Opiskeluaikana tein satunnaisesti töitä tarjoilijana ravintolassa, jonka ranskalainen keittiömestari Monte oli tunnettu tulisuudestaan ja dramaattisuudestaan. Olin kerran nähnyt tämän reviirinsä kiistattoman kuninkaan heittävän asiakkaan ulos ravintolasta tämän vaatiessa annoksensa ilman raaka-ainetta, josta ei pitänyt. Suurin osa henkilökunnasta pelkäsi keittiömestaria, mutta Monte ja minä olimme kuitenkin aina tulleet juttuun. Pärjäsin hyvin hänen tulisuutensa kanssa ja suhtauduin häneen rennommin kuin suuri osa muusta henkilökunnasta.
Erään kerran iltavuoroon saapuessani hän seisoi ravintolan aulassa muun henkilökunnan keskellä. Astuessani ovesta hän katsoi minua hitaasti päästä jalkoihin ja ilmoitti sitten ilme kovana olevansa hyvin pettynyt minuun. Olin kauhuissani ja täysin ymmälläni. Kelasin mielessäni edellisiä työvuoroja pohtien, olinko mokannut jotain, kenties saanut huonoa asiakaspalautetta – tai pahempaa: unohtanut Montelle tasan kello 20.30 keittiön annosluukulle toimitettavan tupla-Gin&Tonicin.
Hiljaisuus piteni. Työkaverit käänsivät nopeasti katseensa lattiaan. Tovin kuluttua Monte osoitti syyttävästi jaloissani olevia beigejä talvisaappaita:
– You ALWAYS have funky shoes. What’s up with those?
Vilkaisin leveiden lahkeiden alta pilkottavia, kieltämättä tavallisen näköisiä hiekanvärisiä saappaan kärkiä. Sitten virnistin ja kumarruin nostamaan leveiden housujeni lahkeita sen verran, että hän saattoi nähdä niiden sisään piilotetut valtavan pörröiset karvavarret. Monte arvioi hetken näkemäänsä, nyökäytti sitten hyväksyvästi ja kääntyessään kohti keittiötä totesi:
– I don’t think I’ve ever seen you wear same shoes twice.
Uusia kenkiä ulkoiluttamassa
Haluaisin sanoa, että hän liioitteli. Mutta vaikka ei minulla nyt NIIN monia kenkiä ollut, joskus teini-iän lopulla olin rakastunut kenkiin ja vuosien saatossa toinen toistaan erikoisempia pareja kertyi melkoinen määrä.
Sitemmin kenkiin kohdistuva intohimoni on asettunut, ja kaapit täyttävien parienkin lukumäärä järkeistynyt. Ensimmäisellä vuorikiipeilyreissulla Monte Rosalla sain toiseen jalkaani pysyvän tuntohermovaurion, joka on tekee korkokenkien käytöstä kivuliasta. Sen jälkeen myin lähes kaikki toinen toistaan kauniimmat korolliset kenkäni ja sijoitin rahat aikuismaisen järkevästi – kiipeilykenkiin!
Vaikka muotokieli ja ominaisuudet ovat aika eri maailmasta, olen nykyisiin kenkiini jopa kiintyneempi kuin Minna Parikan uniikkeihin näytöskorkkareihin. Näissä jalkineissa oikean merkin, mallin ja koon valintaprosessi on monimutkaisempi ja suhtaudun siihen suurella vakavuudella:
Hyytävän kylmä Peak Lenin edellyttää jonkin verran hankintoja, ja valitettavasti hyvälaatuiset kiipeilyvarusteet harvoin ovat edullisia. Kuten aiheen alustuksesta saattoi päätellä, suurin pähkäilyn paikka ovat olleet ylävuoristokengät. Peak Lenin tuntuu olevan taas niitä kohteita, jotka asettuvat varusteiden vaatimustasoltaan rajamaastoon.
Lähtöpäätöksestä alkaen olen vellonut pohdinnossa, onko nyt aika ostaa kolmikerroksiset ylävuoristokengät. Katsomissani YouTube-videoissa osalla Peak Leninin rinteillä vaeltavista kiipeilijöistä on tuplakenkä. Sellaiset (La Sportiva G2) minulla jo on ja vieläpä hyvin sisäänajettuina. Mutta toisella osalla porukkaa taas näkyy videoilla jo nuo lämpimämmät triplakengät. Kyselin neuvoa opasfirmaltamme sekä eri kiipeilyfoorumeilta, mutta sain täsmälleen saman vastauksen: puolet porukasta kannattaa kevyempiä tuplakenkiä ja toinen puoli vannoo triplakengän nimeen muistuttaen, että paleltumiset ovat hyvin yleisiä Peak Leninillä ja erittäin kurja syy kääntyä takaisin.
Miksikö päätös oli niin vaikea? Syitä on muutama:
Paino – ultrakevyet G2:ni painavat vain noin kilon (per kenkä). Kun taas Millet Everest Summit GTX:t painavat 300 g enemmän – ja ne taitavat olla aikalailla kevyimmät tämän kategorian kengät. Kolmesataa grammaa saattaa kuulostaa vähäiseltä erolta, mutta ottaen huomioon, että tämä on niitä vuoria, joille lähtiessä sahataan hammasharjasta varsi poikki painon minimoimiseksi, kolmasosa kiloa on valtava paino.
Mukavuus – G2:ni ovat kuin tohvelit, sillä olen saanut ne käytössä muovautumaan jalkaani sopiviksi. Vuorikenkien käyttöönotto on aina aikamoinen projekti, ja ensimmäinen vuori uusilla kengillä on ainakin toistaiseksi ollut aina hiukan rakkojen ja hiertymien kanssa kamppailua. Lisäksi G2:ten boa-vaijerikiristys on fantastisen helppo verrattuna Milletin old school -kengännauhoihin. Taas tuntuu pikkuasioihin takertumiselta, mutta ylävuoristossa pienetkin säädöt voivat olla hyvin rasittavia – varsinkin, mikäli joudut ottamaan hanskat pois ja avaamaan isoja varsia hyytävässä pakkasessa ja tuulessa.
Kylmyys – Milleteillä pärjää jo maailman korkeimmalla vuorella, Mount Everestillä eli niiden kanssa tuskin tulisi kylmyysongelmia Peak Leninilläkään, kun taas G2:ten kanssa luultavasti joutuisin varustautumaan akkusukin ja -pohjallisin. Tämä taas palauttaa minut edellä mainittuihin käytön helppouteen ja varusteiden kokonaiskeveyteen. Jos jouduin raahaamaan mukana ison kasan oheisvarusteita, säästänkö oikeasti kuluissa ja painossa (hermoista puhumattakaan)? Olen herkkä palelemaan, ja kylmyys on todella voimakkaasti motivaatioon vaikuttava asia kiivetessäni. Lämpöiset kengät voivat ratkaista yllättävän paljon.
Hinta – Tripla-buutsien hinnat pyörivät tuhannen euron hujakoilla. Toisaalta vaihtoehtoiskustannuksena olevat lisävarustelut G2:iin nousevat satoihin euroihin nekin, ja jos mielin Peak Lenin jälkeen korkeammalle, isompien kenkien hankinta on väistämätön.
Ylävuoristokenkien ostaminen on vaikeaa myös ihan käytännön syistä: esimerkiksi Suomessa niiden sovittaminen on lähes mahdotonta. Kiipeilykaupoissa saattaa satunnaisesti olla yksittäisiä mallipareja, mutta eri mallien vertailu on mahdotonta, ja koska suurin osa kiipeilijöistä on miehiä, yleensä myös malliparit ovat minulle liian suuria kokoja.
Kengän täydellinen istuvuus on tärkeää, ja eri merkkien ja mallien välillä on niin suuria eroja, että sopivan kengän koko voi mallista riippuen vaihdella jopa useita numeroita. Esimerkki: normikengänkokoni on 40. Pehmeät lähestymisvaelluskenkäni ovat kokoa 41, kovemmat La Sportivan Trango -lähestymis- ja kesäkiipeilykengät kokoa 42, G2:ni koko taas on 42,5.
Yksi tapa on tietysti tilata ulkomailta verkkokaupasta useita eri malleja ja kokoja sekä sovituksen jälkeen palauttaa valitsematta jääneet. Mutta rajansa on luottokorttilimitilläkin, ja monissa verkkokaupoissa kansainväliset palautukset tulevat kalliiksi, kun puhutaan isokokoisista tuotteista.
Vatvoin kenkäasiaa loputtomalta tuntuvan ajan – ainakin verrattuna yleensä varsin intuitiiviseen ‘Hupsista ***tana’ -päätöksentekotapaani. Pari kuukautta etsiskelin tietoa, vertailin merkkejä ja malleja sekä verkkokauppoja. Vaihdoin mielipidettä muutaman päivän välein, kunnes lopulta kiipeilyparini Heikki kehoitti tiukasti lopettamaan jahkailun:
– Osta ne Milletit. Palelet aina, ja tällä on sinulle suuri psykologinen merkitys.
Heikki seurasi linjoilla pontevaa sovitusta ja eri kenkien vertailusessiota (ja ilmeisesti viihdytti itseään Facetimen efekteillä)
Tiesin hänen olevan oikeassa. Niin päätös oli tehty. Sattui vielä niin onnellisesti, että oikeaksi kooksi arvioimiani kenkiä löytyi yksi pari (toiveideni mukaisesti sini-punaisena) alennusmyynnistä saksalaisesta verkkokaupasta. Niin Visa vingahti, ja kohta jo odotin pakettia kuin lapsi joulupukkia. Kuljetuksen saapuessa sain pidätellä itseäni, etten riuhtaissut laatikkoa kuljettajan käsistä, vaan hymyilin ystävällisesti ja vaihdoinpa kuulumisetkin. Loppupäivän vietin uudet kengät jalassa yrittäen kaikin tavoin testailla niiden sopivuutta.
Nyt Milletit ovat jo ulkoilleetkin kaksi kertaa: 20 kilometrin vaelluksen Nuuksion hankisessa metsässä ja rivakan vauhtikävelyn Tapiolan merenrantamaisemissa. Paino jännittää hiukan, sillä vaikka tasamaalla eroa G2:iin ei heti huomaa, Nuuksion pitkä trekki sai minut löytämään taas uusia lihaksia, jotka voivat kipeytyä.
Toinen asia on sisimpien kenkien istuvuus, sillä malli lienee suunniteltu ilmeisesti miehen pohkeen muotoon (tiesitkö muuten, että miesten ja naisten pohkeet ovat aivan eri muotoiset?). Sisäkengän reunus hiertää sääriini tuskaiset rakot jo parissa tunnissa.
Tytär kommentoi, että kotikeittiömme kokki tuntui olevan todella varustautunut kaikkeen…
Muuten kengät tuntuvat olevan täydellisen sopivat. Eli sisäänajoa vaan ja ehkäpä sisimmän kengän muokkaus uunissa.
Vuorikiipeilyssä uuden tuhatmetriluvun tavoittelu on iso asia. Älä käsitä väärin, missään nimessä korkeus ei ole suoraan verrannollinen vuoren tai reitin vaikeuteen. Vuorilla yksikään tuhatluku ei ole helppo, ja jokaiselta korkeustasolta löytyy runsaasti haasteita. Eräät maailman vaikeimmiksi arvioiduista seinämistä löytyvät matalammilta vuorilta, kuten Eigerin (3967 m) ja Matterhornin (4478 m) pohjoisseinät. Mutta korkeusmetrien kasvaessa haasteiden luonne muuttuu, ja siinä missä matalammilla vuorilla lisähaastetta etsitään teknisemmistä reiteistä, korkeammalla pelkästään oleminen muuttuu eksponentiaalisesti vaikeammaksi. Ympäristön riskejä, kuten lumi- ja kivivyöryjä, arvaamattomia sääoloja sekä railoja ja serakkeja, löytyy kaikista ylävuoristoksi laskettavista korkeuksista.
Oman kiipeilypolkuni alussa opettelin ohuen ilman vaikutuksia, kestävyyttä ja vuorikiipeilytekniikoita nelitonnisilla huipuilla. Taitojen ja itsevarmuuden kasvaessa siirryin 5000 ja lopulta 6000 metrin vuorille haastamaan kykyäni kestää, sopeutua ja selviytyä. Kuitenkin erityisen tyytyväinen olen siihen, että samanaikaisesti kasvavan korkeuden kanssa jatkoin teknisten taitojen harjoittelua alppikiipeilykorkeuksissa (eli alle 5000 metrissä). Toistaiseksi ikimuistoisin kiipeilykokemukseni onkin ollut Matterhorn, jolla kiipesimme ensimmäisen kerran 2019 (Elbrus ja Matterhorn) ja toisen kerran vuonna 2020 (samaan syssyyn Polluxin ja Breithornin kanssa). Huipulle pääsimme toisella yrityksellä, ja molemmilla reissuilla vuori näytti täysin erilaiset kasvonsa (ensimmäinen yritys: Mene reippaasti ja turvallisesti – matka Elbrusille ja Matterhornille, sekä toinen yritys: Matterhornin lähestyminen täynnä tunteita)
Heikki ja Enrico-opas viimeisillä metreillä matkalla Matterhornin Italian huipulle
Mitä korkeammiksi ja haastavammiksi vuoret ovat muuttuneet, sitä enemmän epäonnistumisesta ja epävarmuudesta on tullut osa tekemistä. Se on ollut tiukka koulu minulle. Tyttäreni ohella luultavasti juuri vuorikiipeily on eniten muokannut ja koulinut minua ihmisenä. Välillä olen löytänyt itseni kyseenalaistamassa, onko mitään järkeä pistää tällaista määrää aikaa, vaivaa ja rahaa lajiin, jossa useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Mutta aina jokin on saanut palaamaan, ja uskon vahvasti, että vuoripoluilta kerätyt opit ovat tehneet minusta paremman ihmisen; joustavamman, sitkeämmän ja hyväksyvämmän.
Nyt on aika siirtyä korkeusmetrien seuraavalle tuhatluvulle ja katsoa, mitä 7000 metrin rajapyykin ylityksellä on opetettavana. Tämänhetkinen korkeusennätykseni on 6200 metriä eli edessä on lähes 1000 metrin korkeuskorotus. Minua jännittää.
Olohuoneeni seinällä on suuri kuva ensi kesän tavoitteesta, Peak Leninistä (7134 m), jota tuijotan joogan tasapainoharjoituksien kiintopisteenä. Training Peaks -harjoitusapplikaation etusivun kuva julistaa, montako viikkoa on lähtöön (tänään lukema on 28). Harjoittelun ohjenuorana käytän Training for New Alpinism -ohjelman luojien 7000-metrisiä tavoitteleville suunnattua harjoitusohjelmaa. Suunnitelma on intensiivinen: treenejä on kuutena päivänä viikossa ja niiden kestot venähtävät jo harjoituskauden ensimmäisessä vaiheessa useamman tunnin mittaisiksi. Valmistaudun tosissani. Niin teen aina, mutta juuri nyt tunnistan mieleni aalloissa jotain uudenlaista virtausta. Laylan ja Ushban sekä Ojos del Saladon kitkerät kalkit kasvattavat nälkää.
Hyvä niin, sillä Peak Lenin on haastava kohde. Vaikka vuori ei vaadi suurta teknistä osaamista, valtavat railot ja syvä lumi tekevät noususta kaikkea muuta kuin helppoa. Äärimmäinen kylmyys, kovat tuulet ja pitkät kiipeilypäivät nostavat pärjäämisen riman huomattavan korkealle – luvassa on melkoinen henkisen sietokyvyn testi. Jos Atacaman autiomaan tulivuoret koettelivat meitä pari vuotta sitten kuumuuden, suolan ja hiekan avulla, edessä oleva reissu taitaa olla täydellinen vastakohta.
6000 metrin korkeus näyttää Atacaman autiomaassa aika erilaiselta kuin vaikkapa Himalajalla
Kyllähän se miettimään pistää.
Mietin aikaa. Suuren vuoren kiipeäminen on valtava investointi monessa mielessä, enkä haluaisi tehdä treenaamisen suhteen kompromisseja. Totuus kuitenkin on, että kun elämässä on muutakin ja muitakin, toistakymmentä tuntia harjoittelua on vaikeaa mahduttaa viikko-ohjelmaan. Huterana hetkenä treeniohjelman katsominen saa pohtimaan, ovatko seiskatonniset työssä käyvien perheellisten vuoria? Jos onnistuisin ehdotetun määrän treenitunteja viikkokalenteriini survomaan, saisin kyllä tinkiä yöunista – ja harjoittelun intensiteetin kasvaessa myös levon tarve kasvaa. En voi muuta kuin soveltaa ohjelmaa parhaan kykyni mukaan elämäntilanteeseeni sopivaksi. Nähtäväksi jää, riittääkö se.
Toinen asia on kylmyys. Vuorikiipeilyrakkauteeni liittyy varmasti useitakin ristiriitoja, mutta ehdottomasti yksi suurimmista on syvä inhoni palelua kohtaan. Kylmyys on mielelleni huomattavasti kuumuutta kuormittavampaa, mikä varmasti johtuu ainakin osin siitä, että kehoni sopeutuu helpommin korkeisiin lämpötiloihin. Miten ihmeessä lämpöä rakastava ihminen tulee valinneeksi tällaisen lajin ja on listannut haavelistalleen pelottavan kylmäksi kuvattuja vuoria, kuten Denali ja Peak Lenin?
Kaikenlaista siis mielessä pyörii, mutta en epäröi. Tunnen onnellisuutta, kun tavoite on kiikarissa, ja polku näkyy selkeänä edessä. Harjoittelu on hauskaa, ja on motivoivaa huomata, kuinka nopeasti ja helposti olen sopeutunut jokapäiväiseen treenaamiseen. Jooga auttaa sekä kehoa että mieltä palautumaan, urheilun jälkeen nukun makeasti – ja syön kuin hevonen! Kylmänsietokykynikin on vuosien ja vuorien kulkiessa ohi parantunut merkittävästi ja viimeksi tällä viikolla huomasin rapsakassa pakkasessa juoksevani rappusia ilman takkia.
Tuntuu kuin lajikohtaisempaa treeniä ei olisi koskaan liikaa, ja olemmekin kiipeilyparini Heikin kanssa yrittäneet muokata myös perustreenin tekemistä muistuttamaan asioita, joita Leninillä teemme. Punttisalilla korostuvat nousukahvan käytön ja köysistössä liikkumisen mukaiset liikkeet eli vietämme runsaasti aikaa taljassa ja yläselkää vahvistavan treenin parissa.
Malminkartanon portaissa (428 askelmaa) tehtävien isojen kenkien rappuslenkkien lisäksi halusimme saada lisää nousumetrejä myös perus juoksulenkeille. Niinpä olemme ottaneet kodin läheisen lenkkireitin vieressä sijaitsevien 100 askelman rappusten juoksemisen 22 kertaa osaksi juoksulenkkejä. Taskussa kulkee kaksi noppaa, joilla pidämme lukua kierroksista, muuten pää menisi pyörälle. Aivan mahtavaa huomata, kuinka nopeasti aluksi suurelta tuntunut kierrosluku on muuttunut rutiiniksi ja jalka nousee kevyesti myös rappusten jälkeisellä kotimatkalla! Heikki jo innoissaan suunnitteleekin painovöiden mukaan ottamista ja kierroslukujen kasvattamista. Hän on ehdottoman oikeassa, mutta haluan varmistaa, etten toista aiempien treenikausien virheitä ja päädy rikkomaan itseäni. Siksi yritän suhtautua suunnitelmiin maltillisesti ja odotan, kuinka treeniohjelmamme kehittyy.
Treenin, työn ja perheen yhdistäminen tekee arjesta kiireistä, enkä esimerkiksi ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Olen kuitenkin viimein tainnut oppia, ettei kaikkea aina ehdi, ja nykyään osaan jo heittäytyä sohvalle, vaikka pölypallot ilkkuvat nurkissa. Tärkeintä on tehdä asioita, joita rakastaa ja parasta on olla matkalla.
Suomeen palattuamme vatsa- ja iho-oireeni eivät helpottaneet – itse asiassa ne pahenivat. Viikkojen ajan ihoni oli kuin karheaa santapaperia, johon rasva ei imeytynyt, ja ihottuma levisi kaikkialle, myös kasvoihin. Samaan aikaan käsien ja jalkaterien iho alkoi kuoriutua suurina suikaleina ja lopulta jopa sukat tekivät kipeää punaista kuoriutunutta kehoani vasten. Niinikään vatsaoireet jatkuivat entistäkin voimakkaampina ja niiden tasaantuminen kahden antibioottikuurin jälkeenkin kesti viikkoja, enkä ole edelleenkään täysin terve, vaikka Mount Everest Base Camp -vaellukselta paluusta on kulunut pian kaksi kuukautta.
Lääkärien mukaan kyseessä on todennäköisesti useamman asian summa. Suolistostani löytyi bakteeri, joka yhdistettynä akklimatisaatiosopeutumisen valtavaan kuormitukseen luultavasti heikensi minua niin, että kehooni syntyi laajempi tulehdustila. Lopulta myös ihoni tulehtui – en edes tiennyt, että iho voi tulehtua!
Paluumatkalla helikopterin etupenkillä Jan, takana minä, Heikki ja Frank
Pitkäaikaiseksi venynyt kehon tulehdustila vaikutti koko elämään ja lopulta myös mielialaan, eikä vähiten siksi, että paluu arkitreeniin ei onnistunut: punttisalitreeneissä päädyin makaamaan lattialla voimattomana ja juoksulenkiltä palasin kävellen kotiin miettien, että oliko kuntoni jotenkin mystisesti kadonnut. Kykenin juoksemaan hädintuskin puolet normilenkistäni sykkeiden takoessa pilvissä. Lääkäri komensi minut lopettamaan treenaamisen, mutta pääkoppani ei voi hyvin, jos en liiku, joten viikkojen kuluessa yritin varovasti ja kevyesti tehdä sen, minkä pystyin.
Siinä missä fyysinen puoli sakkasi, mieleni oli päättäväisempi kuin koskaan, ja Himalajan ohut ilma ui sitkeänä veressäni. Vaikka lähipiiri on vuosien ja vuorien saatossa oppinut hyväksymään rakkauteni kurjuuden maksimointi -lajia kohtaan, oli tämä heille hiukan vaikea pala purtavaksi, kun vatsatautitarinoiden ja vessajuoksujen lomassa kerroin seuraavista kiipeilysuunnitelmista. Anoppini, joka tunnollisesti lukee jokaisen blogini heti sen ilmestyttyä ja kommentoi tekstiä sitten viestikeskusteluissamme, totesikin, että välillä vuorirakkautta on vaikea ymmärtää, mutta “voimme vain hyväksyä, että jokainen löytää täyttymyksensä eri tavoin”.
Mutta ennen kuin menen noihin sivuamiini tulevaisuudensuunnitelmiin, haluan jakaa kanssasi muutaman ajatuksen kokemuksestamme Mount Everestin base camp -vaelluksesta:
Monsuunivaellus on luultavasti täydellisen erilainen kokemus kuin kiipeilykauden vastaava reissu. Sääolot tuovat seikkailuun jatkuvaa lisähaastetta. Varmaa on vain se, että joka päivä sataa, useammin enemmän kuin vähemmän. Kylmyys ja kosteus ovat jatkuvia seuralaisia ja muta pysyvä asuste. Välillä tuntuu turhauttavalta, kun häikäisevissä sesonkiajan kuvissa auringonpaisteessa kylpevät taianomaisen kauniit vuoret pysyvät suuren osan ajasta pilviin kääriytyneenä ja vilahtavat vain satunnaisesti, osittain ja hetkellisesti taivaanrannassa.
Mutta samaan aikaan sesonkiajan hulabaloo loistaa poissaolollaan autioilla poluilla ja tyhjissä kylissä. Tuo rauha antaa mahdollisuuden aidosti keskittyä luontoon ja omaan matkaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu kuin olisin viettänyt nuo vaelluspäivät jonkinlaisessa meditaatiokuplassa. Kuten taisin aiemmin mainita, kun katse ei ole koko ajan kiinni huipuissa, on aikaa katsoa lähemmäs, Himalajan luonnon ja kulttuurin yltäkylläisiä ihmeitä. Olen valtavan tyytyväinen, että valitsimme monsuunivaelluksen! Tulee olemaan jännittävää nähdä nuo polut ja kylät sesonkiaikana, kun palaamme Ama Dablamille ja muille alueen huipuille.
Jokaisen vuorenvalloituksen päätyttyä alkaa aina jännittävä vaihe, kun suunnitelma seuraavalle vuodelle etsii muotoaan. Aiemmin minulla ja kiipeilyparillani Heikillä oli useamman vuoden suunnitelma. Mutta olen saanut, välillä varsin kitkerästikin, oppia, että harrastelijakiipeilijällä suunnitelmiin vaikuttavat niin monet tekijät, että on todella vaikeaa luoda ja pysyä pitkän aikajänteen vuorisuunnitelmissa. Parina viime vuonna koti- ja työasiat ovat olleet niin suuressa muutosketjussa, että askelmerkit ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen. Ajokoiramaisen luonteeni vuoksi minun on vaikea irrottaa katsettani maalista, kun olen siihen kerran lukkiutunut, ja siksi olenkin yrittänyt kasvaa suunnittelussa realistisemmaksi ja huomioida paremmin elämäni ja arkeni kokonaiskuvaa. Mutta se ei suinkaan tarkoita, että katse kiinnittyisi vähemmän haastaviin kohteisiin.
Himalajalta palauttuani ensimmäiset viikot mietin lakkaamatta Ama Dablamia ja jopa ripustin sen kuvan vuoteeni yläpuolelle. Vaikutti siltä, että kohdevalinta oli tehty, ja pienen selvitystyön jälkeen totesin, että kovalla harjoittelulla tekniset valmiudet ja riittävä kunto olisi mahdollista saavuttaa. Mutta lopulta syrjään sysäämäni arjen realismi pusertui väkisin esiin ja pakotti hyväksymään, että Ama Dablamin kiipeilykauden sijoittuminen loppukevääseen (tai loppusyksyyn) olisi todella vaikea, oikeastaan mahdotonta upottaa perheen ensi vuoden kalenteriin.
Kuuluisa Boudhanath on Nepalin suurin Stuba
Olin turhautunut. Vaikka Everest Base Camp -vaellus oli upea kokemus ja sopi tähän hetkeen täydellisesti, edellisestä huiputuksesta alkoi olla pitkä aika. Veressäni kiehuu tarve kiipeämään. Haluan mennä korkealle. Korkeammalle kuin olen aiemmin ollut. Se taas tarkoittaa, että aikaa tarvitaan useampi viikko.
Niinpä lähestyin asiaa toisinpäin kuin yleensä: haarukoin kalenterista mahdolliset ajankohdat ja vertasin sitä vuorikiipeilyn sesonkikalenteriin. Ja siellä se oli, täydellisesti kalenteriin sopivana. Vuori, josta haaveilin joitakin vuosia sitten, mutta siirsin hamaan tulevaisuuteen, sillä minulla ei ollut tarpeeksi korkeuskokemusta.
Se on yksi neuvostoaikaisen kiipeilyfederaation luoman Snow Leopard -kiipeilyhaasteen viidestä huipusta: syrjäinen ja sääoloiltaan arvaamaton 7134 metriä korkea Peak Lenin syvällä Kirgisia villissä erämaassa. Pystyisinkö siihen?
Muutaman päivän kiivaan selvitystyön jälkeen sähköpostiini kilahti vastaus tutulta palveluntarjoajalta, jolle olin nyt toimittanut kiipeily-cv:ni.
“Kyllä, kokemuksesi on riittävä. Vahvistan, että sinulle ja kiipeilyparillesi on varattu paikat kiipeilytiimissä. Tervetuloa mukaan!”
Ulkona oli vielä pimeää, kun varovasti raotin silmiäni. Peltikattoon jyrisevän sateen ääni oli herättänyt minut – ja vahvistanut, ettei Kala Pattharille nousu olisi ollut mahdollista tänä aamuna.
Sade oli laantunut tihkuksi, kun kolmisen tuntia myöhemmin, kello 7.30, seisoimme Gorakshepin teetuvan pihassa valmiina päivän urakkaan: noin 30 kilometrin laskeutumiseen eli edessä oli koko matka Namche Bazaariin, joka oli tullessa akklimatisoitumispäivineen ottanut useita päiviä. Oppaamme Binod oli katsellut heikkoja syömisyrityksiäni aamupalalla ja lähtöbriiffauksessa totesi nyt silmät minua väistäen: “Jos syystä tai toisesta emme ehdi Namche Bazaariin ennen pimeää, arvioimme etenemissuunnitelman uudelleen.”
Oli aika lähteä. Pompin Gorakshepiä ympäröivän valtavan kivikon kiveltä toiselle niiaten pehmeästi jokaisella askeleella. Binodin ihmetellessä, mitä touhusin, selitin nolostuneena, että terävät liikkeet – kuten kiveltä toiselle loikkaaminen – saivat särkevät aivoni osumaan kallon reunoihin ja se teki kipeää. Niiaamalla yritin siis pehmentää alastulon iskua. Binod luultavasti pisti omituisen selitykseni kielimuurin piikkiin, ja itsekin ymmärsin sen ääneen sanottuna kuulostavan todella kummalliselta. Mutta hölmöä tai ei, omituisella niiailutekniikallani selvisin kivikosta vain muutamalla vatsantyhjennyspysähdyksellä.
Viidentuhannen korkeusmetrin jäädessä taakse, vatsan reuhtominen helpotti hiukan, ja kivikon päätyttyä vaelsimme jälleen hiljaista solaa loivassa alamäessä kohti Lobuchen kylää. Painelimme eteenpäin hiljaisen määrätietoisina, niin nopeasti kuin vatsani salli. Edessä oli pitkä matka, ja toivoimme olevamme mahdollisimman pitkällä ennen iltapäivällä väistämättä saapuvia monsuunisateita.
Kiersimme Lobuchen kylän pysähtymättä, ja nousimme hiekkaista polkua rinteelle, jossa kivikko alkoi hiljalleen muuttua varvikoksi ja edelleen pensaiksi. Kiertäessämme kallioseinän mutkan taakse, yhtäkkiä meidät ympäröi voimakas yrttinen tuoksu, kuin muutamalla askeleella olisimme siirtyneet jonkin kasvillisuusvyöhykerajan ylitse!
Binod ylittää Mount Everestin jäätiköltä saapuvaa vuoristojokea
Tällä kertaa saavuimme Mount Everest Memorialille auringonpaisteessa, ja vaikka emme pysähtyneet pidemmäksi aikaa kuin tankkauksen kannalta oli pakollista, paikan mystinen tunnelma kietoutui karhean peiton lailla lailla ympärillemme. Sykähdyttävä Cholatse-vuori kyljillään virtaavine vesiputouksineen kurotti valkoista huippuaan edessämme kohti taivaan sinistä kantta. Memorialin sijainti yhdellä alueen kauneimmista paikoista todella kuvasti rakkautta, jota varmasti suurin osa täällä muisteltavista tunsi näitä vuoria kohtaan.
Matkanteko jatkui rivakan monotonisena. Tuntui hyvältä huomata, että askel nousi nyt keveämmin. Toki kahdeksan vaelluspäivää tuntuivat jaloissa, ja ylämäissä edelleen ohut ilma pisti puhaltamaan. Mutta syömättömyysstrategiani tuntui toimivan, ja vatsa pysyi jotakuinkin kurissa: ensimmäisen kymmenen kilometrin välietapille Phericheen saavuimme aikataulussa.
Lounaaseen mennessä oli kuitenkin selvää, että minun olisi syötävä jotain. Matkaa tälle päivälle oli edessä vielä miltei 20 kilometriä, ja edellisten päivien nestehukan ja ravintovajeen jälkeen se olisi aika mahdoton tehtävä ilman tankkausta. Niinpä pysähtyessämme teetupaan lounaalle, tilasin minttuteetä ja kulhollisen nuudeleita, joita yritin sitten puoliväkisin työntää alas vastentahtoisesta kurkustani.
Mitä alemmas mennään, sen jykevämpiä ovat myös sillat
Liekö tankkauskokeilu ollut virhe, mutta nyt vatsani irtisanoi heiveröisen välirauhamme pysyvästi. Ruokailuyrityksen jälkeen vesipisarakin tuntui laukaisevan täystyhjennyksen, ja loppupäivä oli melkoista taaperrusta. Taistelin eteenpäin askel kerrallaan, mutta pitkät ylämäet veivät viimeisetkin energiat kehostani. Binod ja Heikki asettautuivat kärsivällisinä tahtiini, ja aina pensassyöksyn tapahtuessa he hienotunteisesti astelivat muutaman kymmenen metriä eteenpäin.
Onnittelin itseäni, että olin tulomatkalla kerännyt maisemat mieleni muistikirjaan, sillä nyt katse oli kiinnittynyt tasan 30 senttimetriä kengänkärkieni eteen, ja ajatukset olivat lukkiutuneet hapottavien lihasten toimintakehoituksien toisteluun. Kymmenen askelta ja huohotustauko. Seitsemän askelta ja tauko. Viisi askelta ja tauko…
Debochen kohdilla olin juuri ties kuinka monetta kertaa loikannut polun viereiseen pusikkoon, kun yhtäkkiä läheiset pensaat alkoivat heilua vimmatusti ja katkeilevien oksien rasahtelu lähestyi minua nopeasti. En ehtinyt edes pelästyä hyökkäystä, kun tuttu ruskeanmusta hahmo säntäsi oksien joukosta häntä vimmatusti heiluen! Kotikyläänsä palannut koiraystäväni miltei kaatoi minut hypätessään iloisesti takajaloilleen minua vasten. Hetken se touhusi innoissaan ympärilläni, ja ehdin rapsuttaa sitä muutaman kerran ennen kuin se katosi takaisin pensaikkoon. Tiesin, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaisi, mutta haikeus ja huoli sen kohtalosta sulivat sydämestäni. Mikä ihaninta, se oli muistanut tuoksuni ja haistaessaan minut tuli kertomaan, että kaikki oli hyvin!
Vuorten rinteillä polveileva paluumatka tuntui olevan omituisen täynnä ylämäkeä ottaen huomioon, että laskeuduimme kovaa vauhtia. Aina välillä nostin katseeni nojatessani huohottaen kiipeilysauvoihini ja koetin hahmottaa reittiä. Toiveikkaana ainakin kolmesti luulin hatarien muistikuvieni perusteella meidän olevan nyt tämän päivän viimeisessä ylämäessä. Hakiessani vahvistusta Binodilta, tämä vastasi joka kerta samalla tavalla:
– Tänään on enää on ehkä 15 minuuttia nousua.
Niinpä jossain vaiheessa luovutin optimismista ja mumisten jotain vuorioppaiden globaalista kataluudesta hyväksyin, että olisin jumissa ylämäessä ehkäpä ikuisesti.
Mutta loppuvat ne pitkätkin mäet, ja kello oli noin viisi iltapäivällä, kun saavuimme Namche Bazaariin, takanamme 34 kilometrin vaellus 5200 metristä 3800 metriin. Olin lopen uupunut, mutta valtavan ylpeä suorituksestamme!
Jos majatalo oli tulomatkalla tuntunut karulta, nyt verrattuna muutaman viime päivän majoitusratkaisuihin, se oli kuin viiden tähden hotelli. Puolilämpöinen suihku hiveli ihanasti ihoani… mutta hetkinen… Kun usean peseytymättömän päivän jälkeen olin ottanut vaatteet pois, niiden alla oli yllätys: ihoni oli kauttaaltaan kirkkaanpunainen ja kuin rautakaupan karkeinta hiekkapaperia. Peseytymisen jälkeen yritin antaa iholle ensiapua levittämällä mukanani olleen pienen kasvorasvapurkin lopun sisällön vartalolleni. Mutta iho oli kuin sarvikuonon nahka, ja rasva lanautui edestakaisin käsieni alla imeytymättä yhtään.
Olin toki huomannut päänahkani kutisevan ankarasti jo parin viime päivän ajan. Mutta arvelin syyn olleen ilmeinen: hiukseni olivat jo kauan sitten kasautuneet hien ja lian kokoon liimaamille klimpeille, jotka olin aina aamuisin mahdollisimman nopeasti piilottanut puhvihuivin alle. Olin arvellut päänahan kutinan johtuvan liasta, mutta nyt aloin epäillä, että se ei ehkä ollut ainoa syy. Vatsaoireiluun ja päänsärkyyn olin automaattisesti etsinyt ratkaisua huonosta sopeutumisesta ohueen ilmaan – tai ehkä tilanne oli jo edennyt vuoristotaudiksi. Mutta nyt aloin epäillä, että kyse olikin jostain ihan muusta?
Takaisin kauniiseen Namche Bazaariin
Päivä 12: Namche Bazaar – Lukla
Vatsakipujen kanssa valvotun yön jälkeen vuorossa oli toinen paluupäivä usean kymmenen kilometrin vaellustavoitteella. Samalla se oli kolmas päivä, jona mikään ruoka tai neste eivät pysyneet sisälläni. Se on hankala yhdistelmä paljon voimia ja energiaa vaativan vuoristovaelluksen kanssa.
Olimme nyt merkittävästi alempana, mutta edelleen reittimme kulki 3,5 kilometrin korkeudessa. Laskeutuminen oli tuonut meidät nyt selkeästi lämpimämmälle alueelle, ja piinaava kuumuus valeli vaatteet hiellä heti aamusta. Lähes viikon jatkuneen koleuden jälkeen oli mukavaa vaihtelua olla palelematta, mutta samaan aikaan kuumuus teki voimattomasta olostani entistä tuskaisemman. Kivisen maiseman jälkeen vehreässä metsässä vaeltaminen olisi normaalisti ilahduttanut minua suuresti, mutta nyt ihailuun ei jäänyt juuri aikaa. Vatsakivut veivät huomiota, ja samalla edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet juurakoiden ja kivien pirstomasta polusta niin mutaisen, että paikoitellen pelkkä pystyssä pysyminen oli haastavaa.
Maisemat muuttuivat nopeasti ja ihmettelimme, kuinka erilaisilta kylät näyttivät nyt, kun yli viiden tuhannen vertikaalimetrin korkeudessa elettävän elämän näkeminen oli antanut uutta perspektiiviä. Tulomatkalla nämä kylät olivat näyttäneet alkeellisilta ja yksinkertaisilta, mutta nyt katsoin taloja, siltoja ja polun varrella olevien kauppojen tuotevalikoimia aivan toisin silmin – ja mieli täynnä kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka elävät täällä.
Hillary Bridgelle saapuessamme kompuroin taas jo uupuneena, mutta edelleen kuuluisa silta sai hymyilemään, sillä se oli yhtä sykähdyttävä kuin ensimmäisellä ylityksellä. Kuin kruunatakseen kokemuksemme, valtava vuoristokotka leijaili ohitsemme juuri, kun astelimme riippusillan keinuvimmalla keskikohdalla. Seuratessani sen liitoa tunsin liikutuksen pakottavan silmäkulmissa ja näiden päivien aikana orastanut rakkaus tätä paikkaa kohtaan asetti juurensa syvälle karkeiden, harmaiden kivien koloihin.
Jyrkkä rinnepolku jatkui kosteana ja kapeana. Sitä liukastellessa mieleen nousi yksi kansallispuiston sääntötaulun ohjeista: “Kun katse nousee pilviin, jalkojen pitää pysähtyä”. Binod kertoi, että näillä vaellusreiteillä tapahtuu joka vuosi valtava määrä onnettomuuksia, kun ihmiset väsyneinä tai varomattomina maisemia ihmetellessään – tai noloa kyllä, selfietä ottaessaan – astuvat jyrkänteen laitaa kulkevan polun reunan yli.
Hyvästit Hillary Bridgelle
Phakdingiin saapuessamme kurvasimme tuttuun majataloon lounaalle. Hämärän ruokasalin vilpoisella puusohvalla nukahdin istualleni lounasta odotellessa, niin voimaton olin. Vesisade oli taas saapumassa, ja yllättäen kylän sähköt katkesivat. Se pidensi taukoamme, mikä oli kannaltani ehkä parasta, mitä saattoi tapahtua: odotellessamme virtojen paluuta Binod oli tepastellut sisään ja ulos säätilaa tarkastellen, levottomana lähestyvän monsuunisateen vaikutuksesta pitkään vaellukseemme. Minä taas kuulemma olin nukkunut tyytyväisenä pitkälti toista tuntia istuallani ruokasalin sohvalla.
Unet palauttivat hiukan energiatasojani, ja vaikka edelleen nielemäni ruoan ja juoman kohtalo oli sama kuin tähänkin asti, tunsin oloni aiempaa vahvemmaksi. Tiesin sen olevan väliaikaista, joten hoputin ryhmäämme:
– Mennään nyt nopeasti niin pitkälle kuin pystymme, tämä ei tule jatkumaan kauaa!
Ulkona lämpötila oli laskenut monta astetta, sää muuttunut harmaaksi. Lähes heti astuessamme takaisin polulle, saimme Binodin ennakoiman hyisen vuorisateen niskaamme. Jäätävässä sateessa jatkoimme eteenpäin. Ensimmäisen tunnin voimani riittivät kohtuullisesti, mutta sen jälkeen aloin taas hyytyä: askeleen pituus lyheni ja lukumäärä huohotustaukojen välillä väheni. Viimeisistä vaellustunneista minulla ei ole montaakaan muistikuvaa: sateen kohina puissa, takin alle hiipivä kylmyys ja kosteus, mutainen polku, Heikin rohkaisevat sanat, Binodin kannustavat silmät ja petolliset lupaukset:
– Tämän mäen jälkeen tänään on enää noin 15 minuuttia nousua.
Minulta pääsi helpotuksen voihkaisu, kun lopulta astuimme Luklan porteista. Takana oli 24 kilometriä vaellusta tälle päivälle. Mutta olimme päässeet tavoitteeseen, vaikka moneen otteeseen olin epäillyt voimiani. Uskomatonta, mihin ihmisen keho pystyy, kun päättää!
Binod ohjasi meidät Luklan kuuluisan kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen majataloon, jossa olimme sopineet tapaavamme samalla reitillä vaeltaneet Frankin ja Janin. Nyt on aika viimeistellä matkasuunnitelmat Luklasta Kathmanduun, jotka olivat monsuunisään vuoksi lievästi sanottuna epävarmat. Oppaat olivat onnistuneet aikaistamaan lentolippumme seuraavan aamun ensimmäiselle lennolle – mikäli kone pääsisi Luklaan asti. Olimme laskeutuneet Mount Everest Base Campistä näin kovalla kiireellä, sillä sääennuste oli luvannut nimenomaan huomiselle hyvää säätä. Se olisi ainoa sääikkuna lennolle lähes kahteen viikkoon! Huomisen aamun jälkeen ennuste muuttui jälleen synkemmäksi. Neuvotellessamme tilanteesta vaelluskollegoiden kanssa päätimme, että mikäli lento ei aamulla saapuisi, emme hukkaisi aikaa, vaan ryhtyisimme välittömästi etsimään helikopteria.
Juhlapäivälliseksi matkasuunnitelmassamme kirjattu illallinen jäi osaltani ohueksi ja ajatukseni taisivat olla kiinnittyneet seuraavan aamun lennon toteutumiseen. Helikopterisuunnitelmassa nimittäin oli enemmän kysymysmerkkejä kuin halusin ajatella ja kolmas vaihtoehto, jeeppikyyti, oli vieläkin epävarmempi – ja erittäin hidas. Väsymykseen ja jännitykseen kun vielä sekoittui pisara ylpeyttä kaikesta huolimatta onnistuneesta ponnistuksesta ja suuri loraus lähestymässä olevan lopun haikeutta, pyöri mielessäni melkoinen tunneseos, kun valmistauduin viimeiseen yöhöni Himalajan vuorilla.
Aamulla uusi tuttavamme Jan oli kertakaikkiaan kurjassa kunnossa. Hän oli ollut jo illalla kalpea ja uupunut, mutta nyt mies oli valkoinen kuin lakana ja pysyi hädintuskin jaloillaan. Takana oli koko yö oksentamista. Jan oli huippukuntoinen sotilas, mutta oppaat olivat muutamaan otteeseen huolestuneena katsoneet yksin valtavan rinkan kanssa vaeltavan miehen perään vuoripoluilla. Hänellä oli paljon kokemusta luonnossa liikkumisesta ja vaativista urheilusuorituksista, mutta nämä korkeudet olivat hänelle uusia – ja niiden vaikutukset voivat olla odottamattomat.
Miehen omasta varustuksesta ei löytynyt apuja rajuihin vatsaoireisiin eikä korkeuteen, joten jälleen kattava ensiapulaukkumme oli hyödyllinen. Olin Janista huolissani ja sairastuneen yksin jättäminen majalle tuntui vaikealta. Mutta olin tehnyt kaiken voitavani ja ennen lähtöämme varmistin vielä, että majatalon pitäjä seuraisi hänen vointiaan.
Tänään nousisimme jälleen uudelleen tuhatluvulle, ja sen sorttinen ohjelma tarkoittaa aina hikistä siirtymää ylämäkeen.
– Jum, jum! (“mennään” nepaliksi, lausutaan “cham cham”), huikkasimme oppaallemme Binodille, joka vastasi virnistäen ja listaten hänelle edellisenä päivänä opettamamme sanoja:
– Mennään! Pole pole! (Jälkimmäinen on swahilia, tarkoittaa “hitaasti” ja Tansaniassa vuorioppaat toistelevat sitä asiakkailleen kuin mantraa.)
Aamu oli ihanan raikas: Yöllä oli satanut valtavasti, ja nyt pilvet olivat viimein tyhjentäneet sammionsa. Ensimmäistä kertaa vaelluksemme aikana ilma tuntui kevyeltä. Kylästä lähtevää polkua reunustivat huumaavasti tuoksuvat puut, joiden oksilla lepäsi valtavia naavaviittoja kuin morsiushuntuja, joiden säikeisiin aamukaste oli pujottanut helmensä. Siellä täällä oksien lomasta pilkahti sininen taivas ja aavistus auringosta. Metsä täyttyi lintujen sinfoniasta, ja tienpielen Om Mani Padme Hum -mantralla kuorrutettu kivi tuntui lempeän karhealta sormieni alla.
Polku sukelsi ulos metsästä, ja ylitimme riippusiltaa pitkin kuohuvan joen karulle ja puuttomalle rinteelle. Binod oli huomannut suuren Ama Dablam (6812 m) -fanituksemme, ja tovin vaelluksen jälkeen hän kääntyi ylpeästi osoittamaan alapuolellamme haarautuvaa tietä ja alempana joen ylittävää siltaa: Ama Dablamin base camp -reitin alku.
Polku, joka johtaa Ama Dablamille
Se oli vain polku, samanlainen kuin kaikki muutkin, mutten saanut silmiäni irti tuosta väylästä unelmien vuorelle. Ama Dablamia sanotaan Himalajan Matterhorniksi ja maailman kauneimmaksi vuoreksi, ja jo muutaman vuoden ajan minä ja kiipeilyparini Heikki olemme tuijotelleet sitä haikeasti valokuvissa. Nyt saatoin suorastaan tuntea sen läsnäolon, vaikka jälleen esiin lipuneet pilvet olivat peittäneet taivaankannen, ja itse vuorta ei näkynyt. Siinä seisoessani tunsin jälleen kerran, kuinka jokin naksahti kohdilleen ja unelma muuttui tavoitteeksi.
Jatkoimme matkaa, vilkuilin jatkuvasti pilvimuuria toivoen näkeväni edes vilahduksen Ama Dablamista ja mieleni raksutti armottomasti. Ehkä en vielä ensi vuonna pystyisi olemaan yli kuukautta vuorella poissa kotivelvoitteiden ääreltä – mutta vuorenvalloituksessa aikajänteet ovat omanlaisiaan. Vielä minä tuota polkua askellan, vielä minä kiipeän Ama Dablamilla!
Vuorten todellisuus avautui aamupäivän aikana myös toisella tavalla, sillä lyhyin aikavälein vastaamme vaelsi kaksi evakuointiryhmää, jotka laskeutuivat mahdollisimman nopeasti kohti merenpintaa sairastuneet paksuihin toppapukuihin käärittyinä muulien selässä holtittomasti heiluen. Erityisesti jälkimmäisen ryhmän ympärillä leijuva huoli takertui mieleeni: laihan, varmajalkaisen kuormajuhdan selässä huojahteli nuori mies kasvot lähes vihertävinä ja aurinkolasit tiukasti silmiä suojaamassa. Muulin rinnalla harppoi likainen, hikinen ja uupuneen näköinen mies, joka kompuroi kivikossa kapean polun vierellä. Hänen kätensä näytti olevan liimattu pojan pohkeeseen, josta hän piti kiinni kuin elämänlangasta ja kamppaili pysyäkseen muulin tahdissa. Hän oli sairastuneen pojan isä, jonka itä-eurooppalaisen aksentin hengästys ja huoli muuttivat paksuksi, kun hän kertoi heidän kiirehtivän alas pojan kovien oireiden kestettyä kolme päivää ja tilanteen huonontuessa jatkuvasti. Toivotimme heille turvallista laskeutumista, mutta miehen huolestuneet silmät kulkivat mukanani lopun päivää, ja olen vielä täällä kotonakin ajatuksissani palannut tuohon hetken ja toivonut, että he pääsivät turvallisesti alas.
Nousua
Olimme saaneet uuden ystävän: edellisestä kylästä pientä ryhmäämme oli seurannut koira. Siinä ei ole mitään tavatonta. Lähes tulkoon jokaisesta kylästä kiipeilyryhmän mukaan liittyi vähintään yksi koira – parhaimmillaan laskin tiimiämme seuraavan kuusi koiraa. Koirat kulkevat ryhmien mukana kylien välillä ja nautiskelevat vaeltajilta saamistaan huomionosoituksista ja makupaloista. Yleensä koirat kulkevat mukana muutaman tunnin, mutta ilmeisesti saapuvat sitten reviirinsä rajalla ja katoavat takaisin kylään, josta lähtivät.
Minulla on taipumus kiintyä salamannopeasti eläimiin (ja lapsiin, ja vanhuksiin, ja kaikkiin apua tarvitseviin), mikä luo omat haasteensa matkustamiseen vähemmän kehittyneissä maissa. Esimerkiksi Georgiassa päädyimme viettämään kokonaisen iltapäivän ostaen kaupoista makkaroita ja syöttäen niitä paikallisille katukoirille. Olen myös lukuisia kertoja tyhjentänyt koko lompakkoni rahaa anoville, ja Heikki onkin lempeästi alkanut välillä valvoa ja välillä hiukan rajoittaa näitä toimiani. Yritän olla heittäytymättä liiaksi noihin tunteisiin, ja salamarakastumiset välttääkseni olin yrittänyt olla ottamatta kontaktia näihin koiriin. Ne olivat yleensä hyväkuntoisia, joten tähän asti olin onnistunut kohtuullisen hyvin.
Mutta nyt koko päivän rinnallani oli kierrellyt musta-ruskea koira, jonka kauniiden ruskeiden silmien ympärillä oli jo harmaata ja jonka hännänpää oli käpristynyt kippuralle tavalla, joka vihjaisi, että ehkä sille oli joskus tapahtunut jokin onnettomuus. Se oli hölkötellyt lähelläni ja ohittaessamme jonkin toisen kylän rähisevät koirat, se tuntui suorastaan piiloutuvan polulle minun ja edelläni kulkevan Binodin väliin. Myöhemmin istuutuessani tauolle se oli tullut ja asettanut kuononsa polvelleni ja herkeämättä tuijottanut pähkinäpatukkaani, kunnes en enää voinut itselleni mitään ja jaoin välipalani sen kanssa. Peli oli menetetty ja nyt vaelsimme yhdessä – minä ja koira.
Ystäväni pitää erityisen paljon kaurakookoskekseistä
Vatsani kertoi meidän ylittäneen 4000 metrin rajan pyörähtämällä ympäri huojahtaen kuin vanhan pesukoneen linkousohjelman ensimmäinen kierros. Siihen mennessä kun saavuimme Phericheen majataloomme, vatsassa oli käynnissä jo vuorilla tutuksi käynyt jylläys, joka tulisi olemaan säännöllisen epäsäännöllinen seuralaiseni tästä eteenpäin, kunnes paluumatkalla laskeutuisimme kolmen tuhannen metrin puolelle.
Monsuunin aikaan ei kannata lähteä Himalajalle, jos haluaa vain nähdä vuorten huiput, sillä monsuunivaelluksen aikana suuret vuoret piilottelevat pilvimassan takana ja vain satunnaisesti palkitsevat kulkijan näyttäytymällä. Jokainen välähdys huipusta on kuin lottovoitto. Monsuunivaelluksen hienous piileekin siinä, että kun katse ei ole jatkuvasti kiinni huipuissa, ehtii myös katsoa lähelle, ympäristön uskomattoman rikasta ja kaunista luontoa, puhua paikallisten kanssa, jotka eivät ole kiireisiä kiipeilijöiden massasta elantoaan hankkiessaan, ja muutoinkin nauttia sesongin ulkopuolisesta hiljaisuudesta.
Pheriche vuorten välissä
Eräs monsuunivaelluksen ominaisuus on jatkuva kosteus. Joka päivä sade saapuu iltapäivällä, ja illat vietetään majatalon tai teetuvan sisätiloissa. Usein sade ehtii alkaa jo ennen perille pääsyä, jolloin kylmään pieneen huoneeseen viedään myös vaellusvarusteet, joiden kosteus sitten takertuu aivan kaikkeen. Kaikkialla, myös sisällä, on kosteaa ja varusteet kuivuvat huonosti. Useissa majataloissa on kielletty niiden tuominen tupaan, joka on ainoa lämmitetty huone, joten kuivattaminen onnistuu harvoin.
Paras tapa kolkoissa ja kosteissa majataloissa pysyä lämpöisenä on kömpiä nahkeaan makuupussiin ja viettää aikaa torkkuen, lukien, pelaten ja jutellen. Tuo toimettomuus on tottumattomalle osin ihanaa (– kuinka usein on näin täydellinen mahdollisuus olla näin pitkään toimettomana?) mutta samalla myös hiukan ahdistavaa, varsinkin jos esimerkiksi kotiin on jäänyt huolia. Sillä vuoret ovat aina myös matka oman mielen syövereihin ja ajatuksiaan ei pääse pakoon.
Olin ottanut ilon irti toimettomista hetkistä ja tehnyt ainakin oman elämäni päiväuniennätyksen; yhtenäkin päivänä nukuin kahdet yli tunnin mittaiset päiväunet ja päälle kymmenen tunnin yöunet! Olin siis tähän mennessä ehtinyt purkaa luultavasti ainakin vuoden univelat, mikä on sikälikin hyvä, että usein näistä korkeuksista ylöspäin nukkuminen alkaa vaikeutua.
Nyt päivällisen jälkeen vietimme iltaa maanitellen Binodia ja Kamalia pelaamaan kanssamme Yatzia, ja jatkoimme Heikin ja minun välistä koko vaelluksen kestävää “yhteispisteet ratkaisevat” -noppaturnausta. Pelin tiimellyksessäkin silmäni hakeutuivat tuon tuosta ikkunaan ja hämärtyvään iltaan, jossa valtaisat saderyöpyt pyyhkivät viereisiä vuorten seinämiä.
Koiraystäväni ei ollut päivän mittaan kääntynyt takaisin, ja sydämeni oli nyt sykkyrällä, kun tiesin sen olevan ulkona. Samaan majataloon majoittunut hollantilainen Hilda pyöritteli silmiään, mutta Binod ja Heikki hymyilivät lämpimästi, kun kävin hakemassa keittiöstä kulhollisen riisilihamuhennosta ja vietin sitten hyvän tovin ulkona hyytävässä sateessa likomärän karvaisen ystäväni kanssa. Kuitenkin ehdotukseeni päästää koira eteiseen tai salakuljettaa se huoneeseemme sadetta pakoon sain sekä Heikiltä että Binodilta lähes isällisen mutta tiukan ein.
Heikin videokooste päivältä, mukana myös koiraystäväni:
Päivä 8: Akklimatisaatiopäivä (4358 m)
Aamulla heti astuessani ulos majatalon ovesta, minua vastassa oli paitsi huikaiseva näkymä läheiselle 6600 metriä ylittävälle Thamserku-vuorelle, myös häntää heiluttava, iloinen otus. Eihän minun sitä olisi pitänyt ruokkia, mutta olin yön aikana päätynyt johtopäätökseen, ettei se ehkä uskaltanut palata läpikulkemamme kylän vihaisten koirien reviirin läpi ilman ihmisten suojaa. Koin myös velvollisuutta hoitaa sitä, sillä olinhan jo ruokkimisen aloittanut. Niinpä aloitin aamuni jakamalla paketillisen kookoskaurakeksejä karvaisen ystäväni kanssa.
Tämän päivän käyttäisimme jälkeen kehojen sopeuttamiseen uuteen tuhatlukuun korkeusmetreissä. Olin jo päivissä ihanasti sekaisin, ja vietimmekin aamun akklimatisaatiovaelluksen ensimmäiset hetket arvaillen viikonpäivää. Tosin nautiskelumme tahattomasti torpedoi ohi kulkeva belgialainen Frank kertomalla, että oli juuri tarkistanut kellostaan, että tänään torstai. Ihmiset ovat erilaisia: jos itse haluan eksyä päivien loputtomaan ketjuun ja vaeltaa vailla tarkkaa tietoa koordinaateista, Frank tuntui olevan vastakohtani.
Alue, jolla nyt olimme, sijaitsee aivan Ama Dablamin vieressä ja nousisimme tänään harjanteelle, josta olisi parhaat maisemat jättiläiskaunottaren valkoisille kyljille. Mutta monsuuni on armoton. Kuvissa ja videoilla olin valehtelematta satoja kertoja nähnyt säkenöiviä kuvia massiivisesta, kimaltavan lumen kuorruttamasta pyramidista, joka halkaisee taivaan silmiäsärkevän sinisen. Nyt edessä oli vain pilvimuuri.
“Kuinka jokin niin valtava voi olla niin lähellä mutta niin näkymätön,” pohdiskelin, kun noustessamme sadepilvet kantapäillämme kylästä harjanteelle.
Uusia tuttavuuksia
Nousun aikana teimme lähempää tuttavuutta valtavien jakkien kanssa ja naureskelimme ympärilllämme pyörivien koirien yrityksille paimentaa noita jättiläismäisiä karvakasoja. Frank oppaineen kulki akklimatisaationousulla kanssamme samaa tahtia, ja tunnelman iloisuudesta kertoo se, että tauolla innostuimme porukalla spontaaniin tanssituokioon vuoren rinteellä.
Oli kiinnostava seurata, kuinka suuret vuoret rakentavat oman ilmastonsa. Sää Ama Dablamilla näytti olevan täysin erilainen kuin tällä harjanteella, jossa pilvet pysyttelivät alapuolellamme.
Yhtäkkiä kuitenkin vuoren sää näytti muuttuvan, ja tuulenpuuskat pyyhkivät pilvet pois hetkellisesti Ama Dablamin vasemmalta kyljeltä. Hetken kuluttua se piiloutui jälleen, mutta pian paljasti toisen kylkensä, vain piiloutuakseen hetken kuluttua uudelleen. Jännitys kohosi, kun ilosta hihkuen ehdimme nähdä vilahduksen huippupyramidistakin. Kuin olisin leikkinyt kuurupiiloa seuranani yksi maailman suurimmista vuorista!
Kuurupiiloa jättiläisvuoren kanssa, kuvassa vasemmalla näkyvä ei ole huippu – se on piilossa pilven takana, vaikka sen voi miltei aavistaa
Saapuessamme päivän huippukorkeuteen 4572 metriin, istuuduin kivelle kasvot kohti vuorta ja jäin liikkumattomana ja toiveikkaana tuijottamaan harmaata seinämää edessäni. Tulisipa vain yksi kunnon viiman pyyhkäisy! Mutta lopulta kylästä kannoillamme nousseet sadepilvet vyöryivät ylitsemme, ja Binod komensi meidät paluumatkalle. Ei tänäänkään Ama Dablamia.
Saapuessamme takaisin kylään saimme uutisia Luklasta: olimme olleet todella onnekkaita, sillä koneemme saapumisen jälkeen yhtään lentoa tai edes helikopteria ei ollut päässyt Luklaan tai ulos Luklasta. Koko ilmaliikenne oli siis ollut useita päiviä täysin pysähdyksissä.
Tunnelmani olivat ristiriitaiset. Olin ikionnellinen, ettemme yhä olleet Kathmandussa toiveikkaana joka aamu nojaamassa lentokentän lähtöaulan ulko-oveen. Meillä oli vielä monta päivää jäljellä, – mutta joskus tämä tilanne saattoi jatkua jopa viikkoja. Yritin tukahduttaa jälleen nousevan huoleni paluumatkan onnistumisesta siten, että olisin varmasti kotona tyttären aloittaessa uudessa koulussa vain pari päivää paluulentomme saapumisen jälkeen. Myöhästymiseen ei olisi varaa.
Odotan Ama Dablamia
Nyt satoi jälleen. Oli kuin viime päivien aikana kehoni keskilämpötila olisi ollut jatkuvasti normaalia alempana. Kylmä ja märkä olivat kaikkialla: ulkona ilman lämpötila oli sisätiloja korkeampi, mutta runsaan sateen pisarat olivat kuin pieniä hyytäviä nuolia kasvoillani. Sisällä taas kalsa kosteus leijui talojen lämmittämättömistä rakenteista. Näin ylhäällä ei enää ollut puita, joten taloja lämmitettiin todella säästeliäästi eikä pieni ihmismäärämme ollut tarpeeksi, jotta majatalot olisivat ryhtyneet lämmittämään. Lähes kaikki lämpö oli siis oman kehon tuottamaa, ja kun sitten joku ojensi käteeni teekupin, mukista hohkaava lämpö tuntui niin upealta, että olisin juomista mieluummin työntänyt sormet ja varpaan mukiin.
Nyt astuessamme sateesta ruokasaliin, ilahduinkin valtavasti huomatessani, että valtavan tilan keskellä olevasta kamiinasta hehkui lämpöä. Selkeästi kaikilla oli lämpötilan suhteen samanlaisia tuntemuksia, sillä kaikki majatalossa olevat ihmiset henkilökuntaa myöten olivat kerääntyneet lämmönlähteen ympärille tiukaksi sumpuksi. Kuin pimeässä valoon sokeasti pyrkivät yöperhoset, hakeuduimme vaistomaisesti lämpöä kohti kylki kylkeen, tutut ja tuntemattomat.
Kun tervetullut kehoni ulkopuolisen lähteen tuottama pehmoinen lämpö oli valunut kalisevien luideni väliin, kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota omituiseen tuoksuun huoneessa. Ensin luulin sen lähtevän ihmisistä, sillä vuorilla alkeellisissa oloissa ihmisten tuoksusinfoniat ovat välillä melkoiset! Mutta hetken kuluttua oivalsinkin sen tulevan muualta, kamiinasta. Asiaa ihmetellessäni oppaamme Binod kertoi, että tuoksu tulee tummista kokkareista, joita majatalon isäntä säännöllisin väliajoin nosteli metalliämpäristä kamiinan kitaan. Koska täällä ei ollut puita, lämmityksen polttoaineena käytettiin jakin ulostetta. Vaikka sen saatavuus oli puuta parempi, jokaisella kokkareella oli hintansa: kyläläiset kiertelivät läheisillä vuorilla valtavat korit selässään ja lapioivat niihin löytämänsä valtavat, haisevat läjät. Korien täyttyessä ulosteet tuotiin kylään ja kuivatettiin päivän kuivien tuntien aikana auringossa, esimerkiksi peltikatoilla. Kuivatetut kokkareet poltettiin lämmityksessä – ei siis ihme, että tuvassa leijui jännittävä, myskinen tuoksu.
Sateen yltyessä ulkona edelleen samalla lennolla kanssamme ollut, mutta lyhyemmällä ohjelmalla vaeltava espanjalainen kiipeilyryhmä saapui likomärkinä ovesta sisään. He purkivat varusteensa eteläeurooppaisella suurieleisyydellä kamiinan ympärille ja alkoivat touhuta pontevasti. Hetken kuluttua ymmärsimme, mistä levottomuudessa oli kyse: toinen ryhmän oppaista oli sairastunut.
Se vei ajatukseni Janiin. Häntä ei ollut näkynyt, ja toivoin, että hän olisi päässyt eteenpäin – tai alas, mikäli oireet olivat pahentuneet. Myös Frank mainitsi vatsakivuista. Sairastumisia tuntui olevan nyt kaikkialla – ja huomenna vasta alkaisivat tositoimet, kun nousisimme 5000 metriin.
Koiraa etsimässä
Ikkunan takana näin taas vilahduksen koirasta pimeässä sateessa, mutta kun ennen nukkumaanmenoa seisoin hyvän tovin majan edustalla ruokakulho kädessä sitä huudellen, se ei enää tullut. Toivoin sydämeni pohjasta sen palanneen kotiin. Täällä kaikkien olentojen terveys ja elämä tuntui olevan paljon ohuemman langan varassa kuin mihin olin tottunut.
ps. Seuraava videokooste kattaakin kaksi päivää, joten laitan sen vasta ensi kerralla.
