Tag: Vuorikiipeilijä Page 1 of 5

Vuorenvalloitus 2022: Nepali ja Mount Everest Base Camp kutsuvat!

Ehkäpä se johtuu monista suunnitelmien muutoksista, mutta tänä iltana tapahtuva lähtö Nepaliin tuli melkein yllätyksenä. Lähes vuosi sitten elokuussa raahauduin kovassa kuumeessa ja aika huonossa kunnossa alas Mount Laylalta Georgiassa – enkä saattanut aavistaa (onneksi), että edessä olisi vuoden odotus. Mutta tänään on se päivä, kun odotus on ohi!

Tämän vuoden reissu on poikkeuksellinen, sillä yhtään huiputusta ei ole luvassa. Se ei tee seikkailusta yhtään vähemmän jännittävää, sillä olemme matkalla monien kiipeilijöiden mekkaan ja oman inspiraationi alkulähteille: Mount Everestin perusleiriin.

Ajoitus ei voisi olla parempi, sillä vain muutama viikko sitten uutisoitiin, että vuodesta 1924 Mount Everestiä tavoitelleita kiipeilijöitä majoittanut leiri tullaan sulkemaan ensi vuonna, ja uusi perusleiri perustetaan toisaalle. Syy siirtoon on sama kuin useimpien kiipeilypäätösten takana: turvallisuus. Ilmaston lämpeneminen sekä pysyvän leirin tuottama lämpö ovat tehneet leirin vieressä sijaitsevasta pahamaineisesta, jatkuvassa liikkeessä olevasta Khumbu-jäätiköstä entistä vaarallisemman ja nykyisellään leirissä ei voi enää olla turvallisesti.

Tulemme olemaan viimeisten alkuperäiseen perusleiriin pääsijöiden joukossa. Lopulta vuori on vuori, mutta minulle on ehkä yllättävänkin merkityksellistä, että pääsen vierailemaan leirissä, joka on lähes sadan vuoden aikana toiminut monien kiipeilylegendojen lähtöpisteenä ja niin monien tarinoiden tapahtumapaikkana.

Muutaman tunnin kuluttua nousemme lentokoneeseen ja pomppaamme Delhin kautta Kathmanduun, josta matka jatkuu edelleen Tenzing-Hillary-kentälle Luklaan. Tiesitkö muuten, että lähes kolmen kilometrin korkeudessa vuoristossa sijaitsevaa Luklaa sanotaan maailman vaarallisimmaksi lentokentäksi? Kyseenalaisen arvonimen ovat pienelle vuoristokentälle tuoneet kova tuuli, tiukka pilvipeitto ja nopeasti vaihtuva sää sekä äärimmäisen lyhyt (vain 527 metriä pitkä) lähes vuoren seinään päättyvä kiitorata. Vaikeista olosuhteista johtuen kenttä joudutaankin sulkemaan niin usein, että alueelle suuntaavat kiipeilyryhmät varaavat ohjelmiinsa varapäiviä pelkästään lentoyhteyksien epävakaisuuden vuoksi.

Epävakaista oloista puheenollen; varatessamme matkaa olimme tietoisia runsaiden sateiden mahdollisuudesta. Samaan aikaan off-season-ajankohdan etuina ovat rauhallisemmat reitit ja viileämmän sään kirkastama maisema. Luvassa voi todella olla mielenkiintoisia hetkiä, sillä viimeisimpien sääennusteiden mukaan koko reilun kahden viikon ajan säävaihtoehtomme näyttäisivät rajoittuvan kahteen: sade tai ukkosmyrsky. Nähtäväksi jää, mitä se tekee reitille – mutta ainakaan toistaiseksi ei oppaamme Santosh ole ilmoittanut, että suunnitelmiin olisi luvassa muutoksia.

Minua ei ole tehty sokerista, mutta pakko myöntää, että iloitsen siitä, että majoitumme matkan varrella olevissa teetuvissa eli meillä on ainakin teoreettinen mahdollisuus kuivattaa vaatteita. Ottaen huomioon, että kiipeämme lähes 5500 metrin korkeuteen merenpinnasta, luvassa tuskin lempeitä kesäsateita. Märät sukat ja kohmeiset varpaat päivä toisensa jälkeen samoissa kestokosteissa kengissä ennustavat kokemukseni mukaan melkoisen kivuliaita hiertymiä. Siihen haen helpotusta ottamalla matkaan kahdet vaelluskengät.

En ole ehtinyt uuden seikkailun alkua erityisen paljon tunnelmoida, mutta nyt sydämeni tykyttää kiivaasti, ja jännitys kuplii ihoni alla. Viimein pääsen tarinani alkulähteille, sillä minulle kaikki alkoi Everestistä ja olen vuosia odottanut, että pääsen kohtaamaan Chomolungman (Everestin tiibetinkielinen nimi, joka tarkoittaa “Mother Goddess of the World”).

Eilen saatoin tyttären junalle; hän suuntaa reissun ajaksi isänsä luokse. Nykyään hän on minua pidempi, eikä siis enää lähtöhaliessamme hautaa kasvojaan vasten vatsaani (se olisikin ehkä vähän hassun näköistä…hahaa). Vaaleat hiukset eivät tuoksu mansikkasaippualta vaan teiniltä ja tymäkältä vaniljaparfyymilta. Silti vatsani meni solmuun ja mieleni rautakangella sain vääntää suupielet hymyyn, kun asemalaiturilla halasimme ja sanoimme heiheit kolmeksi viikoksi. Kehitystä kuitenkin tapahtuu, sillä juna ehti kadota näköpiiristä ennen kuin silmäkulmieni padot joutuivat antamaan periksi kyynelille.

Kuten aina, annoin itselleni hetken aikaa ennakkoikävöidä. Sitten poskeani hyväilevässä lämpöisessä kesätuulessa tuntui pieni viileä sipaisu ja tiesin, että se oli vuoren kutsu. Ja kun vuori kutsuu, minun on mentävä.

Palaan kertomaan, kuinka seikkailu etenee, kunhan pääsen takaisin tietokoneen äärelle. Yhteyksistä minulla ei ole aavistusta, mutta palaamiseen asti mahdollisuuksien mukaan päivitän kuulumisia Instagramiini tai Facebook-profiiliini eli seuraathan matkaa siellä!

Mount Everest rajuilman keskellä

Elämässäni jyllää muutos ja jälleen olen uuden edessä. Muutos saapui samalla tavalla kuin ukkosmyrsky vuorilla: Saatoin kyllä nähdä pilvien kasautuvan laakson ylle. Mutta ensin ne näyttivät kovin viattomilta, pumpulisen pehmoisilta ja korkeintaan kevyen varjon poutapäivään tuovilta. Arvelinkin tuulten puhaltavan ne pian mennessään. Kun ne sitten tiivistyivät tummenevaksi massaksi, olin varma, että olisi vielä hyvin aikaa kiivetä reitti loppuun tai kerätä leiri ja siirtyä rauhassa alaspäin.

Mutta oletko nähnyt, kuinka rajuilma ottaa vuoren syleilyynsä? Kuinka nopeasti sinimustat pilvet ryömivät nälkäisinä kivikupeita ja nielevät sisäänsä kaiken? Oletko seissyt rinnepolulla, kun pilvipeitto sukeltaa ylitsesi ja tuntenut, kuinka sumu takertuu silmäluomillesi peittäen näkymän eteenpäin?
Tuossa hetkessä on turha väittää, ettet olisi nähnyt sen tulevan, mutta kuitenkin kaikki tapahtuu odottamatta. Hetki sitten vielä paistoi, mutta yhtäkkiä lämpimän karhea kivi luo nahkansa katalan liukkaaksi, eikä yksikään seinämä kaarru yllesi suojaksi taivaan raivoa vastaan. Kun ukkonen kumisuttaa kalliota jalkojen alla ja pelko värjää köyttä puristavien sormien rystyset sinisiksi, ainoa vaihtoehtosi on muuttaa nopeasti suunnitelmaa ja ottaa käyttöön kaikki voimavarat ja vahvuudet, jotka tekevät sinusta vahvan ja vuorilla pärjäävän kiipeilijän.

Vuorikiipeily on ennen kaikkea henkistä vahvuutta testaava laji. Kun olosuhteet muuttuvat äärimmäisiksi, suurimmat itsensä ylitykset tehdään korvien välissä. Voimavarojen venyttäminen ja nopea uusiin olosuhteisiin sopeutuminen eivät ole suositeltava jatkuvana strategiana, mutta ääritilanteessa ne voivat määrittää, kuka pääsee myrskyn alta turvaan.

Vuoret paljastavat ihmisen todellisen luonteen nopeasti. Kun liityn uuteen kiipeilyryhmään, jaksan joka kerta hämmästellä, kuinka nopeasti vieraskoreus katoaa. Tiukoissa olosuhteissa ei ole aikaa joutavalle eikä voimia teeskentelylle. Myrskyn yllättäessä ihmisistä kuoriutuu piirteitä, joita äkkiseltään saattaa pitää yllättävinä. Mutta tarkempi tarkastelu paljastaa, että piirteet olivat kyllä aina näkyvillä – mutta aurinkoisena päivänä ne eivät ehkä olleet niin ilmeisiä tai omasta mielestäsi tuntuneet niin merkityksellisiltä. Näin on hyvässä ja huonommassa. Kannattaa valita tarkkaan, kenen kanssa kiipeät.

Vaikka muutosmyräkkä on tullut elämääni kuin rajuilma vuorilla, pidän itseäni onnekkaana. Vaikka tällä hetkellä lähitulevaisuus on sumun peitossa ja jokainen askel on harkittava yksitellen, oloni on luottavainen. En missään tapauksessa sano, ettei minua pelottaisi. Pelottaa ihan helvetisti, mutta se ei pysäytä minua. Suurimmatkin vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja jos välillä seisahdankin epäröimään, hetken kuluttua tunnen köydessä nykäisyn – ja tiedän, etten kiipeä tätäkään vuorta yksin.

Yleensä olen avoimemmin puhunut elämäni muutoksista, ja saatat ehkä pohtia, mistä moinen mystiikka. Syy tarkoin valituihin sanoihini on yksinkertaisesti se, että toisinaan polullemme osuvat myrskyt eivät ole omiamme.

Yksi syy vaisuuteeni on ollut se, että suunnitelmien mennessä uusiksi kävi ilmeiseksi, etten tänä kesä kiipeä Eigerille tai Dent Blanchelle. Mieli kirvellen hyväksyin myllerryksen ulottuvan myös kiipeilytavoitteisiin, ja kiipeilyparini Heikin kanssa peruimme jo maksetut lennot ja buukatut vuorimajapunkat.

Hetken luulin, että tänä kesänä Vuorenvalloitus olisi kuin hiljainen aavekaupunki. Mutta ehkäpä sitkeys palkittiin. Tai saattoi se olla vain sattumaakin. Olipa kuinka vain, viime viikon maanantaina Malminkartanon vuorikenkärappustreenin jälkeen kaikki muuttui jälleen hetkessä, ja löysin itseni istumasta kiipeilyparini kanssa autossa ja näpyttelemässä kuumeisesti WhatsApp-viestejä toiselle puolen maailmaa, setvimässä kalentereita ja budjetteja. Kuusi päivää myöhemmin sähköpostiini kilahti viesti: ‘Your flight from Helsinki to Kathmandu – confirmed’!

Miten ihmeessä päädyimme Alppi-suunnitelmista varaamaan lentoja Nepaliin? Pienen rimpuiluvaiheen jälkeen ymmärsimme, että huikea Eiger ja Dent Blanche -suunnitelmamme ansaitsisi tulla toteutetuksi sitten, kun siihen on täydet mahdollisuudet. Ehkä nousumetrien kertyessä olen alkanut hiljalleen oppia, että suunnitelmien toistuvat muutokset kuuluvat asiaan eivätkä ne tarkoita “ei koskaan”.

Huippua tähyämässä Matterhornilla 2020

Peruutuspäätöksen jälkeen ajatus vuorettomasta kesästä oli lähes sietämätön, ja kiivaasti kaivelin hakukoneiden syövereistä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Ensin mitään aikatauluun ja budjettiin sopivaa ei tuntunut löytyvän. En muista, kumpi meistä sen totesi ääneen, kun Malminkartanolta palatessa pähkäilimme vaihtoehtoja:

– Sillä summallahan menisi jo Nepaliin.

Nepali on ollut “pakko päästä” -listallani jo monta vuotta. Olen kuitenkin lykännyt sinne menemistä osittain, koska kohteeni tuntuvat valitsevan minut ja ne nyt ovat sattuneet olemaan eri puolilla maailmaa – ja osittain, koska luulen, että kun kerran sinne menen, tulen halajamaan aina takaisin.

Siitä lähtien, kun vuonna 2014 Atte Miettinen tartutti minuun vuorikuumeen Everest-tarinallaan (koko juttu täällä: Kuinka kaikki alkoi), olen pallotellut mielessäni ‘haluanko kiivetä Everestillä?’ -kysymystä. Välillä olen ollut vahvasti sitä mieltä, että maailman korkein vuori on ehdottomasti listalla, välillä taas mielipiteeni on ollut, että vähemmän kiivetyt vuoret ovat kiinnostavampia. Lopulta päädyin siihen, että vastauksen kysymykseeni voi antaa vain vuori itse. Joten minun pitää nähdä se.

Nyt vastauksen saaminen Everest-kysymykseeni on tullut sen verran ajankohtaiseksi, että olin ajatuksissani aikatauluttanut ensimmäisen Himalaja-matkani ensi vuodelle. Olin hahmotellut suunnitelmaa vaelluksesta Mount Everestin etelänpuoleiseen Base Campiin (5364 m) ja Island Peakin (Imja Tse, 6160 m) kiipeämisestä. Olimme Heikin kanssa kyselleet muutamalta palveluntarjoajalta alustavia aikatauluja ja hintoja, ja muutaman ystävän kanssakin oli palloteltu ajatusta yhdessä vaeltamisesta.

Mutta nyt Nepali-sana tuntui jäävän kaikumaan autossa.

Sherpa Santosh vastasi aavistuksen vapisevin sormin naputeltuun Whatsapp-viestiin välittömästi ja vahvisti, että vaellus Base Campiin olisi mahdollinen (Island Peakille emme aikataulun vuoksi ehtisi). Hän varoitti off-season -ajan olevan sateisempaa ja hiukan kylmempää, mutta etuna olisivat ruuhkattomat reitit. Sillä hetkellä kaikki oli selvää.

54 päivän kuluttua minä lähden Nepaliin katsomaan vuorta, josta koko tarinani alkoi.

Tulethan mukaan?


Image by MLbay from Pixabay

Aavekaupunki, korppikotka ja Vuorenvalloitus 2022

Paettuamme myrskyä ja vatsatautia Georgian vuorilta, tarvitsin hetken toipuakseni matkustuskuntoon. Niin päädyimme yhteen omituisimmista paikoista, missä olen milloinkaan ollut: Anakliaan. Paikalla on erikoinen tarina: vuosikausia sitten pienestä georgialaisesta merenrantakylästä päätettiin rakentaa turistien lomakohde. Mutta poliittisten syiden seurauksena turistit eivät koskaan päätyneet Anakliaan, johon oli nopealla tahdilla rakennettu kokonainen lomaparatiisi hotelleineen, huvi-ja vesipuistoineen ja palmuilla reunustettuine rantabulevardeineen. Niin Anaklia jäi autioksi, ja hiljalleen lomakaupunki ränsistyi palveluiden jäädessä käyttämättä. Nykyään jäljellä on enää villikoiralaumojen ja muutamien satunnaisten paikallisten matkustajien aavekaupunki.

Sairastelun vuoksi minulla on harmillisesti vain kaksi valokuvaa Anakliasta,
tässä toinen; hylätty uimavalvojan koppi Mustameren rannalla

Saapuessamme Anakliaan kylä näytti ensisilmäyksellä täysin autiolta. Mutta lähemmin tarkasteltuna saattoikin huomata, että lian ja villiintyneiden puutarhojen alle hautautuneet hotellit olivat auki, ja rantabulevardin romahtaneen tivolin herkkumyyjäkin kömpi kiinni naulatun kioskin takaa myymään vanhentuneita sipsejä ja limsapulloja. Varsinaista tekemistä kylässä ei ollut, sillä vesipuisto ja muut rikki ränsistyneet kohteet oli jo vuosia sitten suljettu, mutta parin päivän toipumiseen tuo omituinen kyläpahanen Mustameren rannalla oli omiaan.

Todellisen kokemuksen Anakliasta teki sen surrealistinen tunnelma: aivan kuin meidät olisi pudotettu keskelle sci-fi-elokuvaa, jossa avaruusolennot ovat valloittaneet maapallon ja jäljellä olevat ihmiset piileskelevät tuhotun turistikylän raunioissa.

Anaklian omituinen, autio rantamaisema oli kuin sci-fi-elokuvasta

Olimme tehneet päätöksen, että heti kun mahdollista, lähtisimme jonnekin, missä uskaltaisin tarvittaessa mennä lääkäriin. Tovin kuluttua ruoka alkoikin pysyä sisällä, ja antibiootit tuntuivat vaikuttavan. Olin edelleen heikko, mutta nyt kykenisin matkustamaan. Paluulentomme oli alunperin buukattu Prahan kautta, ja odottaessaan toipumistani huomattavasti paremmassa kunnossa oleva kiipeilyparini Heikki oli onnistunut aikaistamaan lippumme. Niin kahden päivän kuluttua me jätimme aavekaupungin, lensimme kauniiseen Prahaan, ja vuorilla käyttämättä jääneet päivät seikkailimme sen pienillä vanhojen, vinojen talojen reunustamilla kujilla.

En ryhdy kaupunkilomaamme tarkemmin kuvaamaan, mutta yksi kokemus on jaettava: Mikäli olet joskus suuntaamassa Prahaan, yksi ehdoton vierailukohde on kaupungin ulkopuolella sijaitseva metsästyshaukkojen koulutuskeskus Penthea (https://penthea.org/eng).

Yhden pariskunnan ylläpitämässä petolintukeskuksessa kasvatetaan ja koulutetaan sekä pelastetaan loukkaantuneita petolintuja, kuten haukkoja, pöllöjä ja korppikotkia. Metsästyshaukkojen kouluttamisesta kuuluisaksi Penthea tekee merkityksellistä työtä suojellakseen villilintuja ja turvatakseen lajien jatkuvuutta. Keskus toimii lähes täysin lahjoitusten ja vierailijoiden maksujen varassa.

Pentheassa viettämämme puolikkaan päivän kuluessa opin petolinnuista enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Sain tehdä läheisempää tuttavuutta Helen-nimisen valkopäämerikotkan ja korppikotkan (jonka nimeä en ikävä kyllä muista) kanssa, ja pääsinpä kokemaan valtavan petolinnun lennättämisen huikean tunteenkin.

Minä ja valkopäämerikotka Helen

Parasta kokemuksessa oli kuitenkin paikan omistajien, Petrin ja Janan, omistautuminen näille upeille eläimille. Erityisesti Janan syvä rakkaus Helen-kotkaa kohtaan oli suorastaan hellyttävää, puhumattakaan siitä, kuinka siihen vastattiin: nimeltä kutsuttaessa massiivinen eläin kaakotti pienikokoisen Janan luo, nosti naisen vyötärön korkeudelle ulottuvan päänsä ja killitti tätä odottavasti saadakseen makupalan – kuin emäntäänsä palvova koiranpentu.

Korppikotkalennätystä

Praha vahvisti kehoa, ja keskustelimme toki vuorien tapahtumistakin, mutta näin jälkikäteen pohtien minusta tuntuu, että vasta Suomeen saavuttuani käsitin todella pettymykseni syvyyden. Ushbaa oli odotettu ja siihen oli valmistauduttu lähes vuosi. Jos olisimme päässeet Ushballe ja joutuneet kääntymään sieltä takaisin, olisi tapahtunut ollut helpompi niellä. Mutta nyt emme olleet päässeet edes ensimmäisen vuoren, Laylan huipulle! Koko aikana en päässyt kolmeakymmentä kilometriä lähemmäs Ushbaa. Pettymyksiä on toki koettu ennenkin, mutta tällä kertaa maraton hyytyi lähtötelineisiin.

Kirsikaksi happaman makuisen kakkuni päälle putkahti ymmärrys, ettemme jouluna pääsisikään suunniteltuun uuteen yritykseen Ojos del Saladolle. Ongelmia oli liikaa: lentolippujen järkyttävät hinnat, Covid-19-tilanne ja meidän molempien niin kova työpaine, ettei ollut realistista odottaa, että pystyisimme parissa kuukaudessa treenaamaan itsemme valmiiksi Atacaman autiomaan tulivuorten olosuhteisiin.

Tovin ajan syksy näytti aika harmaalta. Mutta kuten ennenkin, kun hetken malttaa odottaa, alkaa näkymä kirkastua.

Heikin kanssa olemme siinä suhteessa samankaltaisia, että kun vastaan tulee mahdollisuus kokeilla jotain jännää ja erilaista, meidän on vaikea kieltäytyä. Niinpä kun kuulin, että ensi kesän Sulkavan Soutuihin valmistautuvan ensikertalaisten kirkkovenejoukkueen miehistöstä puuttuu pari soutajaa, ei minun edes tarvinnut kysyä Heikin mielipidettä, kun olin jo ilmoittanut meidät mukaan!

Heikki on opiskeluaikanaan soutanut kilpaakin, mutta minä ainoastaan vanhalla ruuhella mato-ongelle. Niinpä nyt jo parin kuukauden ajan on joka viikko käyty hinkkaamassa soutulaitteella tekniikkaa ja kestävyyttä kohdilleen, jotta ensi heinäkuussa takapuoli kestäisi 60 kilometrin soutukilpailun. Huhtikuussa alkavat ulkosoututreenit – vauhtia ja vaarallisia tilanteita luvassa siis!

Ilokseni vuoretkin löysivät taas tiensä suunnitelmiimme, ja muutama viikko sitten ensi kesän kiipeilytavoitteeksi päätettiin Classics-kiipeilyhaasteen täydennys. Haasteeseen kuuluu traverse (eli yli vuoren kiipeäminen) Mont Blancilla, Matterhornilla ja kolmannella kuuluisalla alppivuorella, Eigerilla. Haasteesta Matterhorn ja Mont Blanc on kiivetty, ja nyt on Eigerin vuoro!

Eigerin parina tulemme kiipeämään Dent Blanchen, jonka “valkoinen hammas” -nimi kuvastaa vuorta täydellisesti. Valokuvat siitä saavat sydämen hytisemään innosta! Suunnitelmaan lukittiin oppaaksi tietenkin jo ystäväksi muodostunut luotto-oppaamme Fabrizio, joka vahvistusviesti tihkui intoa: “Mahtavaa! Taas valitsitte todella haastavan ohjelman! Tämä tulee olemaan tiukka reissu – treenatkaa kestävyyttä kunnolla!”

Uuden vuoritavoitteen lukitsemisen iloon sekoittui aimo annos helpotusta – kuten aina ennenkin. Henki kulkee helpommin, kun tiedän jälleen, milloin odotus päättyy ja saan taas täyttää keuhkoni ohuemmalla ilmalla. On vaikeaa edes itse ymmärtää, kuinka tärkeää se on minulle.

Odotus tulee olemaan pitkä viime reissun typistyttyä vain muutamaksi päiväksi vuorilla. Ushba on kivi kengässäni, joka muistuttaa aina silloin tällöin kesken olevasta tehtävästä hiertäen ja kismittäen. Kunnes jonain päivänä on oikea hetki palata.

Mutta vaikka vuorille pääsyyn menee kuukausia, onneksi kivikosketusta ei tarvitse odottaa kovinkaan kauaa: Ojos del Saladon mahdottomuuden selvitessä, käänsimme katseemme täysin päinvastaiseen suuntaan. Huomenna lähtee lento kohti Thaimaan lämpöä, missä joulu menee kalliokiipeilyn, joogan ja sukeltamisen merkeissä. Suunnitelma on paitsi balsamia kalliokaipuisen makuuhaavoille, myös täydellinen tapa ladata akut vauhdikkaan, ei-ihan-kevyen vuoden jälkeen.

Kiitos, että olet tämänkin vuoden kulkenut matkassani. Uusi vuosi lähestyy ja miten upea siitä onkaan jälleen tulossa – pysy kyydissä, kohta mennään taas!

Ihanaa joulua ja parasta uutta vuotta Sinulle!

Kohti uusia huippuja? (Kuvassa tähystän Matterhornin huippua vuonna 2020)

Myrskyn silmässä

Koko seuraavan yön valtaisa ukkosmyrsky riehui ympärillämme. Taivas oli sysimusta, ja sateen verho lähes katsetta läpäisemätön. Kallioissa uhkaavasti kumisevan jyrinän ja maahan asti iskevien salamoiden välissä ei ehtinyt henkeä vetää. Välillä taukoamattoman jytinän joukossa kaikui kammottavia rysähdyksiä salaman iskiessä puuhun, kallioon tai ehkäpä rakennukseen. Tauotta leiskuvat pilvien valosapelit valaisivat pienen kylämme metallisella, sävyttömällä valollaan muuttaen maailman mustavalkoiseksi. Tuntui kuin vuoren rinteellä kyyhöttävät talot olisivat painuneet kyyryyn toivoen yllämme raivoavan vihan poistuvan.

Pohjattomasta uupumuksesta ja heikosta kehostani huolimatta en juurikaan nukkunut yön ensimmäisinä tunteina. Seisoin suuren osan ajasta kapealla parvella pikkuruisen huoneemme ulkopuolella ja tuijotin ihailun ja pelon sekaisena edessäni riehuvaa luonnon draamaa. Mieleni vieressä käväisi useaan otteeseen huojennus, että olimme vaikeuksista huolimatta jaksaneet palata koko matkan kylään asti. Myrsky oli alkanut samalla hetkellä, kun astelimme majapaikkamme pihaan eli pienikin viivyttely olisi saattanut johtaa ongelmiin. Mustat pilvet olivat vyöryneet ylitsemme pimentäen koko laakson ja muuttaneet muutamassa minuutissa koko maiseman hornankattilaksi. Millaista ylempänä vuorella nyt mahtoikaan olla!

Sivusilmällä näin, että talon isäntäkin oli hereillä; tasaisin väliajoin hän ilmestyi perheen asunnosta kuistille ja kiersi levottomin askelin talon seunustaa. Luultavasti hän kävi varmistamassa, että eläimet ja talo olivat edelleen turvassa ja vahingoittumattomia. Kerran katseemme kohtasivat yön poikki. Hän nyökkäsi ja huusi jotain, mutta myrskyn äänet hautasivat huudon alleen.

Tunnit kuluivat, ja jonain aamuyön pimeänä hetkenä kömmin takaisin huoneeseen karhean viltin alle lämmittelemään ja taisin lopulta nukahtaa.

Aamulla ukkonen oli hiukan rauhoittunut, mutta vettä satoi edelleen kuin taivas ja valtameri olisivat vaihtaneet paikkaa. Havahduin kahdeksan korvilla harmaaseen aamuun kylmissäni, heikkona, päänsärkyisenä ja edelleen vatsakouristuksista kärsien, mutta uskoin, että pahin oli takana, sillä jatkuva ripulointi oli edellisenä iltana pysäytetty Imodiumilla ja yleisantibioottikuuri oli aloitettu.

Ukkonen oli laiskistunut etäiseksi kumuksi, ja taivaanrannassa silloin tällöin välähteleväksi salamoinniksi. Sade kuitenkin jatkui itsepintaisena. Hiekkatiet pois kylästä olivat kuitenkin veden vallassa. Alexin jykevä auto pärjäisi mahdollisesti huonoon kuntoon joutuneilla teillä, mutta hän oli huolissaan mutavyöryjen mahdollisuudesta. Tavoitteemme oli siirtyä kylästä alas kaupunkiin paremman hygieniatason, sisä-wc:n sekä lääkkeiden ja lääkäreiden ulottuville, mutta toistaiseksi saatoimme vain odottaa sateen taukoamista.

Odotellessamme lähtömahdollisuutta neuvottelimme etenemisestä. Alex ehdotti minun siirtämistäni sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Hän myönsi nähneensä vastaavia tapauksia täällä asiakkaidensa keskuudessa muutaman kerran aiemminkin, ja sanoi tiputuksen olevan hänen mielestään paras ja nopein tapa palauttaa keholleni kykyä taistella sairautta vastaan. Minä ja kiipeilyparini vastustimme ajatusta: sen hetkisessä covid-tilanteessa koin georgialaisen sairaalaan huolestuttavaksi vaihtoehdoksi. Halusin vain mahdollisimman nopeasti korkeamman hygieniatason ympäristöön ja toivoin antibiootin tekevän tehtävänsä.

Aamun aikana saimme myös tiedon, että myrsky oli saavuttanut myös Ushban: vuorella oli satanut ennätyksellinen määrä lunta ja lisää oli luvassa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kiipeilyreittimme olisi vähintään seuraavan viikon ajan liian vaarallinen kiivettäväksi.

Jäätyämme kahden kävimme Heikin kanssa pitkän keskustelun tapahtuneesta ja seuraavista askelista. Kiipeilyaikataulumme Ushballe oli nykytilanteessa mahdoton. Minä olin todella heikkona ja vaikka aikataulu olisi onnistunutkin, meillä oli vakava epäilys, olisinko pystynyt keräämään voimia riittävästi vaativan ja vaarallisen vuoren turvalliseen kiipeämiseen. Ja vielä oli vakava huolemme turvallisuudesta, sillä luottamus oppaaseen oli mennyt monestakin syystä.

Katselin pienen punkan reunalla istuvan kiipeilyparini kasvoja. Jos minä olin heikkona ja jaksoin hädin tuskin kävellä, ei Heikkikään terve ollut. Hän oli toipunut yön aikana valtavan askeleen, mutta edelleen posket olivat taikinamaisen harmaat ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän istui vuoteen reunalla etukumarassa, kyynärpäät polvillaan – aivan kuten oli istunut reilua vuorokautta aiemmin Laylan harjanteella reilussa 3700 metrissä.

Ilman että Heikki sanoi mitään, tiesin, ettei hän halunnut lähteä Ushballe.

Se oli musertavaa. Tiesin hänen olevan oikeassa, mutta unelma oli ollut niin lähellä. Kaikki tämä työ ja valmistautuminen. Mielessäni leijui surullinen muistikuva Ushbasta silloin, kun olin sen ensimmäistä kertaa nähnyt: auringonpaisteessa taivaanrannassa kylpevän ylvään sarviparin, joka oli lähes salvannut henkeni kauneudellaan.

Lohduttomuus vyöryi ylitseni. En koskaan pääsisi Ushballe. Eilen Heikki oli ollut niin tuskainen ja pitänyt paluumatkalla puheita, ettei tässä ollut mitään järkeä. Olin itse ollut samaa mieltä ja pysyäksemme positiivisina olimme puhuneet kaikista muista suunnitelmista, joita meillä oli.

Samaa mieltä olin kai edelleen, mutta nyt tunsin, kuinka roikuin kynsien varassa tämän unelman reunassa ja tunsin otteeni kirpoavan. Se tuntui vatsassa ja sormenpäissä; hidas, väistämätön valuminen pettymyksen railoon.

Tottakai tiesin realiteetit. Olemme sopineet ja lapsille luvanneet, ettemme ota turhia riskejä. Meillä on jopa mustan huumorin sävyttämä vitsi, että kiipeämme sovitun riskirajan alapuolella, kunnes eräänä päivänä olemme niin vanhoja ja raihnaisia, että jäljellä on vain pelkkä menolippu Annapurnalle, jonne punnaamme halki jäätikön rollaattoreillamme. Pelisäännöt ovat selvät, enkä tietenkään halua niistä tinkiä. Vuoret pysyvät siellä ja niin edelleen…

Kuitenkin pahinta oli kevyt, lähes huomaamaton helpotuksen henkäys ajatusteni laitamilla. Sen ymmärtäminen – saati sitten käsitteleminen – tuntui mahdottomalta. Minäkään en halunnut Ushballe. En nyt, en näin.

Viha nosti päätään. Kuinka minä, joka vuosia olen paasannut kestävyydestä ja tavoitteisiin sitoutumisesta, saatoin vain antaa periksi niin, että välittömän paluusuunnittelun sijaan tunsin helpotusta? Mitä jos kyseessä ei ollutkaan järjen ääni, vaan silkka laiskuus? Tai vielä pahempaa; mielen heikkous?

Siinä minä makasin, kapeassa puisessa punkassa, karhean viltin alla syvällä pettymyksen mustassa railossa. Sisäisestä taistelustani huolimatta tiesin, mikä oli oikein ja päätös oli tehty.

Muutaman tunnin kuluttua sade taukosi, ja nopeasti lastasimme varusteet autoon. Lähtiessämme jätin kaikki käyttämättä jääneet eväät punkkani viltin päälle perheen löydettäväksi. Sitten astelin hitaasti, kaiteeseen nojaten isäntäperheemme asunnolle. Eteisessä kohtasin perheen lapset. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta viestini ei jäänyt epäselväksi, kun ojensin kummallekin jättipussin karkkia ja viittoen kehoitin heitä jakamaan pussit puoliksi. Lapsien silmät syttyivät, he nappasivat pussit kädestäni ja ilahtunut kikatus oli kuin kourallinen kivilattialle putoilevia helmiä, kun he säntäsivät pöydän ääreen ja repivät pussit auki alkaen välittömästi tutkia aarteitaan.

Käännyin ympäri, ja samalla hetkellä eteiseen astui perheen äiti pyykkikori lonkan päällä leväten. Hän katsoi odottamatonta vierasta kodissaan hetken häkeltyneesti, mutta katseen löytäessä makeiskasan kanssa touhottavat lapset, kaidat kasvot levisivät lämpöiseen hymyyn. Tartuin naisen vapaana olevaan käteen ja painoin hänen kämmenensä sisään pieneksi rullaamani setelin, jonka tiesin vastaavan tälle perheelle jopa kuukausien ansiota, vaikka se omalleni ei riittäisi edes yhden ruokakauppareissun ostoksiin. Seurattuani päivien ajan tämän naisen asemaa tässä kylässä ja perheyhteisössä toivoin, että hän livauttaisi setelin esiliinansa taskuun ja käyttäisi sen itseensä. Mutta vähänhän minä heidän elämästään tiesin, ja valinta olisi hänen. Uskon kuitenkin hänen ymmärtäneen ajatukseni.

Puristin hänen kättään ja kuulin ääneni hiukan karheana:

– Madloba.

Tunsin hoikkien sormien puristuvan setelirullan ympärille. Suumme hymyilivät, mutta naisen katse vakavoitui, kun hän kuiskasi:

– Thank you.

Sitten käännyin, kävelin hitaasti ulos, kiipesin moottori käynnissä odottavaan autoon ja kuiskasin penkillä odottavalle Heikille, että lahjojen anto oli onnistunut.

Alex painoi kaasua, valtavat renkaat sylkäisivät mutaa taaksepäin ja kotimatka alkoi.

Ennen viimeistä mutkaa, jonka taakse Ushba piiloutuisi, kurkistin kurkku karheana taakseni toiveenani nähdä kaunis vuori vielä kerran. Mutta pilvet olivat sulkeneet sen syliinsä, ja katseeni löysi vain harmaata.

Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Aamu koittaa 3712 metrissä

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoin tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.

Kaksi kaunotarta pilvien joukossa: Ushba oikealla, Elbrus vasemmalla

Page 1 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén