Tag: vuorivaellus Page 1 of 2

Today you are going to make your dream come true!– Kilimanjaron HUIPPUPÄIVÄ

PÄIVÄ 9: UUDEN AJAN KUU

Huiputusyritykseen lähtöä edeltävät tunnit olivat kidutusta. Nukkumisesta ei tullut mitään, ja jännittynyt mieleni alkoi keksiä toinen toistaan kauheampia asioita, joita oli saattanut tapahtua kotona kuluneen viikon aikana. Makasin pimeässä teltassa, kuuntelin tuulen ulinaa ulkona ja yritin rauhoitella itseäni. Miltei itkin helpotuksesta, kun herätyskello pirahti 22.00 merkiksi siitä, että lähtöön oli aikaa yksi tunti. Edessä olisi pitkä yö.

Lähtöhetken tunnelmia

Olin jo aiemmin illalla pakannut kaiken valmiiksi, tehnyt ‘Savett-suihkun’ ja vauvatalkittanut varpaat sekä vaihtanut puhtaat alusvaatteet ja sukat. Lähtövalmistelut sujuivat vuosien tuomalla rutiinilla, ja nyt yksin teltassa oleminen mahdollisti nopean toiminnan.

Juuri ennen lähtöä Leonard saapui paikalle ja kehoitti lisäämään vaatetusta. Olen tottunut siihen, että lähtiessä pitää olla hiukan vilpoisa olo, jonka liikkeen luoma lämpö sitten tasaa. Ihmettelin oppaan ohjetta, mutta päättelin sitten tämän tietävän, mistä puhui. Ehkä alkumatkassa oli hitaampia kohtia, joissa joutui pysähtelemään pitkäksi aikaa?

Kun astuin teltasta vuoden viimeiseen iltaan, taivas kaartui ylleni täydellisen pilvettömänä, ja sen mustaa pintaa vasten tähdet loistivat kuin sametille huolettomasti nakatut timantit. Ilma oli lämmin ja täysin tyyni, – kuin maailma olisi pysähtynyt vuoden 2023 viimeisten tuntien ajaksi vain odottamaan uutta alkua.
Kuu oli valtava, aivan kuin se olisi uteliaana uinut lähemmäs katsomaan seikkailuun lähteviä. Saatoin erottaa sen muodot niin tarkasti, että tiedostamattani ojensin käden kuin koskettaakseni Kuun meren pintaa. Maailma ympärillä, leirin äänet ja lähdön kohina katosivat. Olimme siinä kahden, kuu-ukko ja minä. Hymyillen nostin kasvot kohti kalvakkaa valoa, suljin silmäni ja siinä seistessäni minut täytti varmuus, että uusi aika oli alkamassa. Kuin kuun hopeiset säteet olisivat imeneet minusta vaikean vuoden uupumuksen, hellästi puhdistaneet kokemusten ruhjeet ja silittäneet poskea rohkaisevasti.

– Jenniina, my sister from another mother! It’s time to go!

Leonardin kiirettä huokuva ääni tempaisi minut takaisin maapallon pinnalle, 4673 metriin, josta matka kohti 5895 metrin korkeudessa olevaa huippua alkaisi. Reitille oli lähdössä paljon kiipeilijöitä ja arvostin oppaani päätöstä lähteä aikaisin. Lämpötila tulisi laskemaan kiivettäessä parisenkymmentä astetta, eikä Afrikan mantereen korkeimman vuoren kraaterin reunalla pakkasessa ja tuulessa jonoon juuttuminen olisi hyväksi.

Polku nousi kivikossa lomassa, ja hetken kuluttua ohitimme vielä uneliaan Kosovo-yläleirin, jonne pääsi erityismaksusta aloittamaan huiputuksen hiukan ylempää. Reitti oli selkeäkulkuinen, ja kuun valo niin voimakas, ettemme tarvinneet edes otsalamppuja. Etenimme rivakkaa tahtia: aikaisemmalla lähtöajalla liikkeelle lähteneillä ryhmillä tuntui olevan sanaton kilpailu johtoasemasta. Olen oppinut, että vuorilla hosuminen on yleensä aina huono idea, mutten halunnut vastustaa opasta ja asetuin Leonardin rivakkaan tempoon.

Ensimmäinen kiipeilytunti on usein minulle raskas, kunnes keho alistuu taas tosiasiaan, että olen jälleen pakottanut sen ylämäkipuristukseen tuntikausiksi. Nyt oppaan nopea tahti ja liian paksu vaatetus tekivät ensimmäisestä tunnista tukalan ja hiukan Kosovo Campin jälkeen pysähdyin ärtyneenä. Aavistuksen liian kirein ottein revin Leonardin ohjeistuksesta lisäämäni ylimääräisen vaatekerroksen pois ja survoin sen reppuuni. Olimme tuskin lähteneet ja olin jo hiestä märkä!

Leonardin vauhti vain kiihtyi siirtyessämme polulta kivikkoon, ja huomatessaan, että pysyin perässä, hän alkoi selvästi jahdata edellä kulkevia ryhmiä. Monista kiipeiljöistä näkyi korkeuden ja nousun ponnistelu, ja aina silloin tällöin ohitimme polun varteen lyyhistyneen matkalaisen, jota opas koetti maanitella jaloilleen. Jokaisen ohitetun ryhmän kohdalla huikkasin jotain kannustavaa väsyneille ja sain takaisin lämpimiä hymyjä – välillä lopen uupuneita katseita.

Ohitimme nopeasti useita ryhmiä ja pian meitä edellä oli enää muutama nopeasti etenevä tiimi. Olen kilpailuhenkinen ja ajokoiramaisesti antaudun jahtiin kaikkialla – paitsi vuorilla. Jalat ja keho tuntuivat voimakkailta, mutta akklimatisaatio ei ollut selvästi ehtinyt tehdä tehtäväänsä. Tiesin, että juoksu tulisi kostautumaan ja juoksukilpailu alkoi tuntua epämiellyttävältä. Niinpä pysähdyin ja odotin, kunnes opas kääntyi katsomaan minua:

– Leonard, we are well ahead of most climbers. I understand you want to avoid the traffic, but this is not a competition. Pole pole!

Oppaan kasvot kääntyivät mutrulle, mutta juuri kun hän oli vastaamassa, alkoi rinteellä tapahtua. Polku takanamme piirtyi esiin kuin välkehtivä helminauha lukemattomien otsalamppujen aloittaessa yhtäaikaisen välkyttelyn ja rinteellä alkoi kaikua “Kilimanjaro, Hakuna Matata” kiipeilijöiden spontaanina yhteislauluna.

Kesti hetken ymmärtää, mitä tapahtui, mutta sitten vilkaisin rannekelloa ja oivalsin, että kello oli tasan keskiyö ja vuosi oli juuri vaihtunut! Nauroin ääneen iloista näkyä: ryhmät olivat liian etäällä toisistaan halauksiin tai ylävitosiin, mutta vilkkuva valojen helminauha puki vuoren rinteen juhla-asuun ja laulu ja iloiset huudot yhdistivät hetkeksi kiipeilijät koko rinteen pituudelta. Mikä ikimuistoinen hetki samettisen mustan taivaankannen alla Moshin kylän valojen loistaessa kaukana alapuolellamme!

Tyyni yö oli kuuma, ja vaatteiden vähentämisestä huolimatta olin hikoillut ihoa vasten olevat vaatteet märiksi noustessamme vauhdikkaasti kivikkoista rinnettä. Korkeus painoi toki lihaksissa, mutta oloni oli vahva. Jalat puskivat minua päättäväisesti ylös rinnettä välittämättä lihaksissa poreilevasta hapenpuutteesta.

Jossain 5300 metrin tietämillä korkeuden vaikutukset alkoivat olla ilmeiset ja tiesin, että tästä alkaisivat matkan haastavimmat metrit. Aamuyön pimeydessä aamuun oli vielä tunteja ja olimme kaukana yläpuolellamme häämöttävästä kraaterin reunasta. Runsaan hikoilun seurauksena saapui nestehukka: huimaus sai pääni pyörimään ja tasapainon heikkenemään niin, että kompuroin jatkuvasti askelissani. Vatsan tuttu pesukoneen linkousta muistuttava jylläys liittyi seuraan hetken kuluttua, ja vauhtini alkoi hidastua. Oppaani ei tuntunut huomaavan asiakkaassaan tapahtunutta muutosta, vaan paineli entisellä vauhdilla rinnettä ylös vetäen köydestä vaativasti. Päätin ottaa opikseni menneestä ja tulla paremmaksi kommunikoimaan:

– Leonard, I’m feeling the altitude quite heavily now and have several symptoms. I need to slow down.

Opas tuskin vilkaisi olkansa yli ja ässähti hiukan ärtyneesti:
– Don’t think about it.

– Good talk.

Seuraavat tunnit nousimme yksitoikkoista hiekan ja kivikon sekaista rinnettä, ja tiesin, että tämä nyt oli päästä kiinni. En ollut yhtään väsynyt, mutta pää tuntui sekavalta ja hoipertelevat aivoni viskoivat toinen toistaan kummallisempia ajatuksia polulleni. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka mielen temppuilun tunnistaminen sai sen vaikutusvallan vähenemään. Samalla tavalla kuin akklimatisoitumisen oireita sietää paremmin, kunhan oppii tunnistamaan, milloin kyse on sopeutumisesta ja milloin jostain vakavammasta. Ravistin päätä ärtyneenä ja jatkoin matkaa. Tavallaan oppaani oli siis ollut ihan oikeassa.

Yhtäkkiä oli todella kylmä, ja kaduin syvästi, että olin jättänyt paksuimman Haglöfs-takkini telttaan turhaa painoa vältellessäni. Olin ollut liian syventynyt ajatuksiini, enkä ollut huomannut lämpötilan nopeaa pudotusta ajoissa. Olin lisännyt vaatteita liian hitaasti ja juonut runsaasti huomaamatta, että vesi oli hyytynyt hileiseksi. Tunsin ruokatorveni ja vatsani kipristyvän kylmästä, kun sohjo valui alas kurkustani ja pian vatsaan alkoi koskea. Olin umpijäässä, sisältä ja ulkoa.

Pelastukseksi koitui reppuun kätketty termos täynnä kuumaa inkiväärivettä, ja tein henkisen muistiinpanon, että termos olisi aina viimeisten pois jätettävien varusteiden joukossa. Se oli nimittäin maannut teltan pohjalla vihreän paksun takin seurana, sillä alempana lämpimässä sen 750 gramman paino (plus sisältö tietenkin) oli tuntunut turhalta kuormalta. Onneksi Leonard oli naputtanut kiipeilysauvallaan metallista kylkeä ja todennut:

– This we take.

Kun kaino valojuova taivaanrannassa alkoi vihjata vuoden ensimmäisen aamunkoin olevan lähellä, ensimmäisten kiipeilijöiden joukossa nousimme Kilimanjaron kraaterin reunalle. Viimeinen nousu oli ottanut kunnolla mittaa naisesta, ja nyt nähdessäni Stella Pointin (5756 m) kyltin, purskahdin ilon kyyneliin. Olin odottanut tätä niin pitkään – ja nyt tiesin, että tänään – kuuden vuoden odotuksen jälkeen – minä saavuttaisin Uhuru Peakin, jonne oli vielä reilun tunnin matka kraaterin reunaa myötäillen.

Leonard suorastaan riehaantui tunteikkaasta reaktiostani ja hyytävän kylmässä pakkasaamussa me halasimme ja nauroimme juhlimme:

– My sister from another mother, today you are going to make your dream come true!

Opas olisi jäänyt Stella Pointille pidemmäksikin aikaa tunnelmoimaan, mutta halusin käyttää kaiken nyt suoniin syöksyneen addrenaliinin jäljellä olevaan nousuun. Se veikin minut lähes puoliväliin jäljellä olevaa matkaa mutta sitten lähes 6000 metrin korkeus alkoi tuntua voimallisesti – kuin jokin olisi painanut minua kallion sisään. Suurin osa muista kiipeilijöistä näytti ottaneen kantajan mukaan myös huiputusyöksi, jotta he saattoivat edetä ilman päivärepun painoa. Mutta hetkellisen kateuden aallon alla muistutin itseäni, että minä olin tullut kiipeämään vuoren itse ja varusteet kuuluvat suoritukseen.

Olimme nyt jäätikön päällä ja vailla tuulen suojaa. Jäinen viima puhalsi lävitseni ja oli niin kylmä, että nostin puhvihuivin suuni eteen, sillä ilma vihloi henkitorvea ja repi sierainten sisäpintoja. Polku polveili kraaterin reunaa, katosi sitten kivikkoon ja palasi taas laveammalle jäätikölle armottoman tuulen kynsiin. Stella Pointilta oli näyttänyt, että huippu oli parin mutkan takana mutta jälleen kerran vuori oli onnistunut huijaamaan minua. Matka oli loputon.

Kunnes näin kauempana edessä kulkeneen ensimmäisen seurueen valojen pysähtyneen ja kerääntyneen kasaksi. Se saattoi merkitä vain sitä, että Uhuru Peak oli lähellä!

Lähes juoksin viimeiset kymmenet metrit.

Lukuunottamatta ohutta valokaistaletta taivaanrannassa oli vielä pimeää. Kello oli 5.10 – olimme kiivenneet huipulle vain kuudessa tunnissa!

Ojensin käteni ja kosketin Uhuru Peak -huipun kuuluisan kyltin huurteista pintaa. Kuusi tuntia sitten olin nostanut repun selkääni, mutta todellisuudessa tämä matka alkoi kuusi vuotta sitten.

Hymyilin kameran suuntaan silmät sokeina tuulessa jäätyneistä kyynelistä ja yritin pitää kylmästä tempoilevat suupieleni vakaassa hymyssä. Kosketin huippukylttiä vielä uudelleen ja katsoin sen ohi taivaanrantaan.

Kilimanjaron huiputus 1.1.2024 klo 5.10

Vuoden 2024 ensimmäinen auringonnousu maalasi taivaan juhlasävyihin, kun minä seisoin Afrikan katolla. Viimeinkin.

p.s. Tiesitkö muuten, että Uhuru tarkoittaa swahiliksi “VAPAUS” ja huippu sai nykyisen nimensä vuonna 1961 Tansanian itsenäistyessä?

Kraaterin reuna antaa käsitystä vuoren mittasuhteista

Jännitysnäytelmä Barranco Wallilla – Barafu Camp

PÄIVÄ 7: BARRANCO WALL – VIIMEINKIN!

Aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta, kun kömmin ulos kosteasta teltastani valmiina hyökkäämään kapean solan toisessa reunassa nousevan Barranco Wallin kimppuun. Kiviseinä on vaikuttava näky, sillä se on 257 metriä korkea ja sen verran jyrkkä, että edellyttää neliraajatyöskentelyä. Matkan alkaessa aurinko oli juuri ennättänyt näkyviin ja sen lämpö sai koko koko kostean laakson höyryämään. Runsas vehreys ja omituiset palmut kietoutuivat sumuiseen samettiin, jonka pisarat kimmelsivät kohdatessaan aamun ensimmäiset valonsäteet – näkymä oli kuin satujen keijulaakso.

Aivan ensimmäisiä emme Leonardin kanssa seinällä olleet ja noin puolivälin saavuttaessamme juutuimme liikenneruuhkaan. Reitillä, noin sadan vertikaalimetrin korkeudessa laaksosta oli ilmava kohta, jossa kiipeilijän on siirryttävä sivusuunnassa kapealta kivihyllyltä toiselle ja sen jälkeen ponnistettava yläpuolella olevan reunaman yli. Keskellä sivuttaista siirtymää jalat ja kädet ovat leveässä haara-asennossa, ja kiipeilijän siirrettävä painonsa vasemmalta oikealla, jotta pääsee yli kivien välisestä kuilusta. Nyt keskelle siirtymää oli jähmettynyt mies, joka huohotti kauhusta kykenemättä irrottamaan otettaan lähtöpisteestä. Edellä ja takana olevat oppaat koettivat neuvoa, mutta mies oli paniikin syövereissä ja ohjeiden ulottumattomissa. Oppaat yrittivät ojentaa käsiään auttaakseen, mutta se sai miehen uikuttamaan ja takertumaan kallioon entistä tiukemmin.

Tunnelma alkoi kiristyä, sillä ruuhkautuva kohta ei ollut helppo paikka vuoroaan odottaville. Ihmiset alkoivat huudella, jotkut ohjeita, toiset rohkaisua ja kolmannet vihaisia kehoituksia edetä. Yleisön painostus taas oli omiaan kasvattamaan miehen hätää entisestään.

Lopulta mies saatiin puolivälisin nostamalla yli ilmavasta paikasta, mutta edessä oleva punnerrus kielekkeen reunan yli oli miehelle liikaa ja hän jäi roikkumaan kivilipan reunalle jalat vimmatusti ilmassa sätkien. Jälleen oppaat syöksyivät apuun ja mies saatiin kuin saatiinkin ohi tiukasta paikasta. Mutta edelleenkään tilanne ei helpottanut, sillä kauhunhetkien vietyä voimat, mies vain makasi maassa ja huohotti, tukkien reitin taaksensa pakkautuvalta, tuskastuneelta ihmismassalta.

Yritin odottaa vuoroani kärsivällisesti, mutta olin itsekin ilmavassa kohdassa ja tovin kuluttua tunsin vapinaa pohkeissa ja seinässä kiinni pitävissä käsivarsissani. Hetken kuluttua Leonardin muuttui kärsimättömäksi ja kääntyi katsomaan minua:

– You are a good climber. We go here.

Sitten mies siirtyi seinäkielekkeeltä sivummalle, jyrkempään kohtaan reitin vieressä ja aloimme nousta sileämpää kiveä jumittuneen ihmismassan ohi. Köyden kaipuu kävi mieleni vieressä ja vilpoisasta aamusta ja kylmästä kivestä huolimatta laitoin hansikkaat taskuun. Tarvitsin kunnon pidon sormiin jyrkällä seinällä. Sitten sukelsin suoritukseen ja kaikki muu unohtui.

Ilo tuli odottamattomana purskahduksena: en ollut odottanut pääseväni näin vaativaan paikkaan vaelluskohteena tunnetulla Kilimanjarolla ja haasteen kohtaamisen riemu sai vereni suhisemaan korvissa.

Jyrkkä kohta loppui liian nopeasti ja olimme Barranco Wallin reunalla. Vielä edessä oli joidenkin kymmenten metrien nousu mutta suurin työ oli nyt tehty. Reunalta aukeni uskomaton maisema yli Barranco Valleyn aina kaukaisuudessa pilvien lomassa seisovalle Mount Merulle asti. Seisoin maiseman edessä sydän jyskyttäen neljäntonnin korkeudessa tehdyn ponnistuksen jäljiltä ja olin niin onnellinen, että arvelin pian halkeavani.

– I saw you climb like a lioness! huikkasi ohi kiipeävä kantaja, ja lähetin riemuni tyrskyissä lähetin hänelle kiitokseksi kasvot halkaisevan hymyn. Tosin ylpeyttäni hiukan hillitsi se, että kantaja oli tehnyt nousun samasta kohdasta kuin minäkin, mutta selässään rinkka, jonka päälle oli lastattu vielä teltta keppeineen kaikkineen.

– You want a break? Leonard kääntyi katsomaan minua kysyvästi.

– Yes, at the summit, virnistin ja Leonard vastasi nauraen:

– I love Finland!

Päivän nousu oli odottamattoman nopeasti tehty, ja saavuimme Karanga Campiin (3939 m) varhain päivällä. Makoisten päiväunien – joita korkeus ei tuntunut haittaavan ollenkaan – jälkeen kävimme vielä Leonardin kanssa tunnin akklimatisoitumisnousulla ylärinteeseen.

Iltapäivä meni tutusti teltassa sadetta piilotellen. Teetä telttaan tuova Sadik pelästyi pahanpäiväisesti löytäessään minut kyyneleet poskilla ja nenä punaisena. Vaikka koetin kuinka vastata kantajan hätäisiin kysymyksiin, että lukemassani kirjassa oli parhaillaan menossa surullinen kohtaus, puristettuaan lempeästi kättäni Sadik pakeni teltasta – ja hetken kuluttua apuihin hälytetty Leonard saapui kuulustelemaan minua voinnistani. Oli siinä selittämistä, sillä vanhan afrikkalaismiehen mielenmaisemaan ei kertakaikkiaan mahtunut ajatus, että kirja saisi minut itkemään:

– My sister from another mother, you have to tell me if you are not well!

Lopulta opas poistui vastaukseeni tyytymättömänä, ja kun yksin jäätyäni tutkiskelin sydäntäni, huomasin, etteivät Leonard ja Sadik olleet täysin harhapoluilla: minulla oli hiukan yksinäinen ja surullinen olo, jota säesti vaimea päänsäryn jyskytys takaraivossa. Ilta sujuikin hiukan apeissa merkeissä. Ehkä se oli jännitystä lähestyvästä huiputuksesta, – eivätkä koko yön jatkuneet, huipulta kaikuneet kivivyöryjen äänet sitä helpottaneet.

PÄIVÄ 8: BARAFU – VIIMEINEN LEIRI ENNEN HUIPUTUSTA

– Good morning, are you ready for the gym day? huikkasi aamuteetä tuova Sadik.

Karanga Campin aamu

Tänään olin saanut nukkua hiukan pidempään (6.30 asti), sillä ensi yönä nukuttaisi. Tänään nousisimme Barafu Camp -leiriin (4673 m), mistä myöhään illalla alkaisi huiputus!

Olin valmis huiputtamaan – suorastaan malttamaton. Olo oli hyvä ja vahva. Olin nukkunut, syönyt ja juonut. Vatsani oli näille korkeuksille tuttuun tapaan hiukan sekaisin, mutta ei mitään, minkä kanssa en pärjäisi.

Naapuriteltassa majaileva yksityisreissulla olevan parin nainen saapui odottamatta teltalleni. Tähän asti he olivat pitäneet tiukasti etäisyyttä ja suoneet minulle vain kohteliaan mutta lyhyen tervehdyksen tavatessamme. Nainen oli huonovointinen ja kuultuaan oppailta, että olin kiivennyt ennenkin, hän tuli kysymään neuvoa. Oireista juteltuamme annoin naiselle muutaman (kantapään kautta itse oppimani) vinkin sekä suolatabletteja nestetasapainon palauttamista auttamaan.

Olimme selvästi korkealla: eilisen Barranco Wallin jälkeen evakuointihelikoptereita tuntui tulevan ja menevän tasaiseen tahtiin ja varsin tiuhaan vuorelta talutettiin tai kannettiin alas loukkaantuneita, sairastuneita ja uupuneita nousijoita. Tällaista trafiikkia en ollut ennen nähnyt ja se sai pohtimaan, kuinka vähäisin tiedoin, huonolla valmistautumisella ja kelvottomilla varusteilla ihmiset lähtivät lähes 6000 metrin korkeuteen. Täällä huono valmistautuminen vuorelle konkretisoitui – välillä varsin vaarallisella tavalla.

Evakuointikopteri pörräsi ylitsemme tasaiseen tahtiin 4000 metrin jälkeen.

Lähdimme vauhdilla matkaan jonot välttääksemme ja saavutimmekin Barafu Campin reilussa kahdessa tunnissa ennakoidun 3–4 tunnin sijaan. Tosin sain toistuvasti Leonardilta palautetta liian innokkaasta etenemisestä sekä haluttomuudestani pysähtyä. Siinä missä opas olisi halunnut nousta rauhallisemmin, minä arvelin mahdollisimman pitkän levon perillä yläleirissä olevan hyväksi huiputukselle.

Barafu Campin alarinne teltan suuaukolta kuvattuna

Barafu Campissä vietin iltapäivän ja illan nukkuen ja tankaten. Muutimme vielä lennosta kiipeilystrategiaa: lähtö olisikin jo kello 23, jotta ehtisimme ensimmäisten joukossa rinteeseen. Tulisimme saapumaan huipulle pimeässä, mutta näkisimme auringonnousun sitten paluumatkalla. Huipulla oli todella kylmä, ja siellä viiltävässä viimassa odottaminen olisi todella ikävää.

Iltaseitsemän ja päivällisen jälkeen pakkasin varusteet, vaihdoin huiputuksen kunniaksi säästetyt puhtaat sukat ja kömmin makuupussiin. Uni ei tullut, lähtö oli liian lähellä. Niin makasin pimenevässä teltassa ja kuuntelin sen kankaan lomassa ulvovaa tuulta, kunnes herätyskello pirahti. Tunti aikaa lähtöön.

Barafu Camp ja reitti kohti huippua

Kilimanjaron vaellus alkaa epävarmasti

PÄIVÄ 4: NOUSU MACHAME HUT CAMPIIN (3000 M)

Vuorelle lähtöä edeltävänä iltana Moshissa järjestettiin valtava festivaali, joka täytti kylän kadut ihmisillä – ja korvia huumaava meteli jatkui aamuun asti. Nukkuminen oli lähes mahdotonta edes korvatulppien avulla, ja aamun koittaessa olin huojentunut, että olimme lähdössä kiipeämään. Festarit olivat ottaneet veronsa myös palveluntarjoajan tiimiltä: minua noutamaan saapunut auto oli tunnin myöhässä, ja yhdeksästä autoon ahtautuneesta kantajasta, kokista ja oppaasta löyhähtävä vanha banaaniviinan löyhkä oli kauhistuttava.

Hotellin aamiaisella viereisessä pöydässä istunut pariskunta oli kysyessäni kertonut olevansa saman palveluntarjoajan matkalla. Olin jo ilahtunut tavatessani viimein kiipeilyryhmän muut jäsenet – mutta auton saapuessa pariskunta ei tehnyt elettäkään noustakseen autoon. Jokin ei ollut kohdillaan. Myöhemmin minulle selvisi, ettei mitään ryhmää ollut olemassakaan. Pariskunta oli varannut yksityiskiipeilyn. Käyttäisimme samaa leiri-infraa, mutta vaeltaisin yksin oppaan kanssa.

Olin vihainen. Minusta on hienoa tutustua muihin kiipeilijöihin, ja tärkeä kriteeri palveluntarjoajan valinnassa oli ollut, että liittyisin ryhmään. Itse kiipeämisen teen mieluusti omaa tahtia, mutta yhteiset kokoontumiset messitelttaan kokemuksia vertaamaan luovat mahtavia muistoja vuorilta. Lisäksi voimakas vanhan banaaniviinan ja krapulahien tuoksu autossa olivat omiaan kasvattamaan huoltani. Tämä ei tuntunut sakilta, jonka kanssa halusin päätyä yksin erämaahan.

Machame-reitin lähtöpisteseen (1800 m) saapuminen irrotti ajatukseni huolestuksesta – olipa ihanaa nähdä tuttu portti, jonka takana vihreän tuhansissa sävyissä kimaltava sademetsä odotti seikkailijaa! Portin ympäristössä vallitsi hurja kuhina, kun vaeltajat ympäri maailman purkautuivat autoista, ja ryhmien johtajat paimensivat johdatettaviaan samalla, kun oppaat setvivät kiipeilylupia ja kantajat valmistautuivat nostamaan 20–30 kilon painoiset lastit selkään, niskaan ja päälaelle.

Istuuduin oppaan osoittamalle penkille odottamaan ja tunnustelin tuntojani. Leonard vaikutti mukavalta. Olen tottunut asioimaan erilaisten ihmisten kanssa eri puolilta maailmaa, mutta iäkkään oppaan rajallinen englanninkielentaito yhdistettynä voimakkaaseen aksenttiin, aiheutti aikamoisen kielimuurin.

Lohduttauduin muistolla Elbrusin pohjoisreitillä (tarina alkaa täältä), missä Eddien paksu skottipuhe oli reissun alussa mahdotonta ymmärtää – edes ryhmämme natiivi-englanninkielisille jäsenille. Tosin riehakkaan hilpeää Eddietä itseään ei oikeastaan tuntunut kiinnostavan kovinkaan paljoa, ymmärsimmekö häntä vai emme. Hän pulisi iloisena tarinoitaan ja ainoastaan nauroi syvää vatsanaurua, kun pyysimme häntä hidastamaan puhettaan:

– Eddie, we don’t understand a word you’re saying!

Parin päivän kuluttua aloin ymmärtää sanoja sieltä täältä miehen vuolaasta tarinoinnista. Yllättävän nopeasti päästiin tilanteeseen, jossa pystyin jo käymään hänen kanssaan keskustelua, jonka aiheesta uskoin itsekin olevani suhteellisen selvillä.

Varmasti tilanne helpottaisi Leonardinkin osalta! Muiden vaeltajien läsnäolo auttoi myös autossa syntyneeseen huoleen ryhmän sisäisestä toiminnasta. Olin tullut huijatuksi ryhmä-asian tiimoilta, ja aamu ei ollut mennyt ihan sovitulla tavalla. Mutta olimme kuitenkin täällä ja selvästi lähdössä!

Saavutettuani jonkinlaisen mielenrauhan käännyin uteliaana tutkimaan ympärillä olevia ryhmiä. Siihen mennessä kun Leonard saapui komentamaan minut matkaan, olin ehtinyt jutustella äänekkään jenkki-perheen, kiiltäviin varusteisiin pukeutuneen saksalaisen miesporukan, soolona kiipeävän 75-vuotiaan brittimiehen sekä brasilialaisen seikkailijan kanssa. Viereeni oli istahtanut myös itävaltalainen nainen, joka oli lähtenyt ex tempore -seikkailuun, kun matkan itselleen varannut ystävä sairastui pari päivää ennen lähtöä.

– En oikein itsekään ymmärrä, että olen täällä, nainen nauroi häkeltyneenä.

Matka alkoi. Liikutuksen kyyneleet kihelmöivät silmäluomien alla, kun alitin Machame-portin, mutta pyyhin ne päättäväisesti pois. Vaikka lähtöalue näytti etäisen tutulta, edellisen reissun muistot olivat kuumeilun sameuttamat. Nyt en menettäisi silmäystäkään!

Ensimmäisen vaellustunnit kuljin hiljaisena jyrkkenevää mudan ja kivien täyttämää polkua Leonardin kannoilla tuoksuvassa ja ääniä tulvivassa sademetsässä. Metsä oli kaunis ja täynnä elämää, vaikka taivas oli harmaa ja pilvet riippuivat matalalla.

Leonard piti minulle polveilevaa esitelmää alueen kasvillisuudesta ja eri kasvien merkityksestä heimoille. Aihe oli todella kiinnostava, mutta vaikka kuinka olisin halunnut ymmärtää, valitettavan suuri osa oppaan puheesta katosi sademetsän latvustoihin. Alkuun pyysin miestä toistamaan sanansa mutta hetken kuluttua huomasin tämän turhautuvan, joten annoin asian olla. Muutoin olisin saattanut kokonaan kadota ajatuksiini, mutta Leonard piti huolen varuillaan pysymisestäni vaatien aina tasaisin väliajoin, että toistaisin, mitä hän oli juuri opettanut. Parhaani mukaan sitten arvailin oikeita vastauksia, mikä sai oppaan vilkuilemaan minua ärtyneesti.

Puolessa välissä kuuden tunnin vaellusta taivas aukesi ja saimme niskaamme valtavan vesiryöpyn. Sade tuli niin voimalla, että siihen mennessä, kun kuorivaatteet oli kaivettu repusta ja puettu päälle, olin jo likomärkä. Onneksi näissä korkeuksissa ilma ei ollut vielä ehtinyt kylmetä, joten pysyin lämpimänä pysymällä liikkeessä.

Pidimme yllä hyvää tahtia ja ohitimme muita ryhmiä tasaiseen tahtiin. Matkan puolivälin jälkeen huomasin kuitenkin Leonardin hidastaneen tahtia ja suorastaan raahaavan jalkojaan. Itse olisin halunnut päästä Machame Hut Camp -leiriin ja telttaan kuivattelemaan mahdollisimman nopeasti. Nälkäkin alkoi jo kurnia suolissa.
Oppaan hidastelun syy selkisi vasta leiriin saavuttaessa. Johtuiko krapulasta tai matkan varrella useaan otteeseen polun varressa seisoskelleiden kantajarykelmien ympärillä leijuneesta kannabis-pilvestä, kantajamme eivät olleet ehtineet ohittaa meitä matkalla. Niinpä vietimme hyvän tovin vesisateessa pimenevässä illassa odottamassa varusteita saapuvaksi.

Viimeinen niitti ryhmän puuttumiseen tuli, kun leiri saatiin pystyyn: meillä ei ollut yhteistä messitelttaa eikä ennakkovarauksesta huolimatta saisi käyttää mukana olevaa yksityistä teltta-wc:tä (se oli yksityisreissulla oleva nuoren parin käytössä). Yleensä en yksityisvessaa kaipaa, mutta Kilimanjaron leirit ovat pahamaineisia valtavan huonosta hygieniasta ja leirien vessat ovat kammottavassa kunnossa. Aiemman vatsatautikokemuksen vuoksi olin halunnut varmistaa mahdollisimman korkean hygieniatason – mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Nyt istuin vilusta väristen yksin pimeässä teltassani ilman ruokaa ja mieli täynnä huolta. Mahtavista maisemista ja rivakan nautinnollisesta noususta huolimatta tilanne tuntui todella epävakaalta. Mitä kauemmas erämaahan vaeltaisimme, sen enemmän olisin palveluntarjoajan armoilla, ja nyt luottamus oli ajettu karille.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen kuulin hiljaisen tervehdyksen teltan ulkopuolelta ja vetoketjun suhahduksen jälkeen sisään kurkisti hymyilevä nuori mies. Sadikiksi esittäytynyt laiha ja pitkä nuorukainen ojensi minulle kupin höyryävää teetä ja….mitä ihanaa: kulhon lämpöisiä popcorneja! Pahoitellen hän kertoi päivällisen kestävän vielä tovin, mutta taikoipa vielä telttavalaisimen mieltäni virkistämään. Olin ollut huolissani, riittäisivätkö otsalampun patterivarantoni, jos messiteltan puuttuessa istuisin koko matkan ajan illat otsalampun valossa.

Miten paljon valonlähde, kuppi teetä sormissa ja suolaisen suloinen popcorn tekeekään! Ahmittuani koko kulhon yhdeltä istumalta ja lämmiteltyäni käsiä kuuman kupin kyljissä, mieliala alkoi nousta.
Mitäpä siitä, jos asiat eivät menneet toiveiden mukaan! Nurisemisesta ei olisi hyötyä – pahimmillaan se johtaisi vain huonoihin väleihin ryhmän jäsenten kanssa. Päihteiden osalta tein päätöksen, että puuttuisin asiaan välittömästi, jos kohtaisin tämän päivän jälkeen mitään asiatonta. Mutta muuten ottaisin asiat ja tilanteet vastaan afrikkalaiseen tapaan: Hakuna matata! Mikäli tilanne eskaloituisi, voisin aina marssia jonkun kansainvälisen palveluntarjoajan luo pyytämään apua. Mutta se olisi viimeinen oljenkorsi. Ottaisin odottamattomat käänteet seikkailuna ja sopeutuisin!

Tuntia myöhemmin runsas ja herkullinen päivällinen viimeisteli päätöksen. Humoristisen käänteen asiat saivat, kun selvästi pilvessä oleva Leonard tuli antamaan minulle ilta-briefin.

– I show you Internet Cafe when we come to camp. Remember, we in jungle and big animals near in dark. Night, if you need send short message, you just go outside tent. And come fast in! If you need send long message, you put head light on and move head like this when walking to Internet Cafe, mies selitti heilutellen päätään sivulta toiselle kuin kärpäsiä hätistelevä muuli.

Uskomattoman voimakas kuu Machame Hut -leirissä

Tuijotin opasta äimistyneenä. En ollut nähnyt mitään kahvilaa, enkä voinut käsittää, miten sellainen täällä voisi olla. Vielä vähemmän ymmärsin, miksi viestien pituus vaikuttaisi nettiin? Eihän täällä mitään hemmetin nettiä ollut (toivottavasti ainakaan)!

Varmuuden vuoksi käänsin puhelimen pois lentotilasta. Minkään laista signaalia ei ollut saatavilla. Suljin puhelimen, kohautin olkiani pössypään jutuille ja keskityin saamaan teltassani nuokkuvan oppaan poistumaan.

Lopulta sain oppaan uskomaan, etten kaivannut juttuseuraa ja toivotimme toisillemme hyvää yötä swahiliksi:

– Lala Salama.

Huomenna olisi uusi päivä ja varmasti asiat olisivat paremmin.

p.s. Lala Salama tarkoittaa “Kauniita unia” mutta myös “Rest in Peace” – tämä lienee hyvä tietää, sillä monimerkityksen tuntematon saattaa muuten helposti joutua kiusallisiin tilanteisiin. 😀

p.p.s. Osaatko arvata, mistä Internet Cafe -selityksessä oli kyse? Malta hetki ja kerron…

Tuskien taival Peak Leninin harjanteella

PÄIVÄ 12: ROTAATIONOUSU CAMP 2:STA (5700 M)

Aamumaisema Camp 2

Olimme yksimielisen eri mieltä oppaiden “kevyt akklimatisoitumispäivä” -kuvauksesta jo ennen kuin aamulla kello seitsemän nostimme rinkat selkään ja aloitimme murhaavan jyrkän nousun Camp 2:sta kohti Peak Lenin harjannetta. Koko tiimi oli edellisen päivän raskaasta noususta edelleen uupunut. Yöllä oli satanut lunta, ja olimme aloittaneet aamun kaivamalla teltat esiin. Leiri sijaitsi harjanteelle johtavalla seinämällä, joten nousu alkoi välittömästi, kun köysistö keinahti liikkeelle.

Ensimmäinen nousutunti kului hitaasti, kun tamppasimme syvässä sohjoksi muuttuneessa hangessa lihakset poltellen kohti noin 250 vertikaalimetriä yläpuolellamme sijaitsevaa harjannetta. Olin väsynyt, siitä ei ollut epäilystäkään, ja huohotin raskaasti hapenpuutteesta ja ponnistuksesta – mutta mahdottomalta tehtävä ei tuntunut. Minussa oli voimia jäljellä, ja se tuntui uskomattoman hienolta!

Kylmä tuuli kertoi seinämän suojan päättyneen ja meidän saapuneen harjanteen huipulle. Miinuksen lähettyville pudonnut viima nosti laaksosta pilviä, ja näkyvyys alkoi huonontua. Olin innolla odottanut näkymää harjanteelta, mutta pian pilvet käärivät meidät sisäänsä. Vuorilla sää muuttuu niin nopeasti, ja Peak Lenin tuntui olevan varsin oikukas tässä suhteessa.

Puolisen tuntia myöhemmin aloin pohtia, johtuiko näkemäni meitä ympäröivästä white-outista vai mitä oli tapahtumassa: näkökenttäni vilisi kirkkaanvärisiä kuvioita, jotka pyörivät valkoista sumua vasten. Ennen kuin ehdin asiasta kenellekään mainita, vastaus tuli nopeasti yhtenä kalloni lävistävänä pitkänä vihlaisuna, joka asettui sitten tasaiseksi salamoinniksi korvieni väliin. Päänsäryn myötä myös vatsaoireet palasivat entistä voimakkaampina – olin selvästi ylittänyt taas rajani.

Ensimmäisellä taukopaikalla vaivuin hitaasti polvilleni hankeen. Olin niin turhautunut samoihin oireisiin, jotka aina palasivat minua kiusaamaan. Lohduttauduin tiedolla, että kääntöpaikalle oli enää noin tunnin matka ja tein päätöksen, että sen tekisin vaikka ryömien. Tankkasin väkipakolla sokeria ja teetä, nousin ja jatkoin matkaa vaivalloisessa etukumarassa. Kiinnitin ajatukseni kääntöpisteeseen, tuijotin edessäni hangessa luikertelevaa köyttä kuin transsissa ja raahustin askel askeleelta eteenpäin. Koko ryhmän vauhti oli hidastunut, joten pysyin kohtuullisesti vauhdissa, eivätkä lihakset tuntuneet väsyneiltä, vaikka ne vastasivatkin komentoihin vastentahtoisesti.

Mittakaavaa maiseman kokoluokasta antaa harjanteella näkyvä kiipeilijäryhmä

– Hey!!!

Valkoisesta sumusta eteeni materialisoitui karhumainen hahmo, joka tervehti meitä väsyneesti mutta iloisesti. Piristyin Advanced Base Campista pari päivää meitä ennen lähteneen Pavelin näkemisestä ja halasin häntä. Miehen kumara olemus ja pakkasen haavaumat kasvoissa kertoivat edellisten päivien haasteista.

– Lunta oli liikaa ja reitti täysin ummessa. Sellaista kylmyyttä en ole ennen kokenut. Jouduimme kääntymään takaisin 6200 metristä, Pavel kuvasi huiputusyritystään.

– Olen pahoillani, taputin karpaasin käsivartta, ja hän kääntyi katsomaan minua tuikkien:

– Älä suotta. Annoin kaikkeni ja olen siihen tyytyväinen.

Miten hienosti mies osasikaan suhtautua pettymykseen – siinä minulla oli vielä paljon opittavaa!

Vielä hetken haastattelimme Pavelia ja hänen opastaan edessä olevista olosuhteista. Sitten miehet aloittivat uudelleen laskeutumisen, ja me käännyimme jatkamaan ylös.

Sumun hetkeksi hellittäessä hiukan Pablo näytti meille lipun, joka seisoi noin 200 horisontaalimetrin päässä harjanteella. Siinä oli kääntöpiste. Vakuuttelin itselleni, että lipulle jaksaisin kyllä nyt, kun se oli näkyvissä ja takaisin leiriin laskeuduttaessa oireet ehkä helpottaisivat.

Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi metri kerrallaan raahauduin eteenpäin niin hitaasti, ettei tuo naurettavan lyhyeltä näyttänyt matka tuntunut loppuvan koskaan. Vatsa reuhtoi kouristusten vallassa ja silmien takana vihloi niin, että yritin pitää silmiä vuorotellen kiinni helpottaakseni kipua.

Vähemmän iloinen taukokuva 5700 metrissä

– You said that we’d stop once we’d reach the flag! I am here now, kapinoin ääneen, kun viimein saavutin lipun ja opas jatkoi matkaansa.

Olin sitoutunut saavuttamaan lipun, mutta muutaman metrin matka sen ohitse taukopaikaksi sopivaan notkelmaan tuntui mahdottomalta tehtävältä. Saavuttaessani pienen matkan päähän pysähtyneen oppaan tuuli oli yltynyt liian kovaksi, että olisin voinut istua lepäämään. Enkä sitä paitsi ollut varma, pääsisinkö enää takaisin jaloilleni, jos nyt lyyhistyisin. Niinpä tyydyin seisomaan selkä tuulta vasten ja pää riippuen kuin lopen uupuneella kuormamuulilla ja yritin tukahduttaa surkeat ajatukset. Voimani eivät olleet lopussa, mutten vain kyennyt mihinkään. Samaan aikaan yltyvä päänsärky ja vatsakivut tekivät tuhojaan motivaatiolleni.

Paluumatka oli vaivalloinen. Pystyin toimimaan, mutta kaikki tapahtui hyvin hitaasti ja jokainen liike tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Välillä jouduin pysäyttämään köysistömme, sillä vatsakivut purkautuivat nyt raivokkaana ripulina. Aiemman oksentelun olin onnistunut pitämään aisoissa kylmästi nielemällä ylös vatsasta nousevan hapokkaan nesteen, mutta nyt ei ollut keinoa estää nesteiden menettämistä. Kiipeilyparini Heikkikään ei voinut hyvin, sillä hän käytti jokaisen mahdollisuuden lyyhistyä hankeen lepäämään.

Paluumatkalla valmiina laskeutumaan harjanteelta takaisin Camp 2:een

Viimein sukelsimme harjanteelta tuulen alapuolelle. Päästyämme viiman ulottumattomiin, aurinko syöksyi kimppuumme armottomasti ja sai reuhtomaan äsken niin tarpeelliset toppa- ja kuorivaatteet pois.

Vastaan kiipesi virolainen tuttavuutemme Camp 2:sta ryhmänsä kanssa ja jälleennäkeminen oli jälleen piristävän riemukas. Kohtasimme myös naisen, jota olin kannustanut matkalla Camp 2:een ja lämpimästi hymyillen vaihdoimme kuulumisia ja kannustavia lauseita.

Lopulta kaaduin telttaan, ja Heikki rysähti viereeni. Olin niin väsynyt, että halusin vain itkeä, mutta siihen ei ollut aikaa. Veden keittäminen oli aloitettava heti, jotta saisimme energiaa ja nestettä menetettyjen tilalle ja tankkaus huomista varten voisi alkaa.

Aurinko oli kadonnut takaisin pilvien taakse. Niinpä tietenkin, heti kun emme enää olleet rinteessä hankiheijasteen grillattavana, se saattoi mennä takaisin piiloonsa! Alkoi sataa lunta ja ajatus jälleen lisää tukkeutuvasta reitistä laski mielialaa entisestään. Molemmat olimme selvästi voimiemme rajoilla ja hetken tiuskittuamme toisillemme päädyimme kokkaamaan hiljaisuuden vallitessa.

Ruoka auttoi hiukan ja kunnon unet sen päälle vielä enemmän. Heräsin Pablon tuloon. Oppaamme saapui briefaamaan meitä huomisesta noususta Camp 3:een, vielä yli 450 vertikaalimetriä tätä päivää korkeammalle. Mieli tyhjänä kuuntelin hänen kannustavia sanojaan ja katselin epäuskoisena käteeni asetettua ruokapussia, joka meidän pitäisi ottaa mukaan. Lisää kannettavaa.

– I wish I could do more for you, Pablo sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti. Taisin näyttää todella surkealta.

Iltapäivän kuluessa oloni helpottui hiljalleen. Leiriin palatessamme todella huonosti voinut Heikkikin virkistyi silminnähden parin tunnin unien jälkeen. Ravinto, neste ja lepo tasapainottivat oloa, ja päänsärkylääke taittoi vihlonnalta pahimman terän. Teltan tunnelma normalisoitui, ja osasimme jo nauraa toistemme ja omalle turvonneen surkealle ulkomuodolle.

Sää aaltoilu hämmentävästi kuin vuori ei olisi osannut päättää, millä tuulella se oli. Vielä myöhäisen iltapäivän tunteina lumisade katosi, ja kuumuus nousi jälleen lähes sietämättömälle tasolle. Kuulin useammankin eri ryhmän oppaan keskustelevan huolestuneena runsaan lumimäärän ja poikkeuksellisen kuumuuden kasvattamasta lumivyöryriskistä. Eikä kyseessä ollut enää pelkkä pohdittu riski vaan se realisoitui jatkuvasti silmien edessä: loikoillessani teltassa ja katsellessani majoitteemme avoimesta ovesta ulos, pelkästään parin tunnin aikana laskin yksitoista lumivyöryä vastapäisellä seinämällä, jota pitkin reitti Advanced Bace Campiin kulkee.

Mutta nyt oli luovuttava synkistä ajatuksista. Kuten olin aiemmin päivällä hymyä tavoitellen Pablolle huikannut, se ei ollut tämän päivän murhe:

– Tomorrow we climb, but today we rest.

Pelko saapuu Peak Leninin Advanced Base Campiin

PÄIVÄ 6: NELJÄN TONNIN RAJAN YLITYS – BASE CAMP

Kuudennen päivän vaelluksella läheiselle harjanteelle ylitimme 4000 metrin rajan ensimmäistä kertaa. Pamir-vuoret tarjosivat meille parastaan: vuoret hehkuivat punaisen, vihreän, valkoisen, harmaan ja ruskean sävykarttoina, ja aurinko helotti kuumana pallona typerryttävän sinisellä taivaalla.

Vaelluksella harjanteen huipulle

Lämpötila ylitti kahdenkymmenen asteen rajan jopa neljän tuhannen metrin korkeudessa, mutta harjanteen reunalle noustessamme sen takaa viheltävä tuuli sai minut reuhtomaan kuoritakin suojakseni. Runsasta puuskutusta ja lieviä vatsaoireita lukuunottamatta päivän vaellus meni erinomaisen hyvin ja aloin innolla odottaa pääsyä ylempiin leireihin.

Maisema akklimatisaatiovaellukselta laaksoon, jossa Base Camp sijaitsee

Olin ehtinyt päästä hyviin väleihin messiteltan henkilökunnan kanssa varsin erikoisella tavalla: Yhteistä kieltä ei muutamaa sanaa lukuunottamatta ollut, mutta kun kärähdin varastokontista porkkanavarkaista ja minut narauttanut kokki ymmärsi porkkanoiden olevan tarkoitettu leiriin saapuneille kuormahevosille, ilmeisesti voitin koko henkilökunnan sympatiat puolelleni. Kun nolona pyytelin spontaania näpistystäni anteeksi, moitteiden sijaan minut palkittiinkin pienellä kattilallisella kiehuvaa vettä. En olisi keksinyt mitään parempaa hikisen vaelluksen jälkeen!
Tehokkaasti käytettynä sain tuolla parilla litralla lämmintä vettä pestyä hiukset, vartalon päästä varpaisiin sekä vieläpä läjän pyykkiä (en paljasta, missä järjestyksessä, sillä mikä tapahtuu vuorilla, jääköön sinne…) Yleensä rikos ei kannata, mutta tässä tapauksessa rakkaus eläimiin yhdisti yli kielirajojen!

Pakkaamassa ABC:lle siirtymistä varten

Lämmin pesuvesi, messiteltan runsas tee- ja karkkivalikoima sekä kaunis ja aurinkoinen kukkaniitty olivat pian taakse jäävää ylellisyyttä, sillä huomenna nousisimme Advanced Base Campiin. Lämpötiloissa olisi odotettavissa noin kymmenen asteen lasku ja olosuhteissa merkittävä muutos karummiksi. Ylös vietäisiin vain ehdoton minimimäärä varusteita ja jännittyneenä pakkasin base campin varaston nurkkaan aarrepussukan paluuta odottamaan: ylimääräinen alusvaatekerta, vaihtosukat, sandaalit, shortsit ja t-paita, ylimääräisiä eväitä ja muutamia muita arkisia asioita – millaista luksusta ne olisivatkaan, kun seuraavan kerran pussiin kurkistaisin.

Kuorman painoraja saavutettu, Kevin toimii punnitsemisen valvojana

PÄIVÄ 7: NOUSU ADVANCED BASE CAMPIIN

Aamiaisen jälkeen edellisenä iltana huolella punnitut varustesäkkimme lastattiin porkkanoilla lahjomieni kuormahevosten selkään, ja matka kohti Peak Lenin Advanced Base Campiä (4200 metriä) saattoi alkaa.

Vaelsin hiljaisena ja aamuauringosta nauttien ulos leiristä, ohi nepalilaisten oppaiden mukanaan tuomien rukouslippujen (– Tiesitkö, että Nepalin kiipeilykauden ulkopuolella monet oppaat saapuvat työskentelemään Pamir-vuorille? – ) halki pitkän kukkean laakson ja annoin silmieni hyväillä ympäröiviä kivisiä kukkuloita – edelleen oli vaikea uskoa, että ne olivat itse asiassa yli 4000-metrisiä vuoria. Polku kulki suoraan kohti massiivista Peak Leniniä, joka nousi laakson päässä valtavana valkoisena seinämänä. Vuoren taianomaisen läsnäolon saattoi aistia vahvasti jokaisena hetkenä, aivan kuin sen rinteillä tanssivat lumipeikot olisivat laulaneet tuuleen loitsuja, jotka huumasivat kulkijan.

Kohti Peak Leninin jäätikköä

Laakson päädyssä pysähdyimme vuorella menehtyneiden muistopaikalle. Nuo paikat ovat minulle aina pysäyttäviä, sillä vaikka vuorilla menehtyneistä puhutaan paljon, näissä paikoissa heidän ja heidän perheidensä tarinat ovat vahvasti läsnä. Nyt polku kääntyi nousuun vuorten välissä kuohuvan joen vartta kohti harjannetta. Kukat ja runsas heinikko muuttuivat ensin tasaisesta matosta tilkkutäkiksi, sitten satunnaisiksi väriläiskiksi hiekkarinteessä, ja lopulta ne katosivat kokonaan.

Nousimme hikisen jyrkän rinteen upottavassa hiekassa 4300 metrin korkeuteen harjanteelle. Saavuin harjanteen huipulle Pablon kannoilla raskaasti huohottaen – ja pysähdyin kuin salamaniskusta. Yhtäkkiä eteeni avautui koko Peak Leninin massiivi: sen leveitä helmoja peittävä, railoja irvistelevä jäätikkö, kiviset harjanteet ja lopulta kaunis, pilvetöntä taivasta vasten niin suurelle vuorelle suorastaan vaatimattomalta kruunulta näyttävä huippu.

Kyyneleet nousivat silmiini. Olin odottanut tänne pääsyä niin kauan ja samaan aikaan tuntui kuin olisin ollut täällä ennenkin. Jokaisella vuorella tulee hetki, jolloin olen yhtä sen kanssa; sulaudun kivisiin kupeisiin, ajatukseni katoavat vuorituuleen ja hengitän yhdessä äiti maan kanssa. Uskon, että kiipeilijä Anatoly Boukreev kuvasi samankaltaista tunnetta sanoessaan: “Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.”

“Mountains are not stadiums where I satisfy my need to succeed. They are cathedrals where I practice my religion.” -hetkeni (lainaus Anatoly Boukreev)

En ollut ainoa, jota maisema kosketti syvästi ja koko tiimi pysähtyi syvän arvostuksen vallassa. Päädyimme pitämään pitkän tauon harjanteen reunalla ennen kuin aloitimme vaelluksen harjanteen polveilevalla seinämällä. Nyt koko reitti huipulle oli näkyvissä: se kulkisi halki repeilevän railomeren ja wok-pannun muotoisen tulikuuman jäätikkötasangon (jota ei turhaan kutsuta nimellä Frying Pan) kakkosleiriin. Se jatkuisi kauhistuttavan suoraa polkua jyrkästi ylös kiinanmuurin mittaiselle ja täysin raivokkaiden tuulien armoilla olevalle harjanteelle kolmosleiriin ja sieltä koko pitkän matkan huipulle. Kuinka inspiroivaa olikaan nähdä koko edessä oleva vaellus – se antoi uskoa ja toivoa, että edessä oleva tehtävä olisi menestyksekäs!

Kiviseinämällä vuoroin ylös ja alas koukerteleva kapea polku oli kokemus itsessään. Välillä se laskeutui leppoisasti lähes solaan vuorelta valuneen jäätikön reunaan, vain noustakseen hetken kuluttua uudelleen ylös. Välillä askelsimme tasaista kivettyä polkua, pian olimmekin jyrkässä kulmassa viettävällä seinämällä puoleen sääreen ylettävässä, valuttavassa hiekassa. Tuntui aivan uskomattomalta, että hevonen pystyisi näitä polkuja kulkemaan, – mutta aina välillä jouduimme kiipeämään polulta ylemmäs seinämällä, jotta nuo käsittämättömän varmajalkaiset vuorilla kasvaneet eläimet pääsivät suurien lastiensa kanssa ohitsemme.

Viimeinen vaellustunti oli todella raskas. Korkeuteen tottumattomat lihakseni rukoilivat happea ja keuhkoni vastasivat niiden pyyntöihin epätoivoisilla yrityksillä imeä sisuksiinsa enemmän ohutta ilmaa. Kaikkein vaikeinta oli päivää muita myöhemmin saapuneella Kevinillä, joka tuskaisesti raahusti jonon viimeisenä kompuroiden jalkoihinsa. Olin uupunut, mutta hyvillä mielin panin merkille, että korkeuden vaikutuksien ulkopuolella jaksoin hyvin: lihakset eivät hapottaneet ja saadessaan hetken levon, ne palautuivat nopeasti. Pitkä ja intensiivinen treenikausi tuntui tuottaneen tulosta!

Iltapäivällä kellon hipoessa kahta näimme ABC:n keltaiset teltat hiekkaharjanteella aivan jäätikön laidassa. Saavutimme Advanced Base Campin nopeasti, vain kuuden tunnin vaelluksen jälkeen. Se oli merkittävän nopea nousu, vaikka oppaamme olivat suhtautuneet taukojen pituuksiin rennolla otteella. Vauhti kuitenkin otti veronsa ja kevyen lounaan jälkeen kaaduin lopen uupuneena telttaan ja nukuin yli puolitoista tuntia.

Kun seuraavan kerran avasin silmäni, keho tuntui kohmeloiselta ja lihakset jäykiltä. Vatsassa pyöri hiukan ja ohimoita kolotti. Ryömin ulos teltasta ja törmäsin samantien mieheen, joka leirin viileästä ilmasta huolimatta seisoi leirin keskellä sijaitsevalla, jonkinlaisen terassin virkaa toimittavan lankkusäleikön päällä paljain varpain, pienissä shortseissa ja hihattomassa t-paidassa. Ensin katseeni kiinnittyi miehen verisiin kasvoihin: huulet olivat repeilleet ja nenän varressa valtava yhä verinen rupi. Toinen vatsaa vääntävä näky olivat miehen paljaat jalkaterät; sinertävät varpaat sekä kantapäitä ja nilkan takaosia peittävät tuskaisen näköiset, massiiviset haavaumat.

Peak Lenin ABC (4200 metriä) auringonlaskun aikaan

Mies seisoi sään pieksemillä lankuilla ja tuijotti tyhjin silmin leirin takana nousevaa jäätikköä. Kysymättä tiesin, kuka hän oli. Viimeisen parin viikon aikana vain hän ja hänen oppaansa olivat päässeet huipulle asti – odotettuaan ensin kolmosleirin paljaalla ja tuulelle alttiilla harjanteella huiputusikkunaa hyytävässä lumimyrskyssä teltassa useita päiviä.

– Se oli helvettiä. Haluan vain kotiin, mies vastasi otettuaan värittömästi vastaan varovaiset mutta sydämelliset onnitteluni.

Ainoa “luksusesine”, jonka kannoin ABC:lle ,oli Kindle

Miehen sanat takertuivat iholleni, kuollut katse tallentui mieleeni. Kun auringon laskiessa leiriin hiipivä kylmyys tavoitti minut, viileä ilma ei ollut ainoa, joka sai ihoni kananlihalle. Tämän tästä katseeni palasi edelleen ulkona kylmässä istuvaan mieheen, joka yhä tuijotti värittömästi eteensä. Ja kun seurasin hänen katsettaan, jäätikkö ei enää näyttänytkään houkuttelevalta. Ensimmäistä kertaa tunsin pelkoa. Illan pimetessä pelko vapautti mieleni perukoille vangitut huolet, jotka löysivät minut piilostani makuupussin uumenista ja tanssivat alati kiihtyvää tanssiaan ympärilläni pitkälle yöhön. Mihin oikein olin ryhtynyt?

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén