Category: elbrus Page 4 of 7

Rima pilvien tasolla – Vuorenvalloitus 2019

Suunnitelmilla on taipumusta muuttua, ja siksi en yleensä ole niistä ennen lentolippujen sähköpostiin kilahtamista kovin paljon huudellut. On tylsää ensin tohottaa suunnitelmasta ja sitten perua se. Mutta Elbrus-revanssin lykkäytyminen ensi vuoteen laittoi suunnitelmat uusiksi monellakin tavalla. Samalla se kuitenkin muistutti siitä, että vuorelle pääsy on varmaa vasta, kun rinteen tuntee kengänpohjien alla. Joten mitäpä suunnitelmia panttaamaan…

Alpeilta paluun jälkeen olen viime kuukaudet puskenut töitä hartiavoimin. Nautin työstäni ja se on täynnä jännittäviä haasteita – omanlaisiaan vuoria. Kestikin hetken ennenkuin huomasin kaipaavani rinteille kuin heikkopäinen. Kesän kääntyessä loppua kohden, alkoivat tutut harmaanutuiset silhuetit taas hiipiä unieni taustoiksi. Työkiireen keskellä silmät nauliutuivat tuijottamaan tyhjyyteen, ja korvissa soi jään narske lumirautojen alla…matka vuorille alkaa aina samalla tavalla.

Matkalla Monte Rosalle, ensi vuoden tavoitteemme “naapurivuorelle”, vuonna 2015
kuva: M. Laukkanen

Hetken kuluttua Heikki ja minä löysimme itsemme tuijottamasta kiipeilijöiden YouTube-videoita. Ensin pohdimme Himalajaa ja Kilimanjaroa, jonne toivomme pääsevämme pian uudelleen. Mutta jostain syystä keskustelumme jatkuvasti palasi pyörimään yhden vuoren ympärille.
Olimme puhuneet siitä jo aiemmin, mutta olin itse poistanut vaihtoehdon pöydältä, koska en uskonut meidän olevan siihen valmiita. Edelleen toistin samaa näkemystä ja arvelin, ettei aika ollut vielä kypsä. Mutta Heikki oli itsepintainen ja muistutti Gran Paradiso / Mont Blanc -reissumme toisen oppaan, Fabrizion, kanssa vuoristomajalla käydystä keskustelusta. Ja olinhan jo ensimmäisellä vuorikiipeilyreissullani vuonna 2015 tuijottanut tätä kaunotarta unelmoiden ja tentannut opastani Petteä siitä, mitä tuo vuori vaatisi. Nyt houkutus yrittää kasvoi päivä päivältä. Ennenkään en ole valinnut helppoja tavoitteita! Niinpä päädyimme lähettämään Fabriziolle sähköpostin, joka meni näin:

Hi Fabrizio!Thanks once again for our great trip to M.Blanc and Gran Paradiso! We were now supposed to be climbing Elbrus, but we unfortunately had to work and due to that, had to move Elbrus to next year. Now we are stuck on flat land and are planning our next years’ trip and we would be interested in the Matterhorn.  Based on what you saw with us on M.Blanc, do you think we are ready for it? 

Melkein kaksi viikkoa saimme kieriskellä jännityksessä vastausta odotellessamme. Sitten se tuli. Fabrizio totesi, että hänen näkemänsä perusteella olemme hyvässä kunnossa, toimimme varmasti rinteellä ja jäärautojen käyttökin sujuu hyvin.

– MUTTA, Matterhorn on hyvin, hyvin erilainen maastoltaan kuin Mont Blanc. Jos Mont Blancilla on paljon pitkää vaellusta ja vähän kiipeilyä kivikossa ja jäällä, Matterhorn on täysin päinvastainen, Fabrizio painotti viestissään.

Riemuksemme Fabrizio totesi, että hän uskoo meidän pärjäävän Matterhornilla. Hän kuitenkin ehdotti seinäkiipeilyn lisäämistä osaksi valmistautumisen harjoitusohjelmaa. Hän myös suositteli samantyyppisen maaston kiipeämisen harjoittelua hiukan matalammalla ennen Matterhornia.

Muutamaa sähköpostia myöhemmin alustava suunnitelma alkoi hahmottua:

Monte Cristallo
lähde: Internetin yleiset lähteet

Tarvitsemme siis kovaa kuntoa, seinäkiipeilyharjoitusta sekä kokemusta vastaavasta maastosta.

Treeniohjelman päivitys oli muutenkin ajankohtainen ja nyt painotusta tulisi hiukan muuttaa. Seinäkiipeily on muutenkin ollut to-do-listalla jo pitkään. Olen aiemmin käynyt varmistuskurssin ja hiukan kiivennyt kaverini Sakun opastuksella, mutta se on parin viime vuoden aikana jäänyt. Kertaamaan vaan ja siitä tekniikkakurssille – kevään ohjelmassa siis runsaasti ruhjeita!

Jo pari vuotta sitten haaveilin Dolomiiteilla kiipeämisestä. Tre Cime di Lavarado on Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka korkein huippu on Cima Grande (2999 m). Tämänhetkisen suunnitelman mukaan ensi kesäkuussa kiipeämme Cima Grandelle Fabrizion kanssa. Toinen kohteemme on niinikään upea Dolomiittien vuori: Monte Cristallo (3221 m). Tuolla reissulla Fabrizio näkee kuntomme ja kykymme sekä voi antaa ohjeita jatkotreeniin. Reissun jälkeen meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa treenata Fabrizion ohjeiden mukaisesti.

Tauolla Elbrusin eteläisellä rinteellä 2017

Elokuun lopussa edessä on paluu Elbrusille (5642 m), tällä kertaa pohjoista reittiä kiiveten. Venäjältä matkustamme suoraan Italiaan Cerviniaan, josta alkaa seikkailu kohti Alppien kruunun Matterhornin 4478 metrissä sijaitsevaa huippua.

Cima Grande
lähde: Internetin yleiset lähteet

Aikaa valmistautua on kohtuullisen hyvin. Dolomiittien reissu tarjoaa mahdollisuuden vahvistaa hyvin alkanutta yhteistyötä oppaamme kanssa – ja antaa hänelle tilaisuuden sparrata valmistautumistamme. Yhdistelmäreissu Elbrus-Matterhorn on todellinen unelmien seikkailu ja tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää Elbrusin akklimatisaatiota Matterhornilla.

Matterhorn on vaativa kohde monessakin mielessä; teknisempi kuin yksikään aiemmista vuoristamme ja olosuhteiltaan herkempi. Suunnitelma-aihiomme on siis kunnianhimoinen ja vaatii kovaa treeniä. Mutta me molemmat, Heikki ja minä, olemme sen luonteisia, että tiukat haasteet ruokkivat motivaatiotamme.

Olen vielä itsekin suunnitelmastamme hiukan häkeltynyt, ja vain ajatellessanikin asiaa, sydän ottaa pari ylimääräistä iskua. En voi uskoa, että ensi syksynä seison Matterhornin juurella, nostan kasvoni kohti pilviin lähes aina kietoutunutta huippupyramidia ja lähetän hiljaisen toiveen vuorelle, jotta se kohtelisi meitä lempeästi.

Matka alkakoon!

p.s. Tiesitkö, että Toblerone-suklaan muodon inspiraationa on ollut Matterhornin huippupyramidi?

Matterhorn – upeana ja hiukan pelottavana
kuvalähde: internetin yleiset lähteet

Näkeekö Kilimanjaron juurelta tulevaisuuteen?

Lumisateessa Kilimanjarolla
kuva: Heikki

Kesken jättäminen koettelee, kun on luonteeltaan sellainen, joka palkitsee itseään tavoitteilla. Matka on yhtä tärkeä – joskus ehkä tärkeämpikin – kuin perille pääseminen, mutta tavoite antaa matkalle merkityksen. Jos ei aseta tavoitetta, jota vasten asioita mitata, miten tietää saavuttaneensa mitään? Kun taas asettaa tavoitteen ja jää siitä, on taitolaji löytää ilo siitä osasta matkaa, jonka sai kokea.

Palattuamme Kilimanjarolta Moshiin vietimme safarilla upeat kolme päivää, joiden päätteeksi Afrikan suuresta viidestä (eläimestä) näkemättä oli enää se haaveiltu leopardi. Safarin aikana tukikohtanamme toimi syrjäisellä kahvitilalla sijaitseva kaunis lodge, josta teimme päiväretkiä lähialueiden kansallispuistoihin. Noina päivinä norsut, kirahvit, kissapedot, apinat, hyeenat,  kauriit ja jopa sarvikuono avasivat eteemme Afrikan kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Kohtasimme puuhun kiipeäviä leijonia, massiivisten seepralaumojen virtoja, villisikojen perhe-elämää ja virtahepojen kylpykestejä.
Edelleen sormeni lepäävät neuvottomina näppäimillä, kun koetan tavoitella sanoja kuvailemaan tunteita, jotka kulkivat lävitseni, kun katselin gepardikolmikon metsästyskiihdytystä, kuukauden ikäisen norsunpoikasen leikkiä vanhemman sisaruksen kanssa ja raukean urosleijonan majasteetillista haukotusta savannin helteessä.

Mama Simba ja Mama Chui
kuva: Heikki

Erityisen häkellyttävä oli Ngoronngoron 259 neliökilometrin kokoinen kraateri, joka syntyi, kun jättimäinen tulivuori romahti kaksi miljoonaa vuotta sitten. Massiivinen kraateri vuoren seinämien suojassa, 600 metriä ympäristöään alempana, on ainutlaatuinen suojattu ympäristö, jossa elää yli 30 000 villieläintä. Alue itsessään on silmänkantamattomiin jatkuva ruohikkokenttä, jolla valtava eläinkanta elää salametsästykseltä turvassa.
Alueen tuntumassa asuu myös perinteikäs Maasai-paimentolaiskansa. Kasvonsa miehuusriitin merkkinä pelottavan mustavalkoisiksi  maalanneet pojat, vuohia teiden varsilla paimentavat lapset ja värikkäissä perinnevaatteissa savimajojen pihoilla viljelytöitä tekevät naiset edustavat ikiaikaista kulttuuria, joka hämmentää ja sykähdyttää. Kuinka he löytävät tavat kehittyä ja rakentaa itselleen parempaa tulevaisuutta, menettämättä pyrkimystään elää sopusoinnussa ympäristön kanssa?

Olen aiemmilla kiipeilymatkoilla oppinut, että lentokoneeseen nouseminen heti vuorelta laskeutumisen jälkeen on raastava kokemus. Safaripäivät olivatkin täydellinen keino irtautua kiipeilytunnelmasta. Mutta ympärillä pursuavasta kauneudesta huolimatta mieleni etsi tasapainoa.
Vatsakipuja lukuunottamatta keho tuntui palautuneen kiipeilyn rasituksista täysin. Vatsa oli arka ja kivulias; se kramppaili jokaisen aterian jälkeen, ja keho tyhjeni edelleen pari kertaa päivässä. Olin kai jo tottunut siihen, sillä se tuntui – jos ei nyt ihan tavalliselta olotilalta – ainakin merkittävästi paremmalta kuin vuorella ollessa, ja myös ruokahalu oli palannut. Lihakset tuntuivat levänneiltä. Melkein kuin en olisi vuorella ollutkaan.

Tuntien ja päivien kasautuessa Kilimanjaron kokemuksien ja minun väliin, aika kultasi muistoja salakavalan nopeasti. Se sai kytevän epäilyksen hiilloksen leimahtamaan liekkeihin. Jatkuva kesken jäämisen tunnelma seurasi minua. Heräilin aamuöisin kelaamaan läpi tapahtumia ja analysoimaan yhä uudelleen, olisinko voinut toimia paremmin ja luovutinko liian aikaisin.

Paluumatkalla Kilimanjarolta olin esittänyt kiipeilyparilleni Heikille epävarmuutta tihkuvan monologin siitä, etten halua menettää kiipeilyn iloa suorituspaineen vuoksi. Uupuneena epäröin, olivatko suuremmat vuoret minua varten. Aloin epäillä myös omaa aiempaa suoritustani Elbrusilla. Itsevarmuuteni järkkyi, ja kuva vuoriunelmista tuntui särisevän.
Entä jos minulla ei ollutkaan epämukavuuden sietokykyä, mitä laji vaatii? Halusinko edes sitä? Ja jos halusin, miksi?


Sisäiset kriisit tekevät meistä helposti itsekeskeisiä, ja polku hyväksyntään on polveileva. Taas sain huomata, kuinka merkityksellisiä asioita kiipeilyparin vertaistuki ja läsnäolo ovat. Heikki antoi minun työstää ajatuksiani ja muistutti läpikäyneensä itse samankaltaisen prosessin, kun Elbrusilla olimme joutuneet kääntymään takaisin hänen vuoristotautioireidensa vuoksi, ja minun tukeneen häntä silloin vastaavalla tavalla.

Viimeisenä safaripäivänä ihaillessamme Ngorongoronin reunamien jyrkänteitä, Heikki puolihuolimattomasti tipautti aiemman pohdintomme Elbrusille paluusta keskusteluun. Ilmeisesti hän kuitenkin näki varjot kasvoillani ennen kuin ehdin sanoa mitään, sillä samaan hengenvetoon hän päätti lauseensa:
– … mutta siitä puhuminen taitaa olla vielä liian aikaista.


Mutta kotimatkan koittaessa lohduttomuus oli poissa, ja tunsin vain haikeutta astuessani Amsterdamin koneeseen.

Vain reilua vuorokautta myöhemmin, kaksi tuntia kotiovesta astumisen jälkeen, ennen kuin yhtään laukkua oli purettu, olimme varanneet paikat ensi elokuussa Elbrusin huippua pohjoisen reitin kautta tavoittelevasta ryhmästä.
Elbrusin pohjoinen reitti on vähemmän käytetty ja haastavampi kuin ruuhkaisempi eteläinen reitti, jolla viime kesänä kävimme ottamassa ensi kosketuksen Kaukasuksen vuoriin. Innostukseni pohjoisreittiä kohtaan oli ottanut iskua, kun Kilimanjaron epäonnistuminen rouhi loven itseluottamukseeni. 5350 metrin korkeus oli nyt toistamiseen koitunut yrityksellemme kohtalokkaaksi. Oliko järkeä lähteä vielä haastavampaan yritykseen?

Mutta olin luvannut itselleni, että palaan Elbrusille. Halusin kokea vuoren toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Ja päästä huipulle, alhaalta asti kiiveten. Oli valittava oikea strategia. Löysimme ryhmän, jolla järkevältä tuntuva  ja akklimatisoitumisen huomioiva huiputussuunnitelma. Ei lumikissoja, ei ruuhkia, ei teknomusiikkia. Vain Kaukasuksen tuuli ja viiltävähuippuiset, maagisen kauniit vuoret. Olimme valmiita tarttumaan haasteeseen.

Aamu Elbrusilla 2017

Kesti vielä pari viikkoa ennen kuin olin terve ja kivut vatsasta olivat kadonneet. Läpikäymäni itsetutkiskeluprosessi tuntui lopulta vahvistaneen haluani saavuttaa asettamamme tavoitteet. Nimittäin ennen kuin olin täysin kunnossa, olimme myös varanneet lennot kesäkuuksi Geneveen.
Edellisellä Alppien reissulla, jolloin kiipesimme Heikin kanssa samassa ryhmässä ensimmäistä kertaa, minulta jäi kokematta Gran Paradison huippu, sillä huono sää esti molemmat huiputusyritykset. Heikki palasi tuon matkan jälkeen huiputtamaan Gran Paradison, mutta häneltä puolestaan puuttuu yhä Mont Blancin huiputuskokemus.

Hauskaa on, meitä opastamaan lähtee italialainen Alby, joka oli oppaanani, kun huiputin Mont Blancin viime reissulla! Kesäkuun alussa olosuhteet ovat Mont Blancilla vielä talviset ja kesäkauden vuoristomajat suljettu. Kiipeämme siis eri reittiä ja majoitumme talvimajoissa. Eli aidan matalaa kohtaa ei etsitä tälläkään reissulla.

Mitä tapahtui? Mitä tästä taas opittiin?

Pohtiessani Kilimanjaron kesken jäänyttä huiputusta, olin oivaltanut jotain itsestäni: yllättävän suuri osa surutyöstä johtui siitä, ettei tämä ollut ensimmäinen keskeytys (tai epäonnistuminen, tai viisas päätös palata – tai miksi sitä nyt sitten kutsuukin). Sydämessäni tiesin meidän toimineen oikein Kilimanjarolla. Usko itseeni horjui, sillä olin Elbrusin jälkeen niin kovin halunnut meidän onnistuvan. Todistavan, ettei 5350 metriä ole meille ylittämätön kynnys. Mutta kyse ei ollut vain kiipeilytiimin onnistumisesta.
Olin halunnut todistaa vahvalle kiipeilyparilleni – ja ehkä ennemminkin itselleni – että pärjään siellä missä hänkin. Valitsemalla minut kiipeilyparikseen, hän tekee tietoisen valinnan ottaa kumppanikseen fyysisesti heikomman. Eikä kyse ole itsetunnostani (tai no, ehkä vähän siitäkin), vaan ihan fysiologisesta faktasta. Älä ymmärrä väärin, missä tapauksessa tämä ei ole kilpailua. Vaan halua olla luottamuksen arvoinen ja vastata odotuksiin.

Kun tämän oivallettuani näin peilistä loukkaantuneen katseeni, olin niin helpottunut, että nauratti. Tiesin, että olisi vain yksi keino poistaa kitkerä maku kieleltäni. Luovuttaminen oli poissuljettu. Sillä se olisi ainoa tapa, jolla pettäisin kumppanini. Voisin käyttää sitä vahvuutta, joka minulle on annettu ja jolla minä pärjään silloin, kun lihasmassani ei ole tarpeeksi: kovapäisyyttä.

Niinpä me pakkaamme kiipeilyreppumme ja aloitamme sieltä, minne on jotain jäänyt kesken. Ja yritämme uudelleen. Niin monta kertaa kuin on tarpeen.

Aamunkoi Mont Blancilla 2016

Auringonnousujen ahne metsästäjä

Sininen Monte Rosalla
Kuva: M. Laukkanen

Yö on pimein juuri ennen auringonnousua. Ensin taivas on läpitunkemattoman musta, ja sitten yhtäkkiä jotain tapahtuu: kalpea hohde muuttaa mustan syvänsiniseksi, ja näyttää kuin tähdet pakenisivat kauemmas avaruuteen. Hetken kuluttua taivaanrantaan ilmestyy kajo, jonka myötä pimeys väistyy yhä kirkastuvan sinisyyden edeltä.
Taianomainen sininen hetki ja sitten hopeinen valonauha ilmestyy maan ja taivaan kohtauspaikkaan. Ensin se on hiuksenhieno linja koko horisontin matkalla. Yhtä hengenvetoa myöhemmin auringon otsa nousee esiin majasteetillisen hitaasti ja itsevarmasti. Melkein kuin se haluaisi muistuttaa omasta arvostaan maalaamalla maailman sateenkaaren sävyillä. Maisema syttyy eloon, ja vuorenrinteellä seisova kiipeilijä haukkoo henkeään, kun tuntien pimeyden jälkeen hän saa nähdä, millaisen kauneuden ympäröimänä kulkee.

Rakastan auringonnousun ensi hetkiä – erityisesti vuorilla. Kun ensimmäinen kalpea kajo näkyy taivaankannen reunamilla, tunnen sisälläni hiljaisen odotuksen vapinan. Ja odotus palkitaan, parempana kuin saatoin toivoa – joka kerta.

Monte Rosalla 2015
Kuva: M. Laukkanen

Vaikka auringon kohtaaminen aamuisella rinteellä on aina yhtä pakahduttava kokemus, on valon ja lämmön tuojalla monet kasvot. Se on vuorella kulkevan ystävä ja vihollinen.

Huiputukseen lähdetään yön pimeinä tunteina. Monte Rosalla kohti huippua lähdettiin kello 02.30, Mont Blancilla 02 ja Elbrusin huiputusyritysten lähtöajat olivat 00 ja 02.30. Syy yölähtöön on – mikäpä muu kuin aurinko, joka iltapäivään mennessä sulattaa jäätiköiden railoalueet ja serakit epävakaiksi. Huiputuspäivä kestää yleensä noin 12–16 tuntia, ja tavoitteena on ehtiä huipulle ja takaisin ennen kuin aurinko on tehnyt jäätiköstä tahmaisen sohjon peittämän vaaravyöhykkeen.

Monte Rosalla huippupäivän etenemisemme oli sen verran hidasta, että paluumatkalla olimme aikataulusta jäljessä. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun serakkeja vältellen saavuimme railojen halkomalle rinteelle. Sulavan railoalueen läpi kulkeminen oli hurja kokemus. Jäätikön hiljaisuudessa ei ole juurikaan pelottavampaa ääntä kuin tippuvan veden pisarointi. (Koko Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus ja blogin kuvien rikkoutumisen johdosta Monte Rosan valokuvat voi nähdä täällä).

Aurinko tekee tihutyötä myös kiipeilijän fyysiselle voinnille. Monet kiipeilijät kertovatkin tarinoita lumiheijasteiden voimasta palaneista suun ja sierainten sisäpinnoista. Polttavat säteet sotkevat nestetasapainon ja sokaisevat silmät. Vain vuorilla olen kokenut tilanteen, jossa kuumuus on lähes sietämätön, mutta samaan aikaan viima niin viiltävä, ettei vaatteiden vähentäminen tule kyseeseen.

Domen jäätikkö Gonellan vuoristomajan parvkkeelta. Sinne siis, kun yö pimenee!

Entäpä valon merkitys?

Mont Blancin huiputusta edeltävänä iltana seisoin Gonella vuoristomajan parvekkeella ja katselin Domen jäätikköä tuntien syvää kunnioitusta ja hieman pelkoa. Irvistelevien railojen hämähäkinseitti risteili jäätikön pinnalla valtavien jäälohkareiden lomassa, ja oppaiden aiemmalla tiedustelumatkallaan löytämää reittiä ei voinut etäältä havaita.

Kun sitten seuraavana yönä naksautimme karabiinit kiinni aloittaaksemme jäätikkövaelluksen railoviidakon poikki, pimeys oli käärinyt syliinsä pelottavan petollisen maiseman. Jäinen lumi narskui rautojen alla, ja tuntui kuin olisin voinut aistia railojen sinisen verkoston kylmyyden tuoksuna yötuulessa. Etenimme vain otsalamppujen kapeiden valokeilojen tarjoaman näkyvyyden turvin. Pohdin pimeässä kuinka petollisen helppoa olisi nyt unohtaa ympärillä oleva vaara.

Tunteja myöhemmin seisoimme Italian ja Ranskan rajalla, Aquilles Grisesin harjanteella, kun aurinko nousi valaisemaan jo vaelletun reitin. Hengitykseni melkein salpautui, kun katsoin alas jäätikköä, jonka halki olimme vaeltaneet. (Mont Blancin huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Auringonnousu Italian ja Ranskan rajalla Mont Blancilla 2016

Usein suurin kauneus syntyy kontrasteista, ja aurinko paljastaa armotta kaiken. Värien palatessa maisemaan, näyttäytyy myös sen rujous. Kaukasuksen vuorilla auringonnousun pastellipaletin sävyttämä näkymä onkin kuin satukirjasta, mutta samalla voi nähdä myös tuolle vuoristolle tunnusomaisen karkeuden ja särmikkyyden. Eipä ihme, että venäläiset sanovat Kaukasuksen auringonnousun olevan maailman kaunein.

Auringonnousu Kaukasuksella, Elbrusilla 2017
Auringonnousu Elbrusilla 2017

Kuten kokemuksia, ei auringonnousujakaan voi laittaa talteen. Valokuvat, videot ja päiväkirjamerkinnät ovat heiveröinen heijastus elämyksestä, jonka voi saada, jos antaa itselleen luvan olla kokemuksien ja auringonnousujen ahne metsästäjä.
Japanilaiset sanovat, että maailman kaunein auringonnousu on japanilaisten pyhällä vuorella, Fujilla. Mitäpä muuta voin tehdä, kuin mennä katsomaan? Kolme viikkoa lähtöön.

Tänä kesänä koin myös auringonnousun Atlantilla merenpinnan tasolla, Portugalissa 2017

…ja mitä seuraavaksi tapahtuu? – paluu Elbrusilta

Herätin Heikin pari tuntia myöhemmin. Hän oli uupunut, mutta hänen vointinsa oli jo sen verran parempi, että haikea matka vuorelta alas saattoi alkaa. Matkustimme alas base campista toisen kiipeilyryhmän mukana tuolihisseillä; joka toisessa istuimessa oli iso varustesäkki, joka toisessa voipunut kiipeilijä. Katselin Kaukasuksen karua kauneutta ja annoin ajatusteni valua vapaana virtana. Olin pettynyt, helpottunut, surullinen – ja kiitollinen, sillä olin hyvässä kunnossa, ja kun vilkaisin olkani ylitse, seuraavassa tuolissa matkaava kiipeilyparini nosti kätensä tervehdykseen. Hymyilin ja heilutin takaisin, vaikka samaan aikaan sisällä pyörivät tunteet valuivat pisaroina silmäkulmistani.

Mieleen nousivat ensimmäisen kiipeilyreissuni oppaan Morganin lohdulliset sanat:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu.
(Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus)

Jostain harmistuksen ja kolhitun ylpeyden alta nousi päättäväisyys. Enhän minä tästä lajista innostunut, koska vuoret aina hellivät. Päinvastoin. Jokaiseen kiipeilykokemukseeni liittyy jokin vastoinkäyminen ja aina vähintään yksi suunnitelmanmuutos. Emme me luovuttaisi. Palaisimme Elbrusille. Itse asiassa olimme jo haastatelleet oppaita ja tutkineet mahdollisuuksia kiivetä Elbrusille pohjoisen puolen vähemmän käytettyä reittiä pidemmällä kiipeilyohjelmalla, jolloin akklimatisoitumiselle jäisi tarvittava aika, ja voisimme yrittää toteuttaa toiveen laaksosta huipulle kiipeämisestä.

Vuorelta laskeutumisen jälkeen ennen kotiinpaluuta vietimme yhden lepopäivän Terskolin kylässä ympäristöä tutkien. Alueen kaunis luonto ja mineraalivesilähteet olivat kiinnostavia, mutta huomasin ajatusten olevan muualla. Kuin en olisi ihan vielä laskeutunut vuorelta.

Janiina Ojanen mineraalivesilähteellä Elbrusilla
Elbrusin alue on tunnettu myös mineraalivesilähteistään

Paluu arkeen oli vauhdikas; alle vuorokausi sen jälkeen, kun astelin kotiovesta sisään ja pudotin painavan varustesäkin lattialle, olin jälleen lentokentällä. Tällä kertaa laukussa oli jakkupuku ja kannettava tietokone, sillä edessä oli työmatka Intiaan.

Luultavasti johtui osittain nopeasta siirtymästä työkuvioihin ja täysin erilaiseen ympäristöön; Kaukasuksen erämaasta Mumbaihin, 20 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin, että kesti tovin ennen kuin saatoin hahmottaa tapahtumat selkeämmin. Moni asia on alkanut aueta vasta jälkikäteen, kun olen tätä tarinaa muistiin kirjoittanut. Ajatustyö on siis yhä kesken.

Olemme onnekkaita, sillä kaikki päättyi parhain päin. Jatkoa varten tärkeintä on oppia. Virhearvioita tapahtui useita ja osassa tilanteista henkilöt, joiden käsiin olimme luottaneet tilanteen turvallisuuden arvioinnin, tekivät päätöksiä, joista voi olla montaa mieltä. Minullakin on asioista mielipiteeni, mutta koen, ettei minulla tässä kohtaa ole riittävää osaamista toisten työtä arvioida. Mutta yksi asia on varma: omaa vastuuta on turha pakoilla. Itse olemme vastuussa siitä, että seuraamme omaa tilaamme ja kommunikoimme siinä tapahtuvat muutokset henkilölle, joka osaa niiden seurauksien vaikutukset analysoida. Siinä tein virheen sekä oman kuntoni että kiipeilyparini tilan arvioinnissa.

Tavoite on oppia tunnistamaan riskit ja jatkossa tehdä oikeita valintoja itse. Olen nyt kohdannut ensimmäistä

Kotimatkalla bongattiin venäläistä poliittista
mainontaa tutussa viitekehyksessä

kertaa vuoristotaudin konkreettisesti. Aiemmin olen siitä lukenut ja nähnyt sen oireita toisilla, mutta rehellisesti sanottuna en ole ymmärtänyt alkuunkaan, mistä siinä on kyse. Nyt olen kokenut itse, miltä tuntuu menettää toimintakyky. Olen myös nähnyt saman tapahtuvan kiipeilyparilleni ja seurannut hyvin läheltä, mitä se tarkoittaa henkilölle, jonka kyvyt ja voimavarat tunnen varsin hyvin.

Asenne on tärkeä. En haluaisi ajatella suhtautuneeni missään vaiheessa Elbrusiin kevyesti. Mutta kyllä mielessä on käynyt sekin, että annoinko etukäteen kuulemieni väheksyvien kommenttien “sunnuntaikävelystä” vaikuttaa asenteeseeni. Oli miten oli, nöyryyttä ja kunnioitusta vuoria kohtaan olen oppinut runsaasti taas tälläkin reissulla.

Minulle henkilökohtaisesti erityisen suuri merkitys on sillä, mitä opin tiimityöstä. Tämä matka on osoittanut, kuinka tärkeää on uskallus paljastaa oma heikkous ja luottaa toisen pysyvän tiimissä silloinkin, kun olen se heikoin lenkki. Toinen puoli asiaa on tuon luottamuksen arvostus ja sitoutuminen tiimiin. Sillä on helppoa olla kumppani silloin, kun asiat ovat hyvin. Vasta vaikeudet osoittavat, kuka todella seisoo rinnallasi ja mistä elementeistä tiimi on koottu. Tässäkin suhteessa pidän itseäni hyvin onnekkaana.

Janiina ja Heikki Elbrusin rinteelläUudet seikkailut ovat jo lähempänä kuin voin uskoakaan. Syyskuussa lennämme Japaniin tavoitteena todistaa satumaiseksi kuvattu auringonnousu Japanin korkeimman vuoren Fujin (3776 m) huipulla. Joulun vietämme Tansaniassa vuorenrinteellä. Matkan tavoitteena on huiputtaa Mount Meru (4566 m) ja Afrikan mantereen korkein vuori Kilimanjaro (5895 m). Luultavasti sen jälkeen ensi vuonna edessä on paluu Elbrusille, ja olemme myös kiinnittäneet katseemme Kirgisiassa sijaitsevaan Peak Leniniin (7134 m).

Tulevat seikkailut tehdään uudella tavalla. Syyskuun omatoimimatkalla Japaniin ei tarvita vuorikiipeilyvarusteita, sillä Fujin reitti kulkee merkittyä trekkauspolkua. Fujissa meitä kiehtoo sen kauneus ja rooli japanilaisessa kulttuurissa (kerron tästä lisää matkan lähestyessä). Mount Merulle ja Kilimanjarolle meidät vie kansainvälinen palveluntarjoaja, jolla on mittavasti kokemusta suuremmista vuorista.

Lentoliput Japaniin ja Tansaniaan ovat sähköpostissa. On helpompi hengittää, kun tietää, että kohta mennään taas. Sitä ennen on vuorossa pieni hengähdystauko, ja valmistautuminen voi taas alkaa. On viisi kuukautta aikaa valmistaa keho ja mieli Kilimanjaro-seikkailuun.

Maailma on ihmeellinen, ja mahdollisuus tutkia sitä on suuri lahja. Ystävät ja tukijoukot, joiden kanssa nuo seikkailut voi jakaa, ovat valtava voimavara ja turva niinä hetkinä, kun omat voimat ovat vähissä. Olen onnellinen ja kiitollinen, sillä minulla on täydellinen tiimi. Todellinen kumppani kiipeilyparina. Perhe ja läheiset tukena. Ja sinä mukana seikkailussa. Kiitos.

Tulethan mukaan, kun kohta taas vuoret kutsuvat?

Voiko vuoren huiputtaa vain tahdonvoimalla? – toinen huiputusyritys Elbrusilla

Base campiin laskeutuminen, lääkitys, nesteytys ja uni helpottivat oloa. Päivän lähestyessä iltaa mielikuvat kymmenen tunnin takaisesta romahduksesta rinteessä alkoivat tuntua etäisiltä. Edelleen päänsärky jyskytti ohimoilla, ja olo oli heikko, mutta palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti. Kun illan suussa pidimme kiipeilyparini Heikin ja ryhmänjohtaja Tommin kanssa palaverin, ilmoitin halukkuuteni uuteen huiputusyritykseen.

Ryhmänjohtaja Tommi antoi luvan ja sanoi aavistelleensa, että haluaisimme yrittää uudelleen. Päätimme kuitenkin Heikin kanssa, että tällä kertaa hyväksyisimme moottorikelkkakyydin 4800 metriin ja pyrkisimme siitä huipulle 5642 metriin. Päätös ei ollut helppo, vaikka syy oli selkeä: voimien säästäminen. Vaikka kiipeäisimme base campista ja onnistuisimme, huiputus ei Heikin ja minun arvojen mukaan olisi “pätevä”. Mielestämme vuoret pitää kiivetä laaksosta huipulle, ja olimme jo aiemmin taipuneet vastaanottamaan hissi- ja lumikissakyydin laaksosta base campiin, sillä reissuohjelman mukainen aika ei olisi riittänyt koko matkan nousuun jalan. Emme siis kuitenkaan saisi aitoa huiputusta, se kirveli. Silti mieli paloi rinteelle; ehkäpä pääsisin kokemaan uuden korkeuden ja saisin positiivisen kokemuksen kahden ikävän päivän jälkeen.

Totuuden nimissä myönnettäköön, että illan suussa olin vielä hiukan epävarma ja olo oli hutera. Mutta tämä oli niitä “takaisin satulaan” -hetkiä. Halusin onnistua edes vähän. Ja halusin, että Heikki pääsisi edes hiukan ylemmäs, sillä minua raastoi ajatus siitä, että hän oli joutunut luopumaan edellisen yön huiputusmahdollisuudesta vuokseni.

Tommi löysi meille uuden oppaan, Aleksein, noin viisissäkymmenissä olevan kokeneen vuorikiipeilijän ja vuoristo-oppaan. Olimme innoissamme Aleksein kanssa kiipeämisestä. Olimme nimittäin kiinnittäneet häneen huomiota miehen saapuessa base campiin edellisenä päivänä. Hänen rauhallisessa ja viileässä olemuksessaan oli jotain sellaista, että nimesimme hänet salaa James Bondiksi. Kun myöhemmin puhuimme Aleksein kanssa, totesimme osuneemme varsin oikeaan. Miehellä on melkoinen määrä vuoria meriittilistallaan ja meidät tenhonneen Usbankin hän on kiivennyt muutama vuosi sitten – soolona tietenkin.
Nyt Aleksei oli saapunut Elbrusille viedäkseen huipulle mukavan saksalaisen pariskunnan, joka mieluusti “lainasi” meille opastaan, sillä heillä oli edessä vielä yksi akklimatisoitumispäivä ennen huiputusyritystä.
– I was going to do some physical training tomorrow. But I can go up as well, totesi Aleksei bondimaisen viileästi hymyillen.

Niin Heikki ja minä valmistauduimme uuteen huiputusyritykseen: huolsimme ja pakkasimme varusteet, tankkasimme ruokaa ja nestettä sekä lepäsimme. Juttelimme pitkään edessä olevasta kiipeämisestä: pureskelimme pettymystä, nieleskelimme ylpeyttä (arvomaailman vastaisesti valittu moottorikelkkakyyti korpesi molempia, vaikka koimme sen turvallisimmaksi vaihtoehdoksi) ja sovimme pelisääntöjä. Heikki vannotti minua olemaan rehellinen ja avoin olotilastani ja lupasin sen tehdä.

Kun menin nukkumaan joskus seitsemän maissa illalla, olo oli huolestunut ja mieli täynnä sekavia ajatuksia. Kuuntelin vuorituulen ujellusta metallikontin kulmissa ja lupasin itselleni, että olisin valinnoissani edellistä yötä viisaampi.

Päivä 7: Toinen huiputusyritys 

Kun herätyskello soi 01.30, olin ensin hetken hämilläni. Sitten edellisen vuorokauden tapahtumat
syöksyivät takaisin mieleen ja addrenaliini ryöpsähti vereen. Tunnustelin vointiani. Tuntui hyvältä. En ollut vahvimmillani, mutta toimintakuntoinen, ja keho tuntui paljon paremmalta kuin aiemmin.

Janiina Ojanen Elbrusilla
Valmiina toiseen huiputusyritykseen?

Heikki liikkui pimeässä kontissa ja kokosi varusteitaan. Otsalampun himmeässä punaisessa hohteessa hänen kasvonsa näyttivät hiukan turvonneilta ja kiiltäviltä. Kuiskaten kysyin vointia, ja hän totesi, että flunssa taitaa olla tulossa. Yöllä oli kuulemma ollut vähän lämpöä. Kosketin hänen olkavarttaan, ja paidan hiha oli märkä hiestä. Heikki sanoi olevansa valmis huiputusyritykseen ja lempeästi torjui ehdotukseni lepäämään jäämisestä. Mielessäni kävi ajatus, että oma epävarmuuteniko tässä nyt kummitteli ja yritti saada minut löytämään syitä perääntyä.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Oli aika mennä.

Niin me astuimme pimeään Kaukasuksen yöhön, jossa moottorikelkka seisoi moottorit uristen odottamassa. Kuljettajan istuimella istui mustiin pukeutunut mies, jonka kasvot oli kokonaan peitetty commando-pipolla ja peiliaurinkolaseilla yön pimeydessäkin. Kiipesin jännittyneenä miehen taakse kelkan kyytiin, ja Heikki nousi takimmaiselle paikalle. Kelkka veisi meidät 4800 korkeusmetriin ja palaisi sitten noutamaan oppaamme Aleksein. Hassua, että tuhannen vertikaalimetrin matkaan menisi kelkalla viitisentoista minuuttia, kun jalan sitä kiivettiin tuntikausia. Sain hädintuskin peukut pujotettua istuimen takana olevan kiinnikeremmin taakse, kun paiskauduin Heikkiä vasten kelkan syöksähtäessä matkaan.

Vaikka en arvosta moottorikelkan käyttöä osana vuorikiipeilysuoritusta, yöllinen ajo jyrkkää vuorenrinnettä ylös tallentui lähtemättömästi mieleen. Vauhti oli vieläkin nopeampi kuin olin osannut odottaa, ja kelkka poukkoili töyssyjen yli välillä jopa holtittoman oloisesti. Kuljettaja oli juuri niin hurjapäinen kuin muutkin rinteellä näkemämme, ja koska väylä oli nyt tyhjä, antoi hän palaa mielensä mukaan. Valokeila ahmi lumista, pöllyävää väylää, ja tähdet valaisivat kaukaisuudessa etuvasemmalla ylväänä kohoavan Elbrusin läntisen huipun, jota kohti taas matkasimme mieli toiveikkaana. Yö oli edellisen lailla kirkas, vain tuuli oli hiukan voimakkaampi. Se tuntui hyvältä, ja pari kertaa päästin tahtomattani pienen hihkaisun kelkan lennähdellessä töyssyjen yli.

Juuri kun tempoilevan kelkan kyydissä pysyttely täydessä kiipeilyvarustuksessa alkoi tuntua tukalalta, menopelimme pysähtyi Pashtuhovan kivien yläpäähän. Kompuroimme ylävuoristokengissämme kyydistä, ja kelkka katosi pimeään noutamaan opastamme. Säädimme varusteita, ja valmistauduimme lähtöön hiljaisina. Minua jännitti. Heikki tuntui kärsimättömältä, jopa hiukan pahantuuliselta.

Aleksei saapui ja asetuimme jonoon; Aleksei, minä ja Heikki. Tuntuipas mukavalta olla näin pienellä porukalla. Katsoin edessä olevaa rinnettä ja vaikka oloni oli hyvä, olin salaa vähän helpottunut, että juuri tänä yönä emme olleet kiivenneet alhaalta asti. Seinämä näytti pitkältä ja jyrkältä, ja luottamukseni oman kehoni suorituskykyyn oli kaikkea muuta kuin korkealla.

Viidentuhannen metrin kohdalla rinteessä on lumihankeen vajonnut lumikissa, jolla joku oli joskus yrittänyt ajaa huipulle. Menopeli oli hyytynyt viiteen tonniin ja kuten niin usein vuorilla, toimintakyvyttömien asioiden tuominen alas on hankalaa. Niinpä lumikissa oli jäänyt niille sijoilleen ja toimii nyt kiipeilijöiden maamerkkinä. Siihen kiinnitin katseeni. Miten se näyttikin niin pieneltä, vaikka matkaa oli vain parisen sataa vertikaalimetriä?

Rinne oli jyrkkä, ja mietin pariin otteeseen, miksi meitä ei laitettu köysistöön. Kuitenkin Aleksein rauhallinen tahti ja askellukseeni palannut vakaus rauhoittivat mieleni. Kuljin Aleksein takana leveää siksakia rinnettä ylös ja huomasin parhaan rytmin löytyvän, kun asetin jäärautani täsmälleen hänen askeliinsä. Kuu paistoi ja kylmä vuorituuli lauloi rinteellä haikeasti. Jalat tuntuivat vahvoilta, hengitys kulki vaivattomasti, ja ilo valtasi mieleni. Annoin itseni vajota siihen ihanaan oloon, jonka löydän kiivetessäni.

Kun tunnin kuluttua pysähdyin tauolle, oli Heikki jäänyt nousussa jälkeen. On täysin normaalia, että kiipeilijät nousevat eri kohdissa omaa tahtiaan, ja usein nousun alku on erityisen raskaan tuntuista, kun keho ei ole vielä löytänyt kiipeämisen rytmiä. Mutta kiipeilyparini on aina vahvempi ja nopeampi kuin minä. Siksi hänen hidas tahtinsa ja tiheät pysähdyksensä saivat levottomuuden nostamaan päätään mielessäni. Toistin oppaallemme Heikin sanat yöllisestä kuumeilusta. Aleksei kohautti olkiaan. Sitten hän varmisti minun vointini, jota hän oli kysellyt noin puolen tunnin välein. Olin kuitenkin pysynyt koko matkan hänen kannoillaan ja kiivennyt vahvasti.

Käännyin uudelleen katsomaan taakseni ja kysyin sukelluksessa käytetyllä ok-merkillä (kädet kohotetaan o-kirjaimen muotoon pään yläpuolelle) muutaman kymmenen metrin päässä etenevältä pariltani, oliko kaikki kunnossa. Hän nosti kätensä samanlaiseen ok-merkkiin kuitaten kaiken olevan kunnossa. Matka jatkui hitaasti. Saavutimme hautautuneen lumikissan aamun kajon kurkistaessa jo esiin vuorten takaa. Aikaa oli kulunut aiottua enemmän, mutta päätimme olla kiirehtimättä turhaan ja pidimme hiukan pidemmän tauon. Hiukan vaisusti juhlimme uutta tuhatlukua molempien kiipeilymittarissa skoolaamalla teemukeilla.

Auringon noustessa Elbrusin huipun varjo muodostaa pyramidin Kaukasuksen taivaalle

Vielä lyhyt jyrkkä nousu ja sen jälkeen siirryimme Elbrusin eteläisen huipun (joka on vain noin 20 metriä läntistä huippua matalampi) varjosta vuoren poikki kohti satulaa kulkevalle traverselle. Traversen maisema on huikaiseva: todellinen Kaukasuksen panorama. Ympäröivät vuoret ja pilvet olivat selvästi alempana ja esiin noussut aurinko sai maiseman hohtamaan niin kauniina, että oli lähes mahdotonta uskoa, että olin oikeasti keskellä näin valtavaa kauneutta. Aurinko alkoi lämmittää selkää mutta viimainen vuorituuli varmisti, ettemme voineet luopua paksuista toppavaatteista ja kasvoja suojaavista maskeista.

– Olo ei ole mikään maailman paras, mutta hyvin minä pärjään, kun tulen vähän hitaammin, parini vastasi, kun seuraavalla tauolla taas tenttasin hänen vointiaan. Vähentääkseen huoltani hän väläytti tutun leveän hymynsä, ja hetken tunsin itseni hössöttäväksi kanaemoksi. Ehkä edellisen yön vaikutus tuntui vielä ja huolehdin turhaan?

Totuus kuitenkin oli, että Heikki liikkui jatkuvasti hitaammin. Ilmaisin jälleen huoleni Alekseille, joka silmäili Heikkiä arvioivasti, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Niinpä aloin itse seurata Heikkiä ja aina kun kiipeilyparini jäi tietyn matkan verran taakse, pyysin Alekseilta taukoa, jonka aikana tyrkytin Heikille hänen oman tankkauksensa lisäksi teetä ja kun lähdimme liikkeelle, työnsin hänelle karkkia suuhun tukeakseni energioiden säilyttämistä.

Yli viiden tuhannen metrin korkeuden vaikutusta liikkumiseen ei pidä väheksyä, mutta oloni nyt huomattavasti parempi kuin viime syksynä Mont Blancin (4810 m) viimeisillä sadoilla metreillä, vaikka olimme nyt selvästi korkeammalla. Traverse oli minulle suuri nautinto. Jyrkin ja tuulisin kohta kuljettiin köysistössä, ja pienen ryhmämme rytmi vakiintui Heikin askellukseen: neljä askelta eteen, pysähdys ja kaksi hengenvetoa, neljä askelta, pysähdys ja kaksi hengenvetoa ja niin edelleen.

Aamun edetessä minulle kävi tutuksi yksi Elbrusin ominaisuus: tällä vuorella ei ole yhtään lyhyttä etäisyyttä. Traverse tuntui jatkuvan loputtomiin ennen kuin käännyimme vuoren huippujen väliselle tuuliselle rinteelle, ja satula ilmestyi näköpiiriin. Jännittävä näky sai minut nauramaan ilosta; olimme jo lähellä!
Tuuli oli nyt entistä navakampi, ja viiltävät viimaiset puuskat kuljettivat mukanaan lumipöllähdyksiä huipulta. Oli jatkuvasti pidettävä varansa, tai äkillinen voimakas puhallus veisi tasapainon ja alla olisi kilometrien pudotus jäistä rinnettä. Mutta samaan aikaan noiden puuskien huipulta tuomat lumikiteet suukottivat auringon paahteessa kuumentunutta poskea virkistäen.

Kiipeämisen iloa varjosti alati kasvava huoli. Heikki sanoi sinnikkäästi olevansa kunnossa, mutta vaikka hänen silmänsä olivat suojalasien peitossa ja kasvo maskin suojassa, tunnistin muutoksen. Ääni ei ollut enää iloinen ja askel oli muuttunut huojuvaksi. Hän otti vastaan tarjomani teen ja suklaan, muttei enää aktiivisesti yrittänyt itse tankata kunnolla.

Olen myöhemmin miettinyt, miksi Aleksei ei tuntunut aiemmin reagoivan toistuviin huolenilmauksiini. Ehkä se on kulttuuriero. Nyt kuitenkin sovimme, että päästessämme kapealta polulta satulaan pitäisimme kunnon tauon ja tarkistaisimme tilanteen.

Saavuimme Elbrusin kahden huipun väliseen satulaan 5350 metriin. Heikki horjui paikalle selkeästi meitä jäljessä ja hädin tuskin pysyi pystyssä. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että tauko auttaisi. Vilkaisin epäuskoisesti edessä olevaa jäistä jyrkkää seinämää pitkin kulkevaa nousua, joka olisi viimeinen parin tunnin rypistys ennen huipulle nousua.

Viidentoista minuutin kuluttua Heikki oli edelleen huonossa kunnossa. Hän tuijotti jäistä seinämää ja vaikka hänen kasvojaan en voinut kunnolla nähdä, saatoin aistia hänen sisäisen kamppailunsa. Hän toisteli pystyvänsä siihen, jos vaan tarpeeksi hitaasti mentäisiin. Hän oli kuitenkin jo tunnustanut minulle vointinsa olevan todella huono: huimaus ja aistiharhat veivät koordinaatiokykyä ja edellisen yön kuumeilu oli vienyt nestetasapainon ja voimat.

Asetuin polvilleni maassa istuvan Heikin eteen ja kerroin rehellisesti ja suoraan, ettei hän tule selviämään rinteestä. Kävimme pitkän keskustelun arvomaailmasta ja elämän tärkeistä asioista. Tunnen kiipeilyparini ja tiesin hänen tarvitsevan aikaa tehdä päätös itse. Vahva kuin härkä hän on – paitsi keholtaan, myös tahdonvoimaltaan – ja niinpä kestikin hyvän tovin, kun mies istui maassa kasvot polvien väliin painettuina ja taisteli itsensä kanssa. Lopulta hän nosti katseensa ja totesi hiljaisella äänellä, että hän oli valmis jättämään huiputusyrityksen kesken.
– Kiitos, sain sanottua ja pyyhin helpotuksen kyyneleet äänestäni niin hyvin kuin taisin.

Aleksei totesi minun olevan huiputuskunnossa ja että hänen arvionsa mukaan pääsisin viimeisen nousun suhteellisen nopeasti. Niinpä Aleksei ehdotti, että Heikki jäisi odottamaan satulaan Aleksein huipulta pian palaavaa kollegaa ja aloittaisi paluumatkan tämän tiimin kanssa. Saisimme heidät luultavasti kiinni ennen kuin he ehtisivät traversen loppuun.

– Minä en mene ilman Heikkiä. Me menemme huipulle sitten, kun pääsemme sinne yhdessä. Se vaan ei tapahdu tänään, yritin lastata kaiken tahdonvoimani ääneeni, kun Heikki kääntyi katsomaan minua kehoittavasti. Vaikka pettymys kouri vatsassani, missään tapauksessa parin jättäminen ei ollut minulle vaihtoehto.

Heikki hyväksyi kantani hetken nurinan jälkeen, kun olin vedonnut hänen toimineen samoin vain vuorokautta aiemmin. Aleksei oli äimistynyt ja toisteli useita kertoja minun pääsevän huipulle ja kuinka lähellä se oli. Toistin yhä uudelleen Heikin ja minun huiputtavan tai olevan huiputtamatta tiiminä. Lopulta Aleksei kohautti hartioitaan ja kääntyi takaisin kohti traversea.

Paluumatka oli pitkä ja vaikea. Heikki heikkeni edelleen, ja pyysin Alekseita ottamaan hänet köyteen jo huomattavasti ennen traversen haastavimman osuuden alkua. Olin huolissani miehen horjuvasta askeleesta. Aleksei kieltäytyi. Niin kai se on, että jos yli yhdeksänkymmentäkiloinen mies putoaisi, ei häntä tällaisella rinteellä taitaisi mikään pysäyttää. Nielin raivon ja hätäännyksen ja aloin valvoa Heikin jokaista askelta. Juttelin hänelle pitääkseni hänet virkeänä ja kyselin kysymyksiä. Pyysin tauon joka kerta, kun Heikki horjahti. Istutin hänet hankeen muutamaksi minuutiksi, annoin teetä ja suklaata.

Paluumatkalla

Katsellessani edessäni laahustavan kumppanini selkää, kävin mielessäni läpi yön tapahtumia: hänen uupuneita kasvojaan kontissa ennen huiputukseen lähtöä, hermostuneisuutta lähtötilanteessa ja kaikkia niitä merkkejä, joista meidän olisi pitänyt ymmärtää, ettei tänäänkään ollut meidän päivämme.  Meidän molempien haaste taitaa olla se, ettemme täysin tunnista omia rajojamme – tai ehkä ennemminkin hyväksy niitä. Tämä olisi pitkällisen peiliin katsomisen paikka.

Nyt kuitenkin saatoin vain tehdä parhaani, että parini pääsisi turvallisesti alas base campiin. Synkissä tunnelmissa pieni tiimimme vaelsi koko matkan alas base campiin ja majoituskontillemme, josta muu kiipeilyryhmä oli jo lähtenyt laskeutumaan alas vuorelta. Autoin parini nukkumaan ja aloin valmistella alas lähtöä: kuivasin ja pakkasin molempien varusteet ja etsin sinä päivänä vuorelta lähtevän oppaan, jonka mukana meidän oli määrä laskeutua.

Olimme epäonnistuneet. Sekä huiputuksessa että oman vointimme arvioinnissa. Kahdesti. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta todellinen kysymys kuitenkin oli, olimmeko oppineet mitään?

Janiina Ojanen ja Heikki Kauppinen Elbrusilla
Korkein saavuttamamme piste Elbrusilla oli satulassa 5350 metriä

Page 4 of 7

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén