Kuinka kävi Ojos Del Saladolla?

Yö oli luihin ja ytimiin pureutuvan kylmä. Edes Linnunradan kalvakas ilotulitus ei onnistunut pysäyttämään minua hengähdystä pidemmäksi aikaa, niin viiltävä oli viiman kosketus iholla, kun ryömin teltasta vessareissulle.

Myös vuoden viimeinen päivä valkeni kalsana ja tuulisena. Reuhtaisin hytisevän kehoni makuupussista ja aloin pontevasti valmistautua päivään. Vauhdikkuus johtui enemmän tarpeesta saada itseni liikkeelle kuin innostuksesta, se on myönnettävä. Mutta kuten lähes aina, tekeminen helpotti oloa ja lämmitti kalsassa kalisevia luita.

Teltan toisella laidalla tunnelma oli mollisointuinen. Maanittelin kiipeilypariani uuteen aamuun, mutta Heikki makasi pussissaan vielä pitkään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja turvonneet. Väsymyksestä kiiltelevät silmät näyttivät vajonneen syvälle kulmakarvojen alle ja niiden katse oli väritön. Hänen kehonsa oli kääriytynyt kerälle kuin vatsakivuilta piilotellakseen, ja makuupussista pilkistävä hartia tuntui kuumalta käteni alla. 
Taas käytiin sama tunnusteleva keskustelu kuin jo muutamana aamuna. Koetin valita sanani viisaasti ilmaistessani huolestumiseni kiipeilyparini tilanteesta. Vastaukseksi sain makuupussin kahinaa. Kuin epäilykseni liikkeelle ajamana, Heikki kömpi istualleen ja alkoi haparoida vaatteita ylleen. Tiesin, miltä mielen taistelu pettävän kehon ja vahvan tahdonvoiman ristiaallokossa tuntuu, joten vaikenin. Hetkeä myöhemmin seurasin aamutuulessa kumarassa edelläni kulkevia hartioita messitelttaan ja mietin jälleen, mikä ihmisen saa testaamaan rajojaan, ja mistä tietää, milloin seinä on vastassa. 

Vuoden viimeisen aamiaisen jälkeen alkoi matkan viimeinen akklimatisaationousu. Se olisi myös viimeinen harjoitus ja mahdollisuus valmistaa kehoa Ojos del Saladon huippurutistukseen. Ensin siirtyisimme helppokulkuista tietä Tejos Camp -ylämajalle 5840 metriin. Siitä alkaisi varsinainen päivän työ, kun kiipeäisimme jäisen hiekan täyteisessä louhikossa päivän tavoitepisteeseen noin 6200 metriin.

Tejos Camp sijaitsee valtavalla tasanteella 5840 metrissä

Kun katselen muistiinpanojani tuolta (samoin kuin usealta aiemmaltakin) päivältä, ne ovat kummallinen sekoitus tekemisen vaikeutta, odotusta, iloa ja naurua. Olisi upeaa, jos kykenisin tuon yhdistelmän näille riveille tuomaan. Sillä vaikka kuvaukseni on usein täynnä pahoinvointia, uupumusta sekä alati kasvavaa huolta heikkenevän kiipeilyparini voinnista, vaikeuksien joukkoon mahtui myös paljon naurua, huumoria, hyviä keskusteluita sekä kiipeilyparini karhea käsi kädessäni antamassa voimaa niissä hetkissä kun oma askel tuntui raskaalta. Tarinaa kertoessa usein tuntuu, että pitäisi valita jompi kumpi tie, kertoa ilo tai haasteet, sillä niiden oudon yhdistelmän kuvailu on vaikeaa yhtenäisen tarinan kannalta. Mutta sitä tämä on ja se on jälleen yksi syy, miksi rakastan tätä hullua lajia!

Tejos Campille saapuessamme olo tuntui painavalta. Jatkuva haukottelu kertoi hapen puutteesta ja muutaman askeleen välein oli pakko pysähtyä hengittämään. Vaikka yläpuolellamme siintävä Ojos del Salado -huippu nosti motivaatiota ja mielialaa, painavien saappaiden kärjet tuntuivat nyt entistäkin mieluummin tarttuvan kivien teräviin särmiin.

Polku muuttui louhikoksi. Iloitsin ensimmäisistä lumen narahduksista kenkien alla sekä tuulen, jään ja hiekan muodostamista maasta pystysuunnassa taivasta kohti ponnistelevista jäämuodostelmista. Hiekan ja lohkareiden alla rahisi nyt jää, ja tuuli oli ottanut särmäänsä entistä kylmemmän terän. Se tuntui rauhoittavalta: viimein olin kiipeily-ympäristössä ja olosuhteissa, jotka ovat minulle tuttuja!

Ryhmämme pieni jono keinui kuin hidastetussa elokuvassa eteenpäin halki harmaan maiseman. Kuin jyrkkä kivi allamme olisi ollut metallia ja kenkiemme pohjiin olisi piilotettu magneetit – jokainen askel vaati erillisen päätöksen jalan nostamisesta. Ultrakevyet kiipeilysauvani olivat kuin betonia täyteen valetut. Olosuhteisiin nähden voin kuitenkin hyvin. Jos unohdetaan vakioiksi muodostuneet vatsavellonta ja kalloa viiltelevät tikarit, pysyin askelrytmissä ja eteneminen sujui. Olin myös iloinen, että odotus oli ohi ja viimein olimme Ojosilla!

Kuitenkin sydämen tietämillä viipyilevä, alati vahvistuva huoli ennakoi vaikeuksia. Tunnen kiipeilyparini askelten rytmin ja kulun niin hyvin, että vaikka hän taisteli eteenpäin antamatta periksi senttiäkään, saatoin aavistaa, mitä oli tekeillä. Satunnaiset horjahdukset olivat muuttuneet etukumaraiseksi kompuroinniksi, askel raahaavaksi ja pieninkin seisahdus sai miehen istumaan kivikkoon. Hän ei enää puhunut, mutta otti vastaan tarjoamani makeiset ja teen. Parini suupielet olivat tiukat ja poskien juonteet päättäväiset. Käynnissä oli todellinen tahdon taistelu.

6100 metrissä kohtasimme joukon huipulta laskeutuvia saksalaisia. Lopen uupuneet kiipeilijät kompuroivat rinnettä alas parrat jääpuikoilla, ja pysähtyessämme vaihtamaan kuulumisia, he kuvailivat huipun odottamattoman kovaa tuulta ja kylmyyttä. Tämä vain pari minuuttia kestänyt ajatusten vaihtohetki oli kestoaan suurempi vaikutukseltaan: huippu oli vain tuntien päässä, ja ylihuomenna tähän aikaan olisimme ehkä jo tässä kohtaa tulossa alas! Mikä motivaattori!

Vielä viimeinen puristus ja olimme noin 6200 metrissä. Ilakoimme Denali-korkeuden (Denali on Pohjois-Amerikan korkein vuori, 6190 m) ylityksestä ja yritimme levätä ja syödä lounasta kovassa viimassa. Heikki sai hädin tuskin syötyä ja ison osan tauosta hän vain makasi maassa selällään.
Koko ryhmä oli väsyksissä ponnistuksesta, mutta suojattomalla rinteellä oli niin kylmä, että vaikka kaikilla on huiputusvarusteet yllään, kylmyys ajoi meidät liikkeelle aiottua nopeammin. Oli aika palata leiriin keräämään voimia.

Kivikkoselfie kuudessa tonnissa

– Minä en sitten aio juosta alas. 
Kiipeilyparini ääni oli tiukka ja vähän haastava. Silmät olivat piilossa aurinkolasien takana, ja suupielissä oli kova juonne. Tiesin, että tuo lause oli paljon sanojaan vaikeampi lausua. Totesin, ettei meillä ole mitään kiirettä ja jättäydyimme rauhassa jonon hännille.
Hiljalleen rahistelimme rinnettä alas. Reilu pari sataa vertikaalimetriä laskeuduttuamme kiipeilyparini suoristi hartiansa, käänsi kasvonsa minuun päin ja alkoi puhua:

– Minulla taitavat asiat olla aika huonosti. Pahoinvoinnin, kuumeilun, päänsäryn ja voimattomuuden tiedätkin. Olen vähän miettinyt, onko minulla jotain aivotoiminnan häiriöitä: viime yönä istuin hereillä miettimässä ihan vakavissani, että olen tainnut unohtaa, miten nukutaan. Sitä on vaikea selittää, mutta se on ihan eri tilanne kuin huonosta olosta johtuva vaikeus nukkua. On kaikenlaista muutakin. Varmaan kuitenkin huolestuttavinta on, että näen tällä hetkellä kaiken kolmena enkä oikein kuule kunnolla. Ja tilanne vain pahenee koko ajan.

Se oli pisin puheenvuoro Heikiltä useaan päivään ja sen päätyttyä olin aivan hiljaa ehkä viiden hitaan askeleen ajan. Tuona lyhyenä hetkenä tartuin pelästystä kurkusta ja hiljensin suuttumuksen siitä, ettei hän ollut sanonut aiemmin. Tartuin häntä kädestä.

– Kiitos, kun kerroit. 

Olimme ohittaneet Tejos Campin majan, ja polku muuttui leveämmäksi. Kuljimme rauhallisesti rinnakkain käsi kädessä ja puhuimme. Pettymyksestä, arvojärjestyksestä ja ylpeydestä. Kumppanuudesta ja luottamuksesta. Heikki puhui huolestaan, että aiheuttaisi minulle pettymyksen. Hän ehdotti, että jatkaisin muun ryhmän mukana ylös yksin. Vastaukseni oli yksiselitteinen:

– Tiedän, miltä sinusta tuntuu, mutta pyydän muistamaan hetkiä, joissa osat ovat olleet toisinpäin. Me olemme tiimi. Me kiipeämme yhdessä, me huiputamme yhdessä. Pettynyt olen vain, jos sinulle tapahtuu jotain. 

Jos olet seurannut Vuorenvalloitusta aiemmin, ehkä muistat, että tämä keskustelu on käyty ennenkin, puolin ja toisin, ja vastaus on ollut aina sama. Saman vastauksen toistuminen ei tee keskustelusta vähemmän merkityksellistä. Raastavassa tunteessa, joka repii sydäntä, kun joudut hyväksymään tappion, on aina suuri annos huolta pettymyksen tuottamisessa kiipeilyparille. Kun molemmat ovat panostaneet ja tehneet valtavasti töitä juuri tämän tavoitteen saavuttamiseksi, kumpikaan ei halua olla se, joka riistää onnistumisen mahdollisuuden myös toisen käsistä. Oma tappio on paljon helpompi niellä.

Tejosin majalle tuttujensa kanssa juttelemaan jäänyt pääoppaamme Cristian saavutti meidät ja selitimme hänelle tilanteen. Heikin vointi ei ollut parantunut laskeutumisen myötä, vaan hän voi jatkuvasti huonommin. Atacama Camp basecampiin saapuessamme päätös oli tehty.

Vaikka huoleni Heikistä oli kaikennielevää ja tarve saada hänet nopeasti turvaan päällimmäisenä, tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun tiimin jäsenet säntäsivät (jos nyt kukaan kuudessa tonnissa “säntäilee”) meitä vastaan teemukeja ojentaen ja onnitellen päivän suorituksesta. Epäusko maalautui kaikkien likaisille, ahavoituneille kasvoille, kun Heikki totesi vaisuna:

– I am done.

Oppaiden mitatessa Heikin happisaturaatiota, verenpainetta ja sykettä, arvot olivat sydäntäsärkevää katsottavaa. Oppaat ja koko tiimi olivat järkyttyneitä ja huolestuneita. Ruotsalainen vuorikonkari Fredrik tarttui Heikkiä olkapäästä, katsoi silmiin ja totesi vakavasti:

– You should go down now. As fast as you can.

Korkein kohtamme Ojos del Saladolla oli n. 6200 m

Kuin koko ryhmä olisi yhtäkkiä havahtunut toimintaan. Heikki istui kivellä lysähtäneenä kuin tyhjentynyt kuumailmapallo ja tuijotti käsiään epäuskoisena. Miehen koossa pitänyt tahdonvoima oli nyt kadonnut ja vointi heikkeni nopeasti. Cristian ryhtyi järjestämään evakuointikuljetusta. Se hieno puoli Ojos del Saladossa on, että maasto sallii autokuljetuksen jopa basecampistä asti, mikäli maastoautossa on tarpeeksi potkua ja kuljettaja riittävän taitava. Silti nopeakin evakuointi veisi useita tunteja. Cristianin järjestäessä kuljetusta, minä organisoin varusteidemme pakkauksen. Koko tiimi toimi kuin rasvattu koneisto ja alle tunti leiriin paluumme jälkeen Heikki makasi maastoauton takapenkillä valkoisena kuin lakana.

Vielä halasin kiipeilytiimin jäsenet vuorotellen läpi, toivotin onnea ja lupasin meidän kannustavan heitä ajatuksissamme koko matkan huipulle asti. En ollut ainoa, jonka pölyiset posket olivat kyynelissä hyvästien hetkellä.

– The team is not the same without you two.

Nieleskellen nousin auton etupenkille. Guillermo-niminen vuoristo-opas asettui ratin taakse ja 5-tuntinen matka vuorelta alas ja aavikon halki alkoi. Heikki vajosi takapenkillä uneen.

Auton poukkoillessa alamäkeen halki kivikoiden ja upottavan hiekan, pidin katseeni tiukasti kiinni horisontissa. Pettymys, huoli ja jopa pieni pisara helpotusta poreilivat mielessä sapekkaana, kurkkua polttelevana keitoksena. Atacama oli vienyt meistä voiton.

Previous

Reissussa rähjääntyneet ja Ojos del Salado basecamp

Next

Elämässä on muutakin – tähänkö se loppuu?

4 Comments

  1. Anonymous

    Voi kauheeta! Hengittämättä seurasin Heikin tilannetta lukee, on se kova laji. Ihanaa, ku huolehitte toisistanne niin hyvin, vaik se unelma jää toteutumatta, mut uusii vuorii tulee, mut uusii Heikkii ei tuu. Kiitos, ku olit tukena! Matka jatkukoon teillä! Kivaa kevättä. T. Leena

    • Janiina

      Olet ihan oikeassa! Tulee mieleen, kun pari vuotta sitten Kilimanjaron lumimyrskyssä oppaamme Steven totesi: “Man can buy a mountain. But man can’t buy a life!”
      Uusia vuoria tulee ja ensi kerralla puhutaankin siitä, mitä on seuraavaksi edessä! Aurinkoa!

  2. Huhhuh! Kyllä tuossa hommassa on ihminen lujilla. Ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Mutta jälleen kerran oikea päätös. Henkeä ei pidä vaarantaa – terveyden voi kohtuuden rajoissa. Takaisin pääsee aina, ja toki jossainhan jokaisella on se raja, mihin asti voi mennä. Onneksi ette tällä(kään) kertaa ylittäneet sitä.

    • Janiina

      Kiitos! Juuri niin, eteenpäin ja uusia seikkailuja kohden. Uudet haasteet ovatkin jo valittuina..mutta niistä lisää ensi kerralla!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

Discover more from Vuorenvalloitus

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading