta oli pakollista, paikan mystinen tunnelma kietoutui karhean peiton lailla lailla ympärillemme. Sykähdyttävä Cholatse-vuori kyljillään virtaavine vesiputouksineen kurotti valkoista huippuaan edessämme kohti taivaan sinistä kantta. Memorialin sijainti yhdellä alueen kauneimmista paikoista todella kuvasti rakkautta, jota varmasti suurin osa täällä muisteltavista tunsi näitä vuoria kohtaan.

Matkanteko jatkui rivakan monotonisena. Tuntui hyvältä huomata, että askel nousi nyt keveämmin. Toki kahdeksan vaelluspäivää tuntuivat jaloissa, ja ylämäissä edelleen ohut ilma pisti puhaltamaan. Mutta syömättömyysstrategiani tuntui toimivan, ja vatsa pysyi jotakuinkin kurissa: ensimmäisen kymmenen kilometrin välietapille Phericheen saavuimme aikataulussa.

Lounaaseen mennessä oli kuitenkin selvää, että minun olisi syötävä jotain. Matkaa tälle päivälle oli edessä vielä miltei 20 kilometriä, ja edellisten päivien nestehukan ja ravintovajeen jälkeen se olisi aika mahdoton tehtävä ilman tankkausta. Niinpä pysähtyessämme teetupaan lounaalle, tilasin minttuteetä ja kulhollisen nuudeleita, joita yritin sitten puoliväkisin työntää alas vastentahtoisesta kurkustani.

Mitä alemmas mennään, sen jykevämpiä ovat myös sillat

Liekö tankkauskokeilu ollut virhe, mutta nyt vatsani irtisanoi heiveröisen välirauhamme pysyvästi. Ruokailuyrityksen jälkeen vesipisarakin tuntui laukaisevan täystyhjennyksen, ja loppupäivä oli melkoista taaperrusta. Taistelin eteenpäin askel kerrallaan, mutta pitkät ylämäet veivät viimeisetkin energiat kehostani. Binod ja Heikki asettautuivat kärsivällisinä tahtiini, ja aina pensassyöksyn tapahtuessa he hienotunteisesti astelivat muutaman kymmenen metriä eteenpäin.

Onnittelin itseäni, että olin tulomatkalla kerännyt maisemat mieleni muistikirjaan, sillä nyt katse oli kiinnittynyt tasan 30 senttimetriä kengänkärkieni eteen, ja ajatukset olivat lukkiutuneet hapottavien lihasten toimintakehoituksien toisteluun. Kymmenen askelta ja huohotustauko. Seitsemän askelta ja tauko. Viisi askelta ja tauko…

Debochen kohdilla olin juuri ties kuinka monetta kertaa loikannut polun viereiseen pusikkoon, kun yhtäkkiä läheiset pensaat alkoivat heilua vimmatusti ja katkeilevien oksien rasahtelu lähestyi minua nopeasti. En ehtinyt edes pelästyä hyökkäystä, kun tuttu ruskeanmusta hahmo säntäsi oksien joukosta häntä vimmatusti heiluen! Kotikyläänsä palannut koiraystäväni miltei kaatoi minut hypätessään iloisesti takajaloilleen minua vasten. Hetken se touhusi innoissaan ympärilläni, ja ehdin rapsuttaa sitä muutaman kerran ennen kuin se katosi takaisin pensaikkoon. Tiesin, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaisi, mutta haikeus ja huoli sen kohtalosta sulivat sydämestäni. Mikä ihaninta, se oli muistanut tuoksuni ja haistaessaan minut tuli kertomaan, että kaikki oli hyvin!

Vuorten rinteillä polveileva paluumatka tuntui olevan omituisen täynnä ylämäkeä ottaen huomioon, että laskeuduimme kovaa vauhtia. Aina välillä nostin katseeni nojatessani huohottaen kiipeilysauvoihini ja koetin hahmottaa reittiä. Toiveikkaana ainakin kolmesti luulin hatarien muistikuvieni perusteella meidän olevan nyt tämän päivän viimeisessä ylämäessä. Hakiessani vahvistusta Binodilta, tämä vastasi joka kerta samalla tavalla:

– Tänään on enää on ehkä 15 minuuttia nousua.

Niinpä jossain vaiheessa luovutin optimismista ja mumisten jotain vuorioppaiden globaalista kataluudesta hyväksyin, että olisin jumissa ylämäessä ehkäpä ikuisesti.

Mutta loppuvat ne pitkätkin mäet, ja kello oli noin viisi iltapäivällä, kun saavuimme Namche Bazaariin, takanamme 34 kilometrin vaellus 5200 metristä 3800 metriin. Olin lopen uupunut, mutta valtavan ylpeä suorituksestamme!

Jos majatalo oli tulomatkalla tuntunut karulta, nyt verrattuna muutaman viime päivän majoitusratkaisuihin, se oli kuin viiden tähden hotelli. Puolilämpöinen suihku hiveli ihanasti ihoani… mutta hetkinen… Kun usean peseytymättömän päivän jälkeen olin ottanut vaatteet pois, niiden alla oli yllätys: ihoni oli kauttaaltaan kirkkaanpunainen ja kuin rautakaupan karkeinta hiekkapaperia. Peseytymisen jälkeen yritin antaa iholle ensiapua levittämällä mukanani olleen pienen kasvorasvapurkin lopun sisällön vartalolleni. Mutta iho oli kuin sarvikuonon nahka, ja rasva lanautui edestakaisin käsieni alla imeytymättä yhtään.

Olin toki huomannut päänahkani kutisevan ankarasti jo parin viime päivän ajan. Mutta arvelin syyn olleen ilmeinen: hiukseni olivat jo kauan sitten kasautuneet hien ja lian kokoon liimaamille klimpeille, jotka olin aina aamuisin mahdollisimman nopeasti piilottanut puhvihuivin alle. Olin arvellut päänahan kutinan johtuvan liasta, mutta nyt aloin epäillä, että se ei ehkä ollut ainoa syy. Vatsaoireiluun ja päänsärkyyn olin automaattisesti etsinyt ratkaisua huonosta sopeutumisesta ohueen ilmaan – tai ehkä tilanne oli jo edennyt vuoristotaudiksi. Mutta nyt aloin epäillä, että kyse olikin jostain ihan muusta?

Takaisin kauniiseen Namche Bazaariin

Päivä 12: Namche Bazaar – Lukla

Vatsakipujen kanssa valvotun yön jälkeen vuorossa oli toinen paluupäivä usean kymmenen kilometrin vaellustavoitteella. Samalla se oli kolmas päivä, jona mikään ruoka tai neste eivät pysyneet sisälläni. Se on hankala yhdistelmä paljon voimia ja energiaa vaativan vuoristovaelluksen kanssa.

Olimme nyt merkittävästi alempana, mutta edelleen reittimme kulki 3,5 kilometrin korkeudessa. Laskeutuminen oli tuonut meidät nyt selkeästi lämpimämmälle alueelle, ja piinaava kuumuus valeli vaatteet hiellä heti aamusta. Lähes viikon jatkuneen koleuden jälkeen oli mukavaa vaihtelua olla palelematta, mutta samaan aikaan kuumuus teki voimattomasta olostani entistä tuskaisemman.
Kivisen maiseman jälkeen vehreässä metsässä vaeltaminen olisi normaalisti ilahduttanut minua suuresti, mutta nyt ihailuun ei jäänyt juuri aikaa. Vatsakivut veivät huomiota, ja samalla edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet juurakoiden ja kivien pirstomasta polusta niin mutaisen, että paikoitellen pelkkä pystyssä pysyminen oli haastavaa.

Maisemat muuttuivat nopeasti ja ihmettelimme, kuinka erilaisilta kylät näyttivät nyt, kun yli viiden tuhannen vertikaalimetrin korkeudessa elettävän elämän näkeminen oli antanut uutta perspektiiviä. Tulomatkalla nämä kylät olivat näyttäneet alkeellisilta ja yksinkertaisilta, mutta nyt katsoin taloja, siltoja ja polun varrella olevien kauppojen tuotevalikoimia aivan toisin silmin – ja mieli täynnä kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka elävät täällä.

Hillary Bridgelle saapuessamme kompuroin taas jo uupuneena, mutta edelleen kuuluisa silta sai hymyilemään, sillä se oli yhtä sykähdyttävä kuin ensimmäisellä ylityksellä. Kuin kruunatakseen kokemuksemme, valtava vuoristokotka leijaili ohitsemme juuri, kun astelimme riippusillan keinuvimmalla keskikohdalla. Seuratessani sen liitoa tunsin liikutuksen pakottavan silmäkulmissa ja näiden päivien aikana orastanut rakkaus tätä paikkaa kohtaan asetti juurensa syvälle karkeiden, harmaiden kivien koloihin.

Jyrkkä rinnepolku jatkui kosteana ja kapeana. Sitä liukastellessa mieleen nousi yksi kansallispuiston sääntötaulun ohjeista: “Kun katse nousee pilviin, jalkojen pitää pysähtyä”. Binod kertoi, että näillä vaellusreiteillä tapahtuu joka vuosi valtava määrä onnettomuuksia, kun ihmiset väsyneinä tai varomattomina maisemia ihmetellessään – tai noloa kyllä, selfietä ottaessaan – astuvat jyrkänteen laitaa kulkevan polun reunan yli.

Hyvästit Hillary Bridgelle

Phakdingiin saapuessamme kurvasimme tuttuun majataloon lounaalle. Hämärän ruokasalin vilpoisella puusohvalla nukahdin istualleni lounasta odotellessa, niin voimaton olin. Vesisade oli taas saapumassa, ja yllättäen kylän sähköt katkesivat. Se pidensi taukoamme, mikä oli kannaltani ehkä parasta, mitä saattoi tapahtua: odotellessamme virtojen paluuta Binod oli tepastellut sisään ja ulos säätilaa tarkastellen, levottomana lähestyvän monsuunisateen vaikutuksesta pitkään vaellukseemme. Minä taas kuulemma olin nukkunut tyytyväisenä pitkälti toista tuntia istuallani ruokasalin sohvalla.

Unet palauttivat hiukan energiatasojani, ja vaikka edelleen nielemäni ruoan ja juoman kohtalo oli sama kuin tähänkin asti, tunsin oloni aiempaa vahvemmaksi. Tiesin sen olevan väliaikaista, joten hoputin ryhmäämme:

– Mennään nyt nopeasti niin pitkälle kuin pystymme, tämä ei tule jatkumaan kauaa!

Ulkona lämpötila oli laskenut monta astetta, sää muuttunut harmaaksi. Lähes heti astuessamme takaisin polulle, saimme Binodin ennakoiman hyisen vuorisateen niskaamme. Jäätävässä sateessa jatkoimme eteenpäin. Ensimmäisen tunnin voimani riittivät kohtuullisesti, mutta sen jälkeen aloin taas hyytyä: askeleen pituus lyheni ja lukumäärä huohotustaukojen välillä väheni. Viimeisistä vaellustunneista minulla ei ole montaakaan muistikuvaa: sateen kohina puissa, takin alle hiipivä kylmyys ja kosteus, mutainen polku, Heikin rohkaisevat sanat, Binodin kannustavat silmät ja petolliset lupaukset:

– Tämän mäen jälkeen tänään on enää noin 15 minuuttia nousua.

Minulta pääsi helpotuksen voihkaisu, kun lopulta astuimme Luklan porteista. Takana oli 24 kilometriä vaellusta tälle päivälle. Mutta olimme päässeet tavoitteeseen, vaikka moneen otteeseen olin epäillyt voimiani. Uskomatonta, mihin ihmisen keho pystyy, kun päättää!

Binod ohjasi meidät Luklan kuuluisan kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen majataloon, jossa olimme sopineet tapaavamme samalla reitillä vaeltaneet Frankin ja Janin. Nyt on aika viimeistellä matkasuunnitelmat Luklasta Kathmanduun, jotka olivat monsuunisään vuoksi lievästi sanottuna epävarmat. Oppaat olivat onnistuneet aikaistamaan lentolippumme seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle – mikäli kone pääsisi Luklaan asti. Olimme laskeutuneet Mount Everest Base Campistä näin kovalla kiireellä, sillä sääennuste oli luvannut nimenomaan huomiselle hyvää säätä. Se olisi ainoa sääikkuna lennolle lähes kahteen viikkoon! Huomisen aamun jälkeen ennuste muuttui jälleen synkemmäksi. Neuvotellessamme tilanteesta vaelluskollegoiden kanssa päätimme, että mikäli lento ei aamulla saapuisi, emme hukkaisi aikaa, vaan ryhtyisimme välittömästi etsimään helikopteria.

Juhlapäivälliseksi matkasuunnitelmassamme kirjattu illallinen jäi osaltani ohueksi ja ajatukseni taisivat olla kiinnittyneet seuraavan aamun lennon toteutumiseen. Helikopterisuunnitelmassa nimittäin oli enemmän kysymysmerkkejä kuin halusin ajatella ja kolmas vaihtoehto, jeeppikyyti, oli vieläkin epävarmempi – ja erittäin hidas. Väsymykseen ja jännitykseen kun vielä sekoittui pisara ylpeyttä kaikesta huolimatta onnistuneesta ponnistuksesta ja suuri loraus lähestymässä olevan lopun haikeutta, pyöri mielessäni melkoinen tunneseos, kun valmistauduin viimeiseen yöhöni Himalajan vuorilla.

Väsyneet mutta onnelliset takaisin Luklassa

Sairastapauksia, uusia ystäviä ja kuurupiiloa neljässä tonnissa

Päivä 7: Deboche, Dingboche – Pheriche (4358 m)

Aamulla uusi tuttavamme Jan oli kertakaikkiaan kurjassa kunnossa. Hän oli ollut jo illalla kalpea ja uupunut, mutta nyt mies oli valkoinen kuin lakana ja pysyi hädintuskin jaloillaan. Takana oli koko yö oksentamista. Jan oli huippukuntoinen sotilas, mutta oppaat olivat muutamaan otteeseen huolestuneena katsoneet yksin valtavan rinkan kanssa vaeltavan miehen perään vuoripoluilla. Hänellä oli paljon kokemusta luonnossa liikkumisesta ja vaativista urheilusuorituksista, mutta nämä korkeudet olivat hänelle uusia – ja niiden vaikutukset voivat olla odottamattomat.

Miehen omasta varustuksesta ei löytynyt apuja rajuihin vatsaoireisiin eikä korkeuteen, joten jälleen kattava ensiapulaukkumme oli hyödyllinen. Olin Janista huolissani ja sairastuneen yksin jättäminen majalle tuntui vaikealta. Mutta olin tehnyt kaiken voitavani ja ennen lähtöämme varmistin vielä, että majatalon pitäjä seuraisi hänen vointiaan.

Tänään nousisimme jälleen uudelleen tuhatluvulle, ja sen sorttinen ohjelma tarkoittaa aina hikistä siirtymää ylämäkeen.

– Jum, jum! (“mennään” nepaliksi, lausutaan “cham cham”), huikkasimme oppaallemme Binodille, joka vastasi virnistäen ja listaten hänelle edellisenä päivänä opettamamme sanoja:

– Mennään! Pole pole! (Jälkimmäinen on swahilia, tarkoittaa “hitaasti” ja Tansaniassa vuorioppaat toistelevat sitä asiakkailleen kuin mantraa.)

Aamu oli ihanan raikas: Yöllä oli satanut valtavasti, ja nyt pilvet olivat viimein tyhjentäneet sammionsa. Ensimmäistä kertaa vaelluksemme aikana ilma tuntui kevyeltä. Kylästä lähtevää polkua reunustivat huumaavasti tuoksuvat puut, joiden oksilla lepäsi valtavia naavaviittoja kuin morsiushuntuja, joiden säikeisiin aamukaste oli pujottanut helmensä. Siellä täällä oksien lomasta pilkahti sininen taivas ja aavistus auringosta. Metsä täyttyi lintujen sinfoniasta, ja tienpielen Om Mani Padme Hum -mantralla kuorrutettu kivi tuntui lempeän karhealta sormieni alla.

Polku sukelsi ulos metsästä, ja ylitimme riippusiltaa pitkin kuohuvan joen karulle ja puuttomalle rinteelle. Binod oli huomannut suuren Ama Dablam (6812 m) -fanituksemme, ja tovin vaelluksen jälkeen hän kääntyi ylpeästi osoittamaan alapuolellamme haarautuvaa tietä ja alempana joen ylittävää siltaa: Ama Dablamin base camp -reitin alku.

Polku, joka johtaa Ama Dablamille

Se oli vain polku, samanlainen kuin kaikki muutkin, mutten saanut silmiäni irti tuosta väylästä unelmien vuorelle. Ama Dablamia sanotaan Himalajan Matterhorniksi ja maailman kauneimmaksi vuoreksi, ja jo muutaman vuoden ajan minä ja kiipeilyparini Heikki olemme tuijotelleet sitä haikeasti valokuvissa. Nyt saatoin suorastaan tuntea sen läsnäolon, vaikka jälleen esiin lipuneet pilvet olivat peittäneet taivaankannen, ja itse vuorta ei näkynyt. Siinä seisoessani tunsin jälleen kerran, kuinka jokin naksahti kohdilleen ja unelma muuttui tavoitteeksi.

Jatkoimme matkaa, vilkuilin jatkuvasti pilvimuuria toivoen näkeväni edes vilahduksen Ama Dablamista ja mieleni raksutti armottomasti. Ehkä en vielä ensi vuonna pystyisi olemaan yli kuukautta vuorella poissa kotivelvoitteiden ääreltä – mutta vuorenvalloituksessa aikajänteet ovat omanlaisiaan. Vielä minä tuota polkua askellan, vielä minä kiipeän Ama Dablamilla!

Vuorten todellisuus avautui aamupäivän aikana myös toisella tavalla, sillä lyhyin aikavälein vastaamme vaelsi kaksi evakuointiryhmää, jotka laskeutuivat mahdollisimman nopeasti kohti merenpintaa sairastuneet paksuihin toppapukuihin käärittyinä muulien selässä holtittomasti heiluen. Erityisesti jälkimmäisen ryhmän ympärillä leijuva huoli takertui mieleeni: laihan, varmajalkaisen kuormajuhdan selässä huojahteli nuori mies kasvot lähes vihertävinä ja aurinkolasit tiukasti silmiä suojaamassa. Muulin rinnalla harppoi likainen, hikinen ja uupuneen näköinen mies, joka kompuroi kivikossa kapean polun vierellä. Hänen kätensä näytti olevan liimattu pojan pohkeeseen, josta hän piti kiinni kuin elämänlangasta ja kamppaili pysyäkseen muulin tahdissa.
Hän oli sairastuneen pojan isä, jonka itä-eurooppalaisen aksentin hengästys ja huoli muuttivat paksuksi, kun hän kertoi heidän kiirehtivän alas pojan kovien oireiden kestettyä kolme päivää ja tilanteen huonontuessa jatkuvasti. Toivotimme heille turvallista laskeutumista, mutta miehen huolestuneet silmät kulkivat mukanani lopun päivää, ja olen vielä täällä kotonakin ajatuksissani palannut tuohon hetken ja toivonut, että he pääsivät turvallisesti alas.

Nousua

Olimme saaneet uuden ystävän: edellisestä kylästä pientä ryhmäämme oli seurannut koira. Siinä ei ole mitään tavatonta. Lähes tulkoon jokaisesta kylästä kiipeilyryhmän mukaan liittyi vähintään yksi koira – parhaimmillaan laskin tiimiämme seuraavan kuusi koiraa. Koirat kulkevat ryhmien mukana kylien välillä ja nautiskelevat vaeltajilta saamistaan huomionosoituksista ja makupaloista. Yleensä koirat kulkevat mukana muutaman tunnin, mutta ilmeisesti saapuvat sitten reviirinsä rajalla ja katoavat takaisin kylään, josta lähtivät.

Minulla on taipumus kiintyä salamannopeasti eläimiin (ja lapsiin, ja vanhuksiin, ja kaikkiin apua tarvitseviin), mikä luo omat haasteensa matkustamiseen vähemmän kehittyneissä maissa. Esimerkiksi Georgiassa päädyimme viettämään kokonaisen iltapäivän ostaen kaupoista makkaroita ja syöttäen niitä paikallisille katukoirille. Olen myös lukuisia kertoja tyhjentänyt koko lompakkoni rahaa anoville, ja Heikki onkin lempeästi alkanut välillä valvoa ja välillä hiukan rajoittaa näitä toimiani. Yritän olla heittäytymättä liiaksi noihin tunteisiin, ja salamarakastumiset välttääkseni olin yrittänyt olla ottamatta kontaktia näihin koiriin. Ne olivat yleensä hyväkuntoisia, joten tähän asti olin onnistunut kohtuullisen hyvin.

Mutta nyt koko päivän rinnallani oli kierrellyt musta-ruskea koira, jonka kauniiden ruskeiden silmien ympärillä oli jo harmaata ja jonka hännänpää oli käpristynyt kippuralle tavalla, joka vihjaisi, että ehkä sille oli joskus tapahtunut jokin onnettomuus. Se oli hölkötellyt lähelläni ja ohittaessamme jonkin toisen kylän rähisevät koirat, se tuntui suorastaan piiloutuvan polulle minun ja edelläni kulkevan Binodin väliin. Myöhemmin istuutuessani tauolle se oli tullut ja asettanut kuononsa polvelleni ja herkeämättä tuijottanut pähkinäpatukkaani, kunnes en enää voinut itselleni mitään ja jaoin välipalani sen kanssa. Peli oli menetetty ja nyt vaelsimme yhdessä – minä ja koira.

Ystäväni pitää erityisen paljon kaurakookoskekseistä

Vatsani kertoi meidän ylittäneen 4000 metrin rajan pyörähtämällä ympäri huojahtaen kuin vanhan pesukoneen linkousohjelman ensimmäinen kierros. Siihen mennessä kun saavuimme Phericheen majataloomme, vatsassa oli käynnissä jo vuorilla tutuksi käynyt jylläys, joka tulisi olemaan säännöllisen epäsäännöllinen seuralaiseni tästä eteenpäin, kunnes paluumatkalla laskeutuisimme kolmen tuhannen metrin puolelle.

Monsuunin aikaan ei kannata lähteä Himalajalle, jos haluaa vain nähdä vuorten huiput, sillä monsuunivaelluksen aikana suuret vuoret piilottelevat pilvimassan takana ja vain satunnaisesti palkitsevat kulkijan näyttäytymällä. Jokainen välähdys huipusta on kuin lottovoitto. Monsuunivaelluksen hienous piileekin siinä, että kun katse ei ole jatkuvasti kiinni huipuissa, ehtii myös katsoa lähelle, ympäristön uskomattoman rikasta ja kaunista luontoa, puhua paikallisten kanssa, jotka eivät ole kiireisiä kiipeilijöiden massasta elantoaan hankkiessaan, ja muutoinkin nauttia sesongin ulkopuolisesta hiljaisuudesta.

Pheriche vuorten välissä

Eräs monsuunivaelluksen ominaisuus on jatkuva kosteus. Joka päivä sade saapuu iltapäivällä, ja illat vietetään majatalon tai teetuvan sisätiloissa. Usein sade ehtii alkaa jo ennen perille pääsyä, jolloin kylmään pieneen huoneeseen viedään myös vaellusvarusteet, joiden kosteus sitten takertuu aivan kaikkeen. Kaikkialla, myös sisällä, on kosteaa ja varusteet kuivuvat huonosti. Useissa majataloissa on kielletty niiden tuominen tupaan, joka on ainoa lämmitetty huone, joten kuivattaminen onnistuu harvoin.

Paras tapa kolkoissa ja kosteissa majataloissa pysyä lämpöisenä on kömpiä nahkeaan makuupussiin ja viettää aikaa torkkuen, lukien, pelaten ja jutellen. Tuo toimettomuus on tottumattomalle osin ihanaa (– kuinka usein on näin täydellinen mahdollisuus olla näin pitkään toimettomana?) mutta samalla myös hiukan ahdistavaa, varsinkin jos esimerkiksi kotiin on jäänyt huolia. Sillä vuoret ovat aina myös matka oman mielen syövereihin ja ajatuksiaan ei pääse pakoon.

Olin ottanut ilon irti toimettomista hetkistä ja tehnyt ainakin oman elämäni päiväuniennätyksen; yhtenäkin päivänä nukuin kahdet yli tunnin mittaiset päiväunet ja päälle kymmenen tunnin yöunet! Olin siis tähän mennessä ehtinyt purkaa luultavasti ainakin vuoden univelat, mikä on sikälikin hyvä, että usein näistä korkeuksista ylöspäin nukkuminen alkaa vaikeutua.

Nyt päivällisen jälkeen vietimme iltaa maanitellen Binodia ja Kamalia pelaamaan kanssamme Yatzia, ja jatkoimme Heikin ja minun välistä koko vaelluksen kestävää “yhteispisteet ratkaisevat” -noppaturnausta. Pelin tiimellyksessäkin silmäni hakeutuivat tuon tuosta ikkunaan ja hämärtyvään iltaan, jossa valtaisat saderyöpyt pyyhkivät viereisiä vuorten seinämiä.

Koiraystäväni ei ollut päivän mittaan kääntynyt takaisin, ja sydämeni oli nyt sykkyrällä, kun tiesin sen olevan ulkona. Samaan majataloon majoittunut hollantilainen Hilda pyöritteli silmiään, mutta Binod ja Heikki hymyilivät lämpimästi, kun kävin hakemassa keittiöstä kulhollisen riisilihamuhennosta ja vietin sitten hyvän tovin ulkona hyytävässä sateessa likomärän karvaisen ystäväni kanssa. Kuitenkin ehdotukseeni päästää koira eteiseen tai salakuljettaa se huoneeseemme sadetta pakoon sain sekä Heikiltä että Binodilta lähes isällisen mutta tiukan ein.

Heikin videokooste päivältä, mukana myös koiraystäväni:

Päivä 8: Akklimatisaatiopäivä (4358 m)

Aamulla heti astuessani ulos majatalon ovesta, minua vastassa oli paitsi huikaiseva näkymä läheiselle 6600 metriä ylittävälle Thamserku-vuorelle, myös häntää heiluttava, iloinen otus. Eihän minun sitä olisi pitänyt ruokkia, mutta olin yön aikana päätynyt johtopäätökseen, ettei se ehkä uskaltanut palata läpikulkemamme kylän vihaisten koirien reviirin läpi ilman ihmisten suojaa. Koin myös velvollisuutta hoitaa sitä, sillä olinhan jo ruokkimisen aloittanut. Niinpä aloitin aamuni jakamalla paketillisen kookoskaurakeksejä karvaisen ystäväni kanssa.

Tämän päivän käyttäisimme jälkeen kehojen sopeuttamiseen uuteen tuhatlukuun korkeusmetreissä. Olin jo päivissä ihanasti sekaisin, ja vietimmekin aamun akklimatisaatiovaelluksen ensimmäiset hetket arvaillen viikonpäivää. Tosin nautiskelumme tahattomasti torpedoi ohi kulkeva belgialainen Frank kertomalla, että oli juuri tarkistanut kellostaan, että tänään torstai. Ihmiset ovat erilaisia: jos itse haluan eksyä päivien loputtomaan ketjuun ja vaeltaa vailla tarkkaa tietoa koordinaateista, Frank tuntui olevan vastakohtani.

Alue, jolla nyt olimme, sijaitsee aivan Ama Dablamin vieressä ja nousisimme tänään harjanteelle, josta olisi parhaat maisemat jättiläiskaunottaren valkoisille kyljille. Mutta monsuuni on armoton. Kuvissa ja videoilla olin valehtelematta satoja kertoja nähnyt säkenöiviä kuvia massiivisesta, kimaltavan lumen kuorruttamasta pyramidista, joka halkaisee taivaan silmiäsärkevän sinisen. Nyt edessä oli vain pilvimuuri.

“Kuinka jokin niin valtava voi olla niin lähellä mutta niin näkymätön,” pohdiskelin, kun noustessamme sadepilvet kantapäillämme kylästä harjanteelle.

Uusia tuttavuuksia

Nousun aikana teimme lähempää tuttavuutta valtavien jakkien kanssa ja naureskelimme ympärilllämme pyörivien koirien yrityksille paimentaa noita jättiläismäisiä karvakasoja. Frank oppaineen kulki akklimatisaationousulla kanssamme samaa tahtia, ja tunnelman iloisuudesta kertoo se, että tauolla innostuimme porukalla spontaaniin tanssituokioon vuoren rinteellä.

Oli kiinnostava seurata, kuinka suuret vuoret rakentavat oman ilmastonsa. Sää Ama Dablamilla näytti olevan täysin erilainen kuin tällä harjanteella, jossa pilvet pysyttelivät alapuolellamme.

Yhtäkkiä kuitenkin vuoren sää näytti muuttuvan, ja tuulenpuuskat pyyhkivät pilvet pois hetkellisesti Ama Dablamin vasemmalta kyljeltä. Hetken kuluttua se piiloutui jälleen, mutta pian paljasti toisen kylkensä, vain piiloutuakseen hetken kuluttua uudelleen. Jännitys kohosi, kun ilosta hihkuen ehdimme nähdä vilahduksen huippupyramidistakin. Kuin olisin leikkinyt kuurupiiloa seuranani yksi maailman suurimmista vuorista!

Kuurupiiloa jättiläisvuoren kanssa, kuvassa vasemmalla näkyvä ei ole huippu – se on piilossa pilven takana, vaikka sen voi miltei aavistaa

Saapuessamme päivän huippukorkeuteen 4572 metriin, istuuduin kivelle kasvot kohti vuorta ja jäin liikkumattomana ja toiveikkaana tuijottamaan harmaata seinämää edessäni. Tulisipa vain yksi kunnon viiman pyyhkäisy! Mutta lopulta kylästä kannoillamme nousseet sadepilvet vyöryivät ylitsemme, ja Binod komensi meidät paluumatkalle. Ei tänäänkään Ama Dablamia.

Saapuessamme takaisin kylään saimme uutisia Luklasta: olimme olleet todella onnekkaita, sillä koneemme saapumisen jälkeen yhtään lentoa tai edes helikopteria ei ollut päässyt Luklaan tai ulos Luklasta. Koko ilmaliikenne oli siis ollut useita päiviä täysin pysähdyksissä.

Tunnelmani olivat ristiriitaiset. Olin ikionnellinen, ettemme yhä olleet Kathmandussa toiveikkaana joka aamu nojaamassa lentokentän lähtöaulan ulko-oveen. Meillä oli vielä monta päivää jäljellä, – mutta joskus tämä tilanne saattoi jatkua jopa viikkoja. Yritin tukahduttaa jälleen nousevan huoleni paluumatkan onnistumisesta siten, että olisin varmasti kotona tyttären aloittaessa uudessa koulussa vain pari päivää paluulentomme saapumisen jälkeen. Myöhästymiseen ei olisi varaa.

Odotan Ama Dablamia

Nyt satoi jälleen. Oli kuin viime päivien aikana kehoni keskilämpötila olisi ollut jatkuvasti normaalia alempana. Kylmä ja märkä olivat kaikkialla: ulkona ilman lämpötila oli sisätiloja korkeampi, mutta runsaan sateen pisarat olivat kuin pieniä hyytäviä nuolia kasvoillani. Sisällä taas kalsa kosteus leijui talojen lämmittämättömistä rakenteista. Näin ylhäällä ei enää ollut puita, joten taloja lämmitettiin todella säästeliäästi eikä pieni ihmismäärämme ollut tarpeeksi, jotta majatalot olisivat ryhtyneet lämmittämään. Lähes kaikki lämpö oli siis oman kehon tuottamaa, ja kun sitten joku ojensi käteeni teekupin, mukista hohkaava lämpö tuntui niin upealta, että olisin juomista mieluummin työntänyt sormet ja varpaan mukiin.

Nyt astuessamme sateesta ruokasaliin, ilahduinkin valtavasti huomatessani, että valtavan tilan keskellä olevasta kamiinasta hehkui lämpöä. Selkeästi kaikilla oli lämpötilan suhteen samanlaisia tuntemuksia, sillä kaikki majatalossa olevat ihmiset henkilökuntaa myöten olivat kerääntyneet lämmönlähteen ympärille tiukaksi sumpuksi. Kuin pimeässä valoon sokeasti pyrkivät yöperhoset, hakeuduimme vaistomaisesti lämpöä kohti kylki kylkeen, tutut ja tuntemattomat.

Kun tervetullut kehoni ulkopuolisen lähteen tuottama pehmoinen lämpö oli valunut kalisevien luideni väliin, kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota omituiseen tuoksuun huoneessa. Ensin luulin sen lähtevän ihmisistä, sillä vuorilla alkeellisissa oloissa ihmisten tuoksusinfoniat ovat välillä melkoiset! Mutta hetken kuluttua oivalsinkin sen tulevan muualta, kamiinasta. Asiaa ihmetellessäni oppaamme Binod kertoi, että tuoksu tulee tummista kokkareista, joita majatalon isäntä säännöllisin väliajoin nosteli metalliämpäristä kamiinan kitaan.
Koska täällä ei ollut puita, lämmityksen polttoaineena käytettiin jakin ulostetta. Vaikka sen saatavuus oli puuta parempi, jokaisella kokkareella oli hintansa: kyläläiset kiertelivät läheisillä vuorilla valtavat korit selässään ja lapioivat niihin löytämänsä valtavat, haisevat läjät. Korien täyttyessä ulosteet tuotiin kylään ja kuivatettiin päivän kuivien tuntien aikana auringossa, esimerkiksi peltikatoilla. Kuivatetut kokkareet poltettiin lämmityksessä – ei siis ihme, että tuvassa leijui jännittävä, myskinen tuoksu.

Sateen yltyessä ulkona edelleen samalla lennolla kanssamme ollut, mutta lyhyemmällä ohjelmalla vaeltava espanjalainen kiipeilyryhmä saapui likomärkinä ovesta sisään. He purkivat varusteensa eteläeurooppaisella suurieleisyydellä kamiinan ympärille ja alkoivat touhuta pontevasti. Hetken kuluttua ymmärsimme, mistä levottomuudessa oli kyse: toinen ryhmän oppaista oli sairastunut.

Se vei ajatukseni Janiin. Häntä ei ollut näkynyt, ja toivoin, että hän olisi päässyt eteenpäin – tai alas, mikäli oireet olivat pahentuneet. Myös Frank mainitsi vatsakivuista. Sairastumisia tuntui olevan nyt kaikkialla – ja huomenna vasta alkaisivat tositoimet, kun nousisimme 5000 metriin.

Koiraa etsimässä

Ikkunan takana näin taas vilahduksen koirasta pimeässä sateessa, mutta kun ennen nukkumaanmenoa seisoin hyvän tovin majan edustalla ruokakulho kädessä sitä huudellen, se ei enää tullut. Toivoin sydämeni pohjasta sen palanneen kotiin. Täällä kaikkien olentojen terveys ja elämä tuntui olevan paljon ohuemman langan varassa kuin mihin olin tottunut.

ps. Seuraava videokooste kattaakin kaksi päivää, joten laitan sen vasta ensi kerralla.

Tervetuloa miljoonien jumalten ja tuhansien tarinoiden Kathmanduun!

PÄIVÄ 1: Helsinki–Delhi–Kathmandu

“Dhanyabād,” vastasin kömpelösti lentoemännän tervetulotoivotukseen, kun uuden maailman lämpimän tunkkaiset tuoksut löyhähtivät kasvoilleni koneen oviaukolla. Vuosien ajan olen odottanut pääsyä Himalajan vuoristoon ja Nepaliin – ja odotellessani olen rauhoittanut haikailevaa sydäntäni katsomalla vähintäänkin satoja tunteja elokuvia ja dokumentteja, joissa vuorikiipeilijät ja seikkailijat saapuvat tälle samaiselle lentokentälle, nostavat vedenkestävät varustesäkkinsä nuhjaantuneelta matkatavararulettihihnalta ja imeytyvät sitten Kathmandun vilinään. Nyt kaikki tuntui yhtä aikaa uudelta ja oudosti tutulta. Kuin palaisin kotiin, vaikka en ole koskaan aiemmin käynyt täällä.

Tervetuloa Nepaliin!

Takana oli vaiheikas matka. Ensimmäinen lento Helsingistä Delhiin sujui rattoisasti – tosin tekisi kyllä mieleni päästä jutulle lentojen ateriat suunnittelevan Finnairin keittiömestarin kanssa ja kysyä häneltä, kenen mielestä on hyvä idea sulkea suuri ryhmä ihmisiä pieneen tilaan, minimoida mahdollisuudet liikkua ja sen jälkeen tarjoilla pääasiallisesti pavuista ja kukkakaalista koostuva ateria?

Kiipeilyparini Heikki ja minä valitsimme lennot Delhin kautta pidemmillä välilaskuajoilla toiveenamme ehtiä käydä tutustumassa Delhiin lentojen välissä. Ajatus osoittautui täydellisen toteutuskelvottomaksi, sillä laskeuduttuamme meidät ohjattiin suoraan pieneen, kansainvälisten lentojen transfer-halliin. Käytännössä se oli huone, jonka yhdellä seinustalla oli lentoyhtiöiden palvelutiski ja toisella muutama karuja tuoleja sekä vesipulloautomaatti.

Ensimmäisen tunnin jonotimme opasteettomalle tiskille, jonka takana touhusi pontevasti parisenkymmentä virkailijaa. Aina virkailijan luokse päästessämme kulloinenkin asiakaspalvelija totesi meidän olevan väärässä jonossa, ohjasi viereiseen ja näin päädyimme aina uuden jonon hännille.

Muutaman jonotuskierroksen jälkeen totuus alkoi paljastua, sillä virkailijat tekivät saman jonosta toiseen siirron lähes jokaiselle huoneessa olevalle. Aina välillä joku hermostui pompotteluun ja alkoi rähistä virkailijoille vaatien palvelua. Suuttumuksesta seurasi joka kerta sama teatraalinen tilanne: puolisenkymmentä muuta asiakaspalvelijaa kokoontuu turhautunutta asiakasta palvelevan henkilön selän taakse ja he ryhtyivät yhdessä tutkimaan tilannetta asiakaspalvelijan tietokoneen näytöltä.
Hetken kuluttua soitettiin paikalle esimies, joka noin 10 minuutin odottelun jälkeen saapui tiskille kertomaan asiakkaalle ikävät uutiset: tästä huoneesta pääsi pois vasta kolme tuntia ennen lentoa, jolloin lennon henkilökunta saapuisi paikalle. Vaikka meilläkin oli tarkastuskortit jo valmiina ja matkatavarat ohjautuneet Suomesta suoraan Kathmanduun, emme pääsisi eteenpäin. Lentokentän palvelut kuten ravintolat ja nukkumiseen tarkoitettu lounge, olivat suoraan tiskin takana, mutta olisimme jumissa tässä tunkkaisessa huoneessa seitsemän tunnin ajan.

Epäuskoisena silmäilin ympärilleni: vessa sentään löytyi, mutta ainoa ruoan ja juoman lähde oli nurkassa könöttävä vesiautomaatti. Lähempi tutkiskeli osoitti, että automaatti toimi ainoastaan Intian rupioille (joita harvalla kansainvälisellä läpilennolla olevalla on mukanaan).
Onneksi olimme toiveikkaana varautuneet mahdolliseen Delhi-visiittiin ja taskussa oli muutaman vuoden takaisen Intia-työreissun jäljiltä jääneet rupiat, joilla saimme automaatista kaksi vesipulloa ja pikkuruisen sipsipussin. Niine hyvinemme asetuimme huoneen takanurkkaan, Heikki ritarillisesti päästi minut vapaaseen tuoliin ja asettui itse tuolin viereen lattialle. Seuraavat seitsemän tuntia sitten vietimme noilla sijoillamme torkkuen ja itseämme asiakaspalvelutiskin säännöllisillä draamakohtauksilla viihdyttäen – ja todeten, että tämä olisi viimeinen kerta, kun lentäisimme Intian kautta. Tuskin viitsin edes muistaa, että paluumatkalla välilasku olisi samassa paikassa ja odotus olisi 12 tuntia.

Delhin lentokentän välilaskun ainoa järkevä ajanviettotapa oli yrittää nukkua ihmismassan velloessa ympärillä

Myös Kathmandun kentällä koimme kuumottavia hetkiä, kun Heikki yllättäen jumittui passitarkastukseen. Itse kuljin läpi saapumisporteista ja turvatarkastuksesta ja vasta edettyäni jonkin matkaa huomasin, ettei Heikki seurannutkaan. Kokosin laukkuvuoremme natiseviin kärryihin ja asetuin matkatavara-aulan ovien lähistölle odottamaan. Minuutit matelivat, eikä Heikkiä näkynyt. Lentokentän wifi-verkko ei tietenkään toiminut ja tekstiviestini ei saanut vastausta.

Juuri kun päätin odotella vielä 10 minuuttia ja mennä sitten ulkopuolelle etsimään meitä noutamaan tulleen palveluntarjoajamme (Amazing Nepal Trek) edustajan avuksi selvittämään tilannetta, Heikki pöllähti vierelleni. Sotkun taustalla oli lentolippujen oston ja itse matkan välissä tilattu uusi passi – eli Heikin passinumero ei siis täsmännyt lentoyhtiön dokumentaation kanssa. Sinällään yksinkertaisesti ratkaistava tilanne, mutta oli kestänyt toista tuntia, että Heikille oli kerrottu, mistä ylipäätään oli kysymys.
Kaikenlaista reissatessa sattuu mutta mielenkiintoiseksi tämän tilanteen tekee se, että pääsimme siis Suomesta Delhi-pompun kautta Nepaliin asti ilman, että kukaan huomasi, ettei Heikin passinumero täsmännyt lentolippuihin – vaikka erityisesti Intiassa dokumenttejamme tarkistettiin moneen otteeseen suuren porukan voimin.

Mutta viimein olimme perillä Kathmandussa! Lentoaseman ovista aukeava ihmisten, mopojen ja taksien vilinä oli hetkellisesti häkellyttävä, kuin ärsykkeiden vellova meri. Astuessamme ulos asemarakennuksesta valtaisa massa saapuvia matkustajia hakemassa olevia palveluntarjoajien edustajia vyöryi ylitsemme nimikylttejä heilutellen ja nimiä huudellen. Jos tämä on monsuunikauden vastaanotto, odotan jännityksellä, miltä sesongin aikana noista ovista ulos astuminen tuntuu!

Kuin ihmeen kaupalla kyytimme löytyi, ja saimme kaulaamme tuoksuvat oransseista kukista punotut tervetuliais-leit. Laukkumme puserrettiin pikkuruisen auton peräkonttiin, me taitoimme (paikallisiin verrattuina) viikinkimittaiset vartalomme sen takapenkin ulottuvuuksiin sopiviksi ja huristimme ruuhkaisen kaupungin halki Thamelin kaupunginosaan, jossa viihtyisä hotellimme (Hotel Blue Horizon) sijaitsi.

Liimasin kasvoni pienen auton harmaaraitaiseen ikkunaan ja annoin Kathmandun vyöryä ylitseni. Ihanaa, olin viimein täällä! Tuoksuista raskaassa ilmassa pakokaasun ja lämpöisen ilmanalan viemärin tuoksut sekoittuivat kaduilla vaeltavien eläinten ja hikisen ihmismassan aromeihin. Nelikaistaisella tiellä autojen moottorit jyrisivät, torvia käytettiin jatkuvan keskustelun välineenä ja liikenteen epätahtista sinfoniaa täydensi tiuhan ihmismeren tasainen joiku.
Pääkadun varsi ja sen liikkeet näyttivät tutunomaisilta. Ehkä se johtuu siitä, että eri puolilla maailmaa kehittyvien maiden kaupunkimaisema on usein varsin samankaltainen: matalia betonitaloja eri elinkaaren vaiheissa rakennusvaiheesta romahdukseen. Niiden jokainen kolo täytetty pienillä kaupoilla, joiden olemassa olosta viestitään kirkasväristen kylttien ja lippujen loputtomalla merellä. Huomioni kiinnittyi siihen, että monista paikoista erottuen ainakin isomman väylän varsien liikkeet näyttivät puhtailta, ja myyntiartikkelit oli aseteltu siististi esille. Toki myöhemmin tulisin huomaamaan, että siisteysaste laski nopeasti pienemmille kujille siirryttäessä.

Thamelin kaupunginosassa sijaitsevan hotellimme aulassa seisoi aavistuksen liian suuressa puvussa minua päätä lyhyempi mies, joka oli niin laiha, että hetken pelkäsin kehon taittuvan kahtia miehen tarttuessa laukkuuni. Hän kuitenkin vaivattomasti nakkasi varustesäkkini olalleen, tarttui minua molemmista käsistä lämpimästi hymyillen ja esitteli itsensä: Santosh, jonka kanssa olimme menneiden kuukausien aikana sopineet matkajärjestelyistä. Sydämellisen vastaanoton ja huoneeseen asettumisen jälkeen istuimme alas käymään reissuohjelmaa läpi.

Seuraavana aamuna nousisimme varhain ja aloittaisimme matkan kohti Tenzing-Hillary -lentokenttää Luklassa – se olisi Everestin perusleirivaelluksemme virallinen lähtöpiste. Luklan kylä sijaitsee Himalajan vuorten sylissä, lähes 3000 metrin korkeudessa ja erityisesti näin monsuunikaudella sen piskuinen lentokenttä on altis jatkuville ja nopeille säävaihteluille. Vaikka viime päivinä sää oli suosinut lentäjiä, Santosh oli silminnähden jännittynyt ja totesikin, että hänen suurin huolensa oli saada meidät Luklaan – sen jälkeen olisimme kylässä meitä odottavan Binod-oppaan hyvissä käsissä ja kaksiviikkoinen vaellussuunnitelma saattaisi alkaa.

Briefin jälkeen vietimme lopun päivää tutkien Kathmandun lämmössä huokuvia kujia, tehden viime hetken ostoksia ja pakkaillen: kaupunkivaatteet jäisivät hotelliin säilöön ja muutoinkin teimme vielä tiukan varustetarkistuksen, sillä pieniin, Luklaan lentäviin potkurikoneisiin matkustajakohtainen matkatavaroiden painoraja oli 15 kg per henkilö.

Pitkän matkustuksen jälkeen tervetuloillallisella Santoshin kanssa istui poikkeuksellisen vaisuja vuorille lähtijöitä. Hän ehkä arveli meidän jännittävän lentoja, mutta totuus oli, että kamppailin pysyäkseni hereillä. Hädin tuskin pääsin huoneeseen, kun jo kaaduin sänkyyn ja annoin unen imaista minut mustaan, tarinattomaan syliinsä.

PÄIVÄ 2: Kathmandussa

Kathmandun lentokentän kotimaanterminaalin seinäkellon naksahtaessa kymmenen kohdille, jännittyneeksi muuttunut odotus päättyi pettymykseen, kun suttuiselle lentotietoja aulassa istuvalle väelle tiedottavalle näytölle, Lukla-sanan perään, ilmestyi Cancelled-teksti.

Olimme nousseet aamuvarhaisella, ahtautuneet jälleen tavaroinemme pikkuruiseen autoon ja ajaneet heräilevän kaupungin halki lentokentälle. Siellä tavaramme oli punnittu, liput leimattu ja meidät ohjattu naapurihuoneessa sijaitsevan lähtöportin eteen odottamaan kahdeksantoista muun koneeseen mahtuvan vuorimatkaajan joukkoon.

Ensimmäinen yritys Luklan lennolle

Monsuunikaudella Luklaan lentää kolme lentoa päivässä, ja hiukan huono-onnisesti olimme nyt päivän viimeisellä lennolla. Sääolot ovat yleensä parhaimmillaan varhain aamulla, ja päivän kaksi ensimmäistä lentoa olivatkin päässeet lähtemään suhteellisen ajallaan. Mutta nyt boardaus-aikamme tuli ja meni ilman, että portilla tapahtui mitään. Minuuttien madellessa eteenpäin ympärillä kaikunut puheensorina vaimeni ja tuntui kuin koko aula olisi yhteisvoimin koettanut ajatuksen voimalla saada Boarding-tekstiä ilmestymään pölyiselle näytölle.

Lopulta, noin tuntia aiotun lähtöajan jälkeen peruutusteksti välähti näkyviin aiheuttaen kollektiivisen, pettyneen uloshengityksen penkeillä istuvissa. Nostimme reput selkään ja astelimme takaisin lähtöselvitysaulaan, missä Santosh seisoi pahoitteleva ilme kasvoillaan:

– Huomenna uusi yritys! Teen kaikkeni, että saan teidät huomenna aikaisemmalle lennolle.

Hymyilin ystävällisen miehen tummiin silmiin, yritin peittää pettymykseni ja nielaisin kysymyksen: “Mitäs jos ei huomennakaan onnistu?” Nimittäin monsuunien aikana välillä Lukla-lennot peruuntuvat jopa viikkojen ajan. Minun huolestumiseni vain aiheuttaisi lisäpaineita Santoshille, joka oli viestinyt säähän ja lentoihin liittyvistä riskeistä selkeästi ennakkoon ja tekisi varmasti kaikkensa, jotta pääsisimme vuorille niin pian kuin mahdollista.

Palasimme takaisin hotellille, vaihdoimme vaellusvarusteet keveisiin sortseihin ja t-paitoihin ja ison kahvikupillisen jälkeen lähdimme tutkimaan värikästä Kathmandua:
Ruuhkaisuudesta huolimatta matalista taloista ja kapeista kujista saattaa saada jopa hiukan kylämäisen vaikutelman, ja onkin helppo unohtaa, minkä kokoisesta kaupungista on kyse: Nepalin pääkaupungissa asuu yli 5 miljoonaa ihmistä.
Kaupungin kapeat kujat ovat kuoppaisia, ja niiden sekavana tempova liikenne saa ensimmäisinä päivinä kaupungilla kulkevan hengähtelemään hermostuksesta. Autot, mopot, polkupyörät ja jalankulkijat sekä niiden välissä puikkelehtivat koirat, kissat ja paikoitellen härät ja muulit sulautuvat kaaokseksi, ja pelkkä kadun ylittäminen tuntuu alkuun aivan mahdottomalta. Mutta kun annat kaupungin virran rytmin imaista sinut mukaansa ja astut tielle riittävällä määrätietoisuudella, väylät aukenevat, mopot väistävät ja autot antavat tilaa.

Kuoppaisia ja paikoin mutaisia kujia reunustavat loputtomat harmaiden, matalien betonirakennusten rivit. Talot ovat kaikki hiukan eri rakennusvaiheissa, ja ne nojautuvat yllesi seinät valtaisien värikkäiden mainoskylttien ja -lippujen kuormittamina siten, että taivas on vain ohut kaistale paljon kauempana yläpuolellasi kuin talojen korkeus antaisi olettaa. Pienet puodit ja muovituoliset ravintolat on pakattu tiukasti kylki kylkeen – turistialueilla ne ovat siistejä ja valikoimissa toistuvat vuorikiipeilyvarusteet sekä buddhalaiset matkamuistoaarteet – mutta vain yhtä kujaa syvemmällä löydät itsesi matalien pöytien päälle lämpimään kasattujen päättömien kanojen ja kalojen ylitsevyöryvästä hajujen merestä.

Kathmandu-sana tarkoittaa puista temppeliä

Aistit tästä yltäkylläisyydesta turpeina seikkailimme kujien halki Durbarin aukiolle. Aukion laidoilla on kymmenittäin temppeleitä sekä vanhoja kuninkaallisia rakennuksia. Kathmandun Durbar-aukio on yksi merkittävimpiä jäänteitä Nepalin kuningaskuntahistoriasta ja se onkin suojeltu Unescon maailmanperintökohteena. Vuoden 2015 valtavassa maanjäristyksessä suuri osa temppeleistä ja rakennuksista sortui tai vahingoittui, ja vaurioita korjataan edelleen jatkuvasti käynnissä olevilla korjaustöillä, joille ei näy loppua lähivuosinakaan.

Durbar-aukio antaa mahdollisuuden sukeltaa hindulaisuuden ja buddhalaisuuden syövereihin ainakin sen verran, että ymmärrät, kuinka vähän ymmärrät: tiesitkö, että hindulaisuuteen kuuluu yli 33 miljoonaa jumalaa?
Yleensä nautin paikallisen kulttuurin tutkimisesta omin neuvoin, mutta nyt olin tyytyväinen päätöksestämme ottaa aukiolle virallinen opas, joka hukutti meidät kiehtoviin tarinoihin, johdatti meidät pieniin, hiukan piilossa oleviin temppeleihin ja kiinnitti huomiomme loputtomiin yksityiskohtiin, jotka olisivat muuten kadonneet ärsyketulvaan. Voisin puhua kokemastamme loputtomasti, mutta jos yhden asian haluaisin nostaa esiin aiheena, joka jäi keskusteluihimme koko loppumatkan ajaksi, olisi se Elävä Jumalatar Kumari.

Sekä hindujen että buddhalaisten palvoma Elävä Jumalatar Kumari on nuori neitsyt – tyttö, valintahetkellään yleensä 3–5-vuotias lapsi, jonka sukulinja johtaa Buddhaan. Valituksi julistetulla Kumarilla uskotaan olevan Jumalatar Kalin ja Talejun voimat.

Kulloisenkin Kumarin valintaprosessi on monimutkainen; mittavat testit läpäisevältä lapselta edellytetään tietynlaisia sekä ulkoisia että henkisiä ominaisuuksia. Muun muassa hänen tulee ulkonäöltään vastata täydellisesti 32 Kumarille määriteltyä kauneusihannetta (esimerkiksi hänelle tulee olla “silmäripset kuin lehmällä” ja kehossa ei saa olla minkäänlaisia luomia tai syntymämerkkejä). Hänen henkisiä ominaisuuksiaan testataan muun muassa siten, että jumalatarkandidaatti joutuu seuraamaan eläinten uhrausmenoja. Jos lapsi joutuu näkemästään pois tolaltaan, hän ei ole Kumariksi soveltuva.

Nykyinen Kumari Trishna Shakya on tällä hetkellä 7-vuotias

Valituksi tultuaan tyttö muuttaa perheensä luota Durbarin aukiolla sijaitsevaan temppeliin, jossa hän asuu huolenpitäjiensä kanssa seuraavat vuodet. Kumari pukeutuu aina punaiseen, eivätkä hänen jalkansa saa koskettaa maata (eli hänet kannetaan joka paikkaan). Hän poistuu aukiolta vain muutaman kerran vuodessa seremoniallisissa menoissa. Päivisin tyttö opiskelee, mutta opintojen päätteeksi saattaa joskus näyttäytyä temppelinsä ikkunassa katsomassa ulos. Jumalallisen voiman maanpäällisenä edustajana hän elää hyvin eristettyä elämää ja on tekemisissä ainoastaan huolenpitäjiensä ja munkkien kanssa.

Kulloinenkin Kumari on asemassaan ensimmäisiin kuukautisiinsa asti. Tämän jälkeen hänet palautetaan perheensä luo, ja hän palaa normaaliin elämään. Kumarin perhe saa osakseen arvostusta, ja tytön taloudellinen tulevaisuus turvataan valtion toimesta. Aiemmin Kumareihin liittyi uskomus, että hänen puolisonsa kokisi kammottavan ja aikaisen kuoleman, mikä vaikeutti merkittävästi entisten elävien jumalattarien sopeutumista takaisin yhteiskuntaan. Nyttemmin tuota myyttiä on pyritty purkamaan – mutta mitä mahtavatkaan nuo eristysvuodet tehdä herkässä kasvuvaiheessa oleville tytöille?
Näitä asioita pohtiessa on hurjan tärkeää muistaa, että jokaisella kulttuurilla on omat ominaispiirteensä, joita ulkopuolisen on vaikea hahmottaa. Mutta kyllä näin länsimaisena äitinä sydäntäni vihloi, kun tähyilin temppelin ikkunaan nähdäkseni vilauksen Trishna Shakyasta, tämänhetkisestä Kumarista, joka tuli valituksi tehtäväänsä vuonna 2017 ollessaan 3-vuotias.

Durbar-aukion lisäksi kiipesimme 365 askelmaa kukkulalle Swayambhunath-temppeliin, jota kutsutaan Monkey Temple -nimellä kukkalalla vilisevien apinoiden vuoksi. Vaikka temppeli oli ehdottomasti kaunis ja vierailun arvoinen, tämä oli ainoa paikka koko Nepali-matkallamme, jossa koimme epämiellyttävää turistirysä-tunnelmaa aggressiivisine myyntimiehineen – jopa temppelialueen apinat olivat niin ärhäköitä, että menetin yhdelle vesipulloni ja toista jouduin ihan tosissani pakenemaan. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, mutten usko ensi kerralla palaavani sinne uudelleen.

Apinatemppelin kukkulan huipulla

Yritän säästellä osan tarinoista myöhemmäksi, jotta en eksy saivartelemaan ja pysymme varsinaisessa tarinassa, mutta muistutathan minua, että kerron joskus Monkey Templen maitohuijauksesta!

Vaikka aamulla lennon peruuntuminen harmitti, illalliselle istuutuessamme totesin, että päivä oli oikeastaan ihana tutustumismatka nepalilaisuuteen ja ihana irtautuminen taakse jääneestä arjesta. Ottamalla päivät opit mukaan Himalajan vuoripoluille, toivottavasti ymmärtäisin paremmin näkemääni ja kohtaamaani elämää ja ehkä osaisin pitää silmäni auki kaikkialta pursuaville yksityiskohdille.

Puhelimeni napsahtaessa hotellin wifiin sen näytölle kilahti innostava tieto: Santosh oli saanut meidät seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle Luklaan!

Vapisivatko sormeni aavistuksen, kun suljin täydessä lähtövalmiudessa olevan laukkuni ja asetin sen sängynpäätyyn odottamaan aamuyön herätystä?

Vuorenvalloitus 2022: Nepali ja Mount Everest Base Camp kutsuvat!

Ehkäpä se johtuu monista suunnitelmien muutoksista, mutta tänä iltana tapahtuva lähtö Nepaliin tuli melkein yllätyksenä. Lähes vuosi sitten elokuussa raahauduin kovassa kuumeessa ja aika huonossa kunnossa alas Mount Laylalta Georgiassa – enkä saattanut aavistaa (onneksi), että edessä olisi vuoden odotus. Mutta tänään on se päivä, kun odotus on ohi!

Tämän vuoden reissu on poikkeuksellinen, sillä yhtään huiputusta ei ole luvassa. Se ei tee seikkailusta yhtään vähemmän jännittävää, sillä olemme matkalla monien kiipeilijöiden mekkaan ja oman inspiraationi alkulähteille: Mount Everestin perusleiriin.

Ajoitus ei voisi olla parempi, sillä vain muutama viikko sitten uutisoitiin, että vuodesta 1924 Mount Everestiä tavoitelleita kiipeilijöitä majoittanut leiri tullaan sulkemaan ensi vuonna, ja uusi perusleiri perustetaan toisaalle. Syy siirtoon on sama kuin useimpien kiipeilypäätösten takana: turvallisuus. Ilmaston lämpeneminen sekä pysyvän leirin tuottama lämpö ovat tehneet leirin vieressä sijaitsevasta pahamaineisesta, jatkuvassa liikkeessä olevasta Khumbu-jäätiköstä entistä vaarallisemman ja nykyisellään leirissä ei voi enää olla turvallisesti.

Tulemme olemaan viimeisten alkuperäiseen perusleiriin pääsijöiden joukossa. Lopulta vuori on vuori, mutta minulle on ehkä yllättävänkin merkityksellistä, että pääsen vierailemaan leirissä, joka on lähes sadan vuoden aikana toiminut monien kiipeilylegendojen lähtöpisteenä ja niin monien tarinoiden tapahtumapaikkana.

Muutaman tunnin kuluttua nousemme lentokoneeseen ja pomppaamme Delhin kautta Kathmanduun, josta matka jatkuu edelleen Tenzing-Hillary-kentälle Luklaan. Tiesitkö muuten, että lähes kolmen kilometrin korkeudessa vuoristossa sijaitsevaa Luklaa sanotaan maailman vaarallisimmaksi lentokentäksi? Kyseenalaisen arvonimen ovat pienelle vuoristokentälle tuoneet kova tuuli, tiukka pilvipeitto ja nopeasti vaihtuva sää sekä äärimmäisen lyhyt (vain 527 metriä pitkä) lähes vuoren seinään päättyvä kiitorata. Vaikeista olosuhteista johtuen kenttä joudutaankin sulkemaan niin usein, että alueelle suuntaavat kiipeilyryhmät varaavat ohjelmiinsa varapäiviä pelkästään lentoyhteyksien epävakaisuuden vuoksi.

Epävakaista oloista puheenollen; varatessamme matkaa olimme tietoisia runsaiden sateiden mahdollisuudesta. Samaan aikaan off-season-ajankohdan etuina ovat rauhallisemmat reitit ja viileämmän sään kirkastama maisema. Luvassa voi todella olla mielenkiintoisia hetkiä, sillä viimeisimpien sääennusteiden mukaan koko reilun kahden viikon ajan säävaihtoehtomme näyttäisivät rajoittuvan kahteen: sade tai ukkosmyrsky. Nähtäväksi jää, mitä se tekee reitille – mutta ainakaan toistaiseksi ei oppaamme Santosh ole ilmoittanut, että suunnitelmiin olisi luvassa muutoksia.

Minua ei ole tehty sokerista, mutta pakko myöntää, että iloitsen siitä, että majoitumme matkan varrella olevissa teetuvissa eli meillä on ainakin teoreettinen mahdollisuus kuivattaa vaatteita. Ottaen huomioon, että kiipeämme lähes 5500 metrin korkeuteen merenpinnasta, luvassa tuskin lempeitä kesäsateita. Märät sukat ja kohmeiset varpaat päivä toisensa jälkeen samoissa kestokosteissa kengissä ennustavat kokemukseni mukaan melkoisen kivuliaita hiertymiä. Siihen haen helpotusta ottamalla matkaan kahdet vaelluskengät.

En ole ehtinyt uuden seikkailun alkua erityisen paljon tunnelmoida, mutta nyt sydämeni tykyttää kiivaasti, ja jännitys kuplii ihoni alla. Viimein pääsen tarinani alkulähteille, sillä minulle kaikki alkoi Everestistä ja olen vuosia odottanut, että pääsen kohtaamaan Chomolungman (Everestin tiibetinkielinen nimi, joka tarkoittaa “Mother Goddess of the World”).

Eilen saatoin tyttären junalle; hän suuntaa reissun ajaksi isänsä luokse. Nykyään hän on minua pidempi, eikä siis enää lähtöhaliessamme hautaa kasvojaan vasten vatsaani (se olisikin ehkä vähän hassun näköistä…hahaa). Vaaleat hiukset eivät tuoksu mansikkasaippualta vaan teiniltä ja tymäkältä vaniljaparfyymilta. Silti vatsani meni solmuun ja mieleni rautakangella sain vääntää suupielet hymyyn, kun asemalaiturilla halasimme ja sanoimme heiheit kolmeksi viikoksi. Kehitystä kuitenkin tapahtuu, sillä juna ehti kadota näköpiiristä ennen kuin silmäkulmieni padot joutuivat antamaan periksi kyynelille.

Kuten aina, annoin itselleni hetken aikaa ennakkoikävöidä. Sitten poskeani hyväilevässä lämpöisessä kesätuulessa tuntui pieni viileä sipaisu ja tiesin, että se oli vuoren kutsu. Ja kun vuori kutsuu, minun on mentävä.

Palaan kertomaan, kuinka seikkailu etenee, kunhan pääsen takaisin tietokoneen äärelle. Yhteyksistä minulla ei ole aavistusta, mutta palaamiseen asti mahdollisuuksien mukaan päivitän kuulumisia Instagramiini tai Facebook-profiiliini eli seuraathan matkaa siellä!

Page 1 of 6

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén