Category: käsivarren erämaa

Kotiinpaluu, viisi vinkkiä vaellukselle ja kulkurin sydän – Halti-vaellus 2016

kuva: T. Vienola

Päivät 6 ja 7: Kuonjarjoki – Tsahkaljärvi – Kilpisjärvi – Tampere (vaellus n. 20 km, ajomatka 1100 km)

Aamulla tuuli oli taas nousemassa, ja Kuonjarjoen autiotuvalta lähtiessämme Timon huomio kiinnittyi kivikossa lepattavaan kupolitelttaan. Vielä hetki sitten se oli ollut eri paikassa. Timo palasi tuvalle kertomaan aamiaiselle sisään tulleille pojille, että heidän telttansa oli karannut. Minä kipitin teltan perään ja sain sen kiinni ennen kuin tuuli tempaisi sen lähemmäs kurussa pyörteilevää jokea. Teltta oli tyhjä ja ilmeisesti jätetty ovi auki tuulettumaan ennen lähtöä, mutta kiinnitykset olivat antaneet tuulessa periksi.

Hetken kuluttua tuvasta säntäsi pörröpäinen poika ilman takkia. Punastellen hän kiitteli meitä ja mutisi, että kyllä äiti olisi suuttunut, jos teltta olisi karannut. Nielin nauruni, mutta jatkaessamme matkaa virnistelin Timolle. Äitien voima on mahtava, se ulottuu jopa Lapin erämaahan!

Viimeisen kokonaisen vaelluspäivän aikana ajatukset olivat jo aika lailla kotiinpaluussa. Kävimme myös keskusteluita edessä olevasta haastavasta tilanteesta: pizzatäytevalinnasta.

Ilo oli suuri, kun Saanan huippu telekommunikaatiomastoineen ilmestyi näkyviin. Tuulesta ja innosta tutisevin käsin kaivoin puhelimen esiin ja tein sen puhelun, josta olin useana päivänä turhaan haaveillut. Puhelu ei kestänyt kauaa: muutaman lauseen jälkeen tytär sanoi:

– Kuule äiti, mulla on just kaverin kanssa leikki kesken. Voidaanko jutella myöhemmin?

Naurusta toettuani totesin, että minulle se oli tavallaan paras mahdollinen vastaus. Eipä ollut lapsella huolen häivää, vaikka äiti olikin puhelimen kantamattomissa muutaman päivän.

Aurinkoisen päivän muisto Meekonvaaran rinnepolulta
kuva: Timo V.

Viimeinen retkilounas nautittiin Saarijärven tuvalla, ja iltapäivän tunteina lähdimme vielä rämpimään kohti Tsahkaljärveä harmaiden pilvien roikkuessa uhkaavina yllämme. Päätimme leiriytyä viimeiseksi yöksi muutaman kilometrin päähän Kilpisjärveltä, jotta aamulla olisi sitten lyhyt matka ennen 1100 km automatkaa.

Saarijärven jälkeinen kivikko oli juuri niin pitkä kuin muistelimme, eikä juuri helppokulkuisempi. Matkalla kohtasimme iäkkään saksalaisen herran. Hän valitteli omaa hitauttaan, mutta oli varma, että pääsisi kivikosta, kun “kaikessa rauhassa menisi”. Mies ei puhunut englantia, mutta pienestä, ruosteisella saksankielelläni kangerrellusta jutusteluhetkestä syntyi oikein mukava kulttuurien kohtaaminen.

– Se, että puhut saksaa, tekee minut onnelliseksi! Se on kohteliaisuus maatani kohtaan. Itse en ikävä kyllä osaa suomeksi muuta “naekemiin”.

Hyvästeltyämme jäin matkan jatkuessa pohtimaan, miten mielenkiintoisia ihmisiä olimme tavanneet vaelluksen aikana:
Yksinäinen kalamies pääkaupunkiseudulta palaa vuosi toisensa jälkeen samalle seudulle pohjoiseen kalaan. Hän tunsi seudun kuin omat taskunsa ja puheliaan oloisena jakoi tarinoita ja tietämystään ennen kuin katosi taas moneksi päiväksi syvälle erämaahan, jotta ei tapaisi ihmisiä.

Eri maissa asuva, koko elämänsä toisensa tuntenut naiskaksikko, joka kerran vuodessa tapaa tehdäkseen yhteisen vaelluksen Suomen erämaahan.
Nuori pariskunta, joka kantoi takkiensa sisällä suurella persoonalla varustettua Elvis-nimistä chihuahuaa Haltille ja takaisin.

Iäkkäämpi pari, joille annoimme salaa lempinimen “The Young Love” hellyttävän tuoreena leiskuvan lemmen ansiosta.
Sveitsiläinen nuorimies, joka 30 vuotta täytettyään halusi tehdä yksin jotain merkityksellistä ja kaikista maailman haasteista valitsi vaeltaa koko 800 kilometriä pitkän Kalottireitin yksin.
Saksalainen mies, Kalottireitillä yksin hänkin, joka halusi keskustella Saksojen yhdistymisestä.

“Punaisen teltan väeksi” ristimämme pariskunta, joka lähes koko matkan kulki koirineen suurinpiirtein samoilla reiteillä ja joiden koira riehaantui ilosta aina meidät nähdessään.

Latvialainen himourheilijaperhe, virolainen trendikäs pariskunta, ruotsalaiset huonotapaiset kalastajapojat, ultrajuoksijatytöt ja monia muita.

Vaeltajissa on paljon samaa kuin kiipeilijöissä. Ventovieraiden kuulumiset kysellään ja heistä huolehditaan. Neuvotaan ja autetaan. Tuntui myös kovin hienolta saapua majalle, jossa joku totesi:
– Me ajattelimmekin, että teitä ei olekaan vielä näkynyt.

Viimeisen illan “gourmet”

Sosiaalisuuden ja välittömän jutustelun keskellä kuitenkin säilyy yksityisyys ja jopa tietynlainen anonymiteetti: oman rauhankin voi valita, ja minä en taida tietää kohtaamieni henkilöiden nimiä, vaikka juttelin heidän kanssaan tuntikausia, laastaroin erään miehen jalkaa ja luultavasti lääketieteellisen koulutuksen omaava nainen lääkitsi nuhaani. Hienoja tarinoita, uutta oppia ja arvokkaita muistoja kohtaamisista.
– Ihmiset ovat jännittävämpiä kuin itse arvaavatkaan. Voi kumpa voisimme joskus nähdä itsemme toistemme silmin. Se olisi aika kasvattavaa monellakin tavalla, pohdiskelin itsekseni.

Yö Tsahkaljärven rannalla kauniilla telttapaikalla oli, yllätys yllätys, sateinen. Söimme jäljellä olevista eväistä herkullisimmat ja haaveilimme suihkusta.

Viimeisenä hyisenä aamuna emme jääneet puuroa keittelemään. Nopeat kahvit ja viimeiset kilometrit tunturikoivujen muodostaman “satumetsän” läpi lähtöpisteeseen Kilpisjärvelle. Tunsin jopa hienoista maaliintulon tunnelmaa ja riemua, kun ohitimme viimeisen “Kilpisjärvi 1 km / Halti 52 km” -kyltin.

Tunturikoivuinen satumetsä Tsahkaljärvellä
kuva: Timo V.

Läheisellä hotellilla pääsimme suihkuun. Pesin hiukseni kahdesti. Tuntui kuin iholta olisi valunut sentin likakerros viemäriin ja lämmin vesi piiskasi minut tulipunaiseksi. Vilpoisaan ilmaan karaistuneet kehomme tuntuivat suorastaan hämmentyvän lämmöstä. Autossa tuli uusi kulttuurishokki, kun vasta muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen oivalsimme radion!

Minua pyydettiin antamaan muutama vinkki Halti-reissulla oppimistani asioista, ja autossa tein top 5 -listani (vaikka paljon muutakin olisi):

  • Varaudu kaikkiin sääolosuhteisiin auringonpaisteesta lumisateeseen kerrospukeutumisella (vaatteilla, jotka saat helposti kuivaksi).
  • Kalottireitillä Haltille tuvissa voi olla ahdasta, ota teltta mukaan.
  • Pakkaa huolella ja tasapainota rinkkasi. Muista myös vaellussauvat. Kivikossa liikkuminen edellyttää, että hallitset kehoasi hyvin myös silloin, kun selässä on taakka.
  • Syö hyvin ja tarpeeksi usein. Kuivattu jauheliha oli loistava proteiininlähde ja aion myös kokeilla kananmunien kuivausta, johon sain ohjeen “punaisen teltan väeltä”.
  • Hengitä. Nauti. Elä Lappi jokaisella solullasi. 

Kannattaa valmistautua vaihteleviin olosuhteisiin

Seuraavat 13 tuntia meni sitten autossa. Maisemat litistyivät hiljalleen päivän kuluessa. Huoltoaseman pizza tuskin on oikeasti niin hyvää kuin miltä se maistui. Kahden aikaan aamuyöllä käännyimme kotikadulle. Eteisen sähkövalo tuntui todella kätevältä, ja aamulla oli ihanaa herätä kuivasta sängystä. Kahvi maistui makoisalta, kun joukossa oli ehtaa maitoa maitojauheen sijaan.

Seuraavana iltana kirjoitin viestissä ystävälleni: “Oli hienoa, jopa hienompaa kuin kuvittelin, vaikka odotukset olivat korkealla jo lähtiessä. Oli ihanaa tulla kotiin. Mutta arvaa mitä: tasan 13 vuorokauden kuluttua koneeni laskeutuu juuri Geneven kentälle, ja Mont Blanc -seikkailu alkaa. Kuinka mahtavaa se on?!”

Minkäpä kulkuri sielulleen mahtaa…

Suomen korkeimmalla kohdalla, Halti-vaellus 2016

Janiina Ojanen erävaelluksella
Meekonvaaralla nestetankkausta lappilaiseen tapaan
kuva: Timo V.

Päivä 4: Pihtsusjärvi – Halti – Pihtsusjärvi (vaellus n. 24 km)

Sää hurjistui jälleen yöllä. Kolmen aikaan havahduin hurjaan paukkeeseen, kun ulvova tuuli raastoi teltan naruja ja kiinnityksiä. Tuuli oli kääntynyt sivusuuntaiseksi ja painoi telttakankaan kuopalle vasten kylkeäni. Taas kastui makuupussi! Timokin oli hereillä, ja hetken räiskettä kuunneltuamme, hän nousi ylös ja lähti ulos varmistamaan teltan kiinnitykset. Loppuyö meni levottomasti torkahdellen ja myrskyn meteliä kuunnellen.

Aamulla tuuli puhalsi edelleen kovaa, mutta pahin myräkkä oli väistynyt ja sade laantunut. Reippaan aamiaisen jälkeen pakkasimme päiväreput, ja tungin edelleen märät kengät jalkoihini. Huippupäivä oli alkamassa, ja olimme intoa täynnä!

Tuvalla yöpyneiden vaeltajien ennusteet päivälle vaihtelivat: Myöhään edellisenä iltana tuvalle oli vielä saapunut Haltin tavoittelijoita, jotka olivat tunturin juurella olevassa Haltin autiotuvassa odotelleet edellisen päivän myräkän laantumista. Illalla sään hetkellisesti parantuessa he olivat heti lähteneet matkaan ja onnistuneet. He uskoivat yrityksemme onnistuvan, vaikka aamu olikin tuulinen. Huiputuksen myrskyn takia keskeyttänyt nuori pari sen sijaan arveli kovan tuulen olevan tunturissa vielä rajumpi ja oli sitä mieltä, ettei päivä ole otollinen.

Me kuitenkin olimme päättäväisiä. Tänne asti oli tultu, ja me menisimme katsomaan, kuinka pitkälle pääsisimme.
– Mulla on vähän semmoinen olo, että tänään on ylös mentävä. Tai sut tuntien me ollaan täällä ensi vuonna uudelleen, virnisteli Timo lähtiessämme Pihtsusjärven autiotuvan pihasta kohti mudassa lilluvaa kivikkoa, jossa kahlaisimme matkan ensimmäiset kilometrit.

Tähän asti olin vain halunnut kokea Haltin. Mutta kun Suomen korkeimman kohdan saavuttamisen onnistuminen olikin, vastoin ennakko-odotuksiani, epävarmaa, huomasin haluni päästä perille vahvistuvan. Askelrytmi kiihtyi ja nähdessäni lähestyvän saderintaman takana, nostin tempoa, jotta pääsisimme mahdollisimman pitkälle ennen kivien kastumista. Kivikkoa nimittäin riitti, kilometreittäin.

Tunteja vaan taivallettiin. Sitten yhtäkkiä se oli edessämme koko komeudessaan. Kaunis, uljas Halti-tunturi. Karut rinteet kutsuvina, huippu pilveen kääriytyneenä. Näky pysäytti kuin seinään. Tunsin ihoni nousevan kananlihalle. Me olimme perillä! Haltin arvokas kauneus oli totisesti matkan arvoinen.

Loivasti nouseva polku muuttui asteittain jyrkemmäksi. Rinteen alkuosa oli punaista pyöreäkivistä kivikkoa, joka oli varsin helppokulkuista. Tovin kuluttua se vaihtui kuin veitsellä leikaten harmaaseen louhikkoon, ja tunnelma vaihtui vuoristomaiseksi. Mutta vaikka kulku oli nyt haastavampaa, nousu meni kevyesti, edes sen kummemmin hengästymättä. Mutta sykähdyttävää se oli: Haltin rinteellä vaeltaessa tuskin kukaan voi olla nöyrtymättä ja arvostamatta mahdollisuutta kokea sellainen elämys.

Huipun lähestyessä alkoi sataa ja tuuli yltyi. Sukelsimme kivirinteitä syleilevään pilveen, jonka sisälle tunturin laki oli piiloutunut. Pilven sisällä näkyvyys huononi, ja pisaroiva ilma muuttui pyörteileväksi.

Suomen korkeimman pisteen (1324 m) saavuttaessamme näkyvyys oli enää muutaman metrin ja tuuli niin kova, ettei puhetta kuullut. Keltainen merkkipylväs osoitti meidän saavuttaneen Suomen korkeimman kohdan. Yhden ainoan hetken ajan sumu väistyi sen verran, että hahmotimme ympäristömme parinkymmenen metrin säteeltä kunnolla. Laki oli yllättävän laaja alue ja Norjan puoli hädin tuskin erottui. Ehdimme saada Suomen korkeimman kohdan “virallisen huiputuskuvan” ennen kuin pilvi pyörteili takaisin ympärillemme.

Vuorenvalloituksen virallinen huiputuskuva
siltä ainoalta hetkeltä, kun pilvi väisti hiukan
kuva: Timo V.

Sumussa näkyvyys oli niin huono, ettei pylväältä nähnyt montaakaan metriä, joten maisemista emme päässeet nauttimaan. Mutta riemukas olo täytti mielen silti. Täällä me nyt olemme!

Jatkoimme matkaa Norjan puolelle, jonne on vain noin 40 metriä matkaa Suomen korkeimmasta kohdasta. Olin kärsimätön ja innoissani toisestakin syystä: pian yrittäisin saada puhelinyhteydet toimimaan ja ehkä saisin lähetettyä viestin tyttärelle. Olisin halunnut soittaa, mutta tuuli ulvoi ja sade vihmoi kovaa, joten puhelusta olisi voinut jäädä jopa huono kokemus tytölle.

Astuessamme Suomen rajapyykin kohdalle huusin tuulen läpi Timolle, että mahtavatkohan tekstiviestit mennä Suomen vai ulkomaan laskutuksen mukaan:

Oma kuvani Norjan puolelta paljastaa säätilan

– Olisi kyllä hassua, jos ne parin metrin siirtymällä tunnistaisivat meidän vaihtaneen maata, kun muuten yhteydet ovat olleet poissa monta päivää!

Olimme kantaneet mukanamme pienen Suomen lipun, jonka huumorimielessä pystytimme hetkeksi kivikkoon, Norjan puolelle. Ajatus oli ottaa lipusta kuva ja postata se Instagramiin Suomen synttärilahjaan viittaavien hashtagien kera. Kuvan ottaminen osoittautui haastavaksi kovassa tuulessa ja vesisateessa ja sumussa. Mutta saimme sentään jotain aikaiseksi suojaten takkien liepeillä kameraa. Lopputuloksen voit nähdä Instagramista (käyttäjänimeni on siellä janskuo)

Kun avasin puhelimen datayhteydet, ensimmäinen saapuva viesti sai minut purskahtamaan nauruun: operaattori lähestyi minua iloisella tekstiviestillä, jossa kerrottiin puheluiden ja tekstiviestien hinnat Norjassa. Kyllä ne ovat tarkkoja: vaikka yhteyksistä ei ole päiväkausiin tietoakaan, hinnan muutokset rekisteröityvät erämaassakin jopa metrien tarkkuudella!

Kun huiputusrituaalit oli suoritettu, lähdimme takaisin alaspäin, koska sää oli niin kehno, ettei maisemista päässyt nauttimaan. Louhikko oli nyt märkää, ja kovassa tuulessa laskeutuminen tulomatkaa haastavampaa. Onneksi tuuli puhalsi takaapäin, ja näkyvyys parani, kun pääsimme huipun ympärille kiertyneen harmaan pilven sisältä. Paluumatkaa kuitenkin hallitsi navakka tuuli, joka oli niin hyinen, että kivikon notkelmassa kiireellä keitetty ruokakin jäähtyi kylmäksi matkalla trangian kattilasta suuhun.

Ajatukseni olivat iloisia, vaikka kuljin tuulessa hartiat kumarassa. Vaikka Suomen korkeimmalle kohdalle pääseminen ei ollut ainoa syy, miksi tänne oltiin tultu, oli se reittimme tavoitekohta ja kääntöpiste!
Ilmeisesti myös Timo tunsi samansuuntaista tyydytystä, sillä hän lauleskeli kulkiessaan. Tuuli vei mennessään osan tulkinnasta, mutta hiukan yritin vaikuttaa soittolistaan. Vaadin kuulla kauniita kappaleita, mutta kävelevä jukeboksi tarjoili ainoastaan “Dirlandaa” ja “Tänä iltana ei tuu pakkeja” -biisejä, varsin erikoisena sikermänä.

Iloisuuteni ylle nousi pieni harmaa pilvi: inhottava tunne oli iltapäivän edetessä ilmestynyt edellisenä päivänä ylityksessä nuljahtaneen jalkani akillesjänteeseen. Kun mainitsin asiasta Timolle, hän totesi huomanneensa muutoksen askelluksessani jo useita kilometrejä sitten.
Loppumatkan Pihtsusjärven autiotuvalle väistelin ajatusta, että kyseessä on sama jalka, jonka loukkasin viime vuonna Monte Rosalla (koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus). Hidastimme tahtia, ja yritin pitää askellukseni mahdollisimman normaalina, jotta en ontumisella pahentaisi tilannetta.

Päätin viettää seuraavan yön tuvassa, jotta saisin makuupussini ja edelleen sisältä märät vaelluskenkäni kuiviksi sekä lepuutettua ja lämmiteltyä jalkaani.

Tunnelma tuvassa oli iloinen mutta väsynyt. Myös toinen paikalle saapunut Haltille päivän aikana pyrkinyt vaeltajakaksikko oli päässyt perille (itseasiassa jo ennen meitä). Pitkä päivä kuitenkin otti veronsa, ja juhlat loppuivat lyhyeen: jo yhdeksän aikaan itse kukin kömpi makuupusseihinsa. Nukkumattia ei tuonakaan iltana tarvinnut paljoa huudella.

Kaunis Pihtsusköngäs on sateenkaaren koti

Päivä 5: Pihtsusjärvi – Kuonjarjoen autiotupa (vaellus noin 20 km)

Kertakaikkiaan uskomaton muutos säässä! Pitkien unien ja rauhallisen aamun jälkeen lähdimme paluumatkalle häikäisevässä auringonpaisteessa. Maisema muuttui täysin auringossa ja oli kuin reittikin olisi kokonaan uusi. Viimein meillä oli aikaa ihailla Pihtsusjärven ja Meekonvaaran välisen reitin uskomatonta kauneutta.

Kaunis sää tuli kuin tilauksesta, sillä oli Timon syntymäpäivä. Olin salakuljettanut mukanani suklaakonvehteja yllätykseksi, ja pidimme synttärikahvituksen Pihtsuskönkään vesiputouksen rantakaistaleella.

Kuljimme rauhassa pysähdellen ja valokuvaten maisemia: punertavaan jo taittavia tunturiniittyjä ja kosteikkoja, raikkaita jokia ja kuohuvia koskia. Se oli nautinnollista ja aikaa kului ensimmäiselle 12 kilometrille huomattavasti arvioimaamme enemmän. Mutta eipä se haitannut, kun muistelimme tulomatkalla Kuonjarjoen ja Meekonvaaran välin tulleen niin sutjakkaasti, että nimesimme sen “moottoritieksi”.  Paluumatkallakin siis arvioimme sen pikaiseksi ja helpoksi väliksi.

Unohtuipa arviossa sellainen pikku juttu, että alamäki on toiseen suuntaan ylämäki. Jatkossa varmasti muistamme, että kolmen kilometrin jyrkkä nousu tunturin harjanteelle ei ole kepeimmästä päästä, kun selässä on rinkka ja jaloissa tuntuu jo yli 70 kilometriä vaellusta!

“Moottoritien” alussa, eri suunnasta, eri kelissä

Kuonjarjoelle saapuessamme olimme tyytyväisiä siihen, että olimme päättäneet alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vaeltaa tänään Meekonjärven ohitse ja tehdä siten nyt reissun viimeisen pitkän siirtymän hyvän sään aikana. Nimittäin kuulimme muilta vaeltajilta, että oikullinen sääennuste oli taas muuttunut ja poutapäivä jäisi luultavasti reissumme ainoaksi sateettomaksi.

Olin kiitollinen pitkien siirtymien loppumisesta myös nilkkani vuoksi. Nimittäin aamulla jalka tuntui ihan normaalilta, mutta iltapäivään mennessä ikävä tunne palasi. En kuitenkaan suostunut olemaan jalasta huolissani. Minusta vaikutti selkeästi siltä, että kyse oli korkeintaan lievästä venähdyksestä, joka ärtyi pitkissä rasituksissa. Lepo auttaisi, ja ehtisin kyllä kotona parin viikon aikana saada koiven kuntoon.

Iltaa istuimme Kuonjarjoen autiotuvan nurkassa kuunnellen tunturissa yksin päiväkausia vaeltaneen kalamiehen tarinointia tyytyväisinä, vatsat täynnä ruokaa ja luomet lupsuen.

Päivän päätteeksi kömmin makuupussiin huivi päässä ja juuri ennen nukahtamistani ehdotin Timolle, että hänen syntymäpäivänsä jatkumona voisimme seuraavana päivänä juhlia sitä, että edellisestä kunnollisesta hiusten pesustani tulisi aamulla kuluneeksi kuusi päivää.

P.s. Tekstiä on muokattu huipputietojen osalta 18.8. 

Myrskytuulia ja drinkit poliisiasemalla – Halti-vaellus 2016

Janiina Ojanen joenylitys, vaellus Lapissa
Kiveltä kivelle: “Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi pitää, ei ole hätää.”
kuva: Timo V.

Päivä 3: Meekonjärvi–Pihtsusjärvi (vaellus 12 km)

Nukuin yön heräillen vähän väliä. Aamulla vettä satoi aina vaan, ja teltassa oli kosteaa. Lisäksi olin hikoillut koko yön makuupussissani. Lopputuloksena pussi oli molemminpuolin märkä, ja oloni kylmä ja nahkea. Teltan katossa oli kymmenittäin itikoita ja silmäluomessani mäkäräisen purema.

Makasin pussissani ja kuulostelin oloani: olin temunnut illalla rinkan säätöjen kanssa, koska rinkka hiersi selkääni alkumatkasta niin, että takapuolen päällä oli mustelma. Mutta nyt olin saanut säädöt kohdilleen, ja lihakset tuntuivat levänneiltä. Timon heräillessä päätin mennä tuvalle keittämään puuroa, koska lämpimät vaatteet ja aamiainen varmasti nostaisivat yön jäljiltä väsynyttä mielialaani.

Upea Meekonvaara
kuva: Timo V.

Tupaan ja pihalle telttoihin oli majoittautunut yöksi kymmenkunta ihmistä. Kaikkien varusteet olivat märkiä, ja tietysti jokaisella oli toive saada ne kuivattua. Niinpä pikkuruisessa tuvassa oli melkoinen määrä mutaisia ja vetisiä varusteita. Kamiinaa oli poltettu ahkerasti, ja lopputuloksena oli kuumankostea ilma, joka ei oikeastaan ollut kuivannut varusteita ollenkaan. Aamun hulina oli melkoinen, kun vaeltajat etsivät sekaisin menneitä tavaroitaan ja varustautuivat sateiseen päivään.

Vaikka ennakkoon tiesin Kalottireitin olevan suosittu, mielikuvani sen autiotuvista oli… no, autiompi. Mutta tunnelma oli mukava ja ihmiset tarinoineen niin mielenkiintoisia, että lusikoidessani puuroa totesin mielessäni, että tämä vaeltajien kohtaaminen tuvilla oli aikamoinen lisäarvo. Liikkeelle lähdettäessä ihmiset hajautuivat, kukin omaan suuntaansa, valtavaan erämaahan ja kunnioittivat toistensa kulkemisen rauhaa, joten ruuhkaista oloa ei päässyt syntymään.

Meekonjärveltä sateiseen tunturiin

Koska edessä olisi matkallisesti lyhyempi vaelluspäivä, emme pitäneet kiirettä lähtövalmisteluiden kanssa. Ulkona satoi lähdön hetkellä kevyesti, mutta me (itseoppineet sääprofessorit) ennustimme vaalenevista pilvistä, että kohta sade loppuisi. Niinpä pukeuduimme kevyempiin vaellushousuihin, mutta jätimme kuitenkin kuoritakit päälle. Onneksi.

Heti Meekonjärven autiotuvan jälkeen reitillä oli kaunis joki, joka ryöppysi kirkkaansinisenä putouksena vaaleita kallioita vasten. Nimesimme sen Mynthon-putoukseksi. Se näytti niin raikkaalta, että naureskelimme ratkaisseemme väkevien sinisten kurkkupastillien valmistusmenetelmän salaisuuden: ne tehdään puristamalla putouksen vettä pieniksi napeiksi.

Tytärtäni kiehtoi ennakkoon erityisen paljon ajatus siitä, että erämaassa voi juoda suoraan purosta. Hän pohti veden puhtautta ja pyysi meitä valokuvaamaan puhdasta vettä. Niinpä aloin hiukan kohmeisilla sormilla kaivella puhelinta esiin putouksen ylittävällä puusillalla. Puuhasteluni sai Timon suorastaan karjahtamaan:
– Ei! Sun puhelimen käsittelyhistoriallasi tuo on huonoin idea tänään! Otat puhelimen esiin vain kuivalla maalla.

No joo. Myönnetään, että olen hiukan riskialtis tapaus, ja minulta tuppaavat laitteet putoilemaan (tai sitten putoan itse ne taskussa). Harvalla puusillalla kohisevan kosken yläpuolella puhelimen roplaaminen esiin sateen kohmettamilla sormilla ei tosiaan ollut hyvä idea. Nolostuneena työnsin puhelimen taskuuni.

Reitti jatkui Vuomasjoen rantaa myötäillen: rakkakivikkoa, mutaa, pieniä tunturikoivumetsikoitä ja nousua Meekonvaaran rinteellä. Maisemat jaksoivat jatkuvasti hengästyttää kauneudellaan, vaikka luulisi meidän jo tottuneen näkymiin. Mutta eteneminen alkoi olla todella hidasta sateen koventuessa ja tuulen voimistuessa jatkuvasti. Pian jouduimme hylkäämään ajatuksen Meekonvaaran huiputuksesta matkalla.

Siihen mennessä, kun pääsimme Vuomasjoen yläjuoksulla sijaitsevalle sillalle, tuuli puhalsi hurjalla voimalla vaakatasossa (vaikka olimme suojaisammalla rannalla). Sillan ylityksen aikana oli pakko pitää kaiteista kiinni tiukasti, koska kovat tuulenpuuskat tarttuivat rinkkoihin ja koko silta tuntui huojuvan.

Kun siirryimme sillan yli ja lähdimme kulkemaan Vuomasjärven rantaa, olosuhteet hurjistuivat entisestään. Tuntureiden solassa kahden järven välissä puhaltavat tuulet yltyivät pyöriväksi hornankattilaksi. Nyt tuntui kuin sadetta olisi syösty päälle joka suunnasta yhtä aikaa. Kaipasimme suojaisampaa paikkaa, jossa voisi syödä hiukan ja pukea kuorihousut.

Olimme väsyneitä, märkiä ja nälkäisiä, kun näimme sen. Noin parin kilometrin päässä, hiukan reitiltä sivussa näkyi rakennus. Mökillä saattaisi olla kuisti, jolta saisimme hiukan suojaa. Tai ainakin talon seinustalla, räystään alla, saattaisimme pystyä keittämään lämmintä lounasta ja vaihtamaan housut.

Yllättäen myräkän keskeltä eteemme ilmestyi pariskunta. Tiedustelimme heiltä edessä olevan reitin luonnetta. Mies pyöritteli synkästi päätään ja kertoi olosuhteiden jatkuvan erittäin hankalina eikä suojaisia kohtia ollut tiedossa. Hetken neuvonpidon jälkeen toivotimme pariskunnalle turvallista matkaa, ja jatkoimme eteenpäin kivikkoista rantapengertä.
Koska muutakaan ei ollut luvassa, harkitsimme entistä painokkaammin mökin seinustan tarjoamaa pientä tuulensuojaa. Hiukan mietitytti, millainen mökin vieressä virtaava Pihtsusjoki olisi ylittää näin kovassa tuulessa, vaikka kartassa lukikin joella olevan kahlaamo. Toinen vaihtoehto olisi yrittää pystyttää teltta suojaksi, mutta näin kovassa tuulessa se tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.

Rämmittyämme vielä tovin rinnettä myrskyn keskellä, totesimme, että tarvitsimme ehdottomasti nyt lämmikettä ja ruokaa. Kun saavuimme mökin vieressä virtaavalle Pihtsusjoelle, tajusimme, ettei ylitys olisikaan niin helppo juttu. Joen alajuoksu oli kymmeniä metrejä leveä, ja vaikka se ei ollut kovin syvä, se näytti aikamoisen vuolaalta. Mutta tänne asti oli tultu ja muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Etsimme helpoimmalta näyttävän kohdan, ripustimme vaelluskengät nauhoista kaulaan, pujotimme jalat ylitystossuihin ja avasimme rinkkojen lantiovyöt.

Kun astuin veteen, paniikki alkoi kuristaa kurkkuani. Olenhan kertonut, että tietyissä tilanteissa pelkään vettä (täällä koko juttu: Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat). Normaalisti se ei vaivaa minua kahlatessa. Mutta ulvovan tuulen keskellä, leveä ja pyörteilevä joki liukkaine kivineen laski harteilleni kauhun viitan, joka jäykisti nivelet ja sai minut vapisemaan muustakin kuin kylmästä.

TÄMÄ oli huonoin idea tänään!

Timo katsoi minua huolestuneesti, mutta käänsin katseeni pois ja pakotin itseni eteenpäin. Itku nousi kurkkuun, hengitys muuttui pinnalliseksi ja jalkani tutisivat kivillä. Veden pyörteet nousivat polvien tasalle ja imivät vaativasti kohti alavirtaa. Samassa vain viitisen metriä rannasta lähdön jälkeen, jalkani lipsahti kiveltä ja virta tempaisi toisen tossun jalastani. Sain juuri ja juuri tasapainon säilytettyä mutta katsoin avuttomana, kuinka tossuni katosi kuohujen mukaan.

Ylityksen jälkeen jäljellä olevat ylityskengät

(Siinä joen pyörteissä seistessäni mieleeni nousi kotona käyty keskustelu, jossa Timo koetti ehdottaa minulle toisenlaisia ylityskenkiä. Nokkavasti vastasin, että olen näillä tossuilla ennenkin ylittänyt, kun niissä on niin napakat lenkit. Timo yritti vielä toistamiseen, mutta jostain syystä, vastoin jopa oman järkeni ääntä, olin päättänyt, että minähän menen varvastossuilla. Tiedän, että ylityskenkien pitäisi olla kiinni myös takaa. Ei ole selitystä. Käytän tässä tyttö-kortin, sopiiko?)

Timo tuijotti paljasta, kylmästä sinertävää jalkaani huolestuneena ja sanomatta mitään. Pyysin hiukan tukkoisella äänellä:
– Olit oikeassa. Olet “told you so” -tanssin ansainnut, mutta voidaanko odottaa sen kanssa tuonne kuistille?

Yritin jatkaa matkaa, mutta jalat eivät totelleet. Siinä minä seisoin, keskellä kovaa virtaavaa jokea ja pelkäsin. Pyörteet imivät jalkojani, paljaat varpaani liukuivat kivillä. Horjahdin uudelleen ja tasapainottaessani 24-kiloisen rinkan vetoa taaksepäin, kumarruin eteenpäin, jolloin kaulassani roikkuvat vaelluskengät hörppäsivät vettä. Voi paska.

– Haluatko toisen sauvan? Timo ojensi vaellussauvaansa minua kohti.

– En. Mua vaan pelottaa ihan kamalasti. Kyllä tää tästä menee. Ei puhuta mitään, mun pitää keskittyä.

Pakotin itseni uudelleen liikkeelle.

Hetken kuluttua nousimme rantapenkereelle ja sateessa hölkkäsimme viimeiset kymmenet metrit mökille. Siellä oli pieni, katettu kuisti, onneksi! Tosin se oli tuulen puolella, eli suoja oli aika näennäinen, mutta tässä kohtaa se tuntui silti ihanalta.

Voi että meillä oli kylmä! Mutta ylityksen onnistumisesta ja suojan löytymisestä sekä kohta saatavasta ateriasta syntyi suorastaan riehaantunut mieliala. Mökissä ei ollut ketään sisällä, mutta seinässä oli mahtipontiselta tuntuva kyltti: “Lapin poliisilaitos”. Meitä huvitti suuresti ajatus siitä, että näinkin pitkällä erämaassa saattoi päätyä poliisilaitokselle.

Kello oli jo neljä iltapäivällä, kun viimein saimme puettua kuivat vaatteet päälle ja keitettyä lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi keitimme iltapalaherkuksi tarkoitetut kaakaot, joihin lirautimme pisaran rommia lämmikkeeksi. Naureskelimme, että nyt meillä on hallussamme kyseenalainen meriitti: olemme käyneet drinkeillä Lapin poliisilaitoksella!

Mukien tyhjetessä käänsimme katseemme asiaan, jonka olimme lämmittelyn ja ruokailun ajaksi tietoisesti sysänneet syrjään: paluumatka Kalottireitille. Tutkimme karttaa ja toivoimme löytävämme toisen reitin tai ylityspaikan. Mutta ei. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata kahlaamaan. Minä ilman toista kenkää.

Sade ja tuulet olivat laantuneet pieneksi tihkusateeksi, kun vaelsimme aivan alajuoksun suulle, jossa joki oli leveimmillään, mutta myös matalimmillaan. Ripustaessani vettyneitä kenkiä kaulaani ja astuessani paljain varpain jokeen, tunsin hätääntymisen nousevan taas, vaikka nyt vettä oli huomattavasti aiempaa vähemmän, paikoitellen vain nilkkoihin asti. Purin hampaat yhteen ja tein saman kuin Monte Rosalle kiivetessä siinä kohtaa, kun kipu jalassa alkoi nakertaa uskoa omaan suoritukseen: aloin toistaa itselleni toimintaohjeita ääneen, uudelleen ja uudelleen:
– Jalka, sauva, jalka. Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi kolmesta pitää, ei ole hätää. Jalka, sauva, jalka…

Niin me ylitimme joen toiseen suuntaan.
Märät kengät jalkaan, ja matka saattoi jatkua Pihtsusjoen vartta seuraillen. Noustessamme taas rinteelle sää alkoi selkiintyä. Joen yläjuoksulla sijaitseva Pihtsusköngäs, eli 17-metrinen vesiputous, oli kertakaikkiaan uskomattoman kaunis. Mutta päätin nauttia putouksesta enemmän paluumatkalla. Tuntui, että vesi noin niinkuin ylipäätään, oli elementti, josta olin saanut sille päivälle tarpeekseni.

Hyvän tovin vaelluksen jälkeen Pihtsusjärven autiotupa, jolta huomenna tekisimme Haltin huiputusyrityksemme, ilmestyi näköpiiriin. Samaan aikaan synkät pilvet yhtäkkiä väistyivät, ja aurinko työntyi esiin.
Noin tunnin vaellus rakkakivikossa, ja olimme melkein perillä. Melkein.
Nimittäin taas oli edessä joen ylitys. Sinällään tämä ylitys ei ollut kovin haastava, mutta päivän tapahtumat eivät innostaneet pomppimaan liukkailla kivillä.

Ja niinhän siinä kävi, että viimeisellä kivellä ennen rantaa jalka lipesi. Painava rinkka veti minut kumoon, onneksi kuitenkin vain rantakivikkoon. Oikeassa nilkassa tuntui ikävä nuljahdus, mutta eniten taisi kolahtaa itsetuntoon. Päästyäni ylös laukkasin loppumatkan mökille kärttyisellä mielellä. On se nyt kumma, kun nuo vedet minua vastustavat!

Kun saavuimme Pihtsusjärven mökille, ja sää oli tehnyt uskomattoman muutoksen. Iltaa vietimme tuvan kuistilla kuivatellen varusteitamme ja huiskien itikoita kauniissa auringonpaisteessa.

Janiina Ojanen matkablogi
Rakas pieni musta muistikirjani…

Ihanassa illassa mieltäni painoi hiukan ikävä. Olin toivonut voivani kokeilla viestin laittamista tyttärelle Meekonvaaran huipulta, mutta huono sää esti sinne kiipeämisen. Nyt toivoin, että seuraavana päivänä pääsisimme Haltilla sen verran korkealle, että saisin yhteyden toimimaan.

Muilta vaeltajilta kuulemamme sääennuste ei ollut kovin lupaava.
Mökille saapui myös Haltin suunnasta lopen uupunut nuori pariskunta. He olivat yrittäneet nousta huipulle, mutta joutuneet kääntymään takaisin myrskytuulien tuiverruksessa. Se muistutti, että 1365-metrisen Haltin huipulle pääseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Huominen näyttäisi, kuinka meidän kävisi.

Kalottireitin alku, karkailevat tuvat ja uteliaat porot – vaellus Haltille alkaa

Viime yönä klo 02–03 välillä avain naksahti kotioven lukossa, kun kaksi uupunutta mutta tyytyväistä matkalaista saapui kotiin yli 13 ajotunnin ja noin 1100 kilometrin jälkeen. Takana on Lapissa, Käsivarren erämaassa vietetty uskomaton viikko, jonka kruunasi nousu kohti Haltin huippua.

Se meni jotakuinkin näin:

Päivä 1: (Kolari–)Kilpisjärvi–Saarijärvi (vaellus 12 km)

Havahduin aamulla sängyn tutinaan. Kesti hetken oivaltaa, että olin junan makuuvaunussa, matkalla kohti Kolaria. Takana oli katkonainen yö, mutta olo oli innokas ja levännyt. Aamupalalla ravintolavaunussa selvisi, että juna oli veturinkuljettajan sairastumisen takia tunnin myöhässä.

– Voin kuvitella, että kun saavutaan Kilpisjärvelle, sinä lähdet juoksemaan kohti Haltia, Timo totesi ja haki toisen kupin kahvia. Kun tuijotin häntä kysyvästi, hän jatkoi sarkastinen virnistys huulillaan:
– No, sun mielessähän me ollaan tunti myöhässä Haltilta.

Lappi, Käsivarsi, Halti, erämaa
And it makes me wander 

Nenäkahvi-naurunpuuskan keskellä lupasin morjestaa sitten paluumatkallani, kun satutaan vastatusten. Timo kyllä osui asian ytimeen, sillä olen aika tavoiteorientoitunut. Olimme matkaa suunnitellessa puhuneetkin siitä, että olemme hiukan erilaisia vaeltajia:

Minä olin matkalla Haltille. Nauttisin tottakai myös matkasta, elämyksistä ja maisemista, mutta liike ja etenemisen tunne ovat minulle nautinto. Minä lepään liikkeessä.

Timo on enemmän fiilistelijä ja hän olisi perillä siitä hetkestä lähtien, kun astuisimme Kalottireitille.

Kolarissa purimme auton junasta ja teimme viimeiset ruokaostokset. Viimeiset 270 kilometriä menivät autolla sukkelasti ja ihaillen muuttuvaa maisemaa.

Iltapäivällä kolmen jälkeen seisoimme Saana-tunturin varjossa, Kilpisjärven Luontokeskuksen pihassa, valmiina astumaan edessä olevan 106 kilometrin vaelluksen ensimmäiset askeleet.

Koska halusin hyödyntää vaellusta myös Mont Blanc -reissun harjoitteluna, olin tarkoituksella haalinut itselleni suhteellisen painavan rinkan. Timo ilmoitti hymyillen ilman muuta tukevansa harjoitteluani, mutta muistutti, että halutessani voin kyllä tasata kuormaa. Olin kuitenkin varma jaksamisestani ja hilasin 24-kiloisen tavaravuoren selkääni. Matka saattoi alkaa.

Suunnitelmana oli ensimmäisenä iltana vaeltaa 12 kilometriä Saarijärven autiotuvalle. Reitti otti luulot pois alkukankeilta vaeltajilta!

Ensimmäiset kilometrit Tsahkaljärven ohi kuljettiin villiintynyttä puutarhaa muistuttavassa kumpuilevassa tunturikoivulehdossa, jossa poukkoilevan polun kivet uivat mudassa. Tottumattomat jalat liukastelivat kivikossa, ja itikat tunkivat väkisin silmiini. Kostea metsikkö kertoi sateisista päivistä, ja harmaa taivas enteili lisää samaa sorttia olevan tiedossa.

Jylhä Saana vartioi reittiämme, kun rauhallisesti etenimme satumetsämäisestä tunturikoivulehdosta paljakkaan ja nousimme ensimmäisen vaaran rinteelle. Tuuli hätisti itikat, ja harjanteelle saapuessamme saimme ensimmäisen näkymän lähipäivien ympäristöömme.

Hengitys salpautui maiseman loputtomuuden ja karun kauneuden edessä. Jylhiä tuntureita, harmaan ja punaisen sävyissä läikehtiviä kivikoita, vihreitä ja vehreitä kosteikkoja sekä vettä. Loputtomasti puhdasta, kirkasta vettä. Sain suuhuni välittömästi kymmenkunta mäkäräistä, mutta en silti edes yrittänyt hillitä kasvoja halkaisevaa riemukasta hymyä.

Jo ensimmäisellä rinteellä opimme reitille yhden ominaisen piirteen, jonka matkan aikana ristimme “Karkailevat tuvat -leikiksi”: vaaralle kiipeämisestä puutuneina ilahduimme, kun näimme jo ensimmäisen majapaikkamme eli Saarijärven autiotuvan. Olimme yllättyneitä: joko me olemme näin pitkällä? Voi kuinka mukavaa olisikin päästä hyvissä ajoin leiriytymään ja tunnelmoimaan Lapin erämaata. Innokkaasti lähdimme laskeutumaan kohti tupaa.

Kaksi tuntia myöhemmin olimme yhä matkalla. Luistelimme varovasti pitkospuilla ja kivikoissa. Ylitimme Suomen ja Norjan rajan kahdesti, loikimme purojen yli, kiersimme kosteikkoja ja ylitimme niitä pomppien kiveltä ja mättäältä toiselle. Autiotupa oli yhä näköpiirissä, mutta ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Aina noustessamme uudelle kummulle, totesin Timolle:
– Se on ihan varmaan tämän harjanteen takana.

Todetakseni, että harjanteen takaa löytyi pari uutta harjannetta.

Saavuimme Saarijärven autiotuvalle vesisateessa kuljettuamme ensimmäistä 12 kilometriä neljä tuntia. Tupa oli pieni ja siellä oli jo väkeä: rakennuksen ympäristössä kolme telttaa ja sisällä ahtaassa tuvassa viisi ihmistä ja koira. Sen sijaan, että ryhdyimme pystyttämään telttaa vesisateessa kivikkoon, päädyimme ottamaan kaksi jäljellä olevaa sisäpaikkaa ahtaalta makuulaverilta.

Janiina Ojanen, Saarijärven autiotupa, Halti
Auringonlasku Saarijärven autiotuvalla
kuva: Timo V.

Erämaa ei kuitenkaan unohtanut palkita kulkijoitaan. Iltaruoan jälkeen, seistessäni rannassa hammaspesulla, koin yhden kauneimmista näkemistäni auringonlaskuista. Täysin yllättäen aurinko repi harmaan pilvipeiton kahtia ja sytytti karun maisemaan niin kauniiseen väriloistoon, että minua alkoi itkettää. Seisoin syvän sinisen veden äärellä, katselin uskomatonta luonnon taideteosta auringon suudellessa kivien harmaat kyljet pehmeiksi ja lämmittäessä pienen tupasvillaniityn kuin tunturikeijukaisia tanssiin kutsuvaksi, iltatuulessa aaltoilevaksi viltiksi.

– Kiitos, kuiskasin vaaran taakse piiloutuvalle auringolle, kömmin tupaan, makuupussiini ja nukahdin unettomaan uneen. Seikkailu oli alkanut!

Päivä 2: Saarijärvi–Kuonjarjoki–Meekonjärvi (vaellus 20 km)

Janiina Ojanen ylittää jokea Lapissa
Ensimmäinen joen ylitys
kuva: Timo V.

Aamu aukesi harmaana. Pikaisen puuron jälkeen lähdimme liikkeelle. Halusimme pian pois ahtaalta tuvalta nauttimaan matkastamme.

Edessä oli nousu Teemalovaaran harjanteelle. Ensimmäinen kolme kilometriä noudatteli samaa teemaa kuin edellisen illan reitti: mutaista, liukasta kivikkoa ja kosteikkoja. Olimme levänneitä ja innoissamme, ja askel nousi jo edellistä iltaa helpommin.

Kostean alueen yläpäässä pysähdyimme taivastelemaan nousua ja ihastelemaan omaa komeaa noususuoritustamme. Samassa silmiin tarttui rinteen alareunassa jotain värikästä, meitä nopeasti lähestyvää. Vain joitakin hetkiä myöhemmin kaksi nuorta naista keveissä maastojuoksuvarusteissa pysähtyi kohdallemme vaihtamaan kuulumisia. He kertoivat olevansa juoksemassa ultrajuoksua, joka päättyisi Norjaan Haltin taakse. Takana oli nyt kolme tuntia ja edessä vielä seitsemäntoista tunnin meno.

– Saa nähdä, kuinka meidän käy, mutta hyvin on alkanut! he totesivat iloisesti ennen kuin katosivat näköpiiristä harjanteen yli.
Naisten mentyä omakehumme oli hiukan hiljentynyt ja mumisimme jotain painavista rinkoista ja könysimme ylös kiveltä jatkaaksemme matkaa.

Kun voi juoda suoraan purosta

Harjanteen jälkeen Saana katosi näköpiiristä ja samalla menivät myös yhteydet ulkomaailmaan. Laskeuduimme vaaran yli kuruun, josta tuli yksi koko matkan suosikkipaikoistani. Kuonjarjoki juoksee tunturien sylissä ihanassa, vehreässä kurussa, halkoen kauniisti pientä niittykaistaletta.

Rinteellä saimme myös ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Kolmen poron ryhmä viipelsi läheltä ohitsemme ja jäi sitten vähän matkan päähän katsomaan meitä uteliaina. Kiireisin käsin koetimme kaivella kameroita kuoritakkien taskuista, mutta siihen mennessä kun ikuistuslaitteet olivat käsillä, olivat sarvipäät jo kadonneet harjanteen taakse. Jatkettuamme matkaa parisenkymmentä metriä, käännyin katsomaan ja repesin nauruun. Porot olivat palanneet ja pönöttivät rivissä harjanteen reunalla. Sieltä ne katselivat menoamme ja vaikka tiedän, ettemme olleet ensimmäiset niiden kohtaamat ihmiset, voisin vannoa, että ne näyttivät vähän ällistyneiltä hitaasti kaakertavista turisteista.

Pääsimme parahiksi pakoon kunnon vesisademyräkkää Kuonjarjoen autiotupaan, jossa nautimme lounaan ja kuivattelimme hiukan. Sitten matka jatkui polveilevaa paljakkaa pitkin hiukan rauhoittuneessa sateessa kohti Meekonvaaraa.
Ensimmäinen joen ylityskin meni helposti, ja tunnelma oli iloinen sateesta huolimatta. Kivikkoisen alkumatkan jälkeen reitti oli niin helppokulkuista, että Timo kuvaili sitä myöhemmin: “kuin moottoritietä kulkisi”.

Moottoritiellä, vasemmalla Meekonvaaran seinämän ensinäkymä
kuva: Timo V.

Matkalla näimme haukan, joka arvokkaasti katseli meitä kiven päältä, ja todettuaan vähempiarvoisiksi nousi liitoon. Katsoimme ihailevasti sen perään tällä kertaa edes yrittämättä ehtiä kuvata sitä.

Reitin laskeutuessa edelleen, tuli näköpiiriin häkellyttävä Saivaara (joka huipulla on Kekkosen muistolaatta). Pian näimme myös Meekonvaaran jylhän seinän ja syvällä niiden alapuolella olevassa laaksossa Meekonjärven rannalla pikkuruisen autiotuvan, jonka luokse pystyttäisimme telttamme.

Näkymä oli kuin eurooppalainen alppimaisema! Mieleen tuli myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien näkymät: tumma ja erikoisen muotoinen Saivaara oli kuin Mordorin vuori ja laakso hobittien romanttinen Kontu.

Kun muutkin postaavat varvaskuvia kesälomalta…

Tälläkin kertaa tupa antoi odottaa itseään, kun kahdenkymmenen kilometrin kulkemisen jälkeen vesisateessa liukastelimme mudassa rinnettä alas. Tupa oli vielä edellistäkin pienempi ja pihalla oli useita telttoja. Heti huomasi meidän saapuneen alemmas, sillä itikoita oli ulkosalla jonkin verran.

Timo pystytti telttamme nopeasti ja minä keittelin sillä välin ruokaa ja ripustelin varusteita kuivumaan tuvassa.

Ilta sujui rattoisasti muiden vaeltajien kanssa tarinoidessa ja vaatteita kuivaillessa, mutta melkoisen aikaisin ryömimme telttaan. Viimeisenä ennen nukahtamista sateen ropinaan juttelimme makuupusseissamme siitä, että huomenna olisi rento päivä, koska tekisimme vain yhden siirtymän:
– Olemme hyvissä ajoin perillä Pihtsusjärvellä ja voimme sitten ottaa iltapäivän rennosti.

Ihan hyvä, ettemme silloin vielä tienneet, millainen seuraavasta päivästä todellisuudessa muodostuisi! Muuten tunnelma olisi saattanut olla hiukan vaisumpi…

p.s. Ultrajuoksijat muuten onnistuivat saavuttamaan tavoitteensa, ainakin Haltille asti. Seurasin heidän merkintöjään tupakirjoissa ja viimeinen yhteisen reitin merkintä Haltia edeltävältä Pihtsusjärven tuvalta kertoi iloisen viestin aikataulussa pysymisestä.

Kalottireitin kartan löytää esimerkiksi täältä: retkikartta.fi

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén