PÄIVÄ 12: ROTAATIONOUSU CAMP 2:STA (5700 M)
Olimme yksimielisen eri mieltä oppaiden “kevyt akklimatisoitumispäivä” -kuvauksesta jo ennen kuin aamulla kello seitsemän nostimme rinkat selkään ja aloitimme murhaavan jyrkän nousun Camp 2:sta kohti Peak Lenin harjannetta. Koko tiimi oli edellisen päivän raskaasta noususta edelleen uupunut. Yöllä oli satanut lunta, ja olimme aloittaneet aamun kaivamalla teltat esiin. Leiri sijaitsi harjanteelle johtavalla seinämällä, joten nousu alkoi välittömästi, kun köysistö keinahti liikkeelle.
Ensimmäinen nousutunti kului hitaasti, kun tamppasimme syvässä sohjoksi muuttuneessa hangessa lihakset poltellen kohti noin 250 vertikaalimetriä yläpuolellamme sijaitsevaa harjannetta. Olin väsynyt, siitä ei ollut epäilystäkään, ja huohotin raskaasti hapenpuutteesta ja ponnistuksesta – mutta mahdottomalta tehtävä ei tuntunut. Minussa oli voimia jäljellä, ja se tuntui uskomattoman hienolta!
Kylmä tuuli kertoi seinämän suojan päättyneen ja meidän saapuneen harjanteen huipulle. Miinuksen lähettyville pudonnut viima nosti laaksosta pilviä, ja näkyvyys alkoi huonontua. Olin innolla odottanut näkymää harjanteelta, mutta pian pilvet käärivät meidät sisäänsä. Vuorilla sää muuttuu niin nopeasti, ja Peak Lenin tuntui olevan varsin oikukas tässä suhteessa.
Puolisen tuntia myöhemmin aloin pohtia, johtuiko näkemäni meitä ympäröivästä white-outista vai mitä oli tapahtumassa: näkökenttäni vilisi kirkkaanvärisiä kuvioita, jotka pyörivät valkoista sumua vasten. Ennen kuin ehdin asiasta kenellekään mainita, vastaus tuli nopeasti yhtenä kalloni lävistävänä pitkänä vihlaisuna, joka asettui sitten tasaiseksi salamoinniksi korvieni väliin. Päänsäryn myötä myös vatsaoireet palasivat entistä voimakkaampina – olin selvästi ylittänyt taas rajani.
Ensimmäisellä taukopaikalla vaivuin hitaasti polvilleni hankeen. Olin niin turhautunut samoihin oireisiin, jotka aina palasivat minua kiusaamaan. Lohduttauduin tiedolla, että kääntöpaikalle oli enää noin tunnin matka ja tein päätöksen, että sen tekisin vaikka ryömien. Tankkasin väkipakolla sokeria ja teetä, nousin ja jatkoin matkaa vaivalloisessa etukumarassa. Kiinnitin ajatukseni kääntöpisteeseen, tuijotin edessäni hangessa luikertelevaa köyttä kuin transsissa ja raahustin askel askeleelta eteenpäin. Koko ryhmän vauhti oli hidastunut, joten pysyin kohtuullisesti vauhdissa, eivätkä lihakset tuntuneet väsyneiltä, vaikka ne vastasivatkin komentoihin vastentahtoisesti.
– Hey!!!
Valkoisesta sumusta eteeni materialisoitui karhumainen hahmo, joka tervehti meitä väsyneesti mutta iloisesti. Piristyin Advanced Base Campista pari päivää meitä ennen lähteneen Pavelin näkemisestä ja halasin häntä. Miehen kumara olemus ja pakkasen haavaumat kasvoissa kertoivat edellisten päivien haasteista.
– Lunta oli liikaa ja reitti täysin ummessa. Sellaista kylmyyttä en ole ennen kokenut. Jouduimme kääntymään takaisin 6200 metristä, Pavel kuvasi huiputusyritystään.
– Olen pahoillani, taputin karpaasin käsivartta, ja hän kääntyi katsomaan minua tuikkien:
– Älä suotta. Annoin kaikkeni ja olen siihen tyytyväinen.
Miten hienosti mies osasikaan suhtautua pettymykseen – siinä minulla oli vielä paljon opittavaa!
Vielä hetken haastattelimme Pavelia ja hänen opastaan edessä olevista olosuhteista. Sitten miehet aloittivat uudelleen laskeutumisen, ja me käännyimme jatkamaan ylös.
Sumun hetkeksi hellittäessä hiukan Pablo näytti meille lipun, joka seisoi noin 200 horisontaalimetrin päässä harjanteella. Siinä oli kääntöpiste. Vakuuttelin itselleni, että lipulle jaksaisin kyllä nyt, kun se oli näkyvissä ja takaisin leiriin laskeuduttaessa oireet ehkä helpottaisivat.
Helpommin sanottu kuin tehty. Yksi metri kerrallaan raahauduin eteenpäin niin hitaasti, ettei tuo naurettavan lyhyeltä näyttänyt matka tuntunut loppuvan koskaan. Vatsa reuhtoi kouristusten vallassa ja silmien takana vihloi niin, että yritin pitää silmiä vuorotellen kiinni helpottaakseni kipua.
– You said that we’d stop once we’d reach the flag! I am here now, kapinoin ääneen, kun viimein saavutin lipun ja opas jatkoi matkaansa.
Olin sitoutunut saavuttamaan lipun, mutta muutaman metrin matka sen ohitse taukopaikaksi sopivaan notkelmaan tuntui mahdottomalta tehtävältä. Saavuttaessani pienen matkan päähän pysähtyneen oppaan tuuli oli yltynyt liian kovaksi, että olisin voinut istua lepäämään. Enkä sitä paitsi ollut varma, pääsisinkö enää takaisin jaloilleni, jos nyt lyyhistyisin. Niinpä tyydyin seisomaan selkä tuulta vasten ja pää riippuen kuin lopen uupuneella kuormamuulilla ja yritin tukahduttaa surkeat ajatukset. Voimani eivät olleet lopussa, mutten vain kyennyt mihinkään. Samaan aikaan yltyvä päänsärky ja vatsakivut tekivät tuhojaan motivaatiolleni.
Paluumatka oli vaivalloinen. Pystyin toimimaan, mutta kaikki tapahtui hyvin hitaasti ja jokainen liike tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. Välillä jouduin pysäyttämään köysistömme, sillä vatsakivut purkautuivat nyt raivokkaana ripulina. Aiemman oksentelun olin onnistunut pitämään aisoissa kylmästi nielemällä ylös vatsasta nousevan hapokkaan nesteen, mutta nyt ei ollut keinoa estää nesteiden menettämistä. Kiipeilyparini Heikkikään ei voinut hyvin, sillä hän käytti jokaisen mahdollisuuden lyyhistyä hankeen lepäämään.
Viimein sukelsimme harjanteelta tuulen alapuolelle. Päästyämme viiman ulottumattomiin, aurinko syöksyi kimppuumme armottomasti ja sai reuhtomaan äsken niin tarpeelliset toppa- ja kuorivaatteet pois.
Vastaan kiipesi virolainen tuttavuutemme Camp 2:sta ryhmänsä kanssa ja jälleennäkeminen oli jälleen piristävän riemukas. Kohtasimme myös naisen, jota olin kannustanut matkalla Camp 2:een ja lämpimästi hymyillen vaihdoimme kuulumisia ja kannustavia lauseita.
Lopulta kaaduin telttaan, ja Heikki rysähti viereeni. Olin niin väsynyt, että halusin vain itkeä, mutta siihen ei ollut aikaa. Veden keittäminen oli aloitettava heti, jotta saisimme energiaa ja nestettä menetettyjen tilalle ja tankkaus huomista varten voisi alkaa.
Aurinko oli kadonnut takaisin pilvien taakse. Niinpä tietenkin, heti kun emme enää olleet rinteessä hankiheijasteen grillattavana, se saattoi mennä takaisin piiloonsa! Alkoi sataa lunta ja ajatus jälleen lisää tukkeutuvasta reitistä laski mielialaa entisestään. Molemmat olimme selvästi voimiemme rajoilla ja hetken tiuskittuamme toisillemme päädyimme kokkaamaan hiljaisuuden vallitessa.
Ruoka auttoi hiukan ja kunnon unet sen päälle vielä enemmän. Heräsin Pablon tuloon. Oppaamme saapui briefaamaan meitä huomisesta noususta Camp 3:een, vielä yli 450 vertikaalimetriä tätä päivää korkeammalle. Mieli tyhjänä kuuntelin hänen kannustavia sanojaan ja katselin epäuskoisena käteeni asetettua ruokapussia, joka meidän pitäisi ottaa mukaan. Lisää kannettavaa.
– I wish I could do more for you, Pablo sanoi ja hymyili minulle rohkaisevasti. Taisin näyttää todella surkealta.
Iltapäivän kuluessa oloni helpottui hiljalleen. Leiriin palatessamme todella huonosti voinut Heikkikin virkistyi silminnähden parin tunnin unien jälkeen. Ravinto, neste ja lepo tasapainottivat oloa, ja päänsärkylääke taittoi vihlonnalta pahimman terän. Teltan tunnelma normalisoitui, ja osasimme jo nauraa toistemme ja omalle turvonneen surkealle ulkomuodolle.
Sää aaltoilu hämmentävästi kuin vuori ei olisi osannut päättää, millä tuulella se oli. Vielä myöhäisen iltapäivän tunteina lumisade katosi, ja kuumuus nousi jälleen lähes sietämättömälle tasolle. Kuulin useammankin eri ryhmän oppaan keskustelevan huolestuneena runsaan lumimäärän ja poikkeuksellisen kuumuuden kasvattamasta lumivyöryriskistä. Eikä kyseessä ollut enää pelkkä pohdittu riski vaan se realisoitui jatkuvasti silmien edessä: loikoillessani teltassa ja katsellessani majoitteemme avoimesta ovesta ulos, pelkästään parin tunnin aikana laskin yksitoista lumivyöryä vastapäisellä seinämällä, jota pitkin reitti Advanced Bace Campiin kulkee.
Mutta nyt oli luovuttava synkistä ajatuksista. Kuten olin aiemmin päivällä hymyä tavoitellen Pablolle huikannut, se ei ollut tämän päivän murhe:
– Tomorrow we climb, but today we rest.
