Ihminen on ihmeellinen olento, joka kykenee kasvamaan ja kehittymään halki elämänsä. Eläimiin verrattuna meillä on menneisyyden muistamisen taito ja taakka: vaistonvaraisen oppimisen sijasta kykenemme analyyttiseen pohdintaan sekä näkemään syitä ja seurauksia – ainakin teoriassa näin. Toisaalta menneisyyden muistamisen kyky tekee meistä myös itsemme vankeja. Se vääristää kuvaa tulevasta ja ohjaa katseemme ohi tästä hetkestä.
Ihmismieli on hiukan kuin hyvin pienellä tietovarastolla koulutettu tekoäly: Vastaukset itsellemme esittämiimme kysymyksiin ovat vajaavaisen ja usein väärin tulkitun tiedon vinouttamia. Entäpä, kun itsellemme asettama kysymys on huonosti muotoiltu, – miten se vaikuttaa valintoihimme? Tai kun tietomäärä kasvaa ja sen rakenteet muuttuvat ja aika kuluu, osaammeko muuttaa omaa toimintaamme?
Olen huomannut, kuinka hyvää tekee välillä käydä keskustelua itsensä kanssa omien valintojen taustalla olevista uskomuksista. Rakastan vanhaa Five Why’s -menetelmää, joka poistaa huonot kysymykset – jäljelle jää vain yksi: “Miksi?” Teoria perustuu ajatukseen, että kysymällä viidesti “Miksi?” pääsee kiinni käsillä olevan ongelman juurisyyhyn ja sitä ympäröivään syy-seurausketjuun. Hienoa mallissa on myös se, että se toimii Toyota Motor Corporationin kaltaisen yrityksen business-strategia välineenä yhtä lailla kuin yksilön oman elämän arvioinnissa.
Viime elokuussa tuli kuluneeksi vuosikymmen ensimmäisestä huiputuksestani. Juhlan kunniaksi minulla diagnosoitiin ylikunto. Alamäkeä oli lasketeltu jo pitkä tovi. Lääkäri pisti lepoon ja pysähtyminen antoi aikaa katsoa peiliin.
Sieltä näkyi aika erilainen nainen kuin se, joka kymmenen vuotta sitten lähti leuka päättäväisessä tanassa kohti Mont Blancia. Aluksi vuoret edustivat paikkaa, jossa saatoin tehdä jotain vain itseäni varten. Matkalla olen kuitenkin löytänyt paljon muutakin, uusia ulottuvuuksia itsestäni – ja asioita, joita voin tehdä itseäni varten myös täällä merenpinnan tasolla. Kuitenkin vasta loppukesän pysähdys antoi mahdollisuuden nähdä itsensä ilman jatkuvaa liikettä. Syksyn kuluessa kävinkin itseni kanssa useammankin kierroksen Miksi?-kysymyssarjoja – ja huomasin lopputuloksen tekevän minut onnelliseksi.
Ensimmäisten vuosien voimakas polte päästä korkeammalle on muuttunut onnentunteeksi ja -huokaukseksi, jotka koen vuorten ilmestyessä horisonttiin. Pelkästään lumihuippujen läsnäolo saa minut hyrisemään onnesta, olinpa sitten jääraudoissa, suksilla, rinnepolulla tai vuorimajan parvekkeella.
Älä käsitä väärin – halu huiputtaa ei ole hävinnyt, mutta suhteeni siihen on muuttunut lempeämmäksi. Nyt kun olen arvannut taas hiljalleen nostaa treenien sykerajoja, olen entistä tietoisempi siitä, että kaikessa monipuolisuudessaan ihminen on kuitenkin vain yksi olento, jolla on yksi energiavaranto. Samalla tavalla kuin vuoristotaudin ja akklimatisoitumisen oireet ovat samankaltaiset, on myös harjoittelussa opittava tunnistamaan, milloin on kyse terveestä itsensä haastamisesta ja milloin ollaan menty yli.
Huomaan olevani kiitollinen viime kesän pysähdyksestä. Se on tuonut perspektiiviä muuallekin kuin suhteeseeni tähän omituisen ihanaan harrastukseen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että elämässäni on paljon rakastettavaa. Vuoret ovat asettuneet osaksi maailmani taustakuvaa, ja tiedän niiden olevan siellä silloinkin, kun kuljen kohti muita unelmia.
Ehkä olen viimein sisäistänyt, mitä ensimmäisen huiputusreissuni vuoren, Monte Rosan Dufourspitze-huipulla olevaan metallikylttiin kaiverretut runoilija Senacan sanat; “What you think is the summit is only a step up” tarkoittavat…vai pitäisikö kysyä “Why?”
Leave a Reply