Category: huiputusreitti

Kiveltä kivelle: “Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi pitää, ei ole hätää.” kuva: Timo V.

Päivä 3: Meekonjärvi–Pihtsusjärvi (vaellus 12 km)

Nukuin yön heräillen vähän väliä. Aamulla vettä satoi aina vaan, ja teltassa oli kosteaa. Lisäksi olin hikoillut koko yön makuupussissani. Lopputuloksena pussi oli molemminpuolin märkä, ja oloni kylmä ja nahkea. Teltan katossa oli kymmenittäin itikoita ja silmäluomessani mäkäräisen purema.

Makasin pussissani ja kuulostelin oloani: olin temunnut illalla rinkan säätöjen kanssa, koska rinkka hiersi selkääni alkumatkasta niin, että takapuolen päällä oli mustelma. Mutta nyt olin saanut säädöt kohdilleen, ja lihakset tuntuivat levänneiltä. Timon heräillessä päätin mennä tuvalle keittämään puuroa, koska lämpimät vaatteet ja aamiainen varmasti nostaisivat yön jäljiltä väsynyttä mielialaani.

Upea Meekonvaara kuva: Timo V.

Tupaan ja pihalle telttoihin oli majoittautunut yöksi kymmenkunta ihmistä. Kaikkien varusteet olivat märkiä, ja tietysti jokaisella oli toive saada ne kuivattua. Niinpä pikkuruisessa tuvassa oli melkoinen määrä mutaisia ja vetisiä varusteita. Kamiinaa oli poltettu ahkerasti, ja lopputuloksena oli kuumankostea ilma, joka ei oikeastaan ollut kuivannut varusteita ollenkaan. Aamun hulina oli melkoinen, kun vaeltajat etsivät sekaisin menneitä tavaroitaan ja varustautuivat sateiseen päivään.

Vaikka ennakkoon tiesin Kalottireitin olevan suosittu, mielikuvani sen autiotuvista oli… no, autiompi. Mutta tunnelma oli mukava ja ihmiset tarinoineen niin mielenkiintoisia, että lusikoidessani puuroa totesin mielessäni, että tämä vaeltajien kohtaaminen tuvilla oli aikamoinen lisäarvo. Liikkeelle lähdettäessä ihmiset hajautuivat, kukin omaan suuntaansa, valtavaan erämaahan ja kunnioittivat toistensa kulkemisen rauhaa, joten ruuhkaista oloa ei päässyt syntymään.

Meekonjärveltä sateiseen tunturiin

Koska edessä olisi matkallisesti lyhyempi vaelluspäivä, emme pitäneet kiirettä lähtövalmisteluiden kanssa. Ulkona satoi lähdön hetkellä kevyesti, mutta me (itseoppineet sääprofessorit) ennustimme vaalenevista pilvistä, että kohta sade loppuisi. Niinpä pukeuduimme kevyempiin vaellushousuihin, mutta jätimme kuitenkin kuoritakit päälle. Onneksi.

Heti Meekonjärven autiotuvan jälkeen reitillä oli kaunis joki, joka ryöppysi kirkkaansinisenä putouksena vaaleita kallioita vasten. Nimesimme sen Mynthon-putoukseksi. Se näytti niin raikkaalta, että naureskelimme ratkaisseemme väkevien sinisten kurkkupastillien valmistusmenetelmän salaisuuden: ne tehdään puristamalla putouksen vettä pieniksi napeiksi.

Tytärtäni kiehtoi ennakkoon erityisen paljon ajatus siitä, että erämaassa voi juoda suoraan purosta. Hän pohti veden puhtautta ja pyysi meitä valokuvaamaan puhdasta vettä. Niinpä aloin hiukan kohmeisilla sormilla kaivella puhelinta esiin putouksen ylittävällä puusillalla. Puuhasteluni sai Timon suorastaan karjahtamaan:
– Ei! Sun puhelimen käsittelyhistoriallasi tuo on huonoin idea tänään! Otat puhelimen esiin vain kuivalla maalla.

No joo. Myönnetään, että olen hiukan riskialtis tapaus, ja minulta tuppaavat laitteet putoilemaan (tai sitten putoan itse ne taskussa). Harvalla puusillalla kohisevan kosken yläpuolella puhelimen roplaaminen esiin sateen kohmettamilla sormilla ei tosiaan ollut hyvä idea. Nolostuneena työnsin puhelimen taskuuni.

Reitti jatkui Vuomasjoen rantaa myötäillen: rakkakivikkoa, mutaa, pieniä tunturikoivumetsikoitä ja nousua Meekonvaaran rinteellä. Maisemat jaksoivat jatkuvasti hengästyttää kauneudellaan, vaikka luulisi meidän jo tottuneen näkymiin. Mutta eteneminen alkoi olla todella hidasta sateen koventuessa ja tuulen voimistuessa jatkuvasti. Pian jouduimme hylkäämään ajatuksen Meekonvaaran huiputuksesta matkalla.

Siihen mennessä, kun pääsimme Vuomasjoen yläjuoksulla sijaitsevalle sillalle, tuuli puhalsi hurjalla voimalla vaakatasossa (vaikka olimme suojaisammalla rannalla). Sillan ylityksen aikana oli pakko pitää kaiteista kiinni tiukasti, koska kovat tuulenpuuskat tarttuivat rinkkoihin ja koko silta tuntui huojuvan.

Kun siirryimme sillan yli ja lähdimme kulkemaan Vuomasjärven rantaa, olosuhteet hurjistuivat entisestään. Tuntureiden solassa kahden järven välissä puhaltavat tuulet yltyivät pyöriväksi hornankattilaksi. Nyt tuntui kuin sadetta olisi syösty päälle joka suunnasta yhtä aikaa. Kaipasimme suojaisampaa paikkaa, jossa voisi syödä hiukan ja pukea kuorihousut.

Olimme väsyneitä, märkiä ja nälkäisiä, kun näimme sen. Noin parin kilometrin päässä, hiukan reitiltä sivussa näkyi rakennus. Mökillä saattaisi olla kuisti, jolta saisimme hiukan suojaa. Tai ainakin talon seinustalla, räystään alla, saattaisimme pystyä keittämään lämmintä lounasta ja vaihtamaan housut.

Yllättäen myräkän keskeltä eteemme ilmestyi pariskunta. Tiedustelimme heiltä edessä olevan reitin luonnetta. Mies pyöritteli synkästi päätään ja kertoi olosuhteiden jatkuvan erittäin hankalina eikä suojaisia kohtia ollut tiedossa. Hetken neuvonpidon jälkeen toivotimme pariskunnalle turvallista matkaa, ja jatkoimme eteenpäin kivikkoista rantapengertä.
Koska muutakaan ei ollut luvassa, harkitsimme entistä painokkaammin mökin seinustan tarjoamaa pientä tuulensuojaa. Hiukan mietitytti, millainen mökin vieressä virtaava Pihtsusjoki olisi ylittää näin kovassa tuulessa, vaikka kartassa lukikin joella olevan kahlaamo. Toinen vaihtoehto olisi yrittää pystyttää teltta suojaksi, mutta näin kovassa tuulessa se tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.

Rämmittyämme vielä tovin rinnettä myrskyn keskellä, totesimme, että tarvitsimme ehdottomasti nyt lämmikettä ja ruokaa. Kun saavuimme mökin vieressä virtaavalle Pihtsusjoelle, tajusimme, ettei ylitys olisikaan niin helppo juttu. Joen alajuoksu oli kymmeniä metrejä leveä, ja vaikka se ei ollut kovin syvä, se näytti aikamoisen vuolaalta. Mutta tänne asti oli tultu ja muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Etsimme helpoimmalta näyttävän kohdan, ripustimme vaelluskengät nauhoista kaulaan, pujotimme jalat ylitystossuihin ja avasimme rinkkojen lantiovyöt.

Kun astuin veteen, paniikki alkoi kuristaa kurkkuani. Olenhan kertonut, että tietyissä tilanteissa pelkään vettä (täällä koko juttu: Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat). Normaalisti se ei vaivaa minua kahlatessa. Mutta ulvovan tuulen keskellä, leveä ja pyörteilevä joki liukkaine kivineen laski harteilleni kauhun viitan, joka jäykisti nivelet ja sai minut vapisemaan muustakin kuin kylmästä.

TÄMÄ oli huonoin idea tänään!

Timo katsoi minua huolestuneesti, mutta käänsin katseeni pois ja pakotin itseni eteenpäin. Itku nousi kurkkuun, hengitys muuttui pinnalliseksi ja jalkani tutisivat kivillä. Veden pyörteet nousivat polvien tasalle ja imivät vaativasti kohti alavirtaa. Samassa vain viitisen metriä rannasta lähdön jälkeen, jalkani lipsahti kiveltä ja virta tempaisi toisen tossun jalastani. Sain juuri ja juuri tasapainon säilytettyä mutta katsoin avuttomana, kuinka tossuni katosi kuohujen mukaan.

Ylityksen jälkeen jäljellä olevat ylityskengät

(Siinä joen pyörteissä seistessäni mieleeni nousi kotona käyty keskustelu, jossa Timo koetti ehdottaa minulle toisenlaisia ylityskenkiä. Nokkavasti vastasin, että olen näillä tossuilla ennenkin ylittänyt, kun niissä on niin napakat lenkit. Timo yritti vielä toistamiseen, mutta jostain syystä, vastoin jopa oman järkeni ääntä, olin päättänyt, että minähän menen varvastossuilla. Tiedän, että ylityskenkien pitäisi olla kiinni myös takaa. Ei ole selitystä. Käytän tässä tyttö-kortin, sopiiko?)

Timo tuijotti paljasta, kylmästä sinertävää jalkaani huolestuneena ja sanomatta mitään. Pyysin hiukan tukkoisella äänellä:
– Olit oikeassa. Olet “told you so” -tanssin ansainnut, mutta voidaanko odottaa sen kanssa tuonne kuistille?

Yritin jatkaa matkaa, mutta jalat eivät totelleet. Siinä minä seisoin, keskellä kovaa virtaavaa jokea ja pelkäsin. Pyörteet imivät jalkojani, paljaat varpaani liukuivat kivillä. Horjahdin uudelleen ja tasapainottaessani 24-kiloisen rinkan vetoa taaksepäin, kumarruin eteenpäin, jolloin kaulassani roikkuvat vaelluskengät hörppäsivät vettä. Voi paska.

– Haluatko toisen sauvan? Timo ojensi vaellussauvaansa minua kohti.

– En. Mua vaan pelottaa ihan kamalasti. Kyllä tää tästä menee. Ei puhuta mitään, mun pitää keskittyä.

Pakotin itseni uudelleen liikkeelle.

Hetken kuluttua nousimme rantapenkereelle ja sateessa hölkkäsimme viimeiset kymmenet metrit mökille. Siellä oli pieni, katettu kuisti, onneksi! Tosin se oli tuulen puolella, eli suoja oli aika näennäinen, mutta tässä kohtaa se tuntui silti ihanalta.

Voi että meillä oli kylmä! Mutta ylityksen onnistumisesta ja suojan löytymisestä sekä kohta saatavasta ateriasta syntyi suorastaan riehaantunut mieliala. Mökissä ei ollut ketään sisällä, mutta seinässä oli mahtipontiselta tuntuva kyltti: “Lapin poliisilaitos”. Meitä huvitti suuresti ajatus siitä, että näinkin pitkällä erämaassa saattoi päätyä poliisilaitokselle.

Kello oli jo neljä iltapäivällä, kun viimein saimme puettua kuivat vaatteet päälle ja keitettyä lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi keitimme iltapalaherkuksi tarkoitetut kaakaot, joihin lirautimme pisaran rommia lämmikkeeksi. Naureskelimme, että nyt meillä on hallussamme kyseenalainen meriitti: olemme käyneet drinkeillä Lapin poliisilaitoksella!

Mukien tyhjetessä käänsimme katseemme asiaan, jonka olimme lämmittelyn ja ruokailun ajaksi tietoisesti sysänneet syrjään: paluumatka Kalottireitille. Tutkimme karttaa ja toivoimme löytävämme toisen reitin tai ylityspaikan. Mutta ei. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata kahlaamaan. Minä ilman toista kenkää.

Sade ja tuulet olivat laantuneet pieneksi tihkusateeksi, kun vaelsimme aivan alajuoksun suulle, jossa joki oli leveimmillään, mutta myös matalimmillaan. Ripustaessani vettyneitä kenkiä kaulaani ja astuessani paljain varpain jokeen, tunsin hätääntymisen nousevan taas, vaikka nyt vettä oli huomattavasti aiempaa vähemmän, paikoitellen vain nilkkoihin asti. Purin hampaat yhteen ja tein saman kuin Monte Rosalle kiivetessä siinä kohtaa, kun kipu jalassa alkoi nakertaa uskoa omaan suoritukseen: aloin toistaa itselleni toimintaohjeita ääneen, uudelleen ja uudelleen:
– Jalka, sauva, jalka. Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi kolmesta pitää, ei ole hätää. Jalka, sauva, jalka…

Niin me ylitimme joen toiseen suuntaan.
Märät kengät jalkaan, ja matka saattoi jatkua Pihtsusjoen vartta seuraillen. Noustessamme taas rinteelle sää alkoi selkiintyä. Joen yläjuoksulla sijaitseva Pihtsusköngäs, eli 17-metrinen vesiputous, oli kertakaikkiaan uskomattoman kaunis. Mutta päätin nauttia putouksesta enemmän paluumatkalla. Tuntui, että vesi noin niinkuin ylipäätään, oli elementti, josta olin saanut sille päivälle tarpeekseni.

Hyvän tovin vaelluksen jälkeen Pihtsusjärven autiotupa, jolta huomenna tekisimme Haltin huiputusyrityksemme, ilmestyi näköpiiriin. Samaan aikaan synkät pilvet yhtäkkiä väistyivät, ja aurinko työntyi esiin.
Noin tunnin vaellus rakkakivikossa, ja olimme melkein perillä. Melkein.
Nimittäin taas oli edessä joen ylitys. Sinällään tämä ylitys ei ollut kovin haastava, mutta päivän tapahtumat eivät innostaneet pomppimaan liukkailla kivillä.

Ja niinhän siinä kävi, että viimeisellä kivellä ennen rantaa jalka lipesi. Painava rinkka veti minut kumoon, onneksi kuitenkin vain rantakivikkoon. Oikeassa nilkassa tuntui ikävä nuljahdus, mutta eniten taisi kolahtaa itsetuntoon. Päästyäni ylös laukkasin loppumatkan mökille kärttyisellä mielellä. On se nyt kumma, kun nuo vedet minua vastustavat!

Kun saavuimme Pihtsusjärven mökille, ja sää oli tehnyt uskomattoman muutoksen. Iltaa vietimme tuvan kuistilla kuivatellen varusteitamme ja huiskien itikoita kauniissa auringonpaisteessa.

Rakas pieni musta muistikirjani…

Ihanassa illassa mieltäni painoi hiukan ikävä. Olin toivonut voivani kokeilla viestin laittamista tyttärelle Meekonvaaran huipulta, mutta huono sää esti sinne kiipeämisen. Nyt toivoin, että seuraavana päivänä pääsisimme Haltilla sen verran korkealle, että saisin yhteyden toimimaan.

Muilta vaeltajilta kuulemamme sääennuste ei ollut kovin lupaava.
Mökille saapui myös Haltin suunnasta lopen uupunut nuori pariskunta. He olivat yrittäneet nousta huipulle, mutta joutuneet kääntymään takaisin myrskytuulien tuiverruksessa. Se muistutti, että 1365-metrisen Haltin huipulle pääseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Huominen näyttäisi, kuinka meidän kävisi.