Category: gran paradiso Page 2 of 4

In Alppien korkein vuori, alppikiipeily, blogi, chamonix, cosmiques, gran paradiso, harjoituspäiväkirja, Italian korkein vuori, kestävyysharjoittelu, matkapäiväkirja, mont blanc, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Oletteko te jonnekin vuorelle menossa?

Ystävällisesti hymyilevä nainen pysäytti minut ja kiipeilyparini Heikin Malminkartanon rappusten alapäässä. Olin tulipunainen, hiestä märkä ja huohotin, sillä olimme juuri kiivenneet nuo ainakin pk-seudulla tunnetut 426 rappusta ylös ja alas yhdeksän kertaa alle tunnissa – ylävuoristokengät jalassa. Kiipeilyparini vastasi myöntävästi, ja nainen jatkoi:

– Katselin teidän menoa ystävieni kanssa ja mietimme, että ‘onpas kovia tyyppejä’. Mietimme noita kenkiä ja arvelin, että vuorikiipeilystä saattaa olla kysymys.

Vaihdoimme vielä muutaman lauseen, ja nainen toivotti meille onnea tuleviin seikkailuihin. Huikkasin hyvän treenin toivotukset hänen suunnatessa rappusia kohti ja meidän kääntyessä parkkipaikalle. Me jatkoimme matkaa – molempien suu leveässä virneessä: tuntuipas kivalta saada rohkaiseva kommentti ihan ventovieraalta.

Huiputuspäivän aamunkoi Mont Blancilla noin 4000 metrin korkeudessa (2016)

Minulla on hyvä olo treenistä ja kuntoni kehityksestä. Viimeisintä rappustreeniä edeltävänä yönä nukuin ihan liian vähän ja aamulla tuli syötyä kevyesti. Rappusille saavuttaessa vesipullo jäi autoon, ja aurinkoisessa kevätsäässä olisi luultavasti tarjennut huomattavasti kevyemmällä vaatetuksella, joten hiki virtasi. Mutta treeni meni hyvin. Itse asiassa, kun katson taaksepäin, voin todeta, että viimeisen parin kuukauden kehityskaari on ollut suhteellisen selkeä: kuukautta aiemmin ehdimme kahdeksan ylös-alas-kierrosta Malminkartanon rappusia tunnissa, kaksi viikkoa myöhemmin tahti oli jo kiristynyt ja pääsimme juuri aloittamaan yhdeksännen kierroksen tunnin täyttyessä. Nyt mentiin jo täydet yhdeksän kierrosta tunnissa.

Edellisenä päivänä olimme pyöräilleet kolmisen tuntia. Se oli kauden ensimmäinen pyörälenkkini, ja kotipihaan kaarrettuani en yllätyksekseni kävellytkään kuin puujaloilla, kuten aiempina vuosina vastaavassa tilanteessa. Aiemmin samalla viikolla olimme tehneet yhteistreeniä valmentajamme Jaanan kanssa ja molemmat saaneet positiivista palautetta. Kyllä tämän kevään tekemisessä on ollut hyvä syke, ja motivaatio on korkealla!

Ja hyvä niin, sillä viimeiset kolme valmistautumisviikkoa ennen vuorille lähtöä ovat käynnissä. Olo on keskittynyt, vaikka kaikenlaista on tapahtunut, ja kiireitäkin tuntuu riittävän. Harjoittelemme niin paljon kuin aika antaa myöten, ja huomaan olevani paljon luottavaisempi oman kuntoni suhteen kuin viime keväänä ennen Elbrusille lähtöä.
Ulkoisesti lihakseni näyttävät aiempia vuosia pienemmiltä, mutta kehonhallinta on parantunut, kestävyys mielestäni kasvanut ja palaudun nopeammin. Uudenlainen harjoittelu on tehnyt tehtävänsä, ja lähden viimeiseen treenipuristukseen ennen Mont Blancia ja Gran Paradisoa hyvillä mielin. Ja kun kolmen viikon kuluttua lähdemme vuorille, tiedän tehneeni parhaani.

Uudenlainen harjoittelu on tuonut muassaan myös haasteita: Pitkät toiminnalliset treenit rasittavat ilmeisesti eri tavoin kuin aiemmin, ja kamppailen jatkuvasti jumittavien jalkojen, erityisesti herkästi kipeytyvien penikoiden, kanssa. Vasemman lapaluuni alla on jokin hermojen heikko kohta, joka naksahtaa säännöllisen epäsäännöllisesti aiheuttaen kivuliaan jumituksen, joka heijastuu koko vasempaan kehonpuoliskoon. Myös pitkään kiusanneeseen sähkötykseen ja sitä seuranneeseen kipuun vasemmassa käsivarressa löytyi syy; tenniskyynärpää.

Aina positiivinen valmentajamme Jaana ei ole kolotuksista ja jumituksista hätkähtänyt, vaan on muokannut ohjelmaamme siten, että jo treeni itsessään sisältää paljon venyttäviä harjoitteita, ja kyynärpäätäni ei kiusata. Hierojamme Janne käy säännöllisesti läpi lihaksistoa ja auttaa pitämään paikkoja kunnossa. Olen taas vaihteeksi myös yrittänyt tsempata venyttelyn suhteen.

Chabodin majan maisemia Gran Paradisolla (2016)

Ensimmäistä kertaa palaan vuorille, joilla olen kiivennyt ennenkin. Se tuntuu yhtä aikaa kotiinpaluulta ja revanssilta, vaikka Mont Blancin olen kerran huiputtanutkin. Cosmiques-reitti on minulle uusi ja tiedän, että valkoisella daamilla on meille varmasti monta haastetta ja yllätystä tarjottavanaan. Gran Paradisoa ajattelen hiukan huolestuneena: Oppaamme Alby kävi taannoin Suomessa ja lounastimme yhdessä suunnitellen edessä olevaa reissua. Alby halusi keskustella siitä, kumpi vuori on pääkohde. Eli jos Gran Paradiso näyttää huonolta, jäämmekö odottamaan sopivaa ikkunaa, vai keskitymmekö kunnon akklimatisoitumiseen Mont Blancia varten. Tietenkin valitsimme Blancin.
Minulle jäi keskustelusta olo, että Gran Paradisolla sää voi olla Mont Blanciakin oikullisempi ja todennäköisyydet jopa meitä vastaan. Aloin huolestua, onko meillä realistisia mahdollisuuksia sen huiputtamiseen. Jääkö polkuni Italian korkeimmalla vuorella jälleen lyhyeksi?
Kun mainitsin lounaskeskustelutulkinnastani Heikille jälkikäteen, hän sanoi, ettei ollut ihan samalla tavalla Albyn sanomaa vastaanottanut, vaan hänestä kyse oli puhtaasti prioriteettien asettamisesta. Rauhoituin hiukan, mutta silti ilahduin suuresti, kun viime sunnuntaina saapuneessa päivämäärien ja ohjelman vahvistusviestissä Alby mainitsi olosuhteiden olevan tällä hetkellä hyvät.

Olisin luullut odottelevani reissua rennompana, koska kohde on tutumpi. Chamonix’iin pääsyä odotan kovasti, sillä pidän Alppien sylissä lepäävän kylän kuhinasta. Mutta kohdevuortemme olosuhteet, lumen määrä ja lumivyöryvaara jännittävät hiukan. Huomaan myös käsitteleväni Mont Blancia ja Gran Paradisoa osana isompaa kokonaisuutta; tämän kesän revanssien sarjaa. Tämä reissu on myös testi, joka mittaa missä kunnossa olemme, kun aikaa Elbrusin haastavan pohjoisreitin kiipeämiseen on vain pari kuukautta. Alpeilta paluun jälkeen ehdimme vielä säätää harjoitusohjelmaa tarpeen mukaan, mutta tottakai toivon, että tällä kertaa kaikki – tai edes suurin osa – yllätyksistä olisi positiivisia.

22 yötä lähtöön – vaikka kukapa niitä nyt laskisi…

Näkymä Gonella-majalta Mont Blancin Pope’s Route -reitiltä (2016)

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

By Janiina

On April 8, 2018

In alpit, alppikiipeily, blogi, chamonix, cosmiques, Cosmiques route, gran paradiso, harjoittelupäiväkirja, italia, kestävyysharjoittelu, mont blanc, sveitsi, talvikiipeily, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa. Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia

Näkeekö Kilimanjaron juurelta tulevaisuuteen?

By Janiina

On March 12, 2018

In Afrikka, alpit, alppikiipeily, blogi, elbrus, gran paradiso, kaukasus, kiipeily, kilimanjaro, mont blanc, mount elbrus, ngoronngoron, safari, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Lumisateessa Kilimanjarolla
kuva: Heikki

Kesken jättäminen koettelee, kun on luonteeltaan sellainen, joka palkitsee itseään tavoitteilla. Matka on yhtä tärkeä – joskus ehkä tärkeämpikin – kuin perille pääseminen, mutta tavoite antaa matkalle merkityksen. Jos ei aseta tavoitetta, jota vasten asioita mitata, miten tietää saavuttaneensa mitään? Kun taas asettaa tavoitteen ja jää siitä, on taitolaji löytää ilo siitä osasta matkaa, jonka sai kokea.

Palattuamme Kilimanjarolta Moshiin vietimme safarilla upeat kolme päivää, joiden päätteeksi Afrikan suuresta viidestä (eläimestä) näkemättä oli enää se haaveiltu leopardi. Safarin aikana tukikohtanamme toimi syrjäisellä kahvitilalla sijaitseva kaunis lodge, josta teimme päiväretkiä lähialueiden kansallispuistoihin. Noina päivinä norsut, kirahvit, kissapedot, apinat, hyeenat, kauriit ja jopa sarvikuono avasivat eteemme Afrikan kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Kohtasimme puuhun kiipeäviä leijonia, massiivisten seepralaumojen virtoja, villisikojen perhe-elämää ja virtahepojen kylpykestejä.
Edelleen sormeni lepäävät neuvottomina näppäimillä, kun koetan tavoitella sanoja kuvailemaan tunteita, jotka kulkivat lävitseni, kun katselin gepardikolmikon metsästyskiihdytystä, kuukauden ikäisen norsunpoikasen leikkiä vanhemman sisaruksen kanssa ja raukean urosleijonan majasteetillista haukotusta savannin helteessä.

Mama Simba ja Mama Chui
kuva: Heikki

Erityisen häkellyttävä oli Ngoronngoron 259 neliökilometrin kokoinen kraateri, joka syntyi, kun jättimäinen tulivuori romahti kaksi miljoonaa vuotta sitten. Massiivinen kraateri vuoren seinämien suojassa, 600 metriä ympäristöään alempana, on ainutlaatuinen suojattu ympäristö, jossa elää yli 30 000 villieläintä. Alue itsessään on silmänkantamattomiin jatkuva ruohikkokenttä, jolla valtava eläinkanta elää salametsästykseltä turvassa.
Alueen tuntumassa asuu myös perinteikäs Maasai-paimentolaiskansa. Kasvonsa miehuusriitin merkkinä pelottavan mustavalkoisiksi maalanneet pojat, vuohia teiden varsilla paimentavat lapset ja värikkäissä perinnevaatteissa savimajojen pihoilla viljelytöitä tekevät naiset edustavat ikiaikaista kulttuuria, joka hämmentää ja sykähdyttää. Kuinka he löytävät tavat kehittyä ja rakentaa itselleen parempaa tulevaisuutta, menettämättä pyrkimystään elää sopusoinnussa ympäristön kanssa?

Olen aiemmilla kiipeilymatkoilla oppinut, että lentokoneeseen nouseminen heti vuorelta laskeutumisen jälkeen on raastava kokemus. Safaripäivät olivatkin täydellinen keino irtautua kiipeilytunnelmasta. Mutta ympärillä pursuavasta kauneudesta huolimatta mieleni etsi tasapainoa.
Vatsakipuja lukuunottamatta keho tuntui palautuneen kiipeilyn rasituksista täysin. Vatsa oli arka ja kivulias; se kramppaili jokaisen aterian jälkeen, ja keho tyhjeni edelleen pari kertaa päivässä. Olin kai jo tottunut siihen, sillä se tuntui – jos ei nyt ihan tavalliselta olotilalta – ainakin merkittävästi paremmalta kuin vuorella ollessa, ja myös ruokahalu oli palannut. Lihakset tuntuivat levänneiltä. Melkein kuin en olisi vuorella ollutkaan.

Tuntien ja päivien kasautuessa Kilimanjaron kokemuksien ja minun väliin, aika kultasi muistoja salakavalan nopeasti. Se sai kytevän epäilyksen hiilloksen leimahtamaan liekkeihin. Jatkuva kesken jäämisen tunnelma seurasi minua. Heräilin aamuöisin kelaamaan läpi tapahtumia ja analysoimaan yhä uudelleen, olisinko voinut toimia paremmin ja luovutinko liian aikaisin.
 
Paluumatkalla Kilimanjarolta olin esittänyt kiipeilyparilleni Heikille epävarmuutta tihkuvan monologin siitä, etten halua menettää kiipeilyn iloa suorituspaineen vuoksi. Uupuneena epäröin, olivatko suuremmat vuoret minua varten. Aloin epäillä myös omaa aiempaa suoritustani Elbrusilla. Itsevarmuuteni järkkyi, ja kuva vuoriunelmista tuntui särisevän.
Entä jos minulla ei ollutkaan epämukavuuden sietokykyä, mitä laji vaatii? Halusinko edes sitä? Ja jos halusin, miksi?

 
Sisäiset kriisit tekevät meistä helposti itsekeskeisiä, ja polku hyväksyntään on polveileva. Taas sain huomata, kuinka merkityksellisiä asioita kiipeilyparin vertaistuki ja läsnäolo ovat. Heikki antoi minun työstää ajatuksiani ja muistutti läpikäyneensä itse samankaltaisen prosessin, kun Elbrusilla olimme joutuneet kääntymään takaisin hänen vuoristotautioireidensa vuoksi, ja minun tukeneen häntä silloin vastaavalla tavalla.

Viimeisenä safaripäivänä ihaillessamme Ngorongoronin reunamien jyrkänteitä, Heikki puolihuolimattomasti tipautti aiemman pohdintomme Elbrusille paluusta keskusteluun. Ilmeisesti hän kuitenkin näki varjot kasvoillani ennen kuin ehdin sanoa mitään, sillä samaan hengenvetoon hän päätti lauseensa:
– … mutta siitä puhuminen taitaa olla vielä liian aikaista.

 
Mutta kotimatkan koittaessa lohduttomuus oli poissa, ja tunsin vain haikeutta astuessani Amsterdamin koneeseen.
 
Vain reilua vuorokautta myöhemmin, kaksi tuntia kotiovesta astumisen jälkeen, ennen kuin yhtään laukkua oli purettu, olimme varanneet paikat ensi elokuussa Elbrusin huippua pohjoisen reitin kautta tavoittelevasta ryhmästä.
Elbrusin pohjoinen reitti on vähemmän käytetty ja haastavampi kuin ruuhkaisempi eteläinen reitti, jolla viime kesänä kävimme ottamassa ensi kosketuksen Kaukasuksen vuoriin. Innostukseni pohjoisreittiä kohtaan oli ottanut iskua, kun Kilimanjaron epäonnistuminen rouhi loven itseluottamukseeni. 5350 metrin korkeus oli nyt toistamiseen koitunut yrityksellemme kohtalokkaaksi. Oliko järkeä lähteä vielä haastavampaan yritykseen?

Mutta olin luvannut itselleni, että palaan Elbrusille. Halusin kokea vuoren toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Ja päästä huipulle, alhaalta asti kiiveten. Oli valittava oikea strategia. Löysimme ryhmän, jolla järkevältä tuntuva ja akklimatisoitumisen huomioiva huiputussuunnitelma. Ei lumikissoja, ei ruuhkia, ei teknomusiikkia. Vain Kaukasuksen tuuli ja viiltävähuippuiset, maagisen kauniit vuoret. Olimme valmiita tarttumaan haasteeseen.
 

Aamu Elbrusilla 2017

Kesti vielä pari viikkoa ennen kuin olin terve ja kivut vatsasta olivat kadonneet. Läpikäymäni itsetutkiskeluprosessi tuntui lopulta vahvistaneen haluani saavuttaa asettamamme tavoitteet. Nimittäin ennen kuin olin täysin kunnossa, olimme myös varanneet lennot kesäkuuksi Geneveen.
Edellisellä Alppien reissulla, jolloin kiipesimme Heikin kanssa samassa ryhmässä ensimmäistä kertaa, minulta jäi kokematta Gran Paradison huippu, sillä huono sää esti molemmat huiputusyritykset. Heikki palasi tuon matkan jälkeen huiputtamaan Gran Paradison, mutta häneltä puolestaan puuttuu yhä Mont Blancin huiputuskokemus.

Hauskaa on, meitä opastamaan lähtee italialainen Alby, joka oli oppaanani, kun huiputin Mont Blancin viime reissulla! Kesäkuun alussa olosuhteet ovat Mont Blancilla vielä talviset ja kesäkauden vuoristomajat suljettu. Kiipeämme siis eri reittiä ja majoitumme talvimajoissa. Eli aidan matalaa kohtaa ei etsitä tälläkään reissulla.

Mitä tapahtui? Mitä tästä taas opittiin?

Pohtiessani Kilimanjaron kesken jäänyttä huiputusta, olin oivaltanut jotain itsestäni: yllättävän suuri osa surutyöstä johtui siitä, ettei tämä ollut ensimmäinen keskeytys (tai epäonnistuminen, tai viisas päätös palata – tai miksi sitä nyt sitten kutsuukin). Sydämessäni tiesin meidän toimineen oikein Kilimanjarolla. Usko itseeni horjui, sillä olin Elbrusin jälkeen niin kovin halunnut meidän onnistuvan. Todistavan, ettei 5350 metriä ole meille ylittämätön kynnys. Mutta kyse ei ollut vain kiipeilytiimin onnistumisesta.
Olin halunnut todistaa vahvalle kiipeilyparilleni – ja ehkä ennemminkin itselleni – että pärjään siellä missä hänkin. Valitsemalla minut kiipeilyparikseen, hän tekee tietoisen valinnan ottaa kumppanikseen fyysisesti heikomman. Eikä kyse ole itsetunnostani (tai no, ehkä vähän siitäkin), vaan ihan fysiologisesta faktasta. Älä ymmärrä väärin, missä tapauksessa tämä ei ole kilpailua. Vaan halua olla luottamuksen arvoinen ja vastata odotuksiin.

Kun tämän oivallettuani näin peilistä loukkaantuneen katseeni, olin niin helpottunut, että nauratti. Tiesin, että olisi vain yksi keino poistaa kitkerä maku kieleltäni. Luovuttaminen oli poissuljettu. Sillä se olisi ainoa tapa, jolla pettäisin kumppanini. Voisin käyttää sitä vahvuutta, joka minulle on annettu ja jolla minä pärjään silloin, kun lihasmassani ei ole tarpeeksi: kovapäisyyttä.

Niinpä me pakkaamme kiipeilyreppumme ja aloitamme sieltä, minne on jotain jäänyt kesken. Ja yritämme uudelleen. Niin monta kertaa kuin on tarpeen.

Aamunkoi Mont Blancilla 2016

Anonyymit ajokoirat toistensa jäniksinä

By Janiina

On March 19, 2017

In black diamond, elbrus, gran paradiso, juokseminen, juoksu, lenkki, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, treeni, treenipäiväkirja, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyyn valmistautuminen

Minun piti kirjoittaa Elbrusista.

Kiipeilyreissun alkuun on aikaa pari kuukautta, ja vuori on alkanut pyöriä ajatuksissa yhä enemmän. Olen malttamaton, tuntuu kuin kokemusten lisääntyessä niiden välinen odotusaika vaikeutuisi. Nyt pitäisi tutustua vuoreen ja kiipeilyreittiimme tarkemmin. Pari Elbrusin kiivennyttä henkilöä on jakanut tarinansa kanssani. Kiipeilykenkien sisäkengät odottavat jalkateräni muotoon muovaavaa lämpökäsittelyä, Black Diamondin Primaloft-takki saapui viime viikolla. Kaikenlaista aiheeseen liittyvää kerrottavaakin siis olisi.

Mutta eilen tapahtui tilanne, joka pisti liikkeelle ajatuksia, joita on ollut mielessä muutenkin viime aikoina. Jääköön siis Elbrus-analyysi vielä tuonnemmaksi:

Ihailen ihmisiä, jotka sanovat, etteivät välitä, pääsevätkö he vuoren huipulle vai eivät. Heille kaunis reitti tai mielenkiintoinen tekninen kiipeilysuoritus antaa täydellisen tyydytyksen riippumatta siitä, päästiinkö nostamaan kädet huiputustuuletukseen. Mahtavia tyyppejä!

Minä en ole samanlainen.

Viime syksynä Mont Blanc -reissulla oivalsin, ettei asia ole minulle yksiselitteinen. Kun saimme tiedon, että Mont Blancin suunnitellut kiipeilyreittimme olivat muuttuneet liian vaarallisiksi, ryhmänjohtajamme Teija ja oppaat pohtivat erilaisia korvaavia vaihtoehtoja. Voisimme vaihtaa vuorta, koettaa vaihtoehtoista ja vaativampaa reittiä Mont Blancin huipulle tai voisimme kiivetä Mont Blancilla kauniin traverse-reitin (joka siis on vaakasuuntaista etenemistä vuoren rinteellä sen sijaan, että tavoitteena olisi kiivetä huipulle ja takaisin alas. Kiipeilyllisesti tämä voi olla yhtä haastavaa kuin huipulle nouseminenkin).

Äänestin vaihtoehtoista, vaativampaa reittiä. Toinen vaihtoehto minulle olisi kokonaan toinen vuori. Mutta traverse ei houkuttanut. Mieluummin perääntyisin Mont Blancilta epäonnistuneen huiputusyrityksen jälkeen kuin jättäisin yrittämättä huipulle. (Koko stoori täällä: Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso)

Kiipeämiseeni liittyy monenlaisia ajureita. Olen puhunut rauhasta, jonka tunnen saavuttavani vuorilla, suuruuden ja pienuuden yhtäaikaisesta tunteesta. Haluan päästä nauttimaan hiljaisuudesta, jonka ylävuoristo mieleni ajatusmellakkaan tuo. Mutta on muutakin: halusinpa sen myöntää tai en, minun kohdallani yksi tärkeä syy on haasteen selättäminen.

Ai mistä tämä nyt nousi mieleen? Annapa kun kerron eilisestä lenkistäni:
Illalla lenkille lähtiessä mielessä oli kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin Elbrus ja ajatus, etten viime kuukausina ole ehtinyt panostamaan treeniin samalla intensiteetillä kuin viime vuonna. Olen varma, että kuntoni puolesta pärjään Elbrusilla ja nautin matkasta varmasti joka tapauksessa. Mutta silti haluaisin varmistaa parhaan mahdollisen suorituskyvyn, jotta huiputukseen olisi mahdollisimman hyvät edellytykset.

Näitä ajatuksia pyöritellen sukelsin pimeään lopputalven iltaan. Edellinen punttitreeni painoi jaloissa, ja kilometrit taittuivat tahmeasti. Päätin, että armoa ei anneta: joskus vaan pitää olla niitä kammottavia lenkkejä, joiden jälkeen vannoo, ettei ikinä enää juokse metriäkään (ennen seuraavaa kertaa).
Pidin yllä normaalia juoksuvauhtiani ja hyräilin itsekseni korvanapeista kaikuvan musiikin tahdissa unohtaakseni reisilihaksissa jokaisella askeleella tuntuvan raskauden.

Seitsemän kilometrin kohdalla havaitsin taakseni ilmestyneet juoksuaskeleet. Hitaasti ne saavuttivat minua. Pakotin askeleeni pysymään omaksumassani rytmissä.

Tien kaartaessa loivaan nousuun takaa lähestynyt juoksija nousi rinnalle. Mutta hän ei mennytkään ohi, vaan jäi vierelleni juoksemaan. Liekö syynä kevyesti jyrkentynyt nousu vai saatoinko huomaamattani kiristää tahtia?

Niin me jatkoimme matkaa kapealla kävelytiellä rinta rinnan. Näin pimeässä illassa silmäkulmastani tumman hahmon, mutta en kääntänyt päätäni katsoakseni tarkemmin. Sen verran huomasin, että myös toinen juoksija piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna. Vaikka musiikki pauhasi kuulokkeissani, en enää kuunnellut Billy Talentia, vaan rinnaltani kaikuvia askelia.

Muistutin itselleni, ettei tämä ole kilpailu ja että on ihan ok, jos hän menee ohitse. Mutta hidastaisi en, vaikka jalkoja puudutti. Hän taisi ajatella samoin, ja vauhtimme alkoi hiljalleen kiristyä. Aina välillä toinen pääsi pari askelta edelle, mutta samantien toinen vastasi kuromalla etäisyyden välittömästi umpeen. Kiersimme vastaantulevat lastenvaunut molemmilta puolilta, sillä selkeästi kumpikaan ei ollut halukas jättäytymään taaemmas.

Parin kilometrin jälkeen saavuimme risteykseen, jonka kohdalla minun oli määrä ylittää tie, ja muutaman sadan metrin päästä kaartaisin kohti kotia. Suojatien tullessa kohdalle käännyin hymyillen katsomaan toista juoksijaa ja nostin käteni tervehdykseen kiitokseksi “sparrauksesta”. Hän ei vastannut, ei edes vilkaissut minuun. Näin tumman, kahisevaan juoksupukuun sonnustautuneen hahmon tuijottavan edelleen tiukasti eteensä ja jatkavan kiihtyvää porhaltamistaan suu tiukkana viivana.

Tilanne naksautti minussa päälle toisenlaisen vaihteen. Kun olin ylittänyt kadun, jatkoin samaan suuntaan kadun toisella puolella. Reidet pyysivät armoa, mutta niistä välittämättä kirin kadun ylityksen aikana menetettyjä metrejä. Kaksi korttelia myöhemmin olin kirinyt kiinni ja ohittanut selvästi toisella puolella tietä juoksevan hahmon – ilokseni pahemmin hengästymättä.
Pikkuisen omahyväisesti hymyillen kaarroin kohti kotia.

Jos totta puhutaan, en ole varma, oliko tuo vähän noloa vai ei. Myönnettävä se on, että minut on varustettu vahvalla kilpailuvietillä ja voitontahdolla.

Jos nyt joskus vähän pöljän tuo ominaisuus minusta tekeekin, holtittomaksi se ei minua muuta. Se, että haluan onnistua, ei tarkoita, ettenkö osaisi pelata sääntöjen mukaan. Vuorilla kulloinenkin vuori ja opas sanelevat säännöt ja nöyränä niitä tottelen. Kuitenkin haluan uskoa, että lopulta minut vuoren huipulle vie juuri se sama kipinä, joka saa kotikulmilla haastamaan tuntemattoman lenkkeilijän kuraisella, pimeällä tiellä maitohappoja vilisevään kaksintaistoon.

Gran Paradiso

Vuori sanoo viimeisen sanan – aina

By Janiina

On October 29, 2016

In blogi, chapod, gran paradiso, huiputuksen epäonnistuminen, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristomaja

Sininen hämärä väistyi harmaan syyskuun aamun tieltä. Seisoin Gran Paradison jäätikön laidalla kiristämässä jäärautojen remmejä, kun vuoren huipun ympärille pakkautuneet pilvet näyttivät alkavan valua alas rinnettä kuin laava. Ne vyöryivät meitä kohti, ja samassa niskaamme putosi rakeiden ja veden sekainen kuuro. Kumarruin uudelleen ja jatkoin toiveikkaana jäärautojen kiinnittämistä. Ehkä tämä ei haittaisi.

Toiveeni oli turha, sillä samassa ilman halki kantautui oppaamme tiukalla äänellä antama komento:
– We are going down. Now!

Suoristin selkäni ja katselin sateen ja utuisen harmauden läpi kiipeilytiimin jäsenten kasvoja. Heidän ilmeistään saatoin lukea saman jyrisevän pettymyksen kuin joka möyri sisälläni.

– Ehdinkö ottaa jääraudat pois vai onko kiire? joku varmisti.

Pettynyt sumussa

Oli meitä siitä varoitettu ja tiesimme jo lähtiessä, että sääennuste oli huono. Gran Paradison huiputuksen onnistumisen todennäköisyys pyöri jossain pienen ja olemattoman välimaastossa. Mutta se ei estänyt meitä nousemasta aamuyön tunteina ja vaeltamasta jyrkällä rinteellä ja pimeässä kivikossa, vain tullaksemme käännytetyiksi takaisin jäätikön reunalla.

Oppaat hoputtivat meitä alas, sillä vuoren huipun tuntumassa viime päivinä viihtyneet ukkospilvet ovat ylävuoristossa hengenvaarallista seuraa ja niiden tieltä kannattaa poistua nopeasti. Käännyin minäkin, nostin repun selkään ja yritin purkaa turhautuneisuuteni laukkaamalla alkumatkan rivakalla tahdilla.

Palasimme Chapodin majalle ja nukuimme takaisin huiputusyritykselle menetettyä yöunta. Oloni oli kurja. Olin sairastanut pari päivää ärhäkkää flunssaa. Hengitys rohisi, pää tuntui tukkoiselta, olo kuumeiselta ja joka paikkaa särki.

Iltapäivällä ryhmä kokoontui toiveikkaana suunnittelemaan uutta huiputusyritystä seuraavalle aamuyölle. Ikkunoista huolestuneina ulos vilkuilevat oppaamme edelleen varoittelivat huonosta sääennusteesta, mutta me kaikki halusimme yrittää uudelleen. Pääopas piti meille vielä varmuuden vuoksi ankaran puheen siitä, että takaisin käännytään sitten heti, jos alkaa näyttää pahalta. Tämän jälkeen teimme päätöksen uudesta yrityksestä.

Edellisenä yönä olin ottanut särkylääkettä jaksaakseni huiputuksen ponnistuksen, mutta nyt lääkkeeni olivat lopussa. Juuso ja Arttu tulivat apuihin, ja heiltä sain antihistamiinia ja särkylääkettä, jotta saisin itseni uudelleen kiipeämiskuntoon.

Toinen yritys Gran Paradisolle

Seuraavana aamuyönä lähdimme taas matkaan. Tällä kertaa emme olleet päässeet edes jäätikölle asti, kun huiputusyritys päätettiin keskeyttää.

Pettymyksien kohtaaminen on asia, johon tässä lajissa saa tottua. Minullakin niitä alkaa olla jo useampia: Reilu vuosi sitten Mont Blancin reittien muuttuminen liian vaarallisiksi ja vuoren sulkeminen. Tänä vuonna sama tarina uhkasi toistua, ja hetken aikaa jo näytti, ettemme pääsisi Blancille ollenkaan. Onneksi tällä kertaa Mont Blanc -tilanne kääntyi parhain päin ja kiipeämällä Italian puolelta harvinaisempaa ja haastavampaa Pope’s Routea seisoin lopulta Mont Blancin huipulla (huiputustarina löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Mutta vain kaksi kahdeksan hengen ryhmästämme pääsi kokemaan sen. Muiden oli kohdattava pettymys myös Mont Blancilla, ja takana oli juuri kaksi epäonnistunutta nousuyritystä Gran Paradisolle.

Nyt vuorostaan Gran Paradiso kaihertaa kivenä kiipeilykengässäni, ja jonain päivänä minun on palattava sinne. Mutta kai kiipeilevän ihmisen kengässä kuuluukin olla aina jonkun vuoren kokoinen kivi?

Joku kysyi, millainen fiilis siitä tulee, kun huiputuksesta joudutaan perääntymään.

Miltä se tuntuu? Kun olet investoinut paljon aikaa, vaivaa ja rahaa unelman toteuttamiseen, ja sitten se vain lipuu käsistäsi?

Aika vähän pettymyksistä selviämistä on tarvinnut erikseen työstää. Ehkä siksi, että se on niin luonteva osa kiipeilyä ja siihen valmistautuminen kuuluu suoritukseen valmistautumiseen. Sen käsittely pitää olla tehty jo paljon ennen kuin vuoripolulle astutaan. Joten pettymyksen hetkellä ei keskity enää noihin tunteisiin, vaikka ne jylläävät sisällä voimakkaina. Vuorilla ei ole varaa kiukutteluun tai tunteiden vallassa toimimiseen.
Siksi pettymys on outo tunne-cocktail. Kiukkua ja epäuskoa kiedottuna vastentahtoisen hyväksynnän karheaan pumpuliin.

Jouduin tosissani nieleskelemään kyyneliä, kun tänä vuonna saimme ensimmäiset viestit molempien vaihtoehtoisten Mont Blanc -kiipeilyreittiemme muuttumisesta liian vaarallisiksi. Istuin auton takapenkillä matkalla kohti Gran Paradisoa (jonka nousu tultaisiin keskeyttämään, kahdesti). Sanomatta sanaakaan koetin saada nieltyä nyrkinkokoisen murikan kurkustani. Ryhmänjohtaja Teija näki sisäisen taisteluni ja rutisti minua lohduttavasti.
– Kyllä mä tämän ihan kohta nielen. Pitää vaan hetki purra huulta, sanoin karhealla äänellä ja käännyin tuijottamaan ikkunasta ulos.

Hyväksy. Resetoi.

Monet kiipeilijät yrittävät useita kertoja tavoittelemilleen vuorille pääsemättä koskaan huipulle. Huiputus ei ole kiipeilyn ainoa tavoite tai monille ei edes se ykkösjuttu, mutta kyllä sen epäonnistuminen silti raastaa. Sama polte, joka vetää vuorelle, korventaa entistä kuumempana huipun jäädessä tavoittamattomaksi.

Mutta en pidä sitä pahana. Se on olennainen osa lajia, johon kuuluu luonnon kunnioittaminen. Vuori sanoo viimeisen sanan – aina. Jos sitä ei hyväksy, ei kannata kiivetä. Ja jos sen hyväksyy, sitä vain palaa, aina uudelleen, rakastuakseen tavoitteeseensa entistäkin syvemmin.