Elämässä on muutakin – tähänkö se loppuu?

– Elämässä on muutakin kuin vuoret ja kiipeäminen. Haluaisin myös ehtiä sukeltamaan ja laskuvarjohyppykurssi on jo pitkään pyörinyt toteutettavien listalla. Tehdään välillä muita asioita ja mietitään sitten, haluammeko jatkaa kiipeilyä.

Sanat putoilivat suustani kuin kivilattialle ropisevat marmorikuulat, joiden synnyttämä kakofonia hetkeksi tukahduttaa kaiken alleen. Tarkoitin sanoista jokaista. Ja se pelotti minua enemmän kuin uskalsin myöntää. Kuka oli tämä ihminen, joka sanoi noin ja kuka minä olisin, jos en kiipeäisi?

Minä ja pankkirosvo(?) Atacaman autiomaassa

Oli kulunut seitsemän päivää siitä, kun olimme aavikon piekseminä laskeutuneet Ojos del Saladon basecampistä takaisin aavikkokylä Copiapoon. Kiipeilyparini Heikin terveydentila koheni nopeasti laskeuduttuamme merenpinnan tasolle, ja jo pari päivää myöhemmin olimme valmiita pakkaamaan varusteet vuokra-autoon ja aloittamaan roadtripin Santiagoon. Atacaman jälkeen Chile oli meitä kohtaan suopea ja tarjoili toinen toistaan upeampia kokemuksia pienten rantakylien valaiden ja pingviinien kohtaamisista aina poliittisesta rauhattomuudesta kärsivien suurempien kaupunkien varovaiseen mutta sydämelliseen vieraanvaraisuuteen.

Kehomme voimistuivat ja toipuivat. Minun elimistöni oli kestänyt kuumuutta ja kuivuutta paremmin. Se ei liene suuri yllätys, kun miettii herkkyyttäni kylmyydelle ja luontaista rakkauttani lämpöön. Nestehukan tasaus otti tovin, lihakset kramppailivat joitakin päiviä ja vatsa oli solmussa parisen viikkoa vuorilta laskeuduttuamme. Lisäksi menetin pari varpaankynttä, mutta muuten palauduin nopeasti.

Lämminverinen, kovinkin kylmiin olosuhteisiin helposti sopeutuva Heikki sen sijaan oli kärsinyt minua enemmän. Yhtenä käytännön esimerkkinä erostamme tulee mieleeni lepopäivät Laguna Verden tuulisen kuumassa hiekkapätsissä yli 4000 metrin korkeudessa: kun ulkona oleminen kylmän, hiekan ja suolan täyttämän tuulen vuoksi oli mahdotonta, minä saatoin käpertyä kuin kissa päiväunille telttaan, jonka kuuma aurinko oli tuulen läpikin lämmittänyt saunamaiseksi. Kuumuus ei suuremmin vaivannut minua, vaan jopa rauhoitti ja rentoutti.
Heikki sen sijaan ei pystynyt asettumaan kuumaan telttaan, vaan rauhattomana etsi helpotusta vuoroin ulkona viheltävästä viimasta ja teltan hautovasta kuumuudesta. Niinpä hän lepäämisen sijaan vietti aikansa ravaten edestakaisin sisään ja ulos. Päivä toisensa jälkeen. Yö toisensa jälkeen. Jatkuva kropan epätasapaino ja alentunut kyky sopeutua olosuhteisiin alkaa nopeasti vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että edelleen minun on vaikea ymmärtää, kuinka vaikeaa parillani on oikeastaan ollut.

Atacaman vuoristomaisemaa

Kehot kuitenkin palautuivat pian. Henkiset rasitusvammat sen sijaan olivat syvemmät, ja osittain asioiden käsittely taitaa olla vielä nyt parin kuukauden kuluttuakin kesken. Humoristinen todiste tästä lienee, että jos pyydät kiipeilypariani kuvailemaan kokemuksiaan, termi “paskahiekkakakku” toistuu puheissa varsin usein.

Vaikka minun kokemukseni ei yhtä raadollinen ollutkaan, myös minusta tuntui, että nyt oli aika tehdä muita asioita. Rakastan lunta ja jäätä, ja vaikka elimistöni pärjäsikin Atacamassa, oli kuin jokin keskeinen elementti puuttuisi. Päivästä toiseen jatkuva valuttavassa hiekassa kahlaaminen hitaasti (jos ollenkaan) vaihtuvassa maisemassa ja maastossa oli todella erilaista kuin monipuolisuudellaan haastavat sääolot ja ympäristöt, joissa olemme aiemmin saaneet kiivetä. Tottakai kumppanini kärsimyksen seuraaminen avuttamana vierestä vaikutti myös. Lopulta en osaa sanoa, miten lopputulokseeni päädyin. Mutta yksinkertaistaen voisi kai sanoa, ettei kärsimys tuntunut vaivan arvoiselta, kun onnentunne, jonka yleensä kiipeämisestä saan, ei tullutkaan. Kiipeilyparini kokemus oli vielä huomattavasti negatiivisempi. Tuntui kuin olisimme tien päässä.

Pienen tiimimme vahvuus on puhuminen. Niin nytkin. Roadtrip-päivien kuluessa ja kuuman maantien kiitäessä Seijaksi nimeämämme vuokra-auton renkaiden alla, kävimme läpi tapahtumia ja puntaroimme ajatuksia. Kyseenalaistimme kiipeilyn merkitystä ja uskaltauduimme katsomaan myös toisenlaista tulevaisuutta. Puhuimme paljon suunnitelmista, jotka ovat aina jääneet kiipeilyn varjoon tai siirtyneet kauemmas kalenterissa.
Keskusteluiden polveillessa harmituksen purkamisesta haaveiluun, tutkiskelimme myös omaa arvo- ja ajatusmaailmaamme. Noina päivinä Chilen kuumalla moottoritiellä muotoutui muutama tästä matkasta löydetty opetus. Ne ehkä saivat alkunsa Atacaman autiomaasta, mutta sopivat ohjenuoriksi myös muille elämäni osa-alueille – sillä varsin samalla tavalla kohtaan yleensä aina kaikki elämäni vuoret.

Nämä ajatukset ovat vielä kesken, mutta jaan ne kanssasi silti. Ehkä osaat auttaa niiden eteenpäin jalostamisessa:

  1. Uudelleenmäärittele epäonnistuminen. Onnistumisen ja epäonnistumisen ero on välillä hiuksenhieno, ja silti niiden väliin mahtuu kokonainen harmaa ei-kenenkään-universumi. Tavoitteen saavuttamatta jääminen ei välttämättä ole sama asia kuin epäonnistuminen. Mutta silti suorituskeskeiselle ihmiselle maaliviiva on tärkeä – muuten palkinto onnistumisesta jää saamatta.

    Hiukan epäselvää minulle vielä on, miten tuo uudelleenmäärittely tehdään. Tästä olen puhunut ennenkin: minä tarvitsen maaliviivan, jonka ylitän tai en ylitä.
    Uskon vahvasti, että kaikkensa antaminen ja sinnikkyys vuorella syntyvät juuri siitä, että on vahvasti päättänyt saavuttaa huipun. Jos hengailu riittää, miksi lähtisi leiristä?

    On myönnettävä, etten kuulu ihmisiin, joille onnistumiseksi riittää, että melkein pääsi huipulle. Jotain jää aina vajaaksi. Uskon, että palkinnon saa se, joka eniten haluaa ylittää maaliviivan. Minun logiikallani se, jolle riittää, että on viiden parhaan joukossa, todennäköisesti antaa periksi ja luovuttaa helpommin, eikä lopulta ole valmis antamaan kaikkeaan. Siinä ei ole mitään väärää. Mutta minä haluan ylittää maaliviivan – mieluusti tietysti ensimmäisenä. Jos vähempikin olisi tarpeeksi, kysymys kuuluu: miten hopeamitali voitetaan?
  2. Aseta realistiset vaatimukset. Varsinkin vaativammille vuorille suuntautuvilla kiipeilyreissuilla tapaa paljon ihmisiä, joille vuoret ovat elämäntapa. Heidän kanssaan keskustelu inspiroi. Yritän aina oppia heiltä – ja samalla tunnen tarvetta samaistua heihin. Sama maailma tulee vastaan kiipeilyyn liittyvissä kirjoissa, dokumenteissa ja elokuvissa. Yksi keskeinen ominaisuus näissä ihmisissä on, että he yleensä keskittävät kaiken aikansa ja voimavaransa kiipeilyyn ja siihen liittyvien tavoitteiden saavuttamiseen, muiden elämän osa-alueiden ollessa kiipeilyä tukevia tai sen vaatimuksiin sopeutuvia.

    Meillä ei ole niin. Olen erittäin kunnianhimoinen työssäni ja teen paljon töitä. Heikillä ja minulla on yhteinen yritys, jota olemme rakentaneet intensiivisesti ja voimia säästämättä. Välillä työ on kuluttavaa ja uuvuttavaa. Meillä on myös kolme lasta, joita rakastamme syvästi ja joiden kanssa haluamme seikkailla ja kokea tätä maailmaa.
    Pariskuntana meillä on suuri onni jakaa rakkaus vuoria kohtaan sekä nämä hienot kokemukset. Mitalin kääntöpuoli on, että meidän pitää sopeuttaa kiipeily ja treeni siihen tosiasiaan, että kiivetessä olemme aina molemmat yhtä aikaa poissa töiden ja perheen saatavilta. Lienee epärealistista odottaa, että kolmen lapsen vanhemmat ja kunnianhimoiset yrittäjät voisivat verrata itseään vuorikiipeilylle elämänsä omistaneisiin. Onko siis itsellemme reilua asettaa tavoitteitammekaan samalla tavalla?

    Mutta samaan aikaan: osa vuorikiipeilyn paloa on halu koskettaa taivasta, saavuttaa tavoittamaton, ylittää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Kumpi on tyydyttävämpää: asettaa rima varmalle tasolle ja leiskauttaa tyylillä yli, vai nostaa tavoite maksimikorkeutta ylemmäs ja pudota sitten pehmusteille tanko kainaloissa, mutta hiukan korkeammalle hypänneenä kuin ajatteli pystyvänsä?
    – Ja miten tämä vastaus sopii yhteen ykköskohdan vastauksen kanssa?
  3. Tee omalla tavalla ja omilla ehdoilla. Tämä on edellisen kohdan johdannainen. Olen taitava kehittämään erilaisia sääntöjä siihen, mikä on onnistunut suoritus: Juoksulenkillä ei saa pysähtyä. Salilla pitää aina olla isommat painot tai pidempi sarja. Huiputus ei ole huiputus, ellei sitä tehdä laaksosta laaksoon kiiveten… ja niin edelleen.
    Kuitenkaan kukaan muu kuin me itse, ei sanele noita sääntöjä. Itse olemme tärkein taho, joka luo, hyväksyy tai hylkää nämä säännöstöt. Kaikesta tekemisestä ei tarvitse tykätä, kaikkia vuoria ei tarvitse rakastaa. Ei kai se tee minusta vähemmän kiipeilijää? Eikö juuri valinnanvapaus tee maailman mahdollisuuksien loputtomasta merestä niin kauniin?
    (Viimeiseen viisauteemme tosin Heikki tietenkin sarkastisesti virnistellen totesi:
    – Totta, mutta olisihan se uskottavampaa todeta huiputuksen jälkeen: “paska reissu, mutta tulipahan tehtyä” sen sijaan, että pieleen menneen huiputusyrityksen jälkeen perääntyy perusteenaan, ettei tykkää kiivetä aavikolla.)

Pohdintojen jälkeenkin tuntui, että olimme käännekohdassa. Niin me päätimme, että on hyvä hetki katsella ympärille ja tehdä vähän muitakin asioita.

Kaksi viikkoa myöhemmin löysin meidät keskustelemasta intohimoisesti tulevan kesän uudesta yrityksestä Matterhornilla. Tovi viestittelyä Alppien luotto-oppaamme Fabrizion kanssa, ja suunnitelma oli valmis.

Reilun viikon kuluttua edellä mainitusta tilanteesta dokumenttielokuvan katselu päättyi niin innostuneeseen googletukseen, että melkein saatoin kuulla, kuinka internetin sivunkulmat suhisivat kiitäessämme sivustolta toiselle.

Lopulta istuimme rinnakkain sohvalla tuijottamassa näytöllä olevaa kuvaa. Tunsin, kuinka päätöksen tuoma ilo ja odotus pulpahtivat rintaani kuin ilmakuplat noustessaan vedenpintaan. Nuo kuplat toivat muassaan myös riemukkaan oivalluksen, että vaikka minulla ja kiipeilyparillani on jälleen suuri läksy opittavana, vielä emme ole valmiita luopumaan vuorista. Tai ehkäpä vuoret eivät ole valmiita luopumaan meistä.

Ei ole luvassa hiekkaa tai suolaa tai kuumuutta. Vaan todellakin jotain ihan muuta vuodelle 2021.

Denali. Alaskan pahamaineisen jäinen jättiläinen.

Eteenpäin

p.s. Tässä kohtaa en malta olla lähettämättä terveisiä isälleni, sillä tiedän, että luettuaan nuo viimeiset rivit, hän pyörittelee päätään ja pidättelee “mä arvasin” -naurua: “Joojoo, järki päässä mennään!” <3

Previous

Kuinka kävi Ojos Del Saladolla?

Next

103 yötä huomiseen

2 Comments

  1. Anonymous

    Pohdintaa ja pohdintaa, aika menny tätä coronaa seurates. Vaikeit päätöksii, mut näen myös itteni, et maaliviivan yli pitää päästä, vaik kontaten. Paljohan te vietätte aikaa lasten kaa ja reissaatte heidän kaa. Ehä pien tauko on nyt taas paikallaa ja ihan nyt pakostakii tän viruksen takii. Kyl ne oikeet päätökset sielt putkahtaa taas. Tsemppii teille ja terveit kevätpäivii koko porukalle. T. Leena

    • Janiina

      Viisaita sanoja Leena! Pysy terveenä ja nauti kevään saapumisesta!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén

Discover more from Vuorenvalloitus

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading