Category: gran paradiso Page 3 of 4

In blogi, gran paradiso, harrastus, janiina ojanen, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, päiväkirja, pope's route, seikkailu, vincent-pyramide, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Valehtelisin, jos sanoisin, että paluu arkeen on ollut täysin kivutonta.

Kun ryytynyt kiipeilyryhmämme Mont Blancilta laskeuduttuaan valmistautui astumaan Chamonix’iin matkaavaan bussiin, vilkuilin sivuilleni pakoreitin toivossa. Teki mieli livistää takaisin vuoripolulle. Mutta olen, ainakin passini mukaan, aikuinen. Ja aikuiset eivät kai tee niin. Siispä nousin bussiin ja matkan aikana luonnostelin mielessäni seuraavan reissun suunnitelmaa.

Älä käsitä väärin. Oli mahtavaa päästä suihkuun. Vaihtaa vaatteet. Nukkua kokonainen yö. Olin ikävöinyt perhettäni, ja oli maailman paras tunne halata heitä. Töissä on kivaa.
Silti jokin kaihertaa sisälläni.

Osa vuorille kiipeämisen maagisuutta piilee siinä, ettei määränpäätä oikeastaan ole olemassakaan. Jokaisen vuoren takaa löytyy uusia vuoria, ja seuraava huippu on aina vähintään yhtä houkutteleva kuin edellinen. Vetovoimaa ei vähennä yhtään tieto, että sateenkaaren pää on aina vasta seuraavan huipun takana.

Vuoret kutsuvat monenlaisia ihmisiä ja moninaisista syistä. Kuitenkin jaettu kokemus yhdistää hyvin erilaisiakin persoonia. Vuoristo on paikka, jossa ihmiset kohtaavat ehkä aidompina ja peittelemättömämpinä kuin kaupungin kaduilla. Käsittääkseni sama ilmiö liittyy muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin, joiden haastavissa olosuhteissa ei ole tilaa kursailulle tai teeskentelylle, ja joissa yhteispeli ventovieraidenkin kesken on kriittisen tärkeää.

Minä olen jakanut matkan Mont Blancille uskomattoman hienojen tyyppien kanssa. Olen saanut monta uutta ystävää, ja ehkäpä jaamme seikkailuja jatkossakin. Toivon niin.

Hienoja tyyppejä – uusia ystäviä, matkalla Gran Paradisolle
kuvan otti Alby Teijan kameralla

Haluan nostaa esiin erään seikkailujeni onnistumisen kannalta tärkeän porukan: vuoristo-oppaat. He hämmästyttävät minua. Minua kiehtoo tuo elämäntapa, joka sitoo yhteen työn ja rakkauden vuoriin. Olen kysynyt monilta kohtaamiltani oppailta, mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Arvaat varmaan, mitä jokainen on vastannut?

Olen saanut kiivetä hienoissa köysistöissä sekä tavata asiantuntevia ja asiakaspalvelutaitoisia oppaita. Toki heidänkin joukossaan on monenlaisia persoonia, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tekninen osaaminen ja fyysinen kestävyys ovat tietenkin oma lukunsa. Lisäksi vuoristo-oppaan työ on erittäin vaativaa asiakaspalvelun näkökulmasta. Ei voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla oppaat sitoutuvat asiakkaisiinsa ja heidän turvallisuutensa ylläpitämiseen. Ottaisitko itse vastuun ventovieraan ihmisen hengestä vaarallisessa ympäristössä joka päivä?

Taitava opas ohjaa asiakasta ymmärtäen tämän suorituskyvyn ja suhteuttaen sen vallitseviin ja ennakoitavissa oleviin olosuhteisiin. Mutta parhaimmillaan siihen liittyy muutakin: esimerkiksi tapa, jolla oppaani Alby tuki minua Mont Blancin huipulle pyrkimisen viimeisen vaikean rutistuksen ajan. Vailla pakkoa hän jakoi suklaansa ja teensä viimeiset pisarat kanssani, rohkaisi ja jopa komensi jatkamaan, kun sitä tarvittiin, ja riemuitsi kanssani huipulla. Hänelle se oli luonteva osa työn arkea, minulle asiakkaana se on todellista lisäarvoa. Kumppanuutta, joka auttoi jaksamaan vuoren huipulle asti.
Tästä pitäisi kirjoittaa kirja (ja niitä varmasti jo onkin). Melkein tekisi mieli innostua.

Minä ja kiipeilyryhmämme vetäjä
Teija lähestymispäivänä

Mont Blancilla kiipeäminen oli vieläkin hienompaa kuin olin osannut odottaa. Pope’s Route -reitti oli
alkuperäisiä reittisuunnitelmiamme haastavampi, sekä teknisesti että kestävyyden näkökulmasta. Ranskan puolella olevilla perusreiteillä noustaan hisseillä ja junilla jopa 3800 metrin korkeuteen. Nyt lähestyessämme vuorta Italian puolelta, kuljimme koko matkan laaksosta huipulle jalan. Kokemuksen hienouden kruunaa ajatus siitä, että kiipesimme valtiosta toiseen: Aguille de Bionnassayn alle metrin levyisellä huippuharjanteella toisella puolella oli pudotus Italiaan, toisella Ranskaan. Kuinka usein tulee kuljettua sellaista polkua?

Reissu antoi lisää itsevarmuutta tuleviin haasteisiin. Tiedän nyt, että kehoni kestää ja olen treenannut lajiin soveltuvasti. Vaikka ennen reissua temppuillut akillesjänne kesti loistavasti, ja flunssankin sain pidettyä kurissa, pieni osuma tästäkin reissusta tuli. Kun olimme laskeutuneet vuorelta, hotellissa tutkin kaksi päivää kipuillutta jalkaterääni oikein kunnolla. Huiputusyönä tunteja kestänyt jäärautojen potkiminen kiinni jääseinään oli murtanut molempien peukkuvarpaideni kynnet vaakasuuntaisesti keskeltä poikki. Vasemman jalan varpaat oli vähän arat, mutta muuten ok. Oikeassa jalassa vahinko oli laajempi: katkennut kynsi oli potkujen voimasta työntynyt ihon sisään ja tulehduttanut koko varpaan. Suoritin hotellihuoneessa kynsisaksilla ja desinfiointiliinoilla tee-se-itse-kirurgisen toimenpiteen ja kaivelin kynnenpalan lihan sisältä ulos. Perässä purskahti iso määrä verta ja mätää. Ei ihme, että se oli vähän kipeä!

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin antibiootit ovat taltuttaneet tulehduksen, ja uskallan jo käyttää kenkiä ilman varpaiden teippausta. Lääkäri sanoi, että kynnet tulevat irtoamaan kokonaan, eli näky ei vieläkään ole kovin soma.
No, säästyypä kynsilakkaa, ja ensi kerralla muistan varmasti leikata kynnet riittävän lyhyiksi!

Parasta vuorikiipeilyssä? Kaikki!

Ai mitä seuraavaksi?
John Dewey on sanonut: “Arriving at one goal is the starting point of another.” Niin minullakin. Aiemmin olen jo puhunut hiukan suunnitelmistani. Tämän reissun myötä nuo suunnitelmat ovat jalostuneet. Vielä en halua mitään tarkempaa kertoa, sillä ennen sitä täytyy tehdä suunnittelua ja selvitystyötä, vaikka malttamaton olenkin. Varmaa kuitenkin on, että tämä tarina jatkuu. Ja tulen sen myös tänne blogiin dokumentoimaan, omaksi ilokseni ja toivottavasti myös sinunkin.

Kuten viime syksynäkin, olen nyt ajatellut pitää hiukan taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Ehkä muutaman viikon, tai luultavasti siihen asti, että seuraavat suunnitelmat ovat selvillä. Kuten vuorien jättäminen, myös se tuntuu hiukan vastentahtoiselta. Kuin lähtisin ystävien seurasta. Mutta välillä irtiotto on hyvästä. Vaikka sen tekee palatakseen taas hetken kuluttua, uudesta seikkailusta innostuneena.

Kiitos, että olet ollut mukanani. Se merkitsee minulle paljon. Toivottavasti tavataan taas pian!
Rakkain terveisin,
Janiina

p.s.
Olen koonnut Facebookiin julkisen kuvakansion, jossa on valokuviani Mont Blanc – Gran Paradiso –
reissulta. Käy ihmeessä katsomassa ja kommentoimassa niitä!
Myös viime vuoden Vincent-Pyramide – Monte Rosa -reissun kuvat ovat Facebookissa katsottavana.

Unelmieni täyttymys: Mont Blancin huippuharjanne

Perääntyminen Gran Paradisolta ja Mont Blanc lähestyminen – kohti huippua!

By Janiina

On September 4, 2016

In alpit, blogi, gonella, gran paradiso, huiputusreitti, italian normal route, kiipeily, mont blanc, monte bianco, pope's route, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristomaja

Päivä 5: Pettymys Gran Paradisolla ja suunnitelma B

Seuraava yö oli tuskainen. Olin niin nuhainen, että sain tuskin hengitettyä. Havahduin vähän väliä, ja kun lopulta vaivuin uneen, näin hurjaa painajaista. Heräsin keskellä painajaisen pahinta kohtaa siihen, että Teemu ravisti kevyesti minua olkapäästä. Puhelimen herätys möykkäsi täysillä. Muut olivat jo pystyssä ja touhusivat lähtövalmisteluita.

Lähdössä toiselle yritykselle
Gran Paradisolle

Kello oli neljä aamuyöllä, uuteen Gran Paradison huiputusyritykseen lähtöön aikaa tunti, ja oloni oli surkea: väsytti, päätä särki, nenä oli tukossa ja kurkku karheana. Nähdessäni viereisen sängyn ympärillä hääräävän, edellisenä päivänä vuoristotaudin oireista kärsineen Jennin, en voinut omaa oloani valittaa. Hän oli valkoinen kuin lakana ja huonovointinen. Mutta päättäväisesti hän pakkasi reppuaan päivän koitokseen.

Ennuste oli luvannut aamuyön ja aamun sään olevan edellistä päivää parempi ja huonon kelin tulevan vasta iltapäivällä. Mutta totuus oli toinen: ulkona oli sumuista ja sateista. Oppaat vilkuilivat huolestuneina toisiaan. Italialainen kokenut vuoristo-oppaamme Alby mutisi ohi mennessään:
– Never leave a hut in rain.

Tämä olisi viimeinen mahdollisuutemme tällä reissulla yrittää Gran Paradison huipulle. Edellistä aamua hiljaisempi porukka astui vuoristomajan pihasta pimeyteen ja suuntasi kohti kivikkoa. Tuskin olimme marssineet muutaman sata metriä sateisessa yössä, kun Jenni ilmoitti keskeyttävänsä. Keskusteltuaan tilanteesta oppaiden ja Teijan kanssa hän jättäytyi joukosta ja palasi Albyn saattelemana majalle lepäämään.

Me muut jatkoimme matkaa. Sää oli kertakaikkiaan kurja ja huononi jatkuvasti. Pian yksi ryhmästä ilmoitti, ettei halunnut jatkaa näissä olosuhteissa. Kysyimme oppaiden näkemystä asiaan, ja he vastasivat rehellisesti: emme tulisi pääsemään huipulle tai edes niin korkealle, että siitä olisi apua Mont Blanc -huiputukseen akklimatisoitumiselle. He suosittelivat huiputusyrityksen keskeyttämistä. Keskellä aamuyön pimeyttä ja sadetta kävimme ryhmän kesken keskustelun. Yhdessä totesimme, että Mont Blanc on pääkohteemme ja meidän pitäisi toimia siten, että saisimme parhaan mahdollisen akklimatisaation sitä varten. Päätimme palata Chabodin majalle pohtimaan vaihtoehtoja, mikäli sää ei parin tunnin sisään paranisi.

Paluumatkalla pettymys kirveli karvaana kurkussani mutta nielin sen alas. Taas kerran muistutin itseäni, että tämä on osa vuorikiipeilyä. Viimeisen sanan sanoo aina luonto.

Näkyvyys noin 2 m Gran Paradisolla

Pian oli selvää, ettei Gran Paradison ylärinteille pääsisi sinä päivänä. Oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B: lähtisimme pois Gran Paradisolta ja menisimme gondolihissillä Mont Blancille, Italian puolelle Torino Hut -majan ympäristöön, jäätikölle 3500 metrin korkeuteen akklimatisoitumaan ja harjoittelemaan lisää tekniikoita. Nimittäin uuden Mont Blancin huiputussuunnitelmamme Pope’s Route -reitti on ryhmämme kokemukseen ja taitotasoon nähden niin vaativa, että harjoitusta tarvittaisiin mahdollisimman paljon lisää. Alby totesi myös, että akklimatisoitumisemme taso oli riittämätön. Jos emme saisi tilannetta parannettua, meillä ei olisi asiaa Mont Blancille yli 4000 metriin.

Tuntui hienolta huomata, että ryhmämme oli näin pienessä ajassa rakentanut yhteisen näkemyksen. Se oli haastavassa tilanteessa tarpeen, sillä tarjolla olevat vaihtoehdot olivat täynnä riskejä. Jos olosuhteet Mont Blancilla huonontuisivat entisestään, menettäisimme molemmat huiputukset. Oppaat myös painottivat sitä, että Pope’s Route on pitkä ja haastava ja he arvioisivat tekniikkaharjoituksissa, olisiko meissä tarpeeksi osaamista ja kykyä reitille. Oli siis mahdollista, että osa tai kaikki menettäisimme mahdollisuuden yrittää Mont Blancille, vaikka olosuhteet olisivat hyvät. Teija toi myös esiin huolensa siitä, että harjoituspäivä venyisi ja lyhentäisi lepoaikaa. Olimme jo menettäneet lepopäivän ja nyt palautumisaika vähenisi entisestään.

Kaikesta huolimatta ryhmämme oli yhtä mieltä.

Paluumarssi autoille tehtiin nopealla tempolla. Kaikkia harmitti epäonnistuminen Gran Paradisolla ja mietitytti Mont Blancin haastava reitti sekä se, ettemme ehtisi akklimatisoitua optimaalisesti. Vaikka kunto muuten kestäisi, kehon tottumattomuus vähähappiseen ilmaan saattaisi silti estää onnistumisen.

Alemmalle rinteelle päästyämme alkoi rankkasade, joka Albyn mukaan vahvisti, ettemme olisi päässeet Gran Paradison ylärinteille, vaikka olisimme päättäneet jäädä majalle odottamaan sään paranemista. Torino Hutin treeni oli siis oikea valinta.

Treeniä
kuva: Teija

Tekniikkatreeni jäätiköllä 3500 metrin korkeudessa oli mahtavaa! Harjoittelimme muun muassa jäärautatekniikoita, jääseinäkiipeilyä hakun kanssa ja pelastautumista. Huumori alkoi taas kukkia, ja kaikki nauttivat silminnähden mahtavasta ympäristöstä. Tätä varten olimme tulleet!

Treenien jälkeen käytiin keskustelu seuraavana päivänä alkavasta matkan kohokohdasta. Kaikki saivat lähtöluvan lähestymiseen. Huiputukseen lähtijät katsottaisiin lähestymispäivän suorituksen perusteella. Jenni totesi, että hän tavoittelee Gonella-majaa, mutta ei lähde mukaan huiputukseen.

Viimeiset tiedot Pope’s Routen kunnosta olivat muutaman päivän vanhoja. Siksi kahden oppaan pitäisi käydä tarkistamassa reitin alkupäässä olevan haastavan railoalueen kunto ennen yritystä. Oppaat olivat päättäneet, että lähestymisen aloittaisi “kärkiryhmä”: jäätikön kunnon tarkistavat oppaat Alby ja Sami tekisivät heti aamulla lähestymismatkan neljän nopeasti liikkumaan pystyvän kiipeilijän kanssa. Kärkiryhmä olisi muita nopeammin Gonellan majalla. Näin oppaat ehtisivät tarkistaa jäätikön tilanteen ennen iltapäivän hellettä, joka muuttaisi railoalueen vaaralliseksi. Muu porukka voisi tulla myöhemmin perässä, sillä heillä ei olisi kiirettä majalle saapumisen kanssa. Minä lähtisin kärkiryhmässä Albyn köydessä kiipeilyparinani Arttu, jonka kanssa askeleeni rullasivat samaan tahtiin.

Koska Mont Blancilla tarvitaan opas per kaksi kiipeilijää, mukaan liittyi kaksi uutta opasta: italialainen Philippe sekä Chamonix’ssa asuva suomalainen Jobo. He toisivat kakkos- ja kolmosköysistön myöhemmin.

Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Palasimme Chamonix’iin kiireellä, koska vielä pitäisi tehdä hankintoja ja nukkuakin muutama tunti. Lieneekö jännitystä, mutta illalla uni ei tullut, vaikka takana oli pari erittäin lyhyttä yötä. Lueskelin aikani kuluksi Pope’s Routen reittikuvauksia, joista yksi kuvia sisältävä löytyy Summitpost.org-sivustolta.

Kahden aikaan yöllä vielä muistan katsoneeni kelloa ja toivoneeni aamun tulevan pian.

Päivä 6: Mont Blancin lähestymispäivä

Parin tunnin unien jälkeen pomppasin pystyyn syke korkealla. Myöhemmin matkaan lähtevä Jenni nukkui viereisessä sängyssä. Koetin valmistautua ja hiipiä ulos huoneesta mahdollisimman hiljaa. Jännitys purkautui loputtomana tarpeena tarkistaa, että kaikki varusteet ovat mukana. Varmasti ainakin viisi kertaa kävin teknisen varustelistan läpi. Kärkiryhmän Teemu, Juuso, Arttu ja minä kokoonnuimme aulaan puoli viideltä nauttimaan hotellin meille ystävällisesti valmistaman varhaisen aamiaisen.

Edellisten päivien epäonni seurasi meitä tänäkin aamuna ja vaikka olimme hyvissä ajoin lähtövalmiina, kärkiryhmän lähtö viivästyi sen verran, että menetimme aikaa jonkin verran. Alby kuitenkin vakuutti, että ehtisimme kyllä, kunhan pitäisimme hyvää tahtia yllä.

Vaellus alkoi aurinkoisen Val Venyn halki. Kuumenevassa aamussa nousimme hiekkaiselle harjanteelle, josta näimme edessä olevan lähestymisreitin majalle asti. Se oli uskomattoman kaunis! Ensin kulkisimme halki pitkän kivikkoalueen. Miagen jäätikön yläpuolella, 3072 metrin korkeudessa kalliojyrkänteellä kimalteleva Gonella Hut -maja näytti yhtä aikaa tavoittamattomalta ja houkuttelevalta. Näky oli niin kaunis, että oppaatkin pysähtyvät hymyillen sitä ihastelemaan.

Matkalla Val Venysta

Siinä tuulisella harjanteella seistessäni tunsin valtavaa riemua: nyt saisin viimein nousta Mont Blancille, ja vieläpä ihan laaksosta asti! Ehkäpä kohtaamillamme haasteilla oli tarkoituksensa. Tapahtumaketjun seurauksena päädyimme tavoittelemaan tämän kauniin vuoren huippua Italian puolelta vähemmän käytetyn reitin kautta, jonne en ehkä olisi muuten koskaan päätynyt. Olisin menettänyt tämän näyn, joka sai sydämen jyskyttämään ja silmäkulmat kostumaan.

Harjanteelta laskeuduttiin vuorten väliseen kapeaan laaksoon. Laakson ylitys alkoi parin tunnin mittaisella kivikolla. Aurinko imeytyi kiviin, ja kuumuus hohkasi sekä ylä- että alapuolelta. Silloin tällöin laakson toisessa reunassa sijaitsevalta Miagen jäätiköltä puhalsi raikastava tuulenvire, joka sai aina jonkun meistä huokaisemaan ilahtuneena. Askel rullasi kevyesti, ja olo oli täydellinen.

Kivikkoa

Kerroin matkalla Albylle, että vien jokaiselta reissulta tyttärelleni kiven muistoksi. Koska Mont Blancin huippu on luminen, ajattelin valita kiven täältä lumoavasta laaksosta. Opas riemastui ajatuksesta ja alkoi poukkoilla pitkin kivikkoa palaten aina välillä esittelemään minulle toinen toistaan kauniimpia kiviä. Kaunein kivistä oli nyrkin kokoinen. Koska Albyn määräyksestä olin keventänyt huiputusreppuani vähentämällä jopa juomaveden määrää, suhtauduin epäilevästi ajatukseen noin suuren kiven kantamisesta huipulle ja takaisin. Asetin valossa läikehtivän kiven reitin varrella olevan suuren kiven viereen. Alby tallensi puhelimeensa paikan koordinaatit, jotta voisimme ottaa kiven mukaan paluumatkalla. Hetken kuluttua tunsin nykäisyn repussani, ja jälleen Alby seisoi takanani karhealla kämmenellään kaksi puhtaanvalkoista pientä kiveä. Päättäväisesti hän laittoi ne reppuni läppätaskuun ja ilmoitti:
– You have to take these rocks to the summit. For your daughter. They are not so heavy. On our way back, we will take the big one as well.

Ele tuntui todella kauniilta. Kerroin Albylle, että aion kertoa tyttärelle hänen valinneen nuo kivet. Alby hymyili leveästi, ja matka jatkui Teijan naljaillessa iloisesti, että Alby laittoi reppuuni painoja hidastaakseen tahtiani.

Tämä on parasta!
kuva: Alby

Kivikon jälkeen ylitimme jäätikön ja siirryimme viimeiselle osuudelle, jossa kiipesimme lyhyessä köysistössä ylös jyrkkää seinää Gonellan majalle. Teija oli mukana Artun, minun ja Albyn köysistössä. Hetken kuluttua hän totesi ihmetellen, että oli kuin olisimme ennenkin kiivenneet yhdessä. Yhteinen rytmi löytyi helposti. Keskityimme jyrkän seinän kiipeämiseen täysillä Albyn varmistaessa meitä tarkasti, mutta kaikilla oli niin hyvä mieli, että emme malttaneet välillä olla vitsailematta. Aluksi Alby komensi meidät hiljaiseksi, mutta hetken kuluttua hän tuntui oivaltavan, että toimintamme oli melkoisen varmaa ja keskittynyttä ja yhteispeli sujuvaa.

Seinämän kiipeäminen oli riemukasta! Ympärillä seisoivat jylhät vuoret, ja meillä oli suora näkymä jäätikölle, kivikkoon ja jopa reitin alkupään hiekkaharjanteelle asti. Aurinko paistoi, hiki virtasi ja kivi tuntui lujalta mutta lempeältä käsieni alla. En malttanut pitää iloa sisälläni. Hymyilin niin, että kasvot tuntuivat repeävän, ja monta kertaa nousun aikana iloitsin suomeksi ja englanniksi:
– Tämä on ihan parasta!

Tauko seinällä
kuva: Alby

Kun laaksosta lähdöstä oli kulunut 6,5 tuntia, köysistömme nousi Gonellan majalle (3072 m). Takana oli 1386 metrin vertikaalinousu, joka tarkoitti noin 11 matkakilometriä. Se ei tunnu äkkiä ajateltuna pitkältä matkalta. Mutta 3000 metrin korkeudessa siinä on melkoisesti tekemistä.

Hetken kuluttua saapui Teemun, Juuson ja Sami-oppaan köysistö, ja perässä lähteneet köysistöt saapuivat pitkin iltapäivää pienelle majalle. Osa porukasta oli melkoisen uupunutta, koska kaikessa elämyksellisyydessään Pope’s Routen lähestyminen ei ole kevyt.

Näkymä Gonella Hutin terassilta

Ilta kului nopeasti. Tankkasimme ja lepäsimme parhaan kykymme mukaan. Oppaat kävivät tarkastamassa reittiä ja totesivat, että railoalueella tapahtunut liikehdintä aiheutti kulkureittiimme muutoksen. Kaikilla oli kiire nukkumaan, koska lähtö tapahtuisi 02 yöllä.

Huiputusreitin aloittava Dome-jäätikkö,
jonne suuntaisimme ensimmäisenä yöllä

Ennen levolle siirtymistä oppaat kokosivat meidät ruokasaliin ja käytiin keskustelu tulevasta haasteesta. Jenni jäisi majalle odottamaan paluutamme, ja Teija ottaisi hänen paikkansa Matin ja Jobon köysistössä. Albyn, Artun ja minun köysistö lähtisi ensimmäisenä, muut heti perässä. Tapaamisen päätteeksi Alby ja Sami puhuttelivat meitä vielä kerran vakavasti. He korostivat edessä olevan reitin pituutta ja haastavuutta ja sitä, että kaikki tuskin pääsisivät huipulle. Alby totesi, että akklimatisaatiomme ei ollut parhaalla mahdollisella tasolla. Teija korosti oman voinnin täsmällistä ja rehellistä kommunikoimista oppaalle. Oppaat olivat rauhallisia, mutta ilmassa oli aistittavissa pieni virittyneisyys.

Mennessäni iltapesulle olin sekavissa tunnelmissa, hiukan huolissani. Sami-opas oli pesutiloissa samaan aikaan, ja kerroin hänelle huolestuneeni hiukan äskeisen keskustelun jälkeen omasta kunnostani. Jaksaisinko sittenkään? Sami rohkaisi minua ja sanoi uskovansa, että minulla on hyvät mahdollisuudet päästä huipulle. Hänen sanojensa kannustamana sain taas kiinni iloisesta jännityksestä ja vielä ennen nukkumaan menoa vitsailin ja hihittelin Teijan kanssa säätäessämme huiputusvarusteita.

Troppasin vielä flunssaani ja laastaroin jaloista kohdat, jotka punoittivat rakkoja ennakoivasti. Kello oli kymmenen illalla, kun suljin silmäni. Kolme tuntia myöhemmin poukkosin pystyyn herätyskellon ehtimättä edes pirahtaa. Olin täynnä virtaa. Oli hetki, jota olin odottanut kaksi vuotta. Nyt mennään!

Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso

By Janiina

On August 31, 2016

In alpit, chamonix, chapod, Gouter, gran paradiso, italia, kolmen huipun reitti, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, pope's route, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi

Päivä 3: Gran Paradison lähestyminen ja Mont Blancista Monte Biancoksi

Kun heräsin maanantaiaamuna, sain todeta edellisen päivän pienen tukkoisuuden muuttuneen flunssaksi. Nenä vuoti kuin seula, mutta onneksi olo oli muuten siedettävä. Jo edellisenä päivänä olin aloittanut ennakoivan lääkitsemisen, joten olin toiveikas, että ehkäpä selviäisin tästä pienellä nuhalla.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Gran Paradiso

Onnellinen vuorilla

Pian sain muuta ajateltavaa. Kiipeilyryhmämme pakkautui kahteen autoon ja aloitti matkan kohti Italiaa ja Gran Paradisoa (4061 m), josta oli määrä tulla harjoitusnousu, joka auttaisi meitä myös akklimatisoitumisessa (eli kehon sopeutumisessa ylävuoriston ohueen ilmaan). Puolessavälissä matkaa edellämme kulkeva ryhmän toinen auto kurvasi tien sivuun. Pysähdyimme auton perään, ja italialainen opas Alby pyysi ryhmänjohtajaamme Teijaa neuvonpitoon. Kuulin keskustelusta pätkiä ja ne saivat minut masentumaan. Olin aavistanut tämän.

Teija palasi autoon ja vahvisti, että Mont Blancilla Gouterin reitti on suljettu. Alkuperäinen suunnitelmamme Kolmen huipun reitistä kariutui serakkien aiheuttamaan vaaraan ja noin puoli vuorokautta myöhemmin suunnitelma B kariutui.

Pettymyksen aaltojen vyöryessä ylitseni istuin hiljaa ja yritin nollata tilannetta muiden aloittaessa keskustelun vaihtoehdoista. Teija näki tunteet kasvoiltani ja rutisti olkapäätäni lohduttavasti. Hetken aikaa sallin itselleni pahan mielen, mutta sitten aloin kääntää ajatuksiani. Jotkut yrittävät lukuisia kertoja päästäkseen tavoittelemalleen vuorelle. Loppu automatka punnittiinkin sitten vaihtoehtoja: haluammeko kiivetä jollekin toiselle vuorelle vai tehdä toisenlaisen vaelluksen Mont Blancin rinteillä, vaikka huippureitit vaikuttivat osaltamme olevan poissa pelistä?

Kun saavuimme Gran Paradison reitin lähtöpaikalle, Albylla oli ajatus: Italian puolella on Pope’s Route -niminen reitti Mont Blancin huipulle. Se on pidempi ja teknisesti vaikeampi kuin Kolmen huipun reitti tai Gouterin reitti. Oppaat Alby ja Sami sekä Teija kävivät pitkän keskustelun ja kartoittivat verkostoiltaan tietoa reitin kunnosta. He selittivät meille mahdollisimman tarkasti, mitä haastavan reitin valinta tarkoittaa. Voi olla, ettei meistä kukaan pääse huipulle, tai edes yrittämään huiputusta. Lähestyminen on pitkä ja raskas. Huippupäivä mittava ja teknisesti aiempia vaihtoehtoja vaativampi. He korostivat, että voimme valita jonkun muunkin vuoren ja tehdä huiputuksen. Teija painotti, että oppaat arvioivat, onko meistä huiputusta yrittämään. Päätöksen Pope’s Routen yrittämisestä pitää olla yhteinen, koska jokainen ottaa riskin, että omalle kohdalle tulee ilmoitus, ettei huiputuspäivänä ole rinteelle asiaa. Päätös voi tulla koska tahansa ja se on hyväksyttävä ilman mutinoita. Oppaat vastaavat turvallisuudestamme ja heidän sanansa on laki.

Teemu tiivisti kiipeilyryhmän yhteisen ajatuksen:
– Mieluummin peräännyn Mont Blancilla, jos kunto tai taito ei riitä tai olosuhteet tulevat vastaan, kuin huiputan muualla.

Italian puolelta, Gonellan majalta (3071 m), josta Pope’s Routen lähestyminen tehdään, löytyi vielä tilaakin. Niin tehtiin päätös Pope’s Routesta. Harjoittelisimme tekniikoita Gran Paradisolla. Torstaina tekisimme lähestymisen Gonellan majalle, perjantaina huiputusyritys ja lauantaina paluu Chamonix’iin.
Teija päätti keskustelun muistuttamalla, että nyt olemme matkalla Gran Paradisolle ja keskittyisimme siihen. Mont Blancista ja Pope’s Routesta keskusteltaisiin lähipäivinä lisää.

Niin aloitimme Gran Paradison lähestymisvaelluksen Gran Paradison kansallispuiston läpi. Ensimmäinen tunti noustiin jyrkkää metsäistä rinnettä pitkin alueelle tyypillisen liuskekiven ja neulasten peittämää polkua. Metsärajan jälkeen jatkettiin halki rinneniittyjen. Maisema alkoi muuttua karummaksi.

Lähestyminen oli yllättävän lyhyt ja leppoisa. Jo reilun parin tunnin kulkemisen jälkeen Chapodin maja (2710 m) ilmestyi eteemme kuin varkain. Se sijaitsee kauniilla harjanteella, jonka vierestä kohisee villi pieni vuoristojoki. Taustaa täydentävät lumipeitteiset terävät huiput, joista yhtenä kohteemme Gran Paradiso, joka oli nyt sukeltanut pilven sisään, vaikka aurinko paistoikin kauniisti.

Ilta sujui iloisissa merkeissä. Kaikki olivat hiukan jännittyneitä edessä olevasta huippupäivästä. Hiukan huolta aiheutti huono sääennuste, jonka vuoksi Alby ja Sami aikaistivat lähtöämme. Jos ehtisimme ajoissa aamuyöllä matkaan, ehtisimme iltapäivällä uhkaavan ukkosen alta karkuun.

Pakkasin huiputusreppuni hyvillä mielin. Kiipeilyporukan kesken oli todella hauskaa, ja kaikki olivat innoissaan yhteisestä tavoitteesta. Muutenkin oloni oli yltyvää nuhaa lukuunottamatta mainio. Nilkka, jonka kestävyyttä olin pohtinut, tuntui vahvalta. Chapodin maja vaikutti olevan oikein hyvä akklimatisoitumisen kannalta. Sopiva korkeus mahdollistaisi rauhallisemman unen, eikä muitakaan oireita ainakaan vielä ilmennyt. Naureskelimme myös, että huomaa kahvin olevan italialaisille kunnia-asia: vuorimajalta nimittäin sai erikoiskahveja, ja cappuccino oli todella herkullista.

Kesken iltateemme Chabodin majan emäntä juoksi saliin ja huusi:
– Tulkaa kaikki katsomaan, kuinka kaunis auringonlasku!
Niin päivämme kruunasi mailleen painuva aurinko, joka maalasi vuortenhuippuja halaavat pilvet vaaleanpunaiseksi tavalla, jota en osaa edes kuvailla. Tässäpä kuva, joka ei tee oikeutta todellisuudelle, mutta antaa ehkä käsityksen siitä, millainen luonnon taideteos toivotti meille kauniita unia.

Gran Paradiso on niin kaunis, että pilvetkin punastuvat.

Päivä 4: We are going down

Herätyskello soi kello 04. Olin nukkunut kohtuullisen hyvin, mutta flunssa tuntui vain pahenevan. Onneksi kiipeilyryhmän ensiapupaketeista löytyi omaa suppeaa lääkevarastoani täydentäviä troppeja. Päätin, että minä pistän tälle taudille kampoihin oikein tosissani. Tämä on huippupäivä ja nyt mennään!

Pikaisen aamiaisen jälkeen seisoimme pimeässä pihalla. Nautin ihanasta tunnelmasta, joka edeltää liikkeelle lähtöä. Otsalamppujen valokeilat halkovat yön pimeyttä, ihmiset hyörivät energisinä, varusteet kilahtelevat, pimeä yö tuoksuu lupaavasti jäätiköltä, ja veri kohisee suonissa.

Reitti alkoi kivikkoista polkua kohti harjannetta, jolta sukeltaisimme jäätikölle. Asetuin jonon alkupään tietämille ja annoin ajatusten karata omille teilleen, kun askel lähti rullaamaan. Ilma oli yölläkin lämmin, liike ja innostus lämmittivät kehoa. Pian kuljin aamuyössä paitasillani. Jutustelin muutaman sanan silloin tällöin edessä ja takana kulkevien kanssa, mutta enimmäkseen vain nautin askelten rytmistä ja hetkestä, jota olin odottanut. Nyt ei enää ollut kiire mihinkään.

Äkkiä takaa kuului pysähdyspyyntö. Yksi ryhmästä voi huonosti. Hetken kuluttua hän saattoi jatkaa matkaa. Mutta pitkälle emme päässeet, kun tuli uusi stoppi, ja hän antoi ylen. Sinnikäs kiipeilijä ei antanut periksi, vaan halusi vielä koettaa jatkaa matkaa. Hänen kuntonsa tarkistettiin perusteellisesti ja hän sai hiukan lääkettä. Teija siirtyi kulkemaan hänen läheisyydessään tarkkaillakseen tilannetta jatkuvasti.

Oppaat olivat enenevässä määrin huolissaan myös säästä. Huono ennuste näytti toteutuvan, ja valitettavasti huomattavasti ennustettua kiivaammalla tahdilla. Tiesimme jo lähtiessämme huiputuksen olevan epävarma, mutta halusimme kuitenkin yrittää mahdollisimman pitkälle. Aina oli toivoa, ettei ennuste pitäisi. Sitä paitsi tarvitsimme runsaasti lisää korkeusmetrejä, jotta kehomme akklimatisoituisi lisää Mont Blancia varten.

Paluumatkan näkyvyys: kehno

Jäätikön reunasta jatkoimme kuivan jään yli usvan hiipiessä meitä kohti. Vuoren huippua ympäröivät pilvet valuivat meitä kohti, ja ilma kylmeni nopeasti. Olin juuri kumartunut kiinnittämään jäärautoja vuorikenkiini, kun raekuuro vyöryi niskaamme. Samalla hetkellä kuului Albyn tiukka komento:

– We are going down! Now.

Päästin ilman keuhkoistani pettyneenä huokauksena, riisuin jo kiinnittämäni jääraudat ja kiskoin
nopeasti kuoripuvun päälleni ja sadesuojan varusteideni ylitse. Rivakalla marssilla vaelsimme takaisin sumussa ja sateessa. Pääsemättä lähellekään huippua.

Majalla pettynyt kiipeilytiimi purki varusteensa kuivumaan ja kömpi suoraan nukkumaan. Puolen päivän aikaan portaissa poukkoili pörröpäisiä kiipeilijöitä toivottelemassa toisilleen huomenta tietämättä tarkalleen vuorokaudenaikaa, tai edes mikä päivä nyt oli.

Kaikkien herättyä keskustelimme tilanteesta. Sää oli surkea ja tämä päivä menetetty. Tarvitsimme kuitenkin lisää korkeusmetrejä ja harjoitusta. Ja tietysti myös toivoimme pääsevämme näkemään Gran Paradison huipulla olevan kuuluisan madonnapatsaan.

Ilta-auringosta nauttimassa

Tekisimme uuden huiputusyrityksen seuraavana päivänä. Sääennuste ei ollut toivotunlainen sillekään päivälle, mutta kukaan ei halunnut jättää käyttämättä toista mahdollisuutta. Päätös uudesta yrityksestä tekisi loppuviikosta aika raskaan, koska tarkoitus oli huiputtaa Gran Paradiso tiistaina ja levätä keskiviikko Chamonix’ssa. Torstaina nimittäin alkaisi raskas matka Mont Blancille. Nyt menettäisimme lepopäivän.

Iltapäivällä sään hetkellisesti parantuessa Sami ja Alby vetivät meille tekniikkatreeniä majan lähimaastossa. Muu aika käytettiin lepoon ja syömiseen, sillä loppuviikkoa ajatellen tankkaus oli todella tarpeen.

Voisi kuvitella, että tunnelma ei olisi paras mahdollinen. Mutta itse asiassa meillä oli oikein hauskaa! Käytimme aikaa treenin ohella tutustumalla toisiimme, ja huumori kukki. Kirjoitin jopa ylös muutaman erityisen hauskan jutun. Mutta ehkäpä on parempi, että jätän vuoristomajahuumorin sinne ylös. Nimittäin juttujen hauskuuteen taitaa liittyä aika paljon henkilöiden persoonia ja tilannekomiikkaa… ja ehkäpä lyhyillä yöunilla ja ohuella ilmallakin on oma osuutensa.

Illan lähestyessä päätimme, että seuraava aamu olisi sääennusteiden vastaisesti yhtä kaunis saapumispäivämme ilta. Tunnelma oli edellistä iltaa rauhallisempi, kun pakkasimme taas huiputusreput ja kömmimme peiton alle odottamaan ennen aamua pirahtavaa herätyskelloa, joka ilmoittaisi uuden mahdollisuuden aikaikkunan alkamisesta.

Chapodin maja ja maisemaa “hyvän sään aikana”

Matka Chamonix’iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan

By Janiina

On August 28, 2016

In alpit, alppikiipeily, chamonix, Gouter, gran paradiso, kiipeily, kolmen huipun reitti, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Päivät 1–2: Tampere – Geneve – Saint Etienne de Saint Geoirs

Perjantai-iltana lentokoneeni laskeutui Geneveen reilusti aikataulusta myöhässä. Tekisin vielä parin päivän koukkauksen ennen Chamonix’iin siirtymistä. Ystäväni oli kutsunut minut perheensä luokse Saint Etienne de Saint Geoirs -kylään pariksi yöksi. Hän oli miehensä ja heidän alle vuoden ikäisen vauvan kanssa ajanut helteessä parisataa kilometriä hakemaan minua kentältä.

Matkalla Saint Etienne de Saint Geoirsiin keskustelimme Suomen ja Ranskan kulttuurieroista sekä siitä, millaista on asua kaupungissa tai pienessä maaseutukylässä, Suomessa ja Ranskassa. Ystäväni mies tiivisti ranskalaisen pikkukyläelämän sosiaalisuuden hauskalla tavalla:

– Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja sillä on seurauksensa. Sanotaan vaikka, että vaimo lähettää sinut kahden korttelin päähän leipomoon ostamaan unohtuneen leivän päivällistä varten. Palaat takaisin kahden tunnin kuluttua pikkuisen huppelissa. Kyläläiset ovat tyytyväisiä ja asiaankuuluvat kuulumiset vaihdettu, mutta vaimo on kiukkuinen!

Kyläyhteisön positiivinen puoli paljastui, kun saapuessamme perille puoli kymmenen aikaan illalla, ystäväni mies soitti leipurille, koska oli kuin olikin unohtanut ostaa leipää. (Tuore, suoraan leipomista ostettu leipä on ranskalaisille erittäin tärkeä elementti aterioilla. Sitä ei sovi jättää pois pöydästä.) Hetken kuluttua kurvasimme pimeän leipomon pihaan ja takaoven kautta saimme iltapalapöytään tuoretta leipää. Tosin kuulemma sillä edellytyksellä, että minäkin tulin vaihtamaan asiaankuuluvat poskisuudelmat leipurin kanssa!

Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta emme malttaneet mennä nukkumaan, vaan istahdimme ystäväni kanssa heidän terassilleen lämpimään yöhön, säkenöivän tähtitaivaan alle vaihtamaan kuulumisia. Viimein, aamuyön tunteina kömpiessäni sänkyyn, uni taisi tulla jo ennen kuin poskeni kosketti tyynyä.

Seuraavan päivän vietimme rennosti läheisen Lac Paladru -järven rannoilla auringosta nauttien. Turkoosina hohtava vesi oli kuumassa loppukesän päivässä niin houkuttelevaa, että jopa minä pulahdin lyhyesti linnunmaidon lämpöisessä vedessä. Ilma tuoksui runsaalta, ja aurinko silitteli ihanasti ihoa. Täydellistä!

Ihanien elämysten lisäksi ruokatankkaus edessä olevaa kiipeilyrasitusta varten sujui varsin luontevasti ruokaa rakastavan ranskalaisperheen seurassa. Heidän luonaan viettämäni 1,5 vuorokauden aikana minua hemmoteltiin ihanilla herkuilla, niin kotikeittiötä kuin ravintoloita hyödyntäen. Esimerkiksi kävimme Lac Paladrun lähellä olevan Hotel des Bainsin ravintolassa syömässä massiivisen viiden ruokalajin lounaan. Valitsin itselleni mahdollisimman paikallisen menun, johon sisältyi muun muassa luuydintä, sammakonkoipia, korvasieniä ja munavaahtoa. Lounas nautittiin tunnelmallisella puutarhaterassilla puiden lehvien ja pienen tuulenvireen viilentäessä mukavasti paahtavaa auringonpaistetta.

Aika kului kuin siivillä. Yhtäkkiä oli lauantai-ilta ja hiukan haikea olo, sillä aamulla edessä olisi lähtö Lyonin lentokentälle, josta olin varannut bussikyydin Chamonix’iin. Mutta ajatukset alkoivat siirtyä lumihuippuihin ja nukahdin Kolmen huipun reittiä mielessäni tunnelmoiden.

Päivä 3: Kiipeilyryhmä kokoontuu Chamonix’ssa ja suunnitelmat muuttuvat

Halattuani ystävääni Lyonin lentokentän parkkipaikalla astelin rivakasti terminaaliin etsimään Chamonix-bussini lähtölaituria. Koska aikaa bussin aikataulun mukaiseen lähtöhetkeen ei ollut paljon, menin suoraan infotiskille.

Tapahtui seuraavaa:
Infotiski 1:n huoliteltu ja ystävällinen daami (bussin lähtöaikaan 30 min):
– En kyllä ole varma tämmöisestä, lähteekö se muka täältä? Kakkoskerroksen aulasta on pääsy alueelle, josta lähtee busseja, mutta tästä bussista en tiedä. Mene kakkoskerrokseen toiselle infotiskille ja kysy sieltä.

Infotiski 2:n nuorehko tyttö (bussin lähtöaikaan 26 min):
– Ei tämmöistä lähde täältä ollenkaan. Haluaisitko ostaa lipun jonkun muun firman bussiin? Ai jo ostamassasi lipussa lukee, että kyytisi lähtee täältä? Mene kysymään kollegaltani tuolta toiselta tiskiltä.

Infotiski 3:n vanhempi, tiukkailmeinen nainen (bussin lähtöaikaan 22 min):
– Emme me myy tuon firman palveluita. Minä en tiedä. Kysy tuolta infotiskiltä (osoittaa infotiskiä nro 2). Niiden kuuluu tietää nämä asiat.

Välissä käynti bussilaiturialueella, joka oli täysin autio.

Laiturialueen vartija 1 (bussin lähtöaikaan 16 min):
– En puhu englantia. Kysykää neiti tuolta sisältä, tiski kaksi.

Infotiski 2:n tyttö (bussin lähtöaikaan 14 min):
– Ei täällä ole ketään muuta kuin minä ja en tiedä tuosta mitään. Kysyitkö tuosta viereiseltä tiskiltä kollegaltani? Ai kysyit. Alakerrassa on isompi infotiski, josta voisit käydä kysymässä lisää.

Välissä uusi käynti bussilaiturialueella, joka edelleen täysin autio.

Laiturialueen vartija 2 (bussin lähtöaikaan 13 min):
– Minä en tiedä noista busseita yhtään mitään. Mene tuohon kakkoskerroksen aulaan infotiskille, siellä rouva neuvoo kyllä.

Paluu sisälle, infotiskien 2 ja 3 ohi takaisin alakertaan.

Infotiski 1:n daami (bussin lähtöaikaan 10 min):
– Näyttäisitkö sitä lippuasi vielä? Kyllä siinä lukee, että täältä se menee. Outoa. Lipussa neuvotaan olemaan paikalla 30 minuuttia ennen lähtöä ja nythän on enää 10 minuuttia jäljellä. Olisiko se mennyt jo? Ai onko koko laiturialue ollut koko ajan tyhjä? Mene kuule nyt sinne vaan. En ole tästä yhtään varma. Mutta suurin osa busseista lähtee sieltä, joten ehkäpä sekin tulee sinne ja voit nähdä sen?

Paluu laiturialueelle, epätietoista pyörimistä ympäri laitureita. Viimein alueelle saapui yksi, eri yhtiön bussi.
Kilpailevan yhtiön bussikuski (bussin lähtöön aikaa 2 min):
– Kyllä se täältä menee. Laituri 7.

Seisoin siis tyhjällä laiturilla. Aika kului, ja mitään ei tapahtunut. Kaivoin bussilipun esiin ja soitin asiakaspalveluun, jossa ensin kuuntelin 15 minuuttia taukomusiikkia ja toimintaohjeita monikielisesti. Lopulta puheluun vastattiin.

Asiakaspalvelun työntekijä (bussin lähtöajasta kulunut 25 min) iloisesti:
– Olet ainoa Lyonin lentokentältä kyytiin tuleva, joten kuski ei välttämättä pidä kiirettä sinne tullessaan. Odottele vaan. Jos puolen tunnin päästä bussia ei näy, soita uudestaan ja keksitään yhdessä jokin ratkaisu!

Bussi saapui 40 minuuttia myöhässä. Helpotus ja huvittuneisuus täytti mieleni. Bussissa mietiskelin hymy huulillani, että minkähänlaisia ratkaisuja tilanteeseen olisimme yhdessä iloisen asiakaspalvelijan kanssa keksineet, jos bussi ei olisikaan tullut?

Parin tunnin kuluttua kuljettaja pysäytti auton. Hän kertoi, että Chamonix’iin menijät vaihtaisivat autoa tässä, ja uusi bussi tulisi 10 minuutin kuluessa. Kukaan meistä kolmesta Chamonix’iin suuntaavasta ei ollut vaihdosta tietoinen ja jäimme hiukan huolestuneina katsomaan etääntyvän linja-auton perään. Seistyämme puolisen tuntia helteessä maantien laidassa keskellä ei-mitään, uusi bussi porhalsi paikalle ja matka saattoi taas jatkua.

Neljä tuntia Lyonin kentältä lähdön jälkeen astuin ulos linja-autosta. En ollut siellä, mihin olin lipun ostanut, vaan kylän toisessa laidassa. Mutta koska kaikki muutkin jäivät jo aiemmin pois, kuljettaja ilmoitti pitävänsä tauon ja jatkavansa matkaa 10 minuutin kuluttua. Minulla alkoi jo olla pientä hajua ranskalaisen aikakäsitteistön erosta suomalaiseen nähden, joten totesin kuskille hymyillen, että ollaan “close enough”, otin laukkuni ja kävelin loppumatkan hotellille.

Hihkuin riemusta ääneen nähdessäni kapeassa laaksossa sijaitsevan Chamonix’in kylän reunoilla jylhät, lumihuippuiset vuoret. Olin täällä, viimeinkin! Ja huomenna kiivetään!

Hotellilla ensi töikseni törmäsin kiipeilyryhmämme toiseen naiseen, Jenniin (tyttöenergiaa jengiin tuo myös ryhmänjohtajamme Teija). Vietyämme tavarat huoneisiimme, lähdimme tutkimaan kylää ja myöhemmin kiipeilyryhmä alkoi ajautua yhteen. Teemu liittyi seuraamme syömään, Heikkiin ja Jukkaan törmäsimme kadulla ruokailusta palatessa. Illalla kokoonnuimme ryhmänjohtajan Teijan johdolla hotellin aulaan.

Tapaamisen aluksi tulivat huonot uutiset. Mont Blancin Kolmen huipun reitti ei ole kiipeilykunnossa. Taas kuumuus riivaa Mont Blancia. Reitillämme serakit ovat vaarallisia, ja viime viikolla tapahtui iso sortuma. Oppaat ja Teija olivat tehneet päätöksen, että reitti on liian vaarallinen, ja me emme mene sinne.

Voi ei. Ei taas.

En sanonut mitään. Olin monena iltana lukenut reittikuvauksia ja ollut niin innoissani Kolmen huipun reitistä. Mutta ryhmänjohtajan sana on laki vuorilla. Ja turvallisuus on asia, josta kukaan ei ole valmis tinkimään.

Teija kertoi, että tällä hetkellä tilanne on se, että lähdemme todennäköisesti yrittämään Mont Blancin huipulle Gouterin reittiä. Myös huiputuspäivä tulee luultavimmin siirtymään päivällä eteenpäin eli lauantaille. Kaikki on vielä epävarmaa, nopeasti muuttuvat olosuhteet ratkaisevat. Katsotaan lähempänä loppuviikkoa, mitä tapahtuu. Mutta joka tapauksessa Kolmen huipun reitti on poissa pelistä.

Muistutin itseäni, että pääasia on päästä Mont Blancille. Vaikka olin niin toivonut pääseväni Kolmen huipun reitille, lopulta tärkeintä on turvallinen nousu. Kunhan vaan pääsisin Mont Blancille. Yritin tukahduttaa kasvavan huoleni viime vuoden toistumisesta. Tunsin päänsäryn orastavan ohimoilla.

Kävimme vielä läpi huomista suunnitelmaa Italiaan, Gran Paradisolle lähdöstä. Teija ohjeisti pakkaamisesta, varusteista, tankkauksesta, nesteytyksestä ja niin edelleen. Sovittuamme aamun tapaamisen, toivotimme hyvät yöt ja tiimi hajaantui pimeään iltaan.

Tässä nyt sitten istun huoneessani sängyllä kiipeilyvarustekasan keskellä. On hiukan vielä sulateltava sillä aikaa, kun pakkailen varusteita. Viime vuosi painaa mielessä. Mutta nyt pitää unohtaa se ja hyväksyä, että tällaista vuorikiipeily voi olla. On turha murehtia loppuviikkoa. Se selviää aikanaan.

Huomiseen mennessä minulla on parempi mieli ja kuulen Italian tuulten kuiskaavan nimeäni.

Lähtöselvitys – nyt tanssien Mont Blancille

By Janiina

On August 26, 2016

In alpit, alppikiipeily, blogi, gran paradiso, janiina ojanen, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyvarusteet, yle, yle tampere

Odotus on melkein ohi. Junan lähtöön on tunti. Heiheit on sanottu.

Eilen aamulla hymy liimattuna kasvoilleni saatoin tyttären koululle, josta hänen isänsä päivän jälkeen hakisi hänet. Yritin olla halaamatta normaalia pidempään, mutta salaa hieroin kasvojani tytön hiusten latvoihin. Itkin koko kotimatkan. Aina sama juttu reissuun lähtiessä; ennakkoikävä kampittaa lähtötelineissä.

Tänä aamuna aikaisin lähtiessään töihin Timo silitti hiuksiani. Olimme sanoneet hei jo illalla, ja nyt vähän raukkamaisesti teeskentelin, etten herännyt, vaan piilottelin peiton alla. Luulen, että hän tiesi sen.

Nyt, kolme tuntia myöhemmin seison hiljaisessa eteisessä ja katselen kahta ovenpieleen nojaavaa laukkua. Tavaraa on enemmän kuin viimeksi, koska teknisetkin kiipeilyvarusteet ovat nyt omiani. Matkalaukku ja käsimatkatavarana toimiva kiipeilyreppu pullistelevat, mutta kaikki mahtui mukaan suhteellisen sujuvasti:

jääraudat ja hakku
kiipeilyvaljaat, karabiinit, nauhalenkki ja varustenaru
kypärä, teleskooppisauva, vuorikiipeilykengät
kuoripuku, softshell-housut, kiipeilysäärystimet
fleece-kerrasto, tekninen kerrasto, merinovillaisia alusvaatteita, kiipeilysukat
pipo, kiipeilyhanskoja, putkihuivi
otsalamppu, juomapullot, hyttelakana
ensiaputarvikkeet, aurinkorasvat, korvatulpat, varaparistot
aurinkolasit ja myrskylasit
tyttären antama Minion-maskotti (joka oli mukana viime vuonna Vincent-Pyramiden ja Monte Rosan huipuilla sekä pari viikkoa sitten Haltilla) ja äitini ohjaaman kerhoryhmän lasten askartelema talismaani sekä kummitytön viime vuodelle askartelema, nyt jo yksisilmäiseksi muuttunut onnenpörriäinen

…ja päälle perustavarat ja vaatteet, joita reissatessa tarvitsen.

Läppäri on keittiössä. Sen pakkaan viimeisenä. Haluan vielä kirjoittaa. Sanat ovat minulle tärkeitä, sekä annetut että vastaanotetut. Läheiseni tietävät sen. Puhelimeni viesteissä, somekanavissani ja täällä blogissa on kannustavia sanoja, joista jokainen sykähdyttää suuresti.

Alkuviikosta sain ihanan yllätyksen, kun posti toi litteän paketin. Ainoa saate olivat ystäväni paketin päälle kirjoittamat sanat (kurkkaa oheisesta kuvasta), jotka saivat minut nauramaan ääneen. Paketin sisällä oli jotain, mitä olin etsinyt kiivaasti, mutta tuloksetta: minikokoisia taskupokkareita, jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että kulkevat tarinoita rakastavan mukana silloinkin, kun grammat on minimoitava.

Nyt yksi taskupokkareista on valmiina naulakossa riippuvan takin taskussa, vieressään pussissa pala toiselta ystävältä matkaevääksi saadusta artesaanisuklaasta. Tällaisina hetkinä on aika rakastettu olo!

Kaikki on Lähtöselvitys-kirjoitusta vaille valmista. Jos jotain jää, se jää. Vaellan keittiöön ja otan viimeisen kupin kahvia. Istahdan tähän pöydän ääreen ja hetken vain kuuntelen kotini hiljaisuuden ääniä sormet näppäimistöllä.

Varustekasan koon lisäksi moni muukin asia on toisin kuin viime kerralla. Jo ripauksen kokeneempana minulla pieni aavistus siitä, mitä on edessä. Kuvamateriaali tulee olemaan viime vuotta nuhjuisempaa: viimeksi kiipeilyparini oli valokuvaaja, nyt olen omien räpsäisyjeni varassa. Toivottavasti silti pystyn välittämään edes aavistuksen kokemuksesta myös kuvien kautta. Sisällöllisesti tarinankerrontaa sävyttää se, että valitsin tehdä koko valmistautumisprosessin itsenäisesti ja matkustaa yksin. Se on ollut hyvä valinta ja olen tyytyväinen.

Mieli ja sydän voivat siis hyvin. On onnellinen olo. Malttamaton, niin että itseäkin naurattaa.

Oikean jalan akillesjänne sen sijaan luo harmaan varjon iloisen tunnemaisemani reunamille. Se on edelleen hiukan turvoksissa, vaikka olen sille antanut kylmähoitoa ja lepoa koko viikon. Viime vuonna ruhjoin sääreni lähtöviikolla Flow Parkissa, tänä vuonna kompuroin Käsivarren erämaassa. Melkoinen kömpelys osaan olla toisinaan! Mutta jalka toimii kyllä. Vielä on muutama päivä aikaa lepuutella ennen tositoimia ja varmuuden vuoksi olen varustautunut särkylääkkein ja urheiluteipein. Turha sitä on murehtia.

Olin tiistaina Yle Tampereen radiolähetyksen keskipäivässä vieraana kertomassa Vuorenvalloituksesta. Energiset juontajat Anna Sirén ja Katri Rauska johdattivat keskustelua unelman syntymisestä ja sen vaatimista panostuksista, viime vuoden odottamattomiin tapahtumiin, tulevaisuuteen ja siihen, mitä tunnen nyt. He kysyivät myös, pelottaako ja olenko ajatellut, miltä tuntuu, jos toisellakaan yrityksellä en pääse Mont Blancin huipulle.

Elämäni ensimmäinen radiostudioselfie,
menossa mukana Anna Sirén ja Katri Rauska

Radiohaastattelu oli, paitsi hauska ja hieno kokemus, myös hyvä muistutus siitä, että tarina on niin paljon enemmän kuin huippuhetki. Kun koetin kiteyttää tarinaani ja ajatuksiani uusille ihmisille, sain lähtökuumeen keskellä hetkeksi pysähtyä nauttimaan: ahneus unelmille on hyvästä, kunhan vaan muistaa olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä on jo saanut, ja hetkistä, joissa elää nyt.

Ja ahne tälle unelmalle minä olen. Haluan onnistua, oikein tosissani haluan.
Huiputuksessakin tottakai. Mutta ennen kaikkea haluaisin seisoa Mont Blanc jalkojeni alla, parhaani tehneenä ja omistaa sen hetken sinulle, joka olet ollut mukanani, kannustanut ja tukenut minua. Perheelle, ystäville ja monille muille auttaneille sekä Vuorenvalloitus-blogin lukijoista kahden vuoden aikana muodostuneelle tiimilleni.

Vuorelle kiipeämisen suoritus tehdään yksin, mutta vuoria ei valloiteta ilman vahvaa tiimiä. Kiitos sinulle.
Viimeinen odotuksen tunti on kulunut, ja seikkailu kutsuu. Mennään ystävät!

p.s. Ai mitä kirjoituksen otsikolla tarkoitan? Tässä selitys: Minulla on ystävä, joka lähettää kuulumiset ja viestit minulle videoklippien ja kuvien muodossa kirjoittamatta sanaakaan saatteeksi. Eilen sain häneltä linkin videoon, joka sopii aiheeseen. Se on hieno ja haluan jakaa sen kanssasi: Alan Watts – Why Your Life is Not a Journey