Katsoimme kiipeilyparini Heikin kanssa loistavan dokumentin nimeltä The Dawn Wall (se löytyy Apple Tv:n leffapalvelusta), joka kertoo legendaarisen kiipeilijä, Tommy Caldwellin elämästä. Dokumentti on hienosti tehty ja jännittävää katsottavaa, vaikka kiipeily ei olisikaan oman intohimon kohde: Tarina polveilee kiipeilyn ihmelapsen uran alkuvaiheista teini-iän traagiseen kokemukseen kirgiisikapinallisten panttivankina (josta Caldwell pakeni työnnettyään vankeja vartioineen kapinallisen kalliolta alas).
Rakennusonnettomuudessa etusormensa menettävä Caldwell kieltäytyy alistumasta kiipeilyuran päättymiseen, vaan luo kokonaan uuden tekniikan pystyäkseen kiipeämään ilman etusormea. Jo alle 30-vuotiaana mies on jo yksi urheiluhistorian eläviä legendoja, joka avioerosta toipuakseen heittäytyy kuudeksi vuodeksi valmistelemaan mahdotonta yritystä:
Dokumentin kehystarina on Caldwellin ja hänen kiipeilyparinsa Kevin Jorgensonin uskomaton, 19 päivää kestänyt suoritus, kun he vuonna 2015 kiipesivät Kalifornian Yosemite National Parkissa sijaitsevan kuuluisan, mahdottomana pidetyn graniittiseinän nimeltä Dawn Wall.
Miehet kiipesivät 900 metriä korkean seinän yli 30 osassa. Osareittien vaikeustaso vaihteli erittäin vaikeasta lähes mahdottomana pidettyyn, ja jokaisen yksittäisen osareitin selvittäminen oli mestarillinen suoritus. Vaikeimpien osioiden suorittamiseen meni Caldwellilta ja Jorgensonilta päiväkausia.
Koko kolme viikkoa kestäneen suorituksen ajan miehet asuivat kallioseinällä laskeutumatta kertaakaan alas. Ja maailma seurasi henkeään pidätellen, kun yhdessä parinsa kanssa Caldwell kiipesi seinistä mahdottomimman, ilman kiipeilykäden tärkeintä sormea.
Uskomattoman inspiroiva tarina!
…sen sijaan omien sormieni kanssa (vaikka niitä on täydet kymmenen), eivät suoritukset mene ihan yhtä nappiin:
Taisin vähän jännittää kiipeilyvalmentajamme tapaamista, ja olin merkinnyt ensimmäisen valmennuksen tuntia liian aikaiseen ajankohtaan kalenterissa. Siellä me sitten malttamattomana miltei nojasimme ovikellon nappulaan, kun ensimmäinen työntekijä saapui aamulla avaamaan Salmisaaren Kiipeilykeskusta asiakkaille.
Vaikka titteleitä ei tarvita taitavan kiipeilijän tuntomerkeiksi, kyllä lisäkunnioitusta jo ennakkoon herätti se, että valmentajamme Axel Lindfors on hallitseva SM-mestari sekä boulderoinnissa että köysikiipeilyssä. Näin jo mielessäni miehen järkyttyneen ilmeen, kun hän epäuskoisena tuijottaisi seinällä rimpuilemistani. Todennäköisesti unohtaisin, miten tuplakasisolmu tehdään, sotkeutuisin köysiin, enkä pääsisi edes helpointa reittiä ylös, vaikka joku pyllystä punnaisi.
Aikaisesta saapumisesta johtuen ehdimme lämmitellä tovin ennen kuin luoksemme käveli suunnilleen minun mittaiseni, hoikka nuori mies, joka melkein ujosti hymyillen esittäytyi Axeliksi. Hiljaisella äänellä puhuva, olemukseltaan rauhallinen Axel ei turhia jahkaillut, vaan jo pari minuuttia tapaamisen jälkeen kiipeilyparini Heikki oli seinällä uuden valmentajamme arvioivan katseen seuratessa hänen jokaista liikettään.
Heti ensimmäiselle seinälle saimme tehtävän: kolmella sormella kiipeäminen. Axel selitti peukun ja pikkurillin poisjättämisen muuttavan käden otetta ja pakottavan kiipeilijän käyttämään jalkojaan.
– Kolmella sormella kiipeäminen muuttaa automaattisesti sormien otetta ja asentoa. Pyri myös siihen, että kehosi on aina suoraan ylimmän käden alapuolella. Ja lepää aina suorilla käsillä. Parhaat kiipeilijät pystyvät palautumaan ja lepäämään melkein missä vain! Kun ote on oikea ja keho oikeassa kohdassa käsien alla, seinällä on helpompi levätä – voit vain “roikkua nahkojen varassa”, kuluttamatta käsivarsilihasten voimavaroja, Axel opasti.
“Kädet pitävät seinällä, jalat vievät ylöspäin,” toistelin mielessäni minua aiemmin kiipeilyssä opastaneen kaverini Sakun (siitä lisää esimerkiksi täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar) oppeja.
Helpommin sanottu kuin tehty. Ensimmäinen seinä meni vielä kohtuullisesti kolmen sormen otteellakin, mutta jo toisella, astetta vaikeammalla seinällä peukkuni karkasi ja nappasi pinkin palikan reunasta kiinni heti, kun aloin tuntea epävarmuutta otteeni pitävyyden suhteen.
– Huomasin, ja se on ihan ok. Tavoitteeni on nyt löytää teidän “limitti” (eli maksimisuoritus). Kun mennään lähemmäs suorituskyvyn rajaa, on ihan luonnollista, että automaattisesti pyrkii käyttämään kaikki resurssinsa, Axel hymyili, kun nöyrästi tunnustin lintsauksen laskeuduttuani seinältä hikisenä, sormenpäät tulessa ja endorfiiniryöpyn aiheuttamaa virnistystä pidätellen.
Käsien käyttötavan muutoksen lisäksi Axel puhui jalkatyöskentelyn merkityksestä:
– Älä yritä vetää itseäsi seinää ylös – tai vain väsyt nopeasti. Luota jalkoihisi, ne ovat aina käsiä vahvemmat. Monessa kohtaa seinällä sinusta näki, että sen sijaan, että ponnistaisit kunnolla jaloilla, et ihan uskalla, vaan yrität kurottaa ja takertua sormenpäillä seuraavaan otteeseen. Kolmisormiharjoitus auttaa myös tässä, ja luultavasti ensi kerralla menemme boulderoimaan ja treenaamaan jalkatyöskentelyä.
Ensimmäinen oppitunti meni kuin siivillä. Axel painotti toistuvasti, että jokaisella kiipeilijällä on oma tyylinsä. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole. Axel sanoi, ettei hän halua “pakottaa” meitä tiettyyn tyyliin, vaan kokee tehtävänsä olevan antaa meille neuvoja tekniikan suhteen sekä auttaa oppimaan mahdollisimman taloudellisesti voimavarojamme käyttäviksi kiipeilijöiksi.
Ja muuten…ei sen limitinkään löytyminenkään kauaa ottanut. Kun siirryimme hiukan negatiiviselle (eli ulospäin kallistuvalle) seinälle, varsin nopeasti maan vetovoima voitti ja löysimme itsemme killumasta köyden varassa.
Axelin lähtiessä jäimme vielä hetkeksi. Aika oli lentänyt ja uudet oivallukset sytyttäneet valtaisan palon harjoitella. Kun valmentajamme aina silloin tällöin hypähti juoksutennareissaan ja löysissä verkkareissaan seinän alaosan otteille näyttääkseen jotain, henkeni melkein salpautui tavasta, jolla hänen kehonsa mukautui seinään ja jokainen liike näytti tanssilta. Sellainen syntyy vain tuhansien harjoitustuntien tuloksena.
Olisi niin kovasti tehnyt mieli kokeilla vielä vähän. Olisin niin kovin halunnut tulla heti edes ihan pikkuisen paremmaksi.
Mutta valitettavasti seinätanssin yrittäminenkin jäi unelmaksi, sillä sormenpääni olivat niin tulessa, ettei niillä tarttuminen otteisiin enää kertakaikkiaan onnistunut. Tyylini oli näissä treeneissä todellakin vapaa, ja nyt vaan ei enää tainnut olla jäljellä yhtään nahkoja, joiden varassa roikkua. Mitä luulet, monetko sormenpäänahat tarvitaan ennenkuin olemme valmiita Matterhornille?
Muuten…
Tiesitkö, että kiipeilykeskuksien jokaisella seinällä on monta reittiä, jotka ovat vaikeustasoltaan eriasteisia. Eri reitteihin kuuluvat otteet (eli värikkäät käden- ja jalansijat) tunnistaa väreistä. Eli kiivetessäsi jotain tiettyä reittiä, käytät vain sen värisiä otteita. Suomessa sisäseinäkiipeilyn tasot alkavat yleensä 4:sta. Kunkin reitin tasoa ilmaisevan numeron rinnalla käytetään kirjainparia, joka voi olla a, b tai c, eli 4a on helpoin 4-tason reitti. 4c:n jälkeen siirrytään 5-tasolle. Kirjainten lisäksi käytetään toisinaan vielä +-merkkiä osoittamaan, että reitti on tasonsa “yläpäässä”.
Reitit on suunniteltu edistyneiden kiipeilijöiden toimesta. Kun ihmettelimme, miksi osa samantasoisista reiteistä tuntuu merkittävästi vaikeammalta kuin toiset, Axel muistutti, että täysin objektiivista tai mitattavaa systeemiä määrittää reittien vaikeutta suhteessa toisiinsa ei ole.
Kunkin reitin vaikeusaste on siis sen suunnitelleen kiipeilijän näkemys asiasta. Muut kiipeilijät voivat olla eri mieltä määrityksestä, mutta yleensä (ainakin Suomessa) reitin suunnittelijan näkemystä pidetään lähtökohtaisesti “oikeana”.
Perus kiipeilykeskusten seinillä vaikeimmat näkemäni reitit ovat 8-tasoisia. Joskus olen ujosti kasialkuista reittiä kokeillut – ja tuskin paria metriä päässyt. Eli taitavat nahat vielä muutamaan kertaan kuoriutua sormenpäistä ennenkuin päästään seinätanssin pariin. Mutta jostain on aloitettava!
Mont Blancin huipulla kesällä 2018 |
p.s. Taas muistutan, että tässä tekstissä olevat suorat lainaukset on kirjoitettu muistini pohjalta, ja esittämäni tiedot perustuvat omien tutkimusteni pohjalta luomaani ymmärrykseen. Eli tekstin kaikki mahdolliset asiavirheet ovat minun. Korjaukset virheisiin ovat toivottavia ja opastusta arvostan kovin!
TapaniK
Huh. Mulla jo ihan normaali kuiva talvi-ilma saa sormenpäät halkeilemaan, ja nykyinen työ vielä edesauttaa asiaa. Kuitenkin se on vielä pientä verrattuna kiipeilyn tuottamaan sormenpäiden kulumiseen – tai näin ainakin kuvittelen; omakohtaista kokemusta kun ei kiipeilystä ole. Eikä tule – mikään, mihin liittyy pienikin putoamisen vaara, ei vaan ole minun juttu. Mutta onneksi kaikkien ei tarvitse.
Sitä tässä ihmettelen, että miten olet pystynyt tämän blogipäivityksen kirjoittamaan noilla kiipeilyssä rääkätyillä sormilla?
Anonyymi
Hurjaa touhuu, mut onneks kuvis oli ilonen ja päättäväinen ilme. Kerran oon kokeillu 20 vuotta sitte kiipeilyy Rauhalahes, ja kaverin lupaamasta palkinnosta, jos kiipeen ylös asti, hän tarjoo illal yhen…ja tää tyttöhän kiipes katon rajaa, ei helppoo ollu, mut yllytyshullu ku olin silloo. Oon tos miettiny, et onko teiän reissul menneil tai tulevil ollu toi lumivyöryn riski? Uutisii seuranneenaon käyny mieles. Jatkakaa kivoi harkkoi turvallisis merkeis, miä hiihän!
Janiina Kauppinen
Välillä sitä itsekin ihmettelee, mutta taitaa olla kirjoittaminenkin niin rakasta homma, ettei sitä pienet kolhut estä. 🙂
Kauniita ja nautinnollisia talven pakkasretkiä!
Janiina Kauppinen
Loistava tarina, pieni yllytyshulluus on joskus oikein paikallaan!
Kyllähän lumivyöryjen riski on aina olemassa, kun vuorilla ollaan. Se on yksi syy, miksi liikkeelle huiputukseen lähdetään yön pimeinä tunteina: kun aurinko alkaa lämmittää jäätiköitä, kasvaa lumivyöryn vaara melkoisesti. Se on yksi syy, miksi pidän paikallisoppaan merkitystä suurena jokaisella reissulla: he tuntevat olosuhteet ja osaavat "lukea vuorta". Mutta aina siltikin aina joskus tapahtuu ikäviä yllätyksiä.
Norjan uutisia itsekin olen katsellut ja viimeiseen asti toivoin parasta. Mutta ikävä kyllä, erämaa on joskus julma. Nyt voi vain lähettää lämpimiä ajatuksia omaisille, ja noudattaa varovaisuutta omilla retkillään.
Mukavia ajatuksia kevätladuille!