Category: cosmiques

Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä?

2.6. 2018: Kiipeilijät tuovat kesän Chamonix’iin – vai tuovatko?

Chamonix’iin ilmestyminen näkyviin halkaisi kasvoni hymyyn ja tunsin riehaannuttavan ilon lämpimän hyökyaallon vatsassani. Pompin penkillä malttamattomana ja pääni pyöri kuin tuuliviiri auton kurvaillessa vuoristokylän kaduilla.
Kun tuntui, etten enää yhtään jaksaisi odottaa, lentokenttä-shuttlen kuljettaja pysäytti auton, jysäytti painavat laukkumme katukivetykselle hotellin ulko-oven eteen, heilautti kättään ja huristi pois.

Seisoin kadulla kiipeilyparini Heikin kanssa ja vedin henkeä syvään. Minulta taisi päästä pieni ilon äännähdys.

Vuoret kylän ympärillä kaartuivat yläpuolellamme kuin suojaava metsä. Muutamat iltaisen auringon valossa hehkuvat pilvet sivelivät sinistä taivasta vasten työntyviä huippuja. Kaikkein kaukaisimpana Mont Blanc kurkisti varovasti pehmeiden pilvien lomasta, punastui sitten ilta-auringossa kuin olisi huomannut katseemme – ja piilotti jälleen valkean huippunsa pumpulimaisen verhon taakse. Uskomatonta, että olimme täällä!

Kun pystyin irroittamaan katseeni vuorista, nostin 19 kiloa painavan varustelaukun selkääni ja seurasin Heikkiä hotellin aulaan. Meidät vastaanotti hassu hotellivirkailija Luc, joka heti kättelyssä varoitti, että hänellä on tapana unohtaa antaa sisäänkirjautuville vieraille heidän huoneensa avaimet. Sisäänkirjautumisen aikana hän ehti kertoa intohimostaan vieraita kieliä ja kulttuureita kohtaan sekä arviolta puolet elämäntarinastaan. Ja kaiken tarinoinnin keskellä hän melkein muisti antaa sen avaimen!

Luc säkenöi samaa innostusta, jonka saattoi aistia kylän vielä suhteellisen hiljaisilla kaduilla: vain pari päivää aiemmin hotelli oli avannut ovensa parin kuukauden mittaisen talvi- ja kesäkausien välisen tauon jälkeen. Vaikka laskettelijoiden suuri joukko oli kylästä jo aikaa sitten poistunut, vuorilla oli yhä lumista ja talvikauden olosuhteet. Luc raportoi talven olleen poikkeuksellisen runsasluminen ja sen näkyvän edelleen.

Nakkasimme laukut huoneeseen ja kiirehdimme hämärtyvälle pääkadulle syömään “perinteiset ennen vuorelle lähtöä -tankkauspitsat”, joiden jälkeen palasimme nopeasti hotellille pakkaamaan kiipeilyvarusteet ja nukkumaan.

Aamulla olisi edessä lähtö kohti Italiaa ja matkan ensimmäistä vuorta, Gran Paradisoa. Viimeksi kiipesimme Gran Paradisolla vuonna 2016, samaisella matkalla, jolla tutustuin Heikkiin. Tuolloin suunnitelma oli sama kuin nytkin: akklimatisoitua (eli sopeuttaa kehoa ylävuoriston vähähappiseen ilmaan) 4061-metrisellä, kauniilla Gran Paradisolla ja jatkaa sitten Mont Blancille.

Kahdesta huiputusyrityksestä huolimatta emme korkeimmillaankaan päässeet italialaisen kaunottaren rinteellä kuin noin 3000 metriin, kun ukkosmyrsky pakotti meidät vetäytymään puolijuoksua rinnettä alas. Heikki palasi reissun jälkeen, vain noin viikkoa myöhemmin Gran Paradisolle ja huiputti sen ensimmäisenä vuorenaan.

Minä jäin Gran Paradison osalta odottamaan uutta mahdollisuutta. Kaksi vuotta olin odottanut, ja nyt uusi huiputusyritys viimein koittaisi!

(Lue vuoden 2016 tapahtumista: Matka Chamonix’iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)

3.6.2018: Gran Paradison ukkoset – historia toistaa itseään?

Lähtövalmiina – vain ajoneuvo puuttuu

Aamulla heräsin ihanan pitkien unien jälkeen rentoutuneena ja innoissani. Rauhallisen aamun ja valmisteluiden jälkeen vaelsimme kuumia katuja pitkin bussiasemalle. Kiipeilykausi ei ollut ihan vielä alkanut, ja osa palveluista oli vielä suljettuna – myös linja-autoaikataulujen ajantasaisuus oli hiukan epäselvää. Mutta tovin kuluttua suljetun bussiaseman eteen porhalsi pikkubussi, jolla matkaisimme Italiaan, Courmayeuriin. Siellä tapaisimme uuden tuttavuuden, matkamme pääoppaan Marcon ja jatkaisimme yhdessä Gran Paradisolle. Ensimmäisen lähestymispäivän nousu tutulle Chabodin majalle (2750 m) olisi vain parin tunnin nousurykäisy halki kauniin Gran Paradiso -kansallispuiston.

Off-season-harrastamisen hyvä puoli on ruuhkien vähäisyys, ja ennätysajassa seisoimme Courmayeurin bussipysäkillä. Pian tumma, hoikka italialaismies saapui luoksemme ja hiukan pidättyväisesti hymyillen esitteli itsensä Marcoksi. Oppaallamme oli heti huonoja uutisia: tuoreen sääennusteen mukaan sääolosuhteet Gran Paradisolla olivat huonot.

– Ennuste päivittyi alle tunti sitten ja sen mukaan vuorella sataa tänään ja huomenna ukkostaa. Tänään Gran Paradiso ei tule onnistumaan; olisimme vain läpimärkiä ja mahdollisuudet huiputtaa huomenna ovat todella huonot, Marco totesi, ja vasta sulatellessamme tätä uutista, hän lastasi lisää painolastia pöytään:
– Olen pahoillani, mutta myös Mont Blancin Cosmiques-reitti on mahdoton. Vuorilla on ajankohtaan nähden historiallisen paljon lunta. Cosmiquesin reitti on erityisen lumivyöryherkkä ja siellä on epävakaita serakkeja. Se on kertakaikkiaan liian vaarallinen.

Epäuskoisuus jysähti rintakehääni kuin moukarinisku, mutta yritin pitää kasvoni kurissa ja tiedustelin vaihtoehtoja. Marco ehdotti, että jätetään Gran Paradiso väliin, ja mennään tänään Mont Blancille Italian puoleiselle Torino Hut -majalle (3375 m) harjoittelemaan tekniikoita. Sääennusteen taas päivittyessä näkisimme, olisiko meillä mahdollisuuksia Mont Blancille toista reittiä pitkin. Toisena, huonompana vaihtoehtona hän näki, että kiipeäisimme tänään sateessa Gran Paradisolla Chabodille ja ottaisimme riskin, ettei huomenna voisi yrittää huiputusta. Tällöin menettäisimme arvokasta akklimatisoitumisaikaa, sillä Chabodin majan alhainen sijainti alle 3000 metrissä ei ole paras mahdollinen ajatellen kehon tehokasta sopeuttamista ohueen ilmanalaan.

Pettymys kouri vatsassani, kun ajattelin Gran Paradisosta luopumista. Olin odottanut tätä lähes kaksi vuotta, ja nyt alkoi näyttää siltä, että paratiisivuoren huipulla seisova Madonna-patsas jäisi edelleen tapaamatta.
Olimme kuitenkin Heikin kanssa käyneet etukäteen keskustelua mahdollisista riskeistä ja jo varhaisessa vaiheessa päättäneet, että Mont Blanc olisi pääkohteemme. Oli siis keskustelemattakin selvää, että pyrkisimme optimoimaan mahdollisuudet sinne.

Aiguille du Midin pilvet

Pahoitellen Marco kertoi, että sää koko alueella oli erittäin epävakaa. Nykyisen ennusteen mukaan Gran Paradisolla näytti olevan koko viikolla vain yksi mahdollinen aikaikkuna ja se koittaisi ylihuomenna. Jos tulisimme silloin Gran Paradisolle, menettäisimme ohjelman mukaisen Mont Blanc -kiipeilyn, jonka senkin aikataulun mukainen huiputuspäivä näytti huonolta.

Hetkeksi pienen ryhmämme ylle laskeutui synkeä hiljaisuus. Sitten Heikin silmiin syttyi pilke ja hän kysyi hiukan jännittyneellä äänellä, millaiselta Mont Blancin loppuviikon sää näyttää. Kun kävi ilmi, että myös Blancin ennusteessa oli loppuviikolla lupaavan näköinen tauko lumisateissa, Heikki muistutti, että meillä oli varattuna ylimääräinen lepopäivä kiipeilyohjelman jälkeen. Siis siirtämällä koko kiipeilyohjelmaa päivällä eteenpäin, meillä olisi sittenkin mahdollisuus päästä molemmille vuorille, vaikkakin Mont Blancilla Cosmiques-reitille ei asiaa olisi myöhemminkään. Toivo nousi kohisten mielessäni, kun Marco hymyili ilahtuneesti ja totesi, että siirto sopisi myös hänen aikatauluunsa.

Tänään siis emme kiipeäisi. Pakkaisimme laukut Marcon autoon ja hän ajaisi meidät takaisin Chamonix’iin. Nostaessaan reppuani Volkswageninsa takakonttiin, hän heilautti sitä kulmiaan kurtistaen ja mainitsi sen tuntuvan kovin raskaalta. Heikin kiipeilyreppu sai saman tuomion. Perustelimme painoa ylävuoristokengillä: molempien strategiana oli kiivetä Chabodille kevyissä vaelluskengissä ja laittaa raskaat kengät jalkaan vasta huiputukseen. Tämä toki lisäisi lähestymispäivän kuormaa, mutta säästäisi jalkoja.
Marco kohautti harteitaan, mutta asia jäi mieleeni kummittelemaan. Reilun tunnin mittaisella ajomatkalla Chamonix’iin kävin mielessäni läpi repun sisältöä, löytämättä ylävuoristokenkien lisäksi mitään ylimääräistä – jopa rakkaat muistiinpanovälineet ja kirjan olin jättänyt pois pakattavien listalta.

Odottamattoman lepopäivän käytimme nousemalla hissillä Aiguille du Midin huipulle (3842 m). Aikaa oli liian vähän, jotta noususta olisi ollut hyötyä akklimatisoitumisen näkökulmasta. Mutta en ollut aiemmin käynyt tuolla kuuluisalla huipulla, jonne yleensä Chamonix’iin saapuvat säntäävät ensimmäisenä, joten tartuin hanakasti tilaisuuteen päästä ihailemaan maisemia korkealta. Hissimatkan aikana maisema paljasti, että lunta oli todellakin paljon, ja saatoimme tässä kohtaa vain arvailla, mitä se tarkoittaisi kiipeämisellemme.

– Katso, tuolla on sen näköinen lumikertymä, että näyttää kuin se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä! osoitin Heikille uhkaavannäköistä lumikielekettä hissitasanteen parvekkeelta.

Vain muutamaa hetkeä myöhemmin samainen lumikasa rysähti alas aiheuttaen lumivyöryn, joka oli turvallisen matkan päästä katsottuna pienehkö, mutta varmasti läheltä koettuna voimassaan pelottava. Se sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja pyöri mielessäni vielä illallakin, kun hotellihuoneen lämmössä ryömin peiton alle odottamaan aamua ja uutta yritystä oikuttelevan sään kourissa kylpevälle Gran Paradisolle.

Ulkona satoi ja ukkosen jyrinä kumisi ympärillä olevien vuorten rinteistä.

7668 porrasta, tenniskyynärpää ja positiivisten yllätysten toive – kolme viikkoa Alpeille lähtöön

– Oletteko te jonnekin vuorelle menossa?

Ystävällisesti hymyilevä nainen pysäytti minut ja kiipeilyparini Heikin Malminkartanon rappusten alapäässä. Olin tulipunainen, hiestä märkä ja huohotin, sillä olimme juuri kiivenneet nuo ainakin pk-seudulla tunnetut 426 rappusta ylös ja alas yhdeksän kertaa alle tunnissa – ylävuoristokengät jalassa. Kiipeilyparini vastasi myöntävästi, ja nainen jatkoi:

– Katselin teidän menoa ystävieni kanssa ja mietimme, että ‘onpas kovia tyyppejä’. Mietimme noita kenkiä ja arvelin, että vuorikiipeilystä saattaa olla kysymys.

Vaihdoimme vielä muutaman lauseen, ja nainen toivotti meille onnea tuleviin seikkailuihin. Huikkasin hyvän treenin toivotukset hänen suunnatessa rappusia kohti ja meidän kääntyessä parkkipaikalle. Me jatkoimme matkaa – molempien suu leveässä virneessä: tuntuipas kivalta saada rohkaiseva kommentti ihan ventovieraalta.

Huiputuspäivän aamunkoi Mont Blancilla noin 4000 metrin korkeudessa (2016)

Minulla on hyvä olo treenistä ja kuntoni kehityksestä. Viimeisintä rappustreeniä edeltävänä yönä nukuin ihan liian vähän ja aamulla tuli syötyä kevyesti. Rappusille saavuttaessa vesipullo jäi autoon, ja aurinkoisessa kevätsäässä olisi luultavasti tarjennut huomattavasti kevyemmällä vaatetuksella, joten hiki virtasi. Mutta treeni meni hyvin. Itse asiassa, kun katson taaksepäin, voin todeta, että viimeisen parin kuukauden kehityskaari on ollut suhteellisen selkeä: kuukautta aiemmin ehdimme kahdeksan ylös-alas-kierrosta Malminkartanon rappusia tunnissa, kaksi viikkoa myöhemmin tahti oli jo kiristynyt ja pääsimme juuri aloittamaan yhdeksännen kierroksen tunnin täyttyessä. Nyt mentiin jo täydet yhdeksän kierrosta tunnissa.

Edellisenä päivänä olimme pyöräilleet kolmisen tuntia. Se oli kauden ensimmäinen pyörälenkkini, ja kotipihaan kaarrettuani en yllätyksekseni kävellytkään kuin puujaloilla, kuten aiempina vuosina vastaavassa tilanteessa. Aiemmin samalla viikolla olimme tehneet yhteistreeniä valmentajamme Jaanan kanssa ja molemmat saaneet positiivista palautetta. Kyllä tämän kevään tekemisessä on ollut hyvä syke, ja motivaatio on korkealla!

Ja hyvä niin, sillä viimeiset kolme valmistautumisviikkoa ennen vuorille lähtöä ovat käynnissä. Olo on keskittynyt, vaikka kaikenlaista on tapahtunut, ja kiireitäkin tuntuu riittävän. Harjoittelemme niin paljon kuin aika antaa myöten, ja huomaan olevani paljon luottavaisempi oman kuntoni suhteen kuin viime keväänä ennen Elbrusille lähtöä.
Ulkoisesti lihakseni näyttävät aiempia vuosia pienemmiltä, mutta kehonhallinta on parantunut, kestävyys mielestäni kasvanut ja palaudun nopeammin. Uudenlainen harjoittelu on tehnyt tehtävänsä, ja lähden viimeiseen treenipuristukseen ennen Mont Blancia ja Gran Paradisoa hyvillä mielin. Ja kun kolmen viikon kuluttua lähdemme vuorille, tiedän tehneeni parhaani.

Uudenlainen harjoittelu on tuonut muassaan myös haasteita: Pitkät toiminnalliset treenit rasittavat ilmeisesti eri tavoin kuin aiemmin, ja kamppailen jatkuvasti jumittavien jalkojen, erityisesti herkästi kipeytyvien penikoiden, kanssa. Vasemman lapaluuni alla on jokin hermojen heikko kohta, joka naksahtaa säännöllisen epäsäännöllisesti aiheuttaen kivuliaan jumituksen, joka heijastuu koko vasempaan kehonpuoliskoon. Myös pitkään kiusanneeseen sähkötykseen ja sitä seuranneeseen kipuun vasemmassa käsivarressa löytyi syy; tenniskyynärpää.

Aina positiivinen valmentajamme Jaana ei ole kolotuksista ja jumituksista hätkähtänyt, vaan on muokannut ohjelmaamme siten, että jo treeni itsessään sisältää paljon venyttäviä harjoitteita, ja kyynärpäätäni ei kiusata. Hierojamme Janne käy säännöllisesti läpi lihaksistoa ja auttaa pitämään paikkoja kunnossa. Olen taas vaihteeksi myös yrittänyt tsempata venyttelyn suhteen.

Chabodin majan maisemia Gran Paradisolla (2016)

Ensimmäistä kertaa palaan vuorille, joilla olen kiivennyt ennenkin. Se tuntuu yhtä aikaa kotiinpaluulta ja revanssilta, vaikka Mont Blancin olen kerran huiputtanutkin. Cosmiques-reitti on minulle uusi ja tiedän, että valkoisella daamilla on meille varmasti monta haastetta ja yllätystä tarjottavanaan. Gran Paradisoa ajattelen hiukan huolestuneena: Oppaamme Alby kävi taannoin Suomessa ja lounastimme yhdessä suunnitellen edessä olevaa reissua. Alby halusi keskustella siitä, kumpi vuori on pääkohde. Eli jos Gran Paradiso näyttää huonolta, jäämmekö odottamaan sopivaa ikkunaa, vai keskitymmekö kunnon akklimatisoitumiseen Mont Blancia varten. Tietenkin valitsimme Blancin.
Minulle jäi keskustelusta olo, että Gran Paradisolla sää voi olla Mont Blanciakin oikullisempi ja todennäköisyydet jopa meitä vastaan. Aloin huolestua, onko meillä realistisia mahdollisuuksia sen huiputtamiseen. Jääkö polkuni Italian korkeimmalla vuorella jälleen lyhyeksi?
Kun mainitsin lounaskeskustelutulkinnastani Heikille jälkikäteen, hän sanoi, ettei ollut ihan samalla tavalla Albyn sanomaa vastaanottanut, vaan hänestä kyse oli puhtaasti prioriteettien asettamisesta. Rauhoituin hiukan, mutta silti ilahduin suuresti, kun viime sunnuntaina saapuneessa päivämäärien ja ohjelman vahvistusviestissä Alby mainitsi olosuhteiden olevan tällä hetkellä hyvät.

Olisin luullut odottelevani reissua rennompana, koska kohde on tutumpi. Chamonix’iin pääsyä odotan kovasti, sillä pidän Alppien sylissä lepäävän kylän kuhinasta. Mutta kohdevuortemme olosuhteet, lumen määrä ja lumivyöryvaara jännittävät hiukan. Huomaan myös käsitteleväni Mont Blancia ja Gran Paradisoa osana isompaa kokonaisuutta; tämän kesän revanssien sarjaa. Tämä reissu on myös  testi, joka mittaa missä kunnossa olemme, kun aikaa Elbrusin haastavan pohjoisreitin kiipeämiseen on vain pari kuukautta. Alpeilta paluun jälkeen ehdimme vielä säätää harjoitusohjelmaa tarpeen mukaan, mutta tottakai toivon, että tällä kertaa kaikki – tai edes suurin osa – yllätyksistä olisi positiivisia.

22 yötä lähtöön – vaikka kukapa niitä nyt laskisi…

Näkymä Gonella-majalta Mont Blancin Pope’s Route -reitiltä (2016)

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa.  Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia

Tällainen on Mont Blanc -huiputusreittimme 2016!

Se on kuulkaas 45 päivää siihen, kun nousen Geneven koneeseen!

Ihan suoraan vuorille ei tieni vie, vaan poikkean matkalla Ranskan puolella moikkaamassa ystävää, jota en ole tavannut vuosikausiin. Genevestä on noin 150 km kylään, jossa hän asuu, ja en ole vielä selvittänyt, kuinka tuon siirtymän teen. Oikein jo vähän naurattaa: siitä saattaa tulla melkoinen seikkailu, kun lähden perjantai-iltana kiipeilyvarustekassieni kanssa seikkailemaan julkisilla Sveitsistä Ranskaan!

Mutta ei minun siitä pitänyt kirjoittaa, vaan Mont Blancista ja suunnitellusta kiipeilyreitistämme. Viime vuonna suunnitelmissa oli Mont Blancin ehkä suosituin huiputusreitti: Gouterin reitti (Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä). Koska vuori suljettiin ja jouduimme vaihtamaan kohteen lennossa Monte Rosaksi, jäi Gouterin reitti haaveeksi. (Koko juttu täällä: Monte Rosan valloitus alkaa!)

Kun aloin suunnitella uutta yritystä Mont Blancille, minua kiehtoi suunnattomasti ns. Kolmen huipun reitti (Tres Montes, joka tunnetaan myös nimellä Mount Blancin poikkipolku, traverse). Olen lukenut sen olevan kiipeilyllisesti Gouterin reittiä hiukan vaativampi ja raskaampi, mutta myös hienompi.

Janiina Ojanen kiipeilee Monte Rosalla Dufourspitzella
Onnellisen kiipeilijän tunnistaa jäähileestä etuhampaissa? (Monte Rosa / Dufourspitze 2015)
kuva: M. Laukkanen

Olen lueskellut useampiakin kuvauksia reitistä ja tässä hiukan saamaani mielikuvaa siitä, mitä on edessä:

Kolmen huipun reitti nousee Mont Blancille Ranskan puolelta. Reitti on saanut nimensä huiputusreitin varrella olevista kolmesta huipusta (Tacul, Maudit ja tietenkin Mont Blanc).

Lähestymispäivänä nousemme Aquille du Midin hissiasemalta Midin yläasemalle ja vaellamme Valle Blanchen harjannetta samannimiselle jäätikölle. Siellä treenaillaan vielä lisää jäätikkötekniikoita seuraavan päivän h-hetkeä silmällä pitäen.

Vuorikiipeilykengät Janiina Ojanen
Lähtökuopissa

Yöpyminen tapahtuu Cosmiquesin majalla (3613 m). Montaa tuntia unta ei ole luvassa, mutta se on ihan ok. En minä viimeksikään kovin paljon pystynyt ennen huiputusta nukkumaan.

Aamiainen on klo 01.00 ja alle tuntia myöhemmin luultavasti tunnen nyt jo tutun kouraisun vatsassani, kun astun vuoristomajan pihavaloista pimeään yöhön.

Vaellus alkaa Col du Midin tasanteen poikki kohti Mont Blanc du Taculia, jonne noustaessa edessä on noin puolen kilometrin mittainen jyrkkä lumirinne. Taculin olkapäälle saapuessamme olemme 4050 metrin korkeudessa.

Matka jatkuu Col du Maudit -tasanteen poikki Mount Mauditin seinämälle, jossa tehdään noin 300 metrin jyrkkä nousu satulaan, Mauditin huipun lähelle. Col de la Brenvan solan jälkeen edessä on viimeinen 500 metrin nousu ja olemme Mont Blancin huipulla!

Edessä on vielä paluumatka, joka vaatii sinnikkyyttä ja herkeämätöntä tarkkaavaisuutta, koska olemme jo väsyneitä. Suurin osa onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla ja kuten viimeksi kirjoitinkin (Salainen ase – nopea palautuminen), paluumatkalla alkavat raudat kummasti tarttua omiin housunpuntteihin.

Tämän lähemmäs Mont Blancin huippua en viime vuonna päässyt: Mont Blancin huippu
Mantovan vuoristomajan terassilta, Vincent-Pyramide-huiputusreissultamme

Tällä kertaa emme jää lepäämään vuoristomajalle vaan jatkamme Cosmiquesin majalta koko matkan alas asti. Eli luvassa on melkoisen pitkä päivä: vertikaalisuunnassa siirtymää on noin 1700 metriä ylös ja 1550 metriä alas. Kiivetessä siihen menee noin 12 tuntia.

Olen kuitenkin luottavainen jaksamiseni suhteen, koska vaikka vuoria ei voi vertailla keskenään, huippupäivän nousu Monte Rosalla oli suurinpiirtein yhtä pitkä.

Mutta muistan kyllä, että samanlaisesta päivästä ei ole kyse: Mont Blanc on suurempi, säiden vaihtelulle arempi ja täysin oma kiipeilyhaasteensa. Tunnen kunnioitusta edessä olevaa haastetta kohtaan ja toivon, että La Dame Blanche (lempinimi) sallii minun tällä kertaa kiivetä rinteillään.

Mielessä tietysti on myös se, että suunnitelmat, kuten vuorilla aina, voivat vielä muuttua, moneenkin kertaan. Saattaa olla myös, että majoitumme esimerkiksi Tete Roussen majalla. Lopullinen reittimme varmistuu vasta lähtöä edeltävinä päivinä.

Olen odottanut ja valmistautunut, harjoitellut ja opiskellut tätä varten melkein vuoden. Tai oikeastaan melkein kaksi vuotta. Jäljellä on enää neljäkymmentäviisi päivää eli noin tuhatkahdeksankymmentä tuntia. Mutta kukapa nyt niitä laskisi…

p.s. Jaoin tämän viime vuonnakin: jos Mont Blancin reaaliaikainen sää kiinnostaa, kurkkaa täältä! 

Miksi kiipeät vuorille?

Kun reilu vuosi sitten tein päätöksen vuorikiipeilyunelman toteuttamisesta, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli edessä. Niinpä keskityin aluksi asiaan, jonka hahmotin parhaiten; riittävän fyysisen kunnon saavuttamiseen. Kuukausien kuluessa opin yhä enemmän siitä, mihin olin matkalla. Samalla fokus kääntyi “kiipeilysuorituksesta” vuorella olemiseen ja pärjäämiseen.

Nyt lähtötilanne on toinen. Minulla on selkeämpi käsitys siitä, mitä matka ottaa ja mitä se antaa.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta istuin jäätiköllä railoalueen reunassa oppaamme Petten vieressä uupuneena, jalkaterät kivusta vihloen, hymyillen kuin jakoavain ja sanoin:
– Kiitos. Tämä menee elämäni kokemuksien top 3:een.

Vaikka Mont Blancille en ole vielä päässyt, takana on kaksi huiputusta: Monte Rosa ja Vincent-Pyramide. Tiedän suurinpiirtein, millaisia olosuhteita varten varten harjoittelen.

Muistan pinnistelyn tunteen ja väsymyksen, päänsäryn, kuvotuksen tunteen vatsassa, kivun jaloissani, turvotuksen ja ohuen ilman synnyttämän hengästyksen. Auringon polttavan kuumuuden, jäärautojen raskauden ja loputtomat tunnit, joiden aikana maali ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Muistan pelon väristyksen, kun iltapäivän auringon paahteessa palasimme halki railoalueen, ja astuessani lumisillalle kuulin lumesta sulavan veden pisaroiden tipahtelun äänen.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Monte Rosa Dufourspitze
“Varvaskuva” Monte Rosan (Dufourspitze) huipulta

Muistan myös hiljaisen vapauden tunteen, luonnon kauneudesta häikäistymisen ja ilon oikean askelrytmin löytymisestä. Tottakai myös jännityksen ja addrenaliinin. Riehaannuttavan onnentunteen, joka tikahduttaa sydämen huippuharjanteella. Rauhallisen olon, kun tavoite on saavutettu. Kiitollisuuden oikeutuksesta olla siinä hetkessä.

Niinpä tällä kertaa valmistautuessani ajattelen ensin vuorta, vasta sitten harjoittelua (vaikka se on ihan yhtä tärkeää nytkin).

Periksiantamattomuuden lisäksi toinen kiipeilijän tärkeä ominaisuus on nöyryys. Tiedän nyt hiukan enemmän siitä, millaista vuorilla on, kuinka kehoni ja varusteeni toimivat siellä ylhäällä. Olen paikallistanut puutteitani ja kehityskohteitani. Tiedän, että minulla on riittävästi henkistä kanttia. Minulla on nyt paljon enemmän kuin viimeksi.
Mutta harhakuvitelmia minulla ei ole: olen todennäköisimmin ryhmäni kokemattomin ja taitamattomin kiipeilijä. Ja taatusti yllätyksiä tulee tälläkin kertaa. Onneksi minulla on taas ammattilaiset mukana auttamassa. Eli ei muuta kuin lakki kouraan ja treenaamaan!

Käytännön asiatkin ovat eri tavalla. Tällä kertaa valmistaudun itsenäisesti. Noudatan harjoittelussani minut viimeksi huiputuskuntoon piiskanneen Tapion oppeja. Viime vuonna lisämausteen toivat antoisat yhteistyökumppanikuviot, ja sain tsemppiä sitäkin kautta. Tällä kertaa en lähtenyt etsimään etukäteen kumppaneita. Myös bloggaamisen suhteen aion edetä enemmän fiilispohjalta eli kirjoitusten julkaisurytmi saattaa vaihdella.

Viime vuonna keskeisin osa tiimiäni oli kiipeilyparini Laku. Mahtava kumppani, jolta ei kannustusta ja taistelutahtoa puuttunut missään vaiheessa projektia.
Olen aina ollut hiukan yksilösuorittaja. Nyt minusta tuntui, että halusin ottaa tämän revanssin ihan omana juttunani. Lakullakin on omia suunnitelmiaan. Viestittelimme taannoin, ja hän kävikin kirjoittelemassa kuulumisiaan edellisen tekstin kommenttiosioon. Ja sieltä on nähtävissä, että vuorille käy myös hänen tiensä jatkossa. Ja kun Elbrusin valloituksen aika koittaa, kannustan häntä täysillä!

Kiipeilyryhmäni ja opas tulevat olemaan uudet. Viimekertainen oppaani Pette Halme on huippuäijä ja todellinen ammattilainen. Toivottavasti pääsen vielä kiipeämään hänen kanssaan.

Mutta haluan nähdä uusia paikkoja, uuden vuoren akklimatisoitumisnousuun ja tavata uusia ihmisiä. Verbieren sijasta majoitun tällä kertaa Chamonix’ssa, ja harjoitusnousu tehdään Gran Paradisolle (4061 m). Minua myös kiinnostaa Cosmiques-majan kautta kulkeva Mont Blancin kiipeilyreitti.

Mutta onko minulla vieläkään vastausta kysymykseen: “Miksi kiipeät vuorille?”
Jo viime vuonna pohdin tätä vuorikiipeilijöille usein esitettyä kysymystä. Täysin selkeää vastausta en löytänyt. Voisi kuitenkin sanoa, että viimeksi menin vuorelle kokeillakseni rajojani ja saavuttaakseni unelmani. Nyt menen vuorille, koska se on pysäyttävä ja ravisteleva kokemus. Mutta se on myös muistutus siitä, kuinka pieni ja merkityksetön olen osana isompaa kokonaisuutta.

Kiipeän vuorille, koska haluan tarttua mahdollisuuteen, jonka olemassaolon niin helposti unohtaa, koska se on koko ajan edessämme:
Maailmaa ei kannata vain katsoa, se pitää kokea. Nyt.

Monte Rosa / Dufourspitze, huipulle johtava harjanne, kuva: M. Laukkanen 

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén