“Sä olet menossa hakemaan sun Mojon takaisin”, kaveri totesi, kun vaihdoimme ajatuksia kohta edessä olevasta kiipeilyreissusta Pohjois-Afrikan Atlasvuorille. Asiaa tovin pähkäiltyäni totesin, että hän ei voisi olla enempää oikeassa.
Viimeinkin – yli vuoden odotuksen jälkeen – olen lähdössä ensimmäiselle kiipeilyreissulle ylikuntodiagnoosin jälkeen! Vasta varsin myöhään keväällä sain luvan alkaa taas treenata täysipainoisemmin, ja ehkä osin siitä johtuen blogin kirjoitushalukin on ollut vaisumpaa. Toisaalta toisen kirjani (tyttärestäni kertova ‘TIIKERI – Erityisen tytön tarina’, Gummerus, julkaisu 1.10.2025 – ensimmäiset kuukaudet yksinoikeudella Storytelissa) kirjoittaminen on vienyt suurimman osan kirjoituskaistasta. Kerron kirjasta myöhemmin lisää, mutta nyt takaisin asiaan:
Alkutahmeuden jälkeen treeni lähti kulkemaan hyvin – kylläpä on tuntunut ihanalta! Tehdessään diagnoosin viime loppukesästä lääkärini Esa totesi: “Kiipeily ja treeni on varmaan tuntunut aika kauhealta jo aika pitkään.”
Taas hän oli oikeassa, mutta en ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Kyllä, treenitulokset olivat sakanneet jo kauan. Kyllä, jostain syystä Kilimanjaron huiputuskin tuntui paljon raskaammalta kuin hetki sitten Peak Leninillä kiivenneelle olisi pitänyt. Mutta kestävyyslajien ytimessä on mentaalipuoli ja kyky sietää äärimmäistä epämukavuutta pitkiä aikoja. Joskus voi olla vaikeaa erottaa, milloin homma on mennyt överiksi. Varsinkin, kun asiat tapahtuvat vähitellen pitkän ajan kuluessa – eivätkä ne koskaan tyhjiössä, vaan oman ulottuvuutensa tuovat kaikki muut elämässä käynnissä olevat tilanteet.
Nyt kuitenkin tuntuu taas hyvältä, ja se on ollut minulle valtava ilon lähde. Huomaan, että ensi kaudella tarvitsen systemaattisempaa ja tavoiteorientunutta otetta, kun suuntaan katseen takaisin kohti kuusitonnisia. Nyt alkuun halusin vain saada kestävyyden edes lähelle aiempaa tasoa. Olen ollut aiempaa huomattavasti tarkempi palautumisen ja eri treenikuormitusten vaikutuksista kehoon. Viime kesän tilanteen kaltaista kokemusta en halua toista kertaa eli lienee parasta oppia kerrasta paremmaksi!
Sitten on yksi juttu: Minua jännittää enemmän kuin olettaisi nelitonnisen, ei-teknisen Toubkalin jännittävän. Olen muutamassa viime kesän jälkeen kirjoittamassani tekstissä maininnutkin, että fyysisen palautumisen lisäksi työtä on ollut tehtävänä oman mielen kanssa. Vuosien varrella vuorilla on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. En ole aiemmin kokenut “pään pettämistä” ja jos tarkkoja ollaan, olen ollut sitkeydestäni (tai itsepäisyydestä, kummin sen nyt haluaakaan lukea) varsin ylpeä.
Nyt supervoimani petti minut. Ymmärrän, että kyse oli siitä, että mieleni suojasi minua siltä, mitä en suostunut uskomaan: kehoni oli saavuttanut – ja ylittänyt – turvallisuuden rajat. Samalla tulin tuskaisen tietoiseksi, että se voi tapahtua uudelleen. Nyt minun on päästävä takaisin ohueen ilmaan ja löydettävä jonnekin huippuharjanteelle tai railojen louhikkoon pudonnut itseluottamus, että pää edelleen kestää. Se olkoon Toubkalin tärkein tehtävä.
Laitan taas kuulumisia yhteyksien salliessa Instagramiin ja Facebookiin – täällä blogin puolella tarina alkaa, kunhan pääsen reissusta takaisin.
Taas mennään – tule mukaan!
