Category: blogi Page 9 of 14

Elbrus “high way” ja base camp

Päivä 3: Saapuminen base campiin

– But why?
Kiipeilyryhmämme pääopas Viktor ei voinut ymmärtää, miksi minä ja kiipeilyparini Heikki halusimme kiivetä jalan myös matkan laaksosta base campiin sen sijaan, että matkaisimme nousun hisseillä ja lumikissan kyydissä. Kiipeilyryhmän johtaja Tommi selitti huolensa, että nousu olisi liian raskas ja veisi liikaa aikaa; sen jälkeen matkaohjelman mukainen kiipeilyaikataulu ei mahdollistaisi riittävää lepoa. Yhdistettynä ohjelman lyhyeen akklimatisaatioaikaan lopputulos voisi olla huiputuksen näkökulmasta huono.

Pyyntömme taustalla oli kiipeilyparini ja minun yhteinen näkemys siitä, mitä ja miten haluamme kiivetä. Heikki ja minä olemme viettäneet lukuisia tunteja keskustellen kiipeilystä ja siihen liittyvistä toiveistamme ja arvoistamme. Viime syksyn Mont Blanc -reissulla molemmat koimme suurta iloa ja tyydytystä, kun kiipeilyreittimme kuljettiin jalan koko matkan laaksosta asti. Tottakai se on raskaampaa ja hitaampaa, mutta molemmat koemme, että vasta silloin vuori tulee aidosti kiivetyksi. Aihetta oli sivuttu myös Elbrusin kiipeilyryhmän ennakkotapaamisessa Suomessa, ja olimme jääneet vaikutelmaan, että toiveemme mukainen kiipeäminen laaksosta huipulle omin voimin asti olisi järkevästi tehtävissä. Totta puhuakseni olin jo viime syksynä ennen matkan varaamista ottanut yhteyttä matkanjärjestäjään ja kysynyt, oliko ohjelman akklimatisaatioaika riittävä, koska se vaikutti mielestäni liian lyhyeltä. Vastaus oli, että aika oli riittävä. Mutta en ollut huomannut kysyä, riittäisikö aika “koko matkan nousuun”, joka ei ole se tavanomainen malli, jolla me harrastajakiipeilijät Elbrusille nousemme. Eli virhe on minun, ja saatoimme vain todeta, että jatkossa meidän tulee entistä tarkemmin perehtyä kiipeilyohjelman sisältöön ja varmistua, että se vastaa toiveitamme.

Nyt kuitenkin keskusteltuamme Heikin kanssa totesimme, että toiveemme aiheuttaisi liikaa erikoisjärjestelyitä, ja taivuimme muun ryhmän tavoin suorittamaan matkan 3800 metriin hisseillä ja lumikissalla. Tämä valinta tarkoittaisi sitä, että Elbrus-huiputus olisi onnistuessaankin “vajaa”. Päätös laski tunnelmaa hiukan, mutta sovimme, että otamme tämän matkan harjoituksena ja palaamme myöhemmin kiipeämään vuoren kokonaan. Oli siis aika nollata tilanne ja nauttia seikkailusta sellaisena kuin se eteen tuli.

Vanha kunnon palomiesketju toimii, kun kaksi kiipeilytiimiä
pakkaa varusteita kabiinihissiin 

Aamiaisen jälkeen pakkasimme laukkumme noin tuhat vuotta vanhaan Transitiin, jota ajoi vähintään yhtä vanha mies. Mies oli tehnyt reissun vähintään tuhat kertaa aiemminkin ja otti tilanteen haltuun välittömästi. Hän kurtisteli uurteisia kasvojaan, pureskeli suupielessä roikkuvaa tupakan natsaa ja jakoi meille ärhäköitä käskyjä karhealla äänellä. Napakasti pieni hauraan näköinen herra nappasi itseään suuremmista kiipeilylaukuista kiinni ja paiskoi ne suureksi keoksi pakettiauton perään tahdilla, joka sai yleisönä seisovan kiipeilytiimimme hengästymään. Sitten tuskin kävelyvauhtia lujempaa liikkuva pakettiauto kuljetti moottori armoa ulvoen meidät ja varustekasan vuorelle nousevan kabiinihissin ala-asemalle.

Valtava määrä varusteita sekä meidän ja toisen, samaan aikaan nousuun valmistautuvan kiipeilyryhmän ruokatarpeita ja vettä pakattiin ruosteiseen kabiinihissiin, ja matka rinnettä ylös saattoi alkaa.

Kahden hissikyydin jälkeen olimme hiukan yli 3400 metrin korkeudessa merenpinnasta. Lumi narskui kenkien alla, ja kuuma aurinko helotti niin voimakkaana, että ilman aurinkolaseja oli mahdotonta olla. Nyt venäläisten paksussa aurinkorasvakerroksessa alkoi tuntua olevan jujua. Silmätulehduksesta johtuen olin edelleen ilman piilolinssejä, mutta olin jo sen verran tottunut alentuneeseen näkökykyyn, että päätin olla mahdollisimman pitkään ilman piilolinssejä. Ehkäpä siten saisin silmät kuntoon huiputusyritykseen mennessä.

Tavarat pakattiin lumikissan kyytiin ja viimeinen etappi base camp -matkan etappi saattoi alkaa. Lumikissan moottori urisi hurjasti ja lumi pöllysi, kun laite pyyhälsi notkeasti ylös jyrkkenevää rinnettä. Henkeäsalpaavan kauniit vuoret saivat minut unohtamaan aiemman harmistukseni. Alppien pyöreän ja harmonisen kauneuden rinnalla Kaukasuksen vuorissa oli jotain alkukantaisen karua ja särmikästä voimaa. Terävät huiput puhkoivat taivaankantta jopa julmina, ja kivi oli tummaa ja karheaa. Kuuma aurinko poltti kasvoja ja kylmä tuuli tarjosi sille viiltävän kontrastin. Olin rakastunut.

Vuorikiipeily on haastavien olosuhteiden ja epämukavuuden sietämistä?
Lumikissan lastausta

Kissa pysähtyi älähtäen base campiin kahden ruosteisen metallikontin väliin. Toinen karuista konteista olisi kiipeilyryhmän majoituskontti ja toinen keittiö ja ruokailutila. Konttien takana, muutaman kymmenen metrin päässä ylemmällä rinteellä oli piskuinen, vaaleanpunainen koppi, meidän ja monen muun base campissa majoittuvan wc. Ensimmäinen kokemus tuosta kopista tulisi olemaan varsin eksoottinen, sillä puhtaus ei taida olla keskeinen osa venäläistä kiipeilykulttuuria. Päivien kuluessa tulisimme tottumaan hajuihin ja epäsiisteyteen, ja tovin kuluttua vessaan meneminen ei enää aiheuttaisi suurempia nieleskelyitä. Korkeuden huomaisi siitä, että jopa kovakuntoisimmat vuoristo-oppaat hengästyivät kiivetessään tuon muutaman kymmenen metrin jyrkän polun vessalle. Naureskelimmekin, että miten mahtaisi käydä viidessä tonnissa, kun alle neljässä pelkkä vessassa käynti sai hengityksen vinkumaan.

Kuuluisat tynnyrimajat ovat nykyään sen verran karskissa kunnossa,
että majoituimme lähellä oleviin kontteihin

Vasemmalla puolella, majojen takana kulki viimeinen hissilinja, joka kuljetti laskettelijoita vielä yhden hissiaseman verran korkeammalle. Majojen vieressä oli rinne, jota pitkin base campin läpi suhahteli silloin tällöin laskettelijoita. Toisella puolella rinteellä köllöttivät sini-valko-punaisiksi maalatut, legendaariset tynnyrimajat. Hiukan alempana oli karu rakennus, joka seinään oli maalattu kyltti “Cafe”. Yläpuolellamme, lähellä mutta niin kaukana, nousivat Elbrusin kaksi lumenpeittämää huippua, joita silmäilimme innostuneena.

Olimme perillä! Maisema oli huikaiseva ja tunnelma korkealla. Samalla huomiomme kiinnittyi taas yhteen alueen erityispiirteeseen: meteliin. Konttimme takana oli toinen kontti, jossa majoittui venäläinen kiipeilyryhmä. Sieltä kuului kovaäänistä teknomusiikkia. Laskettelijoiden lisäksi leirin läpi kulki säännöllinen lumikissojen ja moottorikelkkojen liikenne. Kelkat ja lumikissat olivat selkeästi ottaneet väylien etuajo-oikeuden itselleen. Niitä suhahteli hurjaa vauhtia ja lumipaakkuja pöllyttäen ohitse kiipeilijöiden väistellessä hurjapäisiä ja välillä vaikeasti ennakoitavia kuljettajia parhaan kykynsä mukaan.

Ruuhkaan oli yksinkertainen selitys: Kuten aiemmin mainitsin, suurin osa kiipeilijöistä tekisi osan huiputuspäivän noususta nousemalla lumikissan tai moottorikelkan kyydissä 5000 metriin ja jatkamalla vasta sieltä jalan. Nousumenetelmän ideana on tehdä harjoitusnousut samaa reittiä aiempina päivinä, jolloin huippupäivänä kyyti otetaan aiemmin kiivetyille osuuksille. Toinen asia on, että aiemmista vuorikokemuksistani poiketen Elbrusin kiipeilyreitti ei ole polku huipulle, vaan sijaitsee laskettelurinteiden kupeessa, ja rinneliikenne jatkuu noin 4000 metriin asti.

Oma suunnitelmamme oli tehdä huiputusyritys kiiveten koko matka base campistä ilman kissakyytiä. Tämä tekisi huippupäivästä pitkän ja raskaan, joten varustauduimme jo siihen, että huippupäivämme alkaisi monta tuntia muuta ryhmää aiemmin ja kestäisi pidempään.

Näkymä Elbrusin huipuille base campista

Erämaan taianomainen hiljaisuus ja mystiikka eivät selvästi olisi tämän reissun teemoina, mutta jokainen ympäristö on omanlaisensa ja nautittava sellaisena kuin on. Onneksi ylämajan teknomusiikki taukosi hetken kuluttua. Hymyilin aurinkoon ja ehkäpä kauneimmalle näkemälleni vuoristosilhuetille.
Katsellessani maisemaa silmät kiinnittyivät jonkin matkan päässä olevaan jännittävän näköiseen kaksihuippuiseen vuoreen. Uskomattoman kaunis vuori jäi selkeästi Elbrusia matalammaksi, mutta sen kruunumainen tuplahuippu näytti voittavan kaikki ympäröivät vuoret selkeästi jylhyydellään ja itsevarmuudellaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Ushban.

Kiipeilyryhmä asettui taloksi majoituskonttiin, ja lounaan jälkeen aloitimme ensimmäisen akklimatisaationousun kohti Diesel-majaa 4157 metrissä. Matka oli tasaista vaellusta leveää mutta varsin jyrkkää reittiä pitkin. Nousu tuntui mukavalta. Heikki, minä ja muutama muu ryhmän jäsen päädyimme nousemaan ohi Diesel-majan, sen yläpuolella olevien Pashtuhova Rocks -kivien puoliväliin 4300 vertikaalimetriin, loppuryhmän kääntyessä takaisin jo aiemmin.

Suhteellisen kevyeltä tuntunut ensimmäinen nousu yli 4000 metriin ja evästauko tuulisilla kivillä saivat sydämen sykkimään ilosta. Arki tuntui olevan kaukana takana, ja navakka tuuli nipisteli poskia. Vuorilla oleminen on parasta!

Laskeuduttuamme harjoitusnousun jälkeen takaisin base campiin, loppupäivä vietettiin lepäillen. Seuraavana päivänä edessä olisi uusi akklimatisoitumisnousu. Sääennuste lupasi hyvää, ja oloni oli vahva ja terve, vaikka monet kiipeilyryhmästä kärsivät flunssan oireista, ja yksi kiipeilijöistä valitteli kovaa päänsärkyä. Myös Heikki totesi vointinsa olevan oikein hyvä, ja menimme aikaisin nukkumaan odottaen innostuneena aamun uutta akklimatisoitumisnousua, jonka tavoitteena olisi nousta Pashtuhova Rocks -kivien yläpäähän, 4800 metriin eli lähes Mont Blancin huipun korkeuteen.

Ennen nukahtamistani makasin kerrossängyn yläpedillä, kuuntelin nukahtavien ihmisten syveneviä hengityksiä ja tuijotin pimeässä muutaman kymmenen sentin päässä olevaa tahraista lastulevykattoa. Mieli vaelsi osin Elbrusin ylemmillä rinteillä, ja palasin ajatuksissa lumen narskahteluun jäärautojen alla sekä tasaisen askelrytmin löytymisen iloon. Jokaisella vuorella on tarinansa, ja jokaisella kiipeilymatkalla oppii uutta. Kuulin oman hengitykseni tasaantuvan, ja uni saapui.

пошли – matka Elbrusille

Päivä 1: Kohti Kaukasusta

En voinut uskoa, että nyt olimme matkalla Kaukasuksen vuoristoon, tavoittelemaan Euroopan mantereen korkeinta huippua, Elbrusia (5642 m). Totta se kuitenkin oli, ja näin omia tunnelmiani vastaavan innostuneen loisteen kiipeilyparini Heikin kasvoilla, kun hän istahti viereeni Moskovaan suuntaavassa lentokoneessa.

Matka kestäisi koko päivän. Ensin aamulento Moskovaan, jossa odottaisimme tunteja jatkoyhteyttä Mineralnye Vodyyn. Sieltä jatkaisimme illan pimetessä autolla lähellä Georgian rajaa sijaitsevaan pikkuruiseen Terskolin vuoristokylään.

Jatkolentoa odotellessamme kulutimme aikaa Moskovan lentokentän kahvilassa, kun peiliin vilkaistessani huomasin vasemman silmäni verestävän. Silmä oli kutissut ja punoittanut jo pari päivää, mutta olin ajatellut sen johtuvan lähtökiireiden keskellä lyhyiksi jääneistä yöunista. Nyt silmää kahvilan peilistä tutkiessani mieleeni juolahti, että edellisenä päivänä akupunktiohoitaja oli maininnut silmäni punoittavan. Olin hänellekin kuitannut asian kiireen merkkinä. Nyt kuitenkin kutina ja punoitus yltyivät, joten kyseessä taisikin olla silmätulehdus, mikä oli hankala juttu edessä olevaa kiipeilyä ajatellen. Nappasin piilolinssit pois (onneksi näen siedettävän hyvin myös ilman niitä), ja käsielein asian lentokenttäapteekin englantia osaamattomalle myyjälle esittäen ostin desinfioivia silmätippoja, joiden venäjänkielisiä käyttöohjeita Heikki tavasi Googlen käännöspalvelua käyttäen. Tekstiviestikonsultaatio lääkäriystävälle vahvisti, ettei EA-pussukassamme oleva yleisantibioottikuuri ei olisi vastaus tähän ongelmaan, joten saatoin vain toivoa, että tipat ja pari piilolinssitöntä päivää korjaisivat tilanteen.

Mineralnye Vodyn lentokentällä pakkasimme kiipeilyryhmän suuret varustelaukut parhaat päivänsä nähneeseen pakettiautoon ja poikkesimme läheiseen marketiin tekemään viimeiset eväshankinnat edessä oleville kiipeilypäiville. Sitten matkan viimeinen etappi kohti hiukan yli 2200 metrin korkeudella merenpinnasta sijaitsevaa Terskolin kylää saattoi alkaa. Kaasu pohjassa jyrkkeneviä teitä pimenevässä illassa kurvaileva, englantia puhumaton kuljettajamme soitti matkan ratoksi cd-soittimesta 80-luvun hittejä. Nojasin pääni ikkunalasiin, haistelin auton tunkkaista, tupakantuoksuista ilmaa ja hymyilin, kun havaitsin pimeän keskellä ensimmäiset valkoiset huiput. Voi kuinka olin onnellinen niiden näkemisestä!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkakoon

Janiina Ojanen Kaukasus vuorikiipeily
Rakkautta ensi silmäyksellä
Pitkät yöunet pyyhkivät pois matkan rasitukset, ja aamulla pienen, siistin Alamat-nimisen hotellimme aamiaiselle kokoontui malttamattomasti puliseva ryhmä. Aamiainen oli runsas ja varsin sokeripitoinen: peukalonvahvuisia vaalean leivän siivuja, puolen sentin paksuisia juusto- ja Balkanmakkara-viipaleita, munia sekä runsaasti erilaisia leivonnaisia ja karkkia. Heti ensimmäisenä aamuna opin, että kahvi ei taida olla paikallisille merkityksellinen tuote, sillä pussista mukiin kuuman veden joukkoon kaadettu omituinen kahviksi kutsuttu jauhesekoitus oli äitelää, eikä se edes etäisesti muistuttanut kahvia. Onneksi en todellakaan kaivannut kofeiinin piristävää vaikutusta, sillä olin niin innoissani, että hädin tuskin maltoin pysähtyä syömään. Vain ajatus tankkaamisen merkityksestä sai tarttumaan leivänpalaan sen sijaan, että olisin suinpäin sännännyt ulos vuoristoniityille kirmailemaan kohti ylärinteillä kutsuvasti hohtavia valkoisia lumipeitteitä.

Pääoppaamme Viktor
Päivän ohjelmassa olisi vaellus läheisen vuoren rinteellä noin 3000 metrin korkeuteen, jotta saisimme käynnistettyä kehomme sopeutumisen ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaation). Liikkeelle lähtevän ryhmän kärjessä asteli pääoppaamme Viktor, 51-vuotias kokenut vuorikiipeilijä, jonka vaatimaton ja rauhallinen tapa ottaa keulapaikka ei millään tavoin viestinyt miehen uskomattomasta meriittilistasta. Pitkä, hoikka ja ryhdikäs olemus ja matala, varma askellus antoivat kuitenkin viitteitä, ettei mies ollut ensimmäistä kertaa näillä poluilla. Tumman otsatukan alta tuikkivat ystävälliset silmät. Tuuheat viikset ja ahavoituneet korkeat poskipäät olivat jatkuvasti lempeässä hymyssä. Suppeaa englannin sanavarastoaan Viktor täydensi viittoen suurilla kourillaan ja päästi aina välillä pienen hiukan ujon hyminän, jos huomasi, ettei tullut ymmärretyksi. Puhetta mieheltä tuli harvakseltaan, mutta vuorista kysyttäessä hän syttyi. Tulisin lähipäivinä oppimaan, että tämä hiljainen mies on kiivennyt monia Venäjän haastavimmista vuorista, ja Elbrusin huipullakin hän on käynyt yli 80 kertaa. Viktor kertoisi minulle, että “nuorempana miehenä” hän rakasti vaikeita teknisiä kiipeilyreittejä (esimerkiksi Ushba-vuorella, josta kerron myöhemmin lisää), muttei nyt enää “näin vanhana” innostu niistä.
– But still I like climb, so I go easier mountains, Viktor hymyili ujosti.
Olimme saapuneet illalla pilkkopimeässä, joten kylän halki kulkevan reitin ensimmäinen kilometri oli oikeastaan ensimmäinen silmäys uuteen ympäristöön. Ränsistyneet, sikinsokin sijoitellut matalat, viimeistelemättömät betonirakennukset vuorottelivat ikivanhojen, romahtamispisteessä olevien puumökkien kanssa, ja maisemaa leimasi myös vahvasti tien reunaa kulkeva keltaiseksi maalattu kaasuputki. Luultavasti rajan läheisyyden vuoksi sotilaita näkyi kylän raitilla huomattavasti paikallisia siviilejä enemmän. Vain piskuisen kylän läpi kulkeva päätie oli päällystetty ja sitä pitkin kulkiessa päivien saatossa vastaamme tulisi ihmisten lisäksi myös monenmoisia muita kulkijoita: vapaina liikkuvia lehmiä ja aaseja sekä villieläimiä kuten kettuja. Ilmassa vuorten lumentuoksuun sekoittui muta ja eläinten lanta. Ränsistyneen harmaan puurakennuksen seinustalta maatuskamainen vanha rouva loi meihin uteliaan katseen ja kääntyi sitten taas ohjeistamaan pihan oletettavaa kasvimaata kuokkivaa miestä.
Heikki ja Max akklimatisoitumisvaelluksella
Auringonpaisteessa astuimme syrjään tieltä ja aloimme nousta metsäistä polkua. Suhteelllisen jyrkän polun kiemurrellessa ylöspäin, niitty muuttui kiviseksi hiekaksi, puut katosivat ja ilma viileni nopeasti. 
Matkalla saimme ensimmäisen kosketuksen venäläiseen kiipeilykulttuuriin – tai ainakin yhteen sen ulottuvuuteen. Nimittäin pari venäläistä kiipeilyporukkaa oli samalla rinteellä ilmeisesti myös akklimatisoitumistarkoituksessa. Heidän vuorella toimimisen strategiansa poikkesi omastamme täysin: He olivat pukeutuneet farkkuihin ja tennareihin. Aurinkorasvaan he suhtautuivat varusteita vakavammin ja useiden rinteellä vastaantulevien kasvot olivat kauttaaltaan valkoiset ja kulmakarvoissa ja muhkeissa viiksissä oli paksuja aurinkorasvapaakkuja.
Myös treenitapa oli erilainen, ja aloin tarkkailla isokokoista venäläismiestä, joka säännöllisin väliajoin paahtoi hurjaa vauhtia ohitseni kadoten nopeasti näköpiiristäni – vain ollakseen seuraavan mutkan takana kumarassa vaellussauvoihinsa nojaten, hädin tuskin pystyssä pysyen huohottamassa aivan lopen uupuneena ja korkean ilmanalan lannistamana. Tasaisella tahdilla ohitimme hänet useita kertoja. Ja aina hetken kuluttua takaa alkoi kuulua raskas huohotus miehen kerättyä taas voimansa ja rynnistäessä taas ohitsemme.
Laavan muodostelma kallioseinämällä
Maisema jylheni edelleen ja aloin olla varsin tyytyväinen, että meillä oli farkkujen ja tennareiden sijaan tukevat vaelluskengät, shoftshell-housut ja kuoritakit. Laavan kauan sitten synnyttämät muodot ja pinnat tekivät kallioseinämistä hämmästyttäviä ja hengästyttävän kauniita. Kun polku kääntyi seinämän reunan yli, saimme ensimmäisen kokemuksen Kaukasuksen vuoriston kuuluisista tuulista ja yhtäkkiä vaelluskengän alla narskahti lumi. Ihanaa, tuli kotoisa olo!
Vain puolta tuntia myöhemmin lumen kohtaamisen ensihuuma unohtui, kun tarvoimme polvia – ja välillä reisiä – myöten tahmeassa lumessa kovassa sivutuulessa. Yhtä askelta eteenpäin seurasi poikkeuksetta puolen metrin valuminen alaspäin ja turhautuneena kaivoin repustani softshell-hanskat ja otin kädet avuksi etenemisessä. Juuri kun aloin ärsyyntyä siihen, että jääraudat olivat hotellilla, Viktor ilmoitti meidän saapuneen 3000 metriin ja luvassa oli lounastauko tuulisessa kivikossa ennen paluuta takaisin. Auringonpaisteessa kylpevä häkellyttävä maisema pyyhki hetkellisen ärtymykseni pois ja keskityin nautiskelemaan hotellilta mukaan saadun lounaspussukan varsin sokeripitoisesta sisällöstä. Vieressäni istuva Heikki hymyili onnellisen näköisenä ja saatoin arvata, mitä hänen mielessään liikkui. Paluu hotellille sujui sutjakkaasti, ensin liukastellen tahmaista nuoskalumirinnettä, sitten reipasta marssia polkua kalliolta hiekalle ja edelleen alas vuoristoniittyjen läpi takaisin kylän keskustaan. 
Illalla vaelsimme Heikin kanssa tutustumaan läheiseen Chegetin kylään, joka koostui pääosin mutaisen aukion ympärille rakennetuista karuista betonirakennuksista ja puutönöistä. Ajoituksemme oli selvästi väärä, sillä kylä oli vapaasti ympäriinsä vaeltelevia lehmiä lukuunottamatta lähes tyhjä. Ennen paluuta hotellille sain pienessä (ja luultavasti ainoassa auki olevassa) kahvilassa vahvistuksen aavistukselleni, ettei tällä alueella juurikaan panosteta kahvin makuun. Sen sijaan paikalliset olivat jo murtaneet venäläiseen asiakaspalveluun liittyvät stereotypiamaiset mielikuvani. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, kaikki olivat innokkaita auttamaan ja keskustelemaan ja vaikka välillä pieniä väärinkäsityksiä toki syntyi, pääosin oman sanoman sai aina perille.
Tuhdin päivällisen jälkeen kiipesimme jännittyneenä hotellin yläkertaan pakkaamaan ja nukkumaan: huomenna olisi edessä nousu Elbrusin base campiin 3800 metriin. Kuka mahtaisi saada nukuttua ensi yönä?

Matka kohti Mount Elbrusia alkaa!

Upotin kasvot tyttären hiuksiin ja yritin huomaamattomasti nuuhkia mansikkashampoon tuoksuisista hiuksista mahdollisimman suuren varaston tuleville päiville. Tytärtä eivät enää nykyään äidin vuoriseikkailut jännitä, mikä on huojentavaa. Silti minulle eron hetki ei ole yhtään helpompi. Tälläkään kertaa en pienen selän kadottua näköpiiristä välttynyt kyyneliltä ja ne maistuivat yhtä kitkeriltä kuin edellisinäkin vuosina.
Mutta annoin niille luvan tulla, ja hetken kuluttua tuntui kuin raikas tuulahdus olisi pyyhkäissyt lohduttavasti poskeani. Olisin voinut vaikka vannoa sen tuoksuneen vuori-ilmalta, mutta avatessani silmät olin yhä eteisessä.

Matkavalmisteluiden viimeiset päivät ovat olleet uskomattoman hektisiä. Kuin koko maailma pitäisi saada valmiiksi ennen lähtöä. Olen tuskin ehtinyt nukkua. Vaikka arjen kiire tuntuu valuvan aivan lähtöä edeltäviin hetkiin asti, on ihanaa huomata, että väistämättömästi tuttu tunne alkaa vyöryä esiin.

Toissayönä istuimme kiipeilyparini Heikin kanssa keskellä eteisen lattiaa valtavan varustekasan keskellä ja ihmettelimme, kuinka saisimme ne mahtumaan laukkuihin. Pakkaustohinan keskellä tunsin syvää iloa noiden tuttujen esineiden näkemisestä. Silitin hakun terää, oikaisin kierteellä olevat valjaat, kiedoin remmit melkein hellästi jäärautojen rungon ympärille.

– Be safe! toivottivat työkaverit seuraavana päivänä työpäivän päättyessä, kun astelin ulos toimistolta. Rappukäytävässä minun oli pakko päästää pieni ilon äännähdys, koska tunsin lähtötunnelman alkavan virrata vereeni.

Vielä illalla tuli tieto, että Aeroflot on perunut lentomme, ja lähtöaika meni uusiksi. Tuntuu kuin kiipeilyreissuihin liittyisi olennaisesti se, että suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti ja jopa lentoaikataulut noudattavat tuota sääntöä. Suorastaan kotoisaa.

Hämärtyvässä alkukesän illassa istuin kaikessa rauhassa tekemättä mitään.
Minä rakastan tätä hetkeä. On aika jättää hetkeksi kaikki. Lähteä vuorille.

Sininen hetki Monte Rosalla 2015

Kolme viikkoa Elbrusille lähtöön – tilannekatsaus

Mielessäni teen jo vuoren lähestymistä. Kolmen viikon kuluttua olen Elbrusin juurella. Jännittynyt odotus kuplii ihon alla, ja malttamattomuus nykii jokaisessa lihaksessa.

Janiina Ojanen vuorikiipeily
Lähestyminen Monte Rosalle 2015 (kuva: M. Laukkanen)

Vuorikiipeilyyn valmistautumisen näkökulmasta tämä kevät on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Tiukan suunnitelmallisen treeniohjelman noudattamisen sijaan olen joutunut soveltamaan aika paljon sekä ohjelman että ajankäytön suhteen. Innostukseni yllä leijuu kevyt varjo, sillä välillä mielessä käy ajatus, etten ole harjoitellut tarpeeksi. Koko alkuvuosi on ollut sellaista mylläkkää, että tarkasta ja nousujohteisesta harjoittelusta ei ole tullut mitään. Voin vakuuttaa, että olen todella yrittänyt. Suorastaan hiukan nolottaa olla tässä tilanteessa, kun itse on painottanut, kuinka “se on omasta päästä kiinni”, ehtiikö vai ei, ja että “kyse on vain halusta järjestää aikaa”. Onhan se niin, mutta kuitenkin vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Ja minun viikkoihini on mahtunut vain 3–4 treeniä viikossa ja nekin aina välillä hiukan sovelletusti suoritettuina. Olen juossut aiempien vuosien tahtiin, mutta  pyörää en ole ehtinyt ottaa talviteloilta. Lihasmassan treenissä olen ottanut mukaan kotona tehtävän kehonpainoharjoittelun, sillä salille ehtiminen on ollut välillä kertakaikkiaan mahdotonta. Analyysina kunnosta sanottakoon, että puntti nousee entiseen tahtiin ja juoksunopeus on jopa hiukan viime vuotta parempi. Mutta kestävyys on kysymysmerkki, sillä pitkiä treenejä en ole ehtinyt tehdä.

Tilanne siis ei ole sellainen kuin toivoisin. Mutta sitä on turha nyt jäädä murehtimaan. Pohjatyö on tehty aiempien vuosien tiukalla treenillä ja toivon, että olen pystynyt ylläpitämään kuntoani säännöllisellä harjoittelulla. En ole parhaassa mahdollisessa terässä, mutta hyvässä kunnossa kuitenkin – ja yhtä kovapäinen kuin ennenkin. Toivottavasti vanha viisaus, että kiipeily on 30 % kuntoa ja 70 % päätä, pitää paikkansa!

Edessä oleva Elbrus on 5642 metriä korkea ja siis viime syksynä huiputtamaani Mont Blancia (4810 m) lähes kilometrin korkeampi. Akklimatisoitumiseen käytettävä aika lyhyempi kuin Blancilla. Teknisesti nousu ei ole vaikea, mutta olosuhteet ovat pahamaineiset.

Minulla ja Heikillä (kiipeilyparini) on yhteinen näkemys siitä, että emme halua käyttää lumikissoja (joilla monet tekevät osan noususta), vaan kiipeilysuoritus on tehtävä mahdollisimman pitkälti omin jaloin. Tällä strategialla huippupäivä tulee olemaan pitkä; huiputusyritys alkaa 3800 metristä tynnyrimajoilta. Olen nousumetreissä vastaavanmittaiset huiputuspäivät tehnyt sekä Monte Rosalla että Mont Blancilla. Mutta nyt olemme huomattavasti korkeammalla, ja vuoren kylmyys, tuulisuus ja äkilliset myrskyt tuovat oman lisänsä haasteeseen.

Varustekokonaisuuttani olen tuunannut kylmempiin olosuhteisiin. Uusi, koviin pakkasiin tarkoitettu untuvatakki on parhaillaan matkalla Yhdysvalloista Suomeen. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Kööpenhaminasta fotokromaattisilla (UV-säteilyn vaikutuksesta linssin tummuutta automaattisesti säätävillä) linsseillä varustetut Julbon aurinkolasit, jotka on muotoiltu suojaamaan silmiä myös sivusäteilyltä. Kasvoja kylmältä suojaava soft shell -kasvomaski on vielä hankintalistalla parin muun lisävarusteen ohella.

Ja sitten on se tärkein eli kengät. Baruntset olivat odottaneet kaapissa jo pari kuukautta, kun pääsin viimein niitä testaamaan. Sisäänajon jääminen viime tippaan hiukan huolettaa, sillä kirkkaina ovat edelleen mielessä muistot huonosti istuvien vuokrakenkien aiheuttamista tuhoista jaloissani Monte Rosalla kaksi vuotta sitten. Viime kesänä Mont Blancillakin menetin varpaankynsiä, vaikka jalassa olivat ylävuoristokengiksi uskomattoman kevyet ja miellyttävät omat Trangot.

Baruntset Nuuksiossa

Viime kesänä murskautuneet varpaankynnet ovatkin juuri ehtineet kasvaa kunnolla takaisin, joten olikin korkea aika päästä kenkien kanssa liikkeelle. Kaksi kertaa olemme Heikin kanssa aiheuttaneet kevyttä hämmennystä harppoessamme jykevissä ylävuoristokengissämme Helsingin kuupeessa sijaitsevan Nuuksion kansallispuiston vaelluspoluilla, joilla muut tepastelevat tennareissa. Ensimmäisellä kerralla jalat kipeytyivät melko lailla jo muutaman kilometrin reippaasta kävelystä. Mutta muuttamalla nauhoitustapaa taisin päästä niin lähelle mukavuutta kuin ylävuoristokenkien kanssa ylipäätään on mahdollista, ja eilisellä reilun kymmenen kilometrin reippailulla kansallispuiston kallioilla kengät tuntuivat jo ihan kohtuullisilta. Painavat ne tosin ovat ja sen tosiaan tuntee pakaralihaksissaan laukattuaan kolme tuntia juurakoissa ja kallioilla.

Viime hetkien järjestelyt ovat käynnissä. Lentoliput Venäjälle ovat sähköpostissa, vakuutus hankittu, ja viisumivääntö alkaa pian.

Vuori viipyy ajatuksissa jatkuvasti. Loputon odotus alkaa taas olla takana ja kohta koittaa se hetki, kun asetan raskaan laukkuni lentokentän tavarahihnalle ja aloitan matkan Moskovan kautta eteläiselle Venäjälle Mineralnye Vodiin ja edelleen halki Baksan laakson, Terskolin kylään, joka lepää Elbrusin sylissä.

Mieli ja sydän ovat valmiina; uusi seikkailu on alkamassa ja melkein voin kuulla, kuinka veri kohisee suonissani. Kohta taas mennään!

p.s. Blogissani on tapahtunut todella ikävä asia: kaikki vuosien varrella täällä julkaisemani kuvat ovat kadonneet. Olen todella harmissani tapahtuneesta ja toistuvasti lähettänyt selvityspyyntöjä asian tiimoilta, saamatta vastausta. Suurin osa vuorikiipeilykuvista löytyy myös Facebookistani julkisina, joten toistaiseksi (odottaessani ja toivoessani asian ratkeavan) voin vain ohjata ne, jotka haluavat katsoa kuvia menneiltä kiipeilyreissuilta, Facebookiin. Kuvakansiot ovat profiilissani täällä ja vuorikiipeilykuvakansiot ovat julkisia.

Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Uudet polut johtavat tähtiin?

Joskus siinä, miten ja missä järjestyksessä elämän valinnat ilmestyvät eteemme, on jotain lähes kohtalonomaista. Silti en usko “elämä kantaa” -tyyppiseen asioiden järjestymiseen tai hyvään onneen.
Minä ajattelen, että jokainen rakentaa oman onnensa ja kohtalonsa. Kun päätämme haluta jotain, alamme (tiedostaen ja usein myös tiedostamatta) ohjata elämäämme tuota tavoitetta kohti ja tehdä valintoja, jotka tukevat sen saavuttamisessa.
Onnistumiseen vaikuttavat tietenkin myös ulkoiset asiat, kuten muut ihmiset ja olosuhteet. Välillä kontrollimme ulottumattomissa olevilla tekijöillä on jopa ratkaiseva merkitys. Silti en suostu siirtämään vastuuta onnistumisesta tai epäonnistumisesta sattuman varaan. Vaikka esimerkiksi epäonnistumiseen johtaneisiin syihin kuuluisi hallintani ulkopuolella olevia tekijöitä, eniten vaikutusta on sillä, miten itse toimin. Teen parhaani (ja jos en, se on taas toinen juttu, mutta edelleen itsestäni kiinni). Jos se ei riitä,  pitää oppia epäonnistumisesta ja tehdä uudelleen – tai tehdä jotain muuta. “You win or you learn” sanoo vanha sanontakin.

Epäonnistuminen on myös suhteellista ja monesti todellinen kysymys on, miten se määritellään. Esimerkiksi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani vaaralliset sääolosuhteet estivät Mont Blancille menon kokonaan. Sen voisi nähdä huonosta onnesta johtuvana epäonnistumisena. Mutta vuorikiipeilylajiin kuuluu sopeutuminen sää- ja tilannemuutoksiin. Niinpä muutimme lennossa suunnitelmaa, ja kiipesimme Blancin sijasta Monte Rosalle. Huiputin vuoren ja koin onnistuneeni. Polku alkuperäisen tavoitteen saavuttamiseen oli odotettua pidempi, mutta seuraavana vuonna palasin Mont Blancille ja pääsin huipulle.

(Sivumainintana muistuttaisin myös, että samalla tavalla on väheksyvää selittää jonkun toisen onnistumista hyvällä onnella. Oikeassa paikassa oikealla hetkellä olemiseenkin on johtanut sarja aiempia valintoja.)

Tämä ei missään tapauksessa ole ylemmyydentuntoa. Päinvastoin. Nimittäin tavoitteen saavuttamisen kauneus piilee sen rujoudessa: usein kyse on ennemminkin halusta yrittää uudelleen ja oppia erehdyksistä kuin siitä, että asiat onnistuvat ensimmäisellä yrityksellä. Nimittäin yleensä ne, jotka tekevät paljon, tuppaavat onnistumaan – ennemmin tai myöhemmin. Ulkopuolinen vain ei välttämättä näe, paljonko karmit kolisevat matkan aikana.

Miksikö pohdin näitä?
Viime kesänä havahduin alati vahvistuvaan tunteeseen, että tarvitsen muutoksen – tai oikeastaan useampia. Olen aika intuitiivinen ihminen ja siksi en pidä tuota levotonta oloa pahana. Se tarkoittaa, että ollaan tultu tienhaaraan ja on valintojen aika. Kun edellisen kerran tunsin tuota levottomuutta, alkoi prosessi, jonka seurauksena kaksi vuotta myöhemmin löysin itseni Mont Blancin huipulta.

Kyse ei ollut suunnan muuttamisesta. Olin jo pitkään tiennyt kurssin olevan pääpiirteiltään oikea. Mutta polkuni tuntui kiemurtelevan loputtomasti ja se turhautti. Aiemmin sopivat asiat tuntuivat nyt erilaisilta, enkä oikein osannut sanoa miksi. Kesti hetken oivaltaa, että maailmani ei ollut muuttunut. Mutta minä olin.

Niinpä Mont Blancilta palatessani tein päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Mont Blanc -unelma toteutuessaan ei jättänyt tyhjiötä, vaan kasvoi ja jalostui entistä suuremmaksi: Parin kuukauden kuluttua tavoittelen Elbrusin huippua. Syksyllä suunnitteilla on käydä trekkaamassa Mount Fujilla Japanissa. Listallani vuoroaan odottavat myös ovat Kilimanjaro, Aconcagua ja Denali.

Sanotaan, että suuret asiat elämässä harvoin saapuvat yksin. Niin kävi nytkin. Polku viime syksystä tähän päivään on ollut polveileva ja välillä raskaskin. Olen saanut ja joutunut priorisoimaan asioita ja ajankäyttöäni, hyväksymään oman rajallisuuteni ja tunnistamaan vielä käyttämättömät voimavarani ja potentiaalini.

Mutta suunta on säilynyt. Viiden viikon kuluttua lähden kohti Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippua. Askelissa mukana kiipeilyparinani kulkee Heikki, johon tutustuin Mont Blancilla. Kaukasuksen lumihuipun lisäksi kesän aikana sukellan hänen kanssaan Portugalin rannikolla ja jatkan – vielä toistaiseksi huteria – askelia sukelluksen opettelun kanssa.

Vuorten huipuille, merten syvyyksiin – joten miksipä ei tähtiin?

Viime syksynä törmäsin suomalaisen Cohu Experience -nimisen yhtiön Space Nation -konseptiin, jonka tavoitteena on tarjota meille jokaiselle mahdollisuus oppia avaruusmatkailun vaatimia taitoja ja matkustaa avaruuteen. Suuri tavoite kaupallisen astronauttiohjelman takana on vielä avaruusturismiakin suurempi: se on sekoitus ihmisen unelmien toteuttamista, oman täyden potentiaalin tunnistamista ja käyttöön ottamista sekä ihmiskunnan paremman huomisen tavoittelua. Space Nation oli käsittämättömän kiehtova, ja lumoutuneena aloin seurata heidän matkaansa.

Taas kerran yksi asia johti toiseen, ja huhtikuun alussa aloitin uuden työn Space Nationin viestinnän johtamisen parissa. Nyt kolmannen työviikon jälkeen olen käsissäni olevasta haasteesta hiukan häkeltynyt mutta innoissani: minä todella teen töitä joka päivä edistääkseni ihmisten mahdollisuutta kehittää itseään ja tavoitella unelmiaan!

Muutos on hyvästä. Tänään peilistä minua katsoo hyvin onnellinen nainen sydän tyynenä ja mieli täynnä jännitystä uusien seikkailujen edessä. Valinnat on tehty. Polku piirtyy selkeänä edessä. Mennäänkö?

p.s. Jos haluat tutustua Space Nationiin, kurkkaa www-sivumme ja Facebookimme.

Tyttäreni Negevin autiomaassa Israelissa talvilomamatkallamme

Page 9 of 14

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén