Tag: Vuorikiipeilijä Page 1 of 11

Tärinää päiväntasaajalla – seikkailu Ecuadorissa alkaa

PÄIVÄT 0–3: LASKEUTUMINEN PÄIVÄNTASAAJALLE

Kolmisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun olin lahjonut kissavanhukseni hiljaiseksi ylimääräisellä aamuyön välipalalla ja painanut kotioven kiinni, kiipesin autosta Casa Ilayakun pihassa ja tuijotin haltioissani rakennuksen pihassa kasvavia sitruuna- ja avokadopuita. Hotelli sijaitsi Ecuadorin pääkaupungin Quiton laitamilla, vehreän vanhan tulivuoren rinteellä. Minut lentokentältä noutanut Pablo, yksi tulevan kiipeilyryhmän oppaista, katseli tyytyväisenä kasvoilleni levinnyttä riemastusta, kun aloin hyväksyä, että näkymä edessäni oli totta. Hotelli sijaitsi hevosenkengän puolikkaanmuotoinen vanha reunan sisimmässä kohdassa ja heti sen takaa nousi rinne harjanteelle, korkealle yläpuolellemme. Huolitellun pihan nurmikolla tepasteli kanoja ja kolibrit maistelivat läheisten pensaiden kukkien hunajaa. Vilkaisu kelloon paljasti meidän olevan yli 2300 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tänään olisin ainoa vieras, joten tervehtimään saapunut hotellin omistaja Marco ohjasi minut talon parhaaseen huoneeseen, jonka suuresta ikkunasta tulvi syliini alhaalla laaksossa iltapäiväauringossa uiskenteleva Quito. Näkymän aurinkoisuudesta huolimatta Pablo oli ehtinyt jo kertoa, että pysyttelisimme kaupungin keskustan ulkopuolella turvallisuussyistä. Paria päivää aiemmin tullut valtion ilmoitus öljyn hinnan nostosta oli saanut ihmiset suunniltaan ja luvassa olisi mielenosoituksia, jotka saattaisivat äityä väkivaltaisiksi. Tässä rehevässä lintukodossa tuntui uskomattomalta, että toinen syy kaupunkikeskustan välttelyyn on naapurimaista Ecuadoriin valunut huumeongelma.
“Mutta kuten lähes kaikkialla, jos toimii järkevästi ja pysyy poissa alueilta, jonne ei muutoinkaan menisi, pysyy kyllä turvassa,” Pablo painotti.

Vietin illan omistaja Marcon seurassa, joka ensi töikseen nappasi minua käsipuolesta ja ohjasi puutarhaan poimimaan avokadot illallissalaattiin. Miehen isovanhemmat olivat ostaneet tilan lähes sata vuotta sitten, ja nyt kolmannen polven omistaja Marco oli muuttanut tuottamattoman maatilan tyylikkääksi pieneksi hotelliksi. Miehen eloisat ja iloiset kasvot muuttuivat aavistuksen haikeiksi, kun hän kuvaili alueen muutosta: “Ollessani lapsi asuimme ihan maaseudulla. Mutta nyt kaupunki on levinnyt tänne asti. Kaipaan joskus aikoja, jolloin illan pimeydessä saattoi nähdä vain tähdet kaupunginvalojen sijasta.”

Seuraavana aamuna heräsin virkeänä nukuttuani lähes kymmenen tunnin unet. Kahdeksan tunnin aikaero toimi tähän suuntaan matkustettaessa edukseni, ja kello oli vasta hiukan yli 06. Nautin varhaisen aamupalan, jonka kaikki raaka-aineet kahvia myöten olivat talon omasta pihasta. Aamupalan jälkeen nappasin vesipullon selkäreppuun ja lähdin Marcon ohjeiden mukaisesti vaeltamaan kohti ympärilläni kohoavan vuoren harjannetta. Mies oli valitellut, ettei töiltään ehtinyt oppaakseni, mutta olin oikein onnellinen saadessani hetken omaa aikaa ennen muun kiipeilyryhmän saapumista. Lisäksi nousu korkealle harjanteelle tekisi oikein hyvää yli 2000 metrin korkeuteen nousseen kehon aktiiviselle sopeuttamiselle – ja toivottavasti lihaksia lämmittävä liikunta auttaisi myös selkääni ilmestyneisiin kipuihin.

Hiekka rahisi kengissä ja lämpötila pysytteli mukavissa lukemissa. Tutkiskelin kiireettömästi tien varren luontoa, tervehdin jokaisen pihan koiraa ja nautiskelin pitkän lennon jälkeisestä liikkeestä. Onnistuin tietenkin marssimaan maamerkiksi ilmoitetun korkean puun ohi ja vasta pöllähtäessäni maatalon pihaan keskelle alpakkalaumaa, että olin kulkenut harhaan. Polku löytyi kuin löytyikin, mutta Marcon aiemmin mainitsema machete olisi todella ollut tarpeen: tuskin havaittava reitti löytyi keskeltä tiheitä piikkipensaita, joiden latvat nousivat korkealle pääni yläpuolelle. Puskamöyrinnän aikana mielessä kävi muutamaankin otteeseen, että kuinkahan fiksua mahtoi korkeassa heinikossa möyriminen olla, kun minulla ei ollut aavistustakaan tiheänä muurina ympäröivien piikkipensaiden asukkaista.

Harjanteen huippu kuitenkin löytyi ja raapaleisena mutta voitokkaana palasin hotellille kolme tuntia lähdön jälkeen, – juuri parahiksi tapaamaan ensimmäisiä kiipeilykumppaneitani: Floridasta lentäneen Jeffin kanssa löysimme välittömästi juteltavaa sukelluksen ja kiipeilyn parista. Irlantilainen trekkaajapariskunta Rosie ja Donnal taas valloittivat heti herttaisuudellaan ja hyvällä huumorintajullaan. Päivän mittaan paikalle saapuivat myös pienikokoinen, puhelias Ahn suoraan sukellusreissulta Arubalta, kuivakkaa huumoria pirskahteleva Chase sekä opiskeluajoista asti yhtä pitänyt neljän ystävyksen ryhmä: Rene, Raf, Amigo ja Ryan. Miehillä olin tapana joka toinen vuosi tehdä yhteinen seikkailureissu – mikä loistava tapa pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin ruuhkavuosien pyörteissä. Päivällispöytä täyttyi heti iloisesta puheensorinasta, ja minusta alkoi tuntua, että tästä oli kehkeytymässä hyvä tiimi edessä olevaan haasteeseen.

Päivällisen jälkeen aikaero tainnutti minut jälleen vuoteeseen – vain havahtuakseni muutamaa tuntia myöhemmin syvästä unesta yöpöydällä olevan juomalasin kiihtyvään kilinään vasten vesikannua. Kesti sekunteja oivaltaa, että koko huone tärisi –

Maanjäristys vaimeni hetken kuluttua ja muistin sen vasta, kun aamukahvia kuppiini kaatanut Marco vitsaili yöllä hiipineensä huoneeseeni ja ravistamaan sänkyäni. Järistys oli ollut noin 4.6 Richterin asteikolla ja kestänyt noin minuutin. “Maanjäristyksiä on kahdenlaisia: yöllisessä järistyksessa maa tärisi ylös-alas-suuntaisesti, joka ei ole kovinkaan vaarallista. Vaarallisia ovat järistykset, joissa liike on sivusuuntaista. Ne hajottavat rakennuksia ja teitä,” Marco selitti.

Paikallisten rentoa suhtautumista järistykseen selittää tietenkin se, että alueella itselleni eksoottiset luonnonilmiöt, kuten järistykset ja tulivuorenpurkaukset olivat tutumpia. “Ecuadorissa on 89 tulivuorta, joista seitsemän on parhaillaan purkautumisprosessissa – ja Cotopaxi on yksi niistä,” kuvaili hotellille saapunut pääoppaamme Joaquin. Lyhyen tutustumissession, kiipeilyohjelman läpikäynnin ja varuste-checkin jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Jos hiukan Jeffin ja Amigon kanssa hihittelimmekin useampia kirkkoja sisältävälle tutustumiskierrokselle, torneihin kiipeäminen kävi ihan rappustreenistä: vanhan kaupungin alue nimittäin sijaitsee yli 3000 metrin korkeudessa – erinomaisen tehokas akklimatisoitumispäivä siis!

Vasemmalta: Chase, minä, Donnal, Rosie, Amigo (takana), Rene, Ryan, Jeff, Raf ja edessä kyykyssä Anh

Päivän kääntyessä iltaan ryhmän tunnelma alkoi vaihtua rennosta naureskelusta innostukseen ja pieneen jännitykseen: huomenna viimein alkaisi tapahtua ja edessä olisi ensimmäinen huiputus: 4784 metriä korkea Pichincha!

Ecuador: Cotopaxi ja Cayambe – Vuorenvalloitus 2024!

Suuri huiputus -kirjani (siitä lisää esim täällä) julkaisu on pitänyt ajatukset aika tiukasti merenpinnan tasolla – ja niinpä lähtö Ecuadoriin upeiden tulivuorten äärelle on hiipinyt lähemmäs lähes huomaamatta. Mutta nyt se on täällä: lauantai-aamuyön varhaisina tunteina yritän hivuttautua ulos asunnosta suurten varustelaukkujeni kanssa herättämättä tytärtä tai hänen kanssaan kiipeilyn ajaksi saapunutta äitiäni (kiitos äiti, että mahdollistat reissuni <3 ).

Railon ylitystä Peak Leninillä 2023

Perillä Ecuadorin Quitossa viivyn yhden päivän, jonka aikana tapaan tiimini: kahdeksan yhdysvaltalaista ja kaksi irlantilaista kiipeilijää sekä oppaat. Ryhmä on suurempi kuin olin osannut odottaa, mutta oikeastaan se on aika hauskaa. Todennäköisesti joukkoon mahtuu kaikenlaisia persoonallisuuksia, ja tämän kokoiselle ryhmälle luodaan jo kunnollinen leiri-infra, mutta silti porukka on napakan kokoinen. Lopulta vaellus yleensä tapahtuu pienempiin porukoihin hajautuneena, jolloin jokainen saa etsiä itselleen toimivan tahdin.

Kuten aiemmin mainitsinkin, kiipeilyohjelma on suhteellisen kunnianhimoinen, sillä kaksi karvan alta kuusitonnista vuorta kymmeneen päivään on jo ihan tekemistä. Huiputuskuntoni on ollut parempikin: hankaluudet alkoivat jo oikeastaan jo viime kesänä hiukan ennen Peak Leninille lähtöä. Ehkä olin treenannut liian kovaa, sillä palautumiseni alkoi heikentyä. Sillä luultavasti oli vaikutusta myös matkani keskeytymiseen (lue koko tarina täältä: Nyt alkaa Vuorenvalloitus 2023: Peak Lenin). Kotiin palattuani päätin levätä kunnolla ja tosissani aloittaa treenamiseen seuraavan vuoden vuorireissua varten vasta keväällä. Jos olet seurannut seikkailujani, tiedätkin, että toisin kävi, kun intouduin lähtemään uudeksi vuodeksi Kilimanjarolle (koko tarina täällä: Kilimanjaron huiputusmatka alkaa!). Tauko siis katkesi lyhyeen, ja vaikka maltillisesti treenailinkin lähinnä kuntoa ylläpitäen, Kilimanjaron onnistuneen huiputuksen jälkeen oli kehon palaute oli selkeä. Kunnon lepo oli tarpeen.

Lähtöviivalla Kilimanjarolle jouluna 2023

Muutama viikko menikin ihan rauhassa – kunnes sähköpostiin napsahti uutiskirje, joka kertoi Cotopaxin kiipeilyreittien auenneen tulivuoren oltua suljettuna kahden vuoden ajan purkautumisvaaran vuoksi…ja tässä ollaan! Jatkoin halki kevään maltillista treenitahtia, jotten päätyisi rikkomaan mitään. Mutta nyt lähtöhetken koittaessa mieleen hiipii epäilys: olisiko sittenkin pitänyt puristaa vähän tiukemmin?

Olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa sopimuksen, etten stressaa liikoja. Viimeinen vuosi on ollut vaativa oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla, joten päätin nyt keskittyä olemaan ikionnellinen siitä, että pääsen nauttimaan Ecuadorista ja kahdesta ihmeellisen kauniista tulivuoresta (ja siis molempien huiputus on tietenkin ehdottomasti tavoite)!

Matkalaukut ovat valmiina olohuoneen nurkassa, miljoonasivuinen ohjeistus äidilleni piirrettyine kaukosäätimen painikekarttoineen on tehty ja olen valmis. Suukot ja sata halausta tyttärelleni ja seikkailu voi alkaa – voi kuinka olenkaan onnellinen! Mennäänkö?

p.s. Kuten tavallista, päivitän mahdollisuuksien mukaan reissukuulumisia Instagramiin ja Facebookiini, ja tarina täällä blogissa alkaa, kunhan olen palannut kotiin.

Suuri huiputus -kirjani julkaisu on ollut vuoden tärkein huippuhetki!

Ecuadorin tulivuoret Cayambe ja Cotopaxi edessäni

Vatsanpohjassa aaltoilee ihanasti, kun ajattelen sitä. Sydän ottaa ylimääräisen loikan, kun tietokoneen selain avaa eteeni näkymät lumisille rinteille. Vielä hetki sitten seurasin, kuinka puussa keittiön ikkunan takana linnut toivottivat kevään auringonvalon tervetulleeksi – mutta yhtäkkiä minä olen muualla. Haistan jäätikön ja aavistuksen rikkiä, tunnen tuulen kirpeän nipistyksen poskipäissä. Melkein perillä.

Kohta. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

Kuva Peak Leniniltä lähes Cotopaxin huippukorkeudesta. Ilme kertonee, miltä tuntuu ja kuinka kivaa on 😀

Havahduin perjantaina tosiasiaan, että Ecuadoriin lähtöön tasan yhdeksän viikkoa! Nopeasti lähestyvä Suuri huiputus -kirjani julkaisupäivä ja siihen liittyvät valmistelut ovat tehokkaasti harhauttaneet ajatuksia – vaikka kirja on paljon muutakin kuin vuorikiipeilytarina, silti Suuren huiputuksen loppurutistus tuntuu olevan huippupäivään verrattava ponnistus itsessään. Mutta palataan siihen myöhemmin, nyt haluan puhua Ecuadorista, Cayambesta ja Cotopaxista!

Cayamben huipputuulet (kuva napattu netin yleisistä lähteistä)

Lähtöön on siis aikaa vaivaiset 63 päivää. Aavistuksenomainen huoli huiputuskunnosta leijuu haamuna mieleni vieressä: tämä on kolmas iso vuorireissu vuoden sisään, mikä on minulle aika lailla ennätystahti, eikä ajoitus ole ollenkaan täydellinen.

Viime kesänä – jo ennen Peak Leninille lähtöä – palautumishaasteet alkoivat vaivata. Päätinkin pitää pitkän levon Kirgisiasta palattuani, mutta vain muutama viikko paluun jälkeen mielessä alkoi itää ajatus Kilimanjarolle paluusta jouluna. Se siitä tauosta, ja vaikka treenasinkin vain kevyesti ja Lenin-kuntoa ylläpitäen, Kilimanjarolta paluun jälkeen oltiin tilanteessa, jossa pienikin hölkkä sai sykkeet ampaisemaan pilviin. Tuolloin suunnitelmana oli lähteä Nepaliin loka-marraskuussa, joten pistin itseni täyslepoon muutamaksi viikoksi… kunnes suunnitelmat muuttuivat jälleen ja lokakuun Nepali vaihtui kesäkuun Ecuadoriksi. Valmistautumisaika lyheni alle puoleen, ja edelleenkään keho ei tunnu reagoivan treeniin toivotulla tavalla.

Internetin yleisistä lähteistä napattu kuva Cayamben majasta

No, mitä sitten on edessä? Kesäkuun lopussa lennän Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon, jossa tapaan kiipeilyryhmäni. Toistaiseksi en tiedä porukasta muuta kuin että viimeisimmän tiedon mukaan meitä on yhteensä seitsemän ja kaikilla on “vähintään jonkin verran kokemusta”. Opaspalvelun edustaja Javier teki varattaessa varsin kattavan ennakkokyselyn aiemmasta kiipeilykokemuksesta.

Syy tähän selvisi, kun aloin tarkemmin perehtyä tuleviin kohteisiimme Cayambeen ja Cotopaxiin: vaikka kumpikaan vuorista ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan tekninen, molemmilla on omat oikkunsa. Erityisesti Cayambe (5790 m) mainitaan sääherkkänä ja suuret vaihtelut säätiloissa voivat tapahtua hyvin odottamatta. Cotopaxilla (5897 m) hyviä kiipeilysäitä on enemmän, mutta niinikään tämä yksi maailman korkeimpia aktiivisia tulivuoria voi käyttäytyä hyvin odottamattomasti. Molemmilla vuorilla on runsaasti erittäin leveitä railoja ja paljon serakkeja, ja koko jäätikköalue on jatkuvassa muutoksessa. Cotopaxi on juuri ollut suljettuna pari vuotta purkautumisuhan vuoksi eikä jäätiköistä ole saatavilla kovinkaan tuoretta informaatiota. Mutta ennakkoviestissään Javier totesi, että todennäköisesti edessä on useita isoja railoylityksiä, ja molempien vuorten reiteillä on monia kohtia, jotka vyöry- ja serakkiherkkyyden vuoksi edellyttävät useiden tuntien nopeaa liikkumista ilman pysähdyksiä.

Cotopaxin kraateri (kuva netistä vailla lähdetietoa)

Itse reissun suunnitelma on suoraviivainen: jo toisena päivänä nousemme 4200 metriin akklimatisaatiovaelluksella Pasochoa-tulivuorella. Kolmantena päivänä Pichincha-tulivuorelle nousu vie meidät jo 4650 metriin. Tämän jälkeen siirrymme Cayambelle, jonka huiputusyritys tapahtuu kolme päivää myöhemmin. Huiputuksen jälkeisen lepopäivän aikana siirrymme Cotopaxin alueelle, josta nousemme kahdessa päivässä 4800 metrissä sijaitsevalle Vieja Cuba -majalle, josta huiputusyritys tehdään päivänä numero 9.

Suunnitelma on nopeatempoinen, eikä minulle tärkeitä akklimatisoitumista edistäviä lepopäiviä juuri ole. Olenkin päättänyt aloittaa ennakoivan Diamox-lääkityksen ennen reissua – muuten luultavasti olen ongelmissa jo Cayambella. Ennakoivasta vuoristotautilääkityksestä ollaan montaa mieltä – esimerkiksi monet tuntemani amerikkalaiset kiipeilijät käyttävät sitä lähtökohtaisesti aina, Euroopassa ollaan konservatiivisempia. Juttelin joskus aiheesta vuoristotautia tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa. Hän totesi (vapaasti muistini pohjalta lainaten), että keskeinen asia lääkkeen vaikutuksen lisäksi on psykologinen puoli: Usein pelkkä lääkityksen aloittaminen vaikuttaa kiipeilijän vointiin positiivisesti, koska hän tietää saavansa helpotusta. Muuta lääkettä kuin Diamox vuoristotautiin ei ole. Mikäli oireet voimistuvat ennakoivasta lääkityksestä huolimatta, jäljellä ei ole yhtään keinoa niiden hillitsemiseksi eli alas on lähdettävä välittömästi. Tietenkään Diamox ei takaa, ettei vaikeuksia tulisi (ja olen ennenkin oireillut myös Diamox-kuurin aikana), mutta oman kroppani tuntien uskon, että ennakoiva lääkitys on paras mahdollisuuteni.

Joku saattaisi kysyä, miksi sitten pitää vuorelle mennä nopealla kiipeilysuunnitelmalla, kun tietää oman kehon hitaan akklimatisoitumisen. Olen haaveillut Cotopaxista jo kauan, mutta vuori on ollut pitkään suljettu purkautumisuhan vuoksi ja välillä taas maan epävakaa tilanne on estänyt sinne suuntautuvat suunnitelmat. Nyt kuu ja tähdet asettuivat oikeaan asentoon, mutta valitettavasti aikaa kiipeilyyn on nyt rajallisesti. Niinpä tein tietoisen päätöksen mennä silti, optimoida mahdollisuudet ja vastuullisesti kiiveten hyväksyä, jos valintani johtaa siihen, etten pääse huiputtamaan. Huiputukset molemmilla vuorilla ovat ehdottomasti tavoitteena, mutta kävi miten kävi, joka tapauksessa pääsen ikimuistoiselle matkalle Ecuadorin upeaan vuoristoon ja kokemaan useamman kauniin tulivuoren!

Yhdeksän viikon päästä. Ihan kohta. Malta vielä hetki.

KUKA NYT KYLKILUILLA KIIPEÄÄ? – Kilimanjaron maaliintulo

PÄIVÄ 10: LASKEUTUMINEN

Viimein seisoin Afrikan mantereen korkeimmalla huipulla! Aamu teki tuloaan, nouseva aurinko piirsi taivaanrantaan oranssin ja punaisen sävyillä leikittelevän vyön. Palkinto koko yön kestäneestä ponnistelusta aukesi nyt eteeni: Afrikan tasangot ja vuoret sekä uuden vuoden ensimmäiseen aamuun avautuva taivas. Aamun sininen hetki juuri ennen valoa on kauneinta mitä tiedän. Nytkin seisoin paikalleni jähmettyneenä ja yritin imeä näkymän sydämeeni, jotta voisin siihen palata tuhat kertaa tulevaisuudessa.

Oli luita kalisuttavan kylmä ja alemmat vaatekerrokset kiipeilyn jäljiltä hiukan kosteat. Muutoin olisin ehkä jäänyt seisomaan paikalleni pidemmäksikin aikaa. Myös Leonard tärisi kylmästä. Hetken vielä teeskentelin, etten huomannut hänen aavistuksen ärtynyttä jalanvaihtoaan, mutta sitten luovutin, nyökkäsin oppaalleni ja aloitimme laskeutumisen.

Loiva polku kraaterin reunaa Stella Pointille mahdollisti vielä maisemien ihailun. Olimme ehtineet juuri sopivasti pois ruuhkan alta ja vastaan tuli nyt lähes katkeamaton nauha kiipeiljöitä, jotka toinen toistaan tuskaisemmin raahautuivat polkua ylös. Tuo ponnistus oli hyvin muistissa, ja vaikka laskeutuminen loivalla polulla oli huomattavasti kevyempää, keuhkoja ja lihaksia poltteli jatkuva hapenpuute. Pelkkä tervehdyksen huikkaaminen sai hengästymään ja jokainen liike oli kuin hidastetusta elokuvasta. Parhaani mukaan huikkailin kannustavia sanoja ja uuden vuoden toivotuksia vastaantulijoille samalla, kun hymyilin horisontin takaa nyt jo kurkistavalle auringon kaarelle. Tällaista täyttymystä en koe missään muualla kuin vuorilla, ja tunteen syvyys yllättää joka kerta. Kun vuorille pääsee vain kerran tai pari vuodessa ja huipulle ei läheskään joka kerta, on helppo unohtaa syyt, jotka rinteille tuovat. Siinä hetkessä lupasin itselleni, että jatkossa keskityn enemmän tämän tunteen tavoittamiseen kuin lisäkorkeuden havitteluun.

– GO TEAM FINLAND, GO!

Vastaantulevan kiipeilytiimin oppaan riehakas huuto ja hartioilleni jysähtävä käsivarsi tempaisi minut tunnelmoinnistani. Tunnistin miehen Leonardin tuttavaksi alemmista leireistä, missä olimme vaihtaneet muutaman sanan. Nyt olimme kuin ylimmät ystävät, kun halasimme ja kannustin miehen kannoilla kumarassa ja kasvoilla tuskainen irvistys raahautuvaa asiakasta, joka oli liian uupunut sanoakseen mitään.

Stella Pointille saapuessamme aurinko oli jo kokonaan näkyvissä ja sen säteistä saattoi tuntea, että kraaterin reunalta tuulten kynsistä laskeutumisen jälkeen luvassa olisi hikinen laskeutuminen. Polku Stella Pointille oli täysin tukossa, ja näky oli suorastaan järkyttävä: jono oli katkeamaton. Muutaman kymmenen metrin välein sen varrella maassa makasi ihmisiä, joita oppaat yrittivät maanitella tai nostaa takaisin jaloilleen. Monet eteenpäin liikkuvistakin roikkuivat oppaan kädessä. Monet kiukuttelivat ja huusivat oppailleen, jotka selvästi olivat tottuneet kiukutteleviin asiakkaisiin. Yläleirissä olin nähnyt miehiä kirkkaanvärisissä liiveissä ja nyt ymmärsin heidän tehtävänsä: he olivat vuorella ainoastaan kantamassa alas ihmisiä, jotka olivat ylittäneet voimavaransa.

Näky sai minut hiljaiseksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin kiipeää vastuullisesti ja valmistautuneena, kaikkien pitää olla tervetulleita vuorille. Aloittaessani kiipeilyn olin tyrmistynyt tietynlaisten kiipeilypiirien kylmyydestä ja siitä, että jotkut olivat sitä mieltä, etteivät aloittelijat kuuluneet vuorille. “Kuinka kehittyä kiipeilijänä, jos ei saa koskaan aloittaa?” -kysymykseeni sen sijaan ei tullut vastauksia.

Mutta nyt olin järkyttynyt. Kilimanjaro ei edellytä teknistä vuorikiipeilyosaamista, ja se selvästi saa ihmiset unohtamaan, että kyseessä on korkea vuori. Kaikki vuorikiipeilyn riskit eivät tule teknisyydestä ja lähes kuusituhatta metriä korkea vuori edellyttää hyvää kuntoa ja varustautumista.

Havahduin ajatuksistani Leonardin kutsuhuutoon. Mies seisoi sivummalla, ja olin huojentunut, ettei hän aikonut laskeutua ruuhkaisen polun vartta. Lähdimme liukumaan suhteellisen jyrkkää rinnettä, joka oli kuorrutettu soralla ja erikokoisilla kivenlohkareilla. Alku sujui mallikkaasti polvet rentoina hiekkadyynejä alas liukuen, mutta noin tunnin kuluttua, kun reidet alkoivat olla jo hapoilla, edessä oli yllätys. Minulla oli ihan reippaasti vauhtia, kun yksi hiekkakasoista ei ollutkaan pehmeä. Jähmeä savikasa jyrkässä rinteessä pysäytti vauhtini kuin seinään, jalat lähtivät alta ja koska olin nojannut runsaasti taaksepäin, rysähdin selälleni ja valuin sitten useita metrejä rinnettä alas. Pudotus ei ollut korkea, mutta pahaksi onneksi alla oli teräväreunainen kivilohkare, jonka päälle rysähdin kyljelleni.

Rinnettä kaikui suustani karannut kirosanojen litania. Kun sain valumisen pysäytettyä, yritin nousta ylös, mutta hetkeen en pystynyt liikkumaan tai vastaamaan Leonardin huolestuneeseen “Jenniina, are you ok?” -huutoon. Ilmat olivat iskeytyneet keuhkoista ja kyljestä säteilevä kipu vihloi pitkin selkärankaa. Addrenaliini työnsi ensimmäiseksi reaktiokseni suuttumuksen, ja heti kuin kynnelle kykenin, nousin vaivalloisesti pystyyn, kuittasin Leonardille olevani kunnossa ja käännyin jatkamaan matkaa haluamatta tutkia vauriota enempää.

Hetken kuluttua osasin jo aavistaa, mitä oli tapahtunut. Iskun shokin laannuttua kipu alkoi aaltoilla kyljessä ja hengittäminen oli tuskallista. Muistin liian hyvin tuntemukset ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltäni, jolloin putosin köyteen ja iskeydyin vuoren jäistä kiviseinää vasten. Jatkoin matkaa ja yritin vain hengittää kevyesti keuhkojen yläosalla. Olimme joka tapauksessa matkalla alas, turha asiasta oli tehdä sen enempää numeroa.

Pari tuntia myöhemmin saavuimme yläleiriin hautovassa kuumuudessa. Oman leirimme sekä naapuritelttojen oppaat ja kantajat vastaanottivat meidät kuin suuremmatkin sankarit; laulaen, ylävitosia paiskojen ja halaten (mitä väistelin parhaan kykyni mukaan, sillä kylki ei kestänyt minkäänlaista rutistusta). Hymyilin vielä pitkään kömmittyäni telttaani pariksi tunniksi lepäämään. Tämä oli taito, jota ei kaikilla vuorilla osata: vaikka kokenut opas käy huipulla toistakymmentä kertaa kaudessa ja se on myös kantajille arkea, kokemus on monelle kiipeilijälle ainutkertainen. Vaikka alkuun minua nauratti tiimin riehaantuminen, kun saavuin teltoille, oli myönnettävä, että se tuntui hyvältä ja nosti omankin juhlatunnelmani pilviin.

Kaksi tuntia unta, uusi Savett-suihku ja runsas lounas, ja olin jälleen valmiina lähtöön. Repun rinta- ja vyötäröremmiä en voinut kiinnittää, se koski liikaa kylkeen. Kello ei ollut vielä edes puolta päivää, kun aloitimme 1500 vertikaalimetrin laskeutumisen kohti Mweka Forest Campia, viimeistä leiripaikkaamme. Parin tunnin lepo ja ruoka olivat tehneet ihmeitä ja tunsin olevani taas täysissä voimissa. Marssimme hiekkarinnetta vauhdikkaasti alas ja fiilistelin jo edessä olevaa köllöttelyiltapäivää: alhaalla olisi taas lämmin ja olisimme perillä ajoissa, sillä Leonard totesi:

– En ymmärrä, miksi aika-arvioksi tälle viimeiselle 7 kilometrin vaellukselle annetaan 2,5 tuntia, – tähän menee 45 minuuttia.

Ihanaa, makoilin teltassa ja söisin keksejä ja lukisin jännään kohtaan jäänyttä kirjaa!

Tuntia myöhemmin ymmärsin kahden tunnin aika-arvion hyvin. Siinä missä joskus oli ollut polku, oli ensin riehunut metsäpalo, joka oli polttanut kaiken elävän. Myöhemmin monsuunikauden sateet olivat repineet maan nurinniskoin ja polun kohdalla oli loputtoman liukas ja äärimmäisen vaikeakulkuinen kivilouhikko. Leonardia tai minua kumpaakaan ei enää hymyilyttänyt. Olimme väsyneitä, liukastelimme ja kompuroimme jatkuvasti. Polviin sattui, olihan takana oli viitisentoista tuntia kiipeämistä. Kylkeeni sattui hurjasti, mutten halunnut mainita siitä Leonardille, sillä huumorintajuni ei olisi tässä kohtaa kestänyt vanhan afrikkalaismiehen hössötystä. Pidimme yllä niin rivakkaa tahtia kuin mutaisessa kivikossa saattoi ja ohitimme monia ryhmiä. Emme voineet olla enää kaukana.

Ja sitten taivas rysähti niskaamme. Kaatosade alkoi kuin joku olisi kääntänyt suihkun päälle. Repiessämme kuorivaatteita päälle kysyin varovasti, kauankohan matkaa oli vielä jäljellä. Leonardin neljänkymmenen viiden minuutin arvioista oli kulunut kaksi tuntia.

– Kaksikymmentä minuuttia, korkeintaan, opas vastasi, ja nielaisin kysymyksen, oliko tämä arvio samalla tarkkuudella kuin edellinen.

Kyllä se oli. Tuntia myöhemmin kompuroimme Mweka Campiin kylmissämme, märkinä ja mutaisina. Sade oli niin voimakas, ettei telttoja saatu pystyyn vaan päädyimme jälleen värjöttelemään varastoteltan kankaan alla odottamassa sen laantumista.

Kun lopulta sade laantui ja teltat saatiin pystyyn, kaaduin omani pohjalle jaksamatta tehdä mitään muuta kuin pakollisimmat kuivattelutoimenpiteet ennen nukahtamista.

PÄIVÄ 11: KURARÄNNISSÄ MAALIIN

Aamulla Sadik saapui kello 5.30 ravistelemaan minua olkapäästä. Vesisade jatkui yhä, mutta oli hiipunut ripotteluksi, kun 10 kilometrin vaellus Mweka Gate -porttia, joka oli matkamme virallinen päätepiste. Kylkeen koski niin, että hengittäminen oli hankalaa, mutta lohduttauduin ajatuksella, että tämä olisi viimeinen ponnistus ennen lepoa.

Polku oli kuin mutajärvi ja todella huonossa kunnossa koko yön jatkuneen sateen jälkeen. Liukastelimme alaspäin yrittäen välttää limaisiksi muuttuneita kiviä ja puunjuuria, joiden päälle astumisesta seuraisi lähes väistämättä kaatuminen. Välittämättä väsyneistä lihaksista tai jomottavasta kivusta kyljessä painelin kuin ajokoira rinnettä alas. Tytär aloittaisi tänään uudessa koulussa, ja jos ehtisin netin tai puhelinyhteyden äärelle kolmessa tunnissa, ehtisin soittaa tai ainakin laittaa viestin ja toivottaa onnea. Leonard yritti toppuutella minua, mutta halu puhua tyttärelle oli niin voimakas, etten kertakaikkiaan kyennyt odottelemaan, kun selvästi myös väsynyt oppaani pysähteli jutustelemaan ohittamiemme ryhmien oppaiden kanssa.

Flunssaisen ja turvonneen loppuyhteenveto

Lopulta huonokuntoisesta polusta huolimatta kuljimme kymmenen kilometrin matkan portille alle kolmessa tunnissa ja miltei kiljuin riemusta, kun puhelimeen ilmestyi yksi värisevä signaalitolppa. Noin kolmannellatoista yrityksellä “Mahtavaa ensimmäistä koulupäivää! Pärjäät hienosti rakas!” -viestini suostui lähtemään – laskujeni mukaan 30 minuuttia ennen tyttären ensimmäisen oppitunnin alkua.

Hengähtäen syvään istahdin Mweka Gaten tukevan ulkopöydän ääreen ja nyöritin mutaiset vaelluskengät ja hikiset sukat jaloistani. Aurinko paistoi ja raikas ilma tuntui ihmeellisen ihanalta likaisten sukkien sisällä hiertyneissä varpaissa. Enää ei ollut kiire mihinkään, ei edes suihkuun, vaikka edellisestä kunnon peseytymisestä oli kulunut puolitoista viikkoa. Opas käveli luokseni virnistäen ja ojensi käteeni huurteisen Kilimanjaro-oluen:

– We have a rule that you are not allowed to drink Kilimanjaro beer until you’ve climbed the mountain. Jenniina, my sister from another mother, now you have earned your first Kilimanjaro beer!

p.s. Kotiin paluun jälkeen selvisi, että arvioni oli oikea ja syy kipuun oli murtunut kylkiluu.

Today you are going to make your dream come true!– Kilimanjaron HUIPPUPÄIVÄ

PÄIVÄ 9: UUDEN AJAN KUU

Huiputusyritykseen lähtöä edeltävät tunnit olivat kidutusta. Nukkumisesta ei tullut mitään, ja jännittynyt mieleni alkoi keksiä toinen toistaan kauheampia asioita, joita oli saattanut tapahtua kotona kuluneen viikon aikana. Makasin pimeässä teltassa, kuuntelin tuulen ulinaa ulkona ja yritin rauhoitella itseäni. Miltei itkin helpotuksesta, kun herätyskello pirahti 22.00 merkiksi siitä, että lähtöön oli aikaa yksi tunti. Edessä olisi pitkä yö.

Lähtöhetken tunnelmia

Olin jo aiemmin illalla pakannut kaiken valmiiksi, tehnyt ‘Savett-suihkun’ ja vauvatalkittanut varpaat sekä vaihtanut puhtaat alusvaatteet ja sukat. Lähtövalmistelut sujuivat vuosien tuomalla rutiinilla, ja nyt yksin teltassa oleminen mahdollisti nopean toiminnan.

Juuri ennen lähtöä Leonard saapui paikalle ja kehoitti lisäämään vaatetusta. Olen tottunut siihen, että lähtiessä pitää olla hiukan vilpoisa olo, jonka liikkeen luoma lämpö sitten tasaa. Ihmettelin oppaan ohjetta, mutta päättelin sitten tämän tietävän, mistä puhui. Ehkä alkumatkassa oli hitaampia kohtia, joissa joutui pysähtelemään pitkäksi aikaa?

Kun astuin teltasta vuoden viimeiseen iltaan, taivas kaartui ylleni täydellisen pilvettömänä, ja sen mustaa pintaa vasten tähdet loistivat kuin sametille huolettomasti nakatut timantit. Ilma oli lämmin ja täysin tyyni, – kuin maailma olisi pysähtynyt vuoden 2023 viimeisten tuntien ajaksi vain odottamaan uutta alkua.
Kuu oli valtava, aivan kuin se olisi uteliaana uinut lähemmäs katsomaan seikkailuun lähteviä. Saatoin erottaa sen muodot niin tarkasti, että tiedostamattani ojensin käden kuin koskettaakseni Kuun meren pintaa. Maailma ympärillä, leirin äänet ja lähdön kohina katosivat. Olimme siinä kahden, kuu-ukko ja minä. Hymyillen nostin kasvot kohti kalvakkaa valoa, suljin silmäni ja siinä seistessäni minut täytti varmuus, että uusi aika oli alkamassa. Kuin kuun hopeiset säteet olisivat imeneet minusta vaikean vuoden uupumuksen, hellästi puhdistaneet kokemusten ruhjeet ja silittäneet poskea rohkaisevasti.

– Jenniina, my sister from another mother! It’s time to go!

Leonardin kiirettä huokuva ääni tempaisi minut takaisin maapallon pinnalle, 4673 metriin, josta matka kohti 5895 metrin korkeudessa olevaa huippua alkaisi. Reitille oli lähdössä paljon kiipeilijöitä ja arvostin oppaani päätöstä lähteä aikaisin. Lämpötila tulisi laskemaan kiivettäessä parisenkymmentä astetta, eikä Afrikan mantereen korkeimman vuoren kraaterin reunalla pakkasessa ja tuulessa jonoon juuttuminen olisi hyväksi.

Polku nousi kivikossa lomassa, ja hetken kuluttua ohitimme vielä uneliaan Kosovo-yläleirin, jonne pääsi erityismaksusta aloittamaan huiputuksen hiukan ylempää. Reitti oli selkeäkulkuinen, ja kuun valo niin voimakas, ettemme tarvinneet edes otsalamppuja. Etenimme rivakkaa tahtia: aikaisemmalla lähtöajalla liikkeelle lähteneillä ryhmillä tuntui olevan sanaton kilpailu johtoasemasta. Olen oppinut, että vuorilla hosuminen on yleensä aina huono idea, mutten halunnut vastustaa opasta ja asetuin Leonardin rivakkaan tempoon.

Ensimmäinen kiipeilytunti on usein minulle raskas, kunnes keho alistuu taas tosiasiaan, että olen jälleen pakottanut sen ylämäkipuristukseen tuntikausiksi. Nyt oppaan nopea tahti ja liian paksu vaatetus tekivät ensimmäisestä tunnista tukalan ja hiukan Kosovo Campin jälkeen pysähdyin ärtyneenä. Aavistuksen liian kirein ottein revin Leonardin ohjeistuksesta lisäämäni ylimääräisen vaatekerroksen pois ja survoin sen reppuuni. Olimme tuskin lähteneet ja olin jo hiestä märkä!

Leonardin vauhti vain kiihtyi siirtyessämme polulta kivikkoon, ja huomatessaan, että pysyin perässä, hän alkoi selvästi jahdata edellä kulkevia ryhmiä. Monista kiipeiljöistä näkyi korkeuden ja nousun ponnistelu, ja aina silloin tällöin ohitimme polun varteen lyyhistyneen matkalaisen, jota opas koetti maanitella jaloilleen. Jokaisen ohitetun ryhmän kohdalla huikkasin jotain kannustavaa väsyneille ja sain takaisin lämpimiä hymyjä – välillä lopen uupuneita katseita.

Ohitimme nopeasti useita ryhmiä ja pian meitä edellä oli enää muutama nopeasti etenevä tiimi. Olen kilpailuhenkinen ja ajokoiramaisesti antaudun jahtiin kaikkialla – paitsi vuorilla. Jalat ja keho tuntuivat voimakkailta, mutta akklimatisaatio ei ollut selvästi ehtinyt tehdä tehtäväänsä. Tiesin, että juoksu tulisi kostautumaan ja juoksukilpailu alkoi tuntua epämiellyttävältä. Niinpä pysähdyin ja odotin, kunnes opas kääntyi katsomaan minua:

– Leonard, we are well ahead of most climbers. I understand you want to avoid the traffic, but this is not a competition. Pole pole!

Oppaan kasvot kääntyivät mutrulle, mutta juuri kun hän oli vastaamassa, alkoi rinteellä tapahtua. Polku takanamme piirtyi esiin kuin välkehtivä helminauha lukemattomien otsalamppujen aloittaessa yhtäaikaisen välkyttelyn ja rinteellä alkoi kaikua “Kilimanjaro, Hakuna Matata” kiipeilijöiden spontaanina yhteislauluna.

Kesti hetken ymmärtää, mitä tapahtui, mutta sitten vilkaisin rannekelloa ja oivalsin, että kello oli tasan keskiyö ja vuosi oli juuri vaihtunut! Nauroin ääneen iloista näkyä: ryhmät olivat liian etäällä toisistaan halauksiin tai ylävitosiin, mutta vilkkuva valojen helminauha puki vuoren rinteen juhla-asuun ja laulu ja iloiset huudot yhdistivät hetkeksi kiipeilijät koko rinteen pituudelta. Mikä ikimuistoinen hetki samettisen mustan taivaankannen alla Moshin kylän valojen loistaessa kaukana alapuolellamme!

Tyyni yö oli kuuma, ja vaatteiden vähentämisestä huolimatta olin hikoillut ihoa vasten olevat vaatteet märiksi noustessamme vauhdikkaasti kivikkoista rinnettä. Korkeus painoi toki lihaksissa, mutta oloni oli vahva. Jalat puskivat minua päättäväisesti ylös rinnettä välittämättä lihaksissa poreilevasta hapenpuutteesta.

Jossain 5300 metrin tietämillä korkeuden vaikutukset alkoivat olla ilmeiset ja tiesin, että tästä alkaisivat matkan haastavimmat metrit. Aamuyön pimeydessä aamuun oli vielä tunteja ja olimme kaukana yläpuolellamme häämöttävästä kraaterin reunasta. Runsaan hikoilun seurauksena saapui nestehukka: huimaus sai pääni pyörimään ja tasapainon heikkenemään niin, että kompuroin jatkuvasti askelissani. Vatsan tuttu pesukoneen linkousta muistuttava jylläys liittyi seuraan hetken kuluttua, ja vauhtini alkoi hidastua. Oppaani ei tuntunut huomaavan asiakkaassaan tapahtunutta muutosta, vaan paineli entisellä vauhdilla rinnettä ylös vetäen köydestä vaativasti. Päätin ottaa opikseni menneestä ja tulla paremmaksi kommunikoimaan:

– Leonard, I’m feeling the altitude quite heavily now and have several symptoms. I need to slow down.

Opas tuskin vilkaisi olkansa yli ja ässähti hiukan ärtyneesti:
– Don’t think about it.

– Good talk.

Seuraavat tunnit nousimme yksitoikkoista hiekan ja kivikon sekaista rinnettä, ja tiesin, että tämä nyt oli päästä kiinni. En ollut yhtään väsynyt, mutta pää tuntui sekavalta ja hoipertelevat aivoni viskoivat toinen toistaan kummallisempia ajatuksia polulleni. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka mielen temppuilun tunnistaminen sai sen vaikutusvallan vähenemään. Samalla tavalla kuin akklimatisoitumisen oireita sietää paremmin, kunhan oppii tunnistamaan, milloin kyse on sopeutumisesta ja milloin jostain vakavammasta. Ravistin päätä ärtyneenä ja jatkoin matkaa. Tavallaan oppaani oli siis ollut ihan oikeassa.

Yhtäkkiä oli todella kylmä, ja kaduin syvästi, että olin jättänyt paksuimman Haglöfs-takkini telttaan turhaa painoa vältellessäni. Olin ollut liian syventynyt ajatuksiini, enkä ollut huomannut lämpötilan nopeaa pudotusta ajoissa. Olin lisännyt vaatteita liian hitaasti ja juonut runsaasti huomaamatta, että vesi oli hyytynyt hileiseksi. Tunsin ruokatorveni ja vatsani kipristyvän kylmästä, kun sohjo valui alas kurkustani ja pian vatsaan alkoi koskea. Olin umpijäässä, sisältä ja ulkoa.

Pelastukseksi koitui reppuun kätketty termos täynnä kuumaa inkiväärivettä, ja tein henkisen muistiinpanon, että termos olisi aina viimeisten pois jätettävien varusteiden joukossa. Se oli nimittäin maannut teltan pohjalla vihreän paksun takin seurana, sillä alempana lämpimässä sen 750 gramman paino (plus sisältö tietenkin) oli tuntunut turhalta kuormalta. Onneksi Leonard oli naputtanut kiipeilysauvallaan metallista kylkeä ja todennut:

– This we take.

Kun kaino valojuova taivaanrannassa alkoi vihjata vuoden ensimmäisen aamunkoin olevan lähellä, ensimmäisten kiipeilijöiden joukossa nousimme Kilimanjaron kraaterin reunalle. Viimeinen nousu oli ottanut kunnolla mittaa naisesta, ja nyt nähdessäni Stella Pointin (5756 m) kyltin, purskahdin ilon kyyneliin. Olin odottanut tätä niin pitkään – ja nyt tiesin, että tänään – kuuden vuoden odotuksen jälkeen – minä saavuttaisin Uhuru Peakin, jonne oli vielä reilun tunnin matka kraaterin reunaa myötäillen.

Leonard suorastaan riehaantui tunteikkaasta reaktiostani ja hyytävän kylmässä pakkasaamussa me halasimme ja nauroimme juhlimme:

– My sister from another mother, today you are going to make your dream come true!

Opas olisi jäänyt Stella Pointille pidemmäksikin aikaa tunnelmoimaan, mutta halusin käyttää kaiken nyt suoniin syöksyneen addrenaliinin jäljellä olevaan nousuun. Se veikin minut lähes puoliväliin jäljellä olevaa matkaa mutta sitten lähes 6000 metrin korkeus alkoi tuntua voimallisesti – kuin jokin olisi painanut minua kallion sisään. Suurin osa muista kiipeilijöistä näytti ottaneen kantajan mukaan myös huiputusyöksi, jotta he saattoivat edetä ilman päivärepun painoa. Mutta hetkellisen kateuden aallon alla muistutin itseäni, että minä olin tullut kiipeämään vuoren itse ja varusteet kuuluvat suoritukseen.

Olimme nyt jäätikön päällä ja vailla tuulen suojaa. Jäinen viima puhalsi lävitseni ja oli niin kylmä, että nostin puhvihuivin suuni eteen, sillä ilma vihloi henkitorvea ja repi sierainten sisäpintoja. Polku polveili kraaterin reunaa, katosi sitten kivikkoon ja palasi taas laveammalle jäätikölle armottoman tuulen kynsiin. Stella Pointilta oli näyttänyt, että huippu oli parin mutkan takana mutta jälleen kerran vuori oli onnistunut huijaamaan minua. Matka oli loputon.

Kunnes näin kauempana edessä kulkeneen ensimmäisen seurueen valojen pysähtyneen ja kerääntyneen kasaksi. Se saattoi merkitä vain sitä, että Uhuru Peak oli lähellä!

Lähes juoksin viimeiset kymmenet metrit.

Lukuunottamatta ohutta valokaistaletta taivaanrannassa oli vielä pimeää. Kello oli 5.10 – olimme kiivenneet huipulle vain kuudessa tunnissa!

Ojensin käteni ja kosketin Uhuru Peak -huipun kuuluisan kyltin huurteista pintaa. Kuusi tuntia sitten olin nostanut repun selkääni, mutta todellisuudessa tämä matka alkoi kuusi vuotta sitten.

Hymyilin kameran suuntaan silmät sokeina tuulessa jäätyneistä kyynelistä ja yritin pitää kylmästä tempoilevat suupieleni vakaassa hymyssä. Kosketin huippukylttiä vielä uudelleen ja katsoin sen ohi taivaanrantaan.

Kilimanjaron huiputus 1.1.2024 klo 5.10

Vuoden 2024 ensimmäinen auringonnousu maalasi taivaan juhlasävyihin, kun minä seisoin Afrikan katolla. Viimeinkin.

p.s. Tiesitkö muuten, että Uhuru tarkoittaa swahiliksi “VAPAUS” ja huippu sai nykyisen nimensä vuonna 1961 Tansanian itsenäistyessä?

Kraaterin reuna antaa käsitystä vuoren mittasuhteista

Page 1 of 11

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén