Erään ennusteen mukaan alkuviikosta sää Mont Blancilla viilenee ja pakkasraja hiipii alaspäin. Viimeisin tiedote (lauantaiaamulta) Gouterin majalta kertoo vuorella olevan edelleen vaarallista, vaikka lämpötila on hiukan laskenut.
Minusta on nyt tullut vähän taikauskoinen: en halua puhua enkä edes kovin paljon ajatella vaihtoehtoa, ettei huiputukseen lähtö onnistuisi. Oppaamme Pette mainitsi myös vaihtoehtoisen reitin. Se on Gouterin reittiä haastavampi, mutta sitä harkitaan, mikäli alkuperäisen suunnitelman mukainen reittimme pysyy suljettuna. Ja jos Mont Blancin huiputus ei tule kyseeseen mitään meille soveltuvaa reittiä, voi vielä harkita kohteen vaihtamista. Päätökset tekee Pette.
Viestittelimme tässä viikolla kiipeilyparini Lakun kanssa. Molemmilla on sama ajatus: Mont Blanc on tavoitteemme ja jos sinne on jokin meille mahdollinen reitti auki, toivomme Petten päätyvän siihen. Kirjoitin Lakulle näin:
“Blancille on päästävä. Sen päätin viime syksynä ja se ajatus ei ole muuttunut. Nyt ja jos ei nyt, ensi vuonna uudelleen. Ni ***tana. :)”
Vastauksen kirjainten lomasta saattoi lukea naurua:
“Mä arvasin… Mä niin arvasin…”
Valmistautuminen jatkuu suunnitelman mukaan. Tein viimeiset kunnon treenit tämän viikon puolivälissä ja nyt olen levossa. Olen päivittäin tehnyt kevyitä, lyhyitä lenkkejä, jotta aineenvaihdunta pysyy tehokkaana ja lihakset vetreinä. Paljon lihashuoltoa on ohjelmassa: venyttelyä ja rullausta. Hierojani Katja avaa nyt kaikki lihakset, jotta jumitukset eivät hidastaisi minua. Olen aloittamassa tankkausta. Koska vatsani on kovin herkkä muutoksille ja muutenkin jännitän vatsallani, tankkaus tehdään maltillisesti. Hiukan lisää suolaa ja lisää hiilihydraatteja usean päivän aikana.
Kaikkineen lepotankkaus tuntuu hiukan vastenmieliseltä. Olen malttamaton ja tekisi mieli kuopia maata. On kuin syke olisi pysyvästi normaalia korkeammalla, aistit hiukan ylikierroksilla ja olo jotenkin virittynyt. Kunnon juoksulenkki ja punttitreeni varmaan auttaisivat päästämään höyryjä, mutta valmentajani Tapio kielsi ehdottomasti kaiken “riehumisen”.
Vatsa on jännityksestä solmussa. Mutta olen pakottanut itseni syömään kaiken vaaditun. Hyvä uutinen on, että vatsa on alkanut hyväksyä geelejä, kunhan niitä ottaa vähän kerrallaan. Tapsan ohjeesta testasin myös luomu-proteiinipatukoita ja ne sopivat vatsalleni paremmin. Lisäksi ne ovat hiukan kosteita, eivätkä siis janota yhtä paljon kuin tavalliset tahmapötkylät.
Tytär on rauhallinen, mikä ilahduttaa minua. Välillä hän ottaa Vuorenvalloituksen puheeksi, mutta vaikka häntä jännittää ja huolestuttaa, puhuu hän nyt asiasta jopa hiukan ylpeänä. Ehkä olen onnistunut peittämään levottomuuteni häneltä. Olen pyrkinyt järjestämään meille yhteistä rentoa kesälomapuuhaa tässä kotikulmilla kuitenkin siten, että pidän normaaleista rutiineista kiinni. Tytär on luonani torstaiaamuun asti. Siihen asti en aio tehdä mitään näkyvää pakkaamista. Kun hän sitten lähtee isälleen, luultavasti tirautan oikein kunnon itkut. Annan itselleni hiukan aikaa päästää “äiti-angstin” ulos. Sitten rakennan ison varustekasan olohuoneen lattialle ja pakkaaminen voi alkaa.
Törmättäessä tutut toivottavat onnea ja lupaavat seurata reissua Facebookissa ja blogissa. Olen saanut kannustusviestejä ja taputuksia hartioille. Minulle tulee siitä arvokas olo. Sellaisetkin ihmiset, joiden kanssa en ole tekemisissä joka päivä, välittävät ja toivovat minun onnistuvan.
Erityisen liikuttunut olen läheisteni, perheeni ja ystävieni tavasta osoittaa tukensa. Viimeisen parin viikon aikana moni heistä on halunnut tavata. Tapaamisissa ei paljoakaan ole puhuttu edessä olevasta reissusta, on vain vietetty ihanaa aikaa yhdessä. Vasta viimeinen halaus on ollut se hetki, jolloin kannustuksen sanat on kuiskattu korvaani. Se on nostanut kyyneleet silmiini joka kerta.
Odottavan aika on pitkä, mutta vähiin käy se pitkäkin aika ennen kuin loppuu. Tik tak.
Leave a Reply