Category: hyvä opas

Kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää, kun istut italialaisen kyytiin vuoristotiellä

6.3. Henkeäsalpaava haastattelu serpentiinitiellä ja syntymäpäivän välitilinpäätös


Kun olin lapsi, menimme isän kaverin nelikymppisille. Lahjaksi vietiin kävelykeppi, jossa oli kilikello ja varteen piilotettu taskumatti. Aikuisten mielestä lahja oli ratkiriemukkaan hauska. Mutta muistan itse kummastelleeni, että mikä siinä niin nauratti: kyllähän oli jo korkea aika, että NOIN VANHA saisi kävelykepin! Olihan päivänsankari melkein yhtä vanha kuin muori (äidinäitini), joka oli ikiaikainen kuin taivas – hänellähän
 oli paplarit ja tukisukkahousutkin. (Nyt jälkikäteen laskettuna, muori oli noihin aikoihin viisissäkymmenissä.) 
Ikäkysymykset pohdituttivat myös 2,5 vuotta minua nuorempaa sisartani, joka tuolla noin sata vuotta (eli vähän reilun tunnin) kestävällä automatkalla isän kaverin juhliin tiedusteli varovasti:
– Isä, oliko silloin polkupyöriä, kun sinä olit pieni?

Isä nauroi niin, että ajoi melkein ojaan, ja minä en yhtään ymmärtänyt, miksi. Päättelin lopulta, että kun tulee NOIN VANHAKSI, elämä on niin tylsää, että pitää nauraa vähän kaikelle, mitä lapset sanovat, jotta edes joskus olisi kivaa.

Juuri oikean ikäinen jääluolassa
kuva: Heikki

Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuun, ja kylläpä minua kolotti! Tosin en tunnistanut tuskaisessa kehossani mitään vanhuuden vihlonnaksi nimettävissä olevaa: musta silmä oli saatu jäähakun perästä, kuumottavat pohkeet ja pakarat sekä vihlovat kyynärvarret eräästä elämäni huippuhetkien joukkoon lukeutuvista taisteluista La Spada di Damocle -jääputouksen seinällä (tarina täällä: Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä).

Makasin hetken vällyjen lämpöisessä sylissä ja katselin ikkunasta aukeavaa vuoristokylämaisemaa. Muutamia vuosia sitten eräs asiakkaani (mainostoimistoajoiltani) totesi halatessani kyyneleet silmissä haikeat heiheit hänen eläkkeelle siirtymiskahvituksensa päätteeksi:
– Janiina, muista, että kun elää jatkuvasti elämänsä parasta aikaa, on aina juuri oikean ikäinen!

Se on ollut eräs parhaista koskaan saamistani neuvoista, ja sen mukaisesti olen yrittänyt elämääni elää:
lykkäämättä yhtään seikkailua tuonnemmaksi, tarttuen työtä pelkäämättä mahdollisuuksiin, avaten ovia, joiden takana olevasta minulla ei ole ollut aavistustakaan ja ympäröiden itseni ihmisillä, joita arvostan.
Ja kyllä olenkin saanut osakseni onnea! En aina sellaista onnea, jota osasin odottaa, sillä joskus – tai oikeastaan varsin usein – asiat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan. Silti juuri nyt en saattanut muistaa yhtään “Jos vain olisin…” -ajatusta. Välillä polkuni on polveillut kauaskin päätieltä, mutta aina olen löytänyt eteenpäin. Jälkikäteen tarkasteltuna, röyhelöistä huolimatta, voisi melkein reittini kaarteista ja suunnassa löytää jonkinlaista johdonmukaisuutta.
Olen myös oppinut, että se mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, ovat kovin usein kaksi aivan eri asiaa. Ja sen, että “asioilla on tapana järjestyä” on suuri valhe. Itsestään ei tapahdu mitään, vaan asiat järjestyvät niille, jotka järjestävät ne.

Ikkunaverhon reunan takaa karkasi valonsäde kutittamaan nenänpäätäni merkiksi, että pieni onnellinen välitilinpäätökseni päättymässä ja aamiaisaika alkamassa.

Välipäivä kiipeilystä tuli todella tarpeeseen, sillä edellisen päivän rutistus La Spada di Damocle -jääputouksella tuntui kaikkialla kehossa. Yllätyinkin, kun aamupalan jälkeen oppaamme Fabrizio kaartoi pihaan pikkuruisella autolla.
Kiipeämään ei kuitenkaan oltu menossa, vaan kiipeilyparini Heikki oli Fabrizion avustuksella järjestänyt meille lepopäiväksi ohjelmaa. Antaessaan minulle onnitteluhalauksen oppaamme virnisteli hellyyttävästi kuin pikkupoika, tuskin kyeten pitämään salaisuutta enää hetkeäkään.

Automatkalla vielä tuntemattomaan kohteeseen tenttasimme Fabriziota hänen omasta kiipeilystään ja siihen kohdistuvasta intohimosta. Siinä pienessä autonkotterossa jyrkillä vuoristoteillä vauhdikkaasti kaasutellessamme opin myös kaksi hiukan kuumottavaa asiaa italialaisesta kommunikaatiosta:

1. Italialaiset puhuvat käsillään paljon, melkein yhtä paljon kuin suullaan. Mutta, kun aihe on intohimoa herättävä, käsillä puhumisen osuus kommunikaatiosta kasvaa jopa kuultavaa puhetta suuremmaksi.
2. Autolla ajaminen – edes jyrkällä serpentiinitiellä – ei vaikuta millään tavalla vähentävästi edellä mainittuun ominaisuuteen.

Leppoisan ja aurinkoisen oppaamme äänessä kaikuva rakkaus vuoria kohtaan oli pysäyttävää:
– Muutin tähän kylään asumaan, jotta olisin mahdollisimman keskellä alueen kaikkia kiipeilyreittejä. Joskus sellaisina kesäpäivinä, kun asiakastyöt loppuvat ajoissa, voi olla jäljellä vielä vähän valoisaa aikaa. Silloin ehdin päivän päätteeksi seinälle.

Kiivettyään asiakkaiden kanssa koko päivän, Fabrizio siis vielä painelee oman kiipeilynsä pariin!

Fabrizio tuntui hetkeksi kadonneen ajatuksiinsa, ehkä haaveilemaan. Tuijotin vaihdekepiltä ilmaan penkkien väliin noussutta ja siihen unohtunutta kättä ja mietin, kauanko hän voisi vielä katsoa sivuikkunasta ulos ennenkuin auto suistuisi tieltä. Mutta vaikka mies näytti olevan ihan muissa maailmoissa, toinen käsi pyöritti rattia rallikuskin varmuudella.

Ylämäessä meidät  kurvissa vauhdikkaasti ohittava auto irrotti Fabriziolta laulavan tulvan sanoja, jotka jopa kieltä (yleisimpiä pitsantäytteitä lukuunottamatta) tuntemattomalle aukenivat selvästi kirosanoiksi. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei miestä harmittanut riskialtis ohitus huonon näkyvyyden alueella. Kyseessä taisi olla vain yleisesti ottaen ohittamisen italialaisen itsetunnolle aiheuttama tölväys.

Fabrizio opastaa Heikkiä jääankkurin rakentamisessa

Fabrizion oma intohimo kohdistuu nimenomaan kalliokiipeilyyn, ja mies puhui pitkästi harjoittelustaan:

Fabrizio jääseinällä

– Olen aika itseoppinut kiipeilyn suhteen. Olen aina kiivennyt ulkona, ja vasta ihan viime vuosina alkanut kiivetä muovilla (kesti hetken, että ymmärsin viittauksen muoviin tarkoittavan sisäkiipeilyä, kirj. huom). Mutta se on oikeastaan ainoa tapa tulla teknisesti paremmaksi hallituissa olosuhteissa. Ulkona kiipeilysuoritukseen vaikuttaa aina niin moni asia, että on välillä todella vaikea sanoa, onko teknisesti tullut paremmaksi, vai vaikuttivatko olosuhteet suorituksen onnistumiseen. “Muovilla” kiivetessä olosuhteet pystyy aika pitkälti vakioimaan, ja siten on helpompi seurata omaa kehitystään.

Vuoristo-oppaan työ on Fabriziolle tavallaan itsestäänselvyys ja ainoa looginen polku elannon hankkimiseen. Vuosien mittaan hän on myös hankkinut täydentäviä koulutuksia, jotta voi toimia myös muun muassa off-piste (eli kunnostettujen laskettelurinteiden ulkopuolisten, ns. luonnonrinteiden) lasketteluoppaana. Seuraavaksi mies suunnittelee hiihto-opettajan tutkintoa:

– Minua eivät oikeastaan alunperin laskettelu tai hiihtäminen juurikaan kiinnostaneet. Ne ovat tulleet hiukan “pakosta” mukaan, sillä vuoristo-oppaan työportfolio muodostuu monenlaisista töistä. Jotta pystyy elättämään itsensä tällä työllä, pitää olla todella monipuolinen.

Asiakkaista kysyttäessä Fabrizio hymyili varovasti ja katsoi minua tutkivasti peruutuspeilin kautta – niin kauan, että melkein haukoin henkeä: mutta en katseen intensiivisyyden vuoksi, vaan koska vain amerikkalaisissa draamasarjoissa autoa ajetaan katsomatta tuulilasin läpi.
Näin jo Heikin käsien värähtävän kohti rattia tien reunan lähestyessä – mutta ilmeisesti jokainen mutka oli sen verran syvällä oppaamme selkärangassa, että rennolla otteella Fabrizio taas nykäisi ratin oikealle juuri oikealla hetkellä. Renkaiden ulvahduksen jälkeen olimme takaisin tien oikeassa laidassa, hengitykseni palasi normaaliksi ja saatoin keskittyä Fabrizion vastaukseen:

– Asiakkaat ovat, ikävä kyllä, yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät välitä vuorista tai kiipeilystä. Usein he lähinnä haluavat “raksittaa unelmiensa listaa”.  He haluavat huipulle ja takaisin mahdollisimman nopeasti ja helposti, eivätkä ole kiinnostuneita oppimaan tai ymmärtämään luontoa tai tätä lajia.

Kysyin, milloin Fabrizio nauttii työstään, ja hän hiljeni hetkeksi. Kurvatessaan pienen kylän päätien varressa olevalle bussipysäkille hän summasi:

– Tavoitteellinen tekeminen on merkityksellistä. Esimerkiksi teillä on tavoite ja teette tosissanne töitä sen eteen. Ette ainoastaan päästäksenne käymään huipulla, vaan saavuttaaksenne riittävän kunnon ja oppiaksenne ne taidot, joita vuoren huipulle pääseminen vaatii. Silloin kiipeäminen yhdessä on hauskaa ja antoisaa myös minulle!

Arvaa, kumpi kuvan menopeleistä on automme?

Keskustelu päättyi, ja oppaamme hätisteli meidät linja-autoon, jolla jatkoimme (melkoisen paljon tasaisempaa tahtia) vielä viitisentoista minuuttia läheiseen kylään.
Idyllisestä kylästä löytyi kylpylä, jossa vaihdoimme päiväksi ulkovaatteet uimapukuun ja kylpytakkiin, ja nautimme ohi lipuvista tunneista vailla aikataulua ja kiirettä: lilluimme autuaana vuoripurojen vesissä, rentouduimme saunoissa, otimme päiväunet keinuvissa lepotuoleissa, torkuimme hierojan pöydällä ja söimme vatsantäydeltä paikallisten tuottajien herkkuja.

Tuo hemmottelu olisi ollut missä tahansa tilanteessa taivaallisen nautittavaa, mutta erityisesti nyt, kun uupuneet lihakset kiristelivät ihon alla, oli kylpylä täydellinen hemmottelu- ja palautumiskokemus.

Kun illan pimetessä palasimme hotellille, huoneemme sängyllä odotti vielä yksi yllätys: hurmaava syntymäpäiväpaketti ja suloinen onnittelukortti hotellin henkilökunnalta! Hyväntahtoinen ja huomioiva ele sai silmäkulmat kostumaan, ja minut tuntemaan, että tuskin maltoin odottaa – en vain huomisen jääkiipeilyhaastetta – vaan kaikkea, mitä tulevaisuudella on minulle annettavana.

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen päiväni iltana tiesin, että olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa ja valmiimpi uusiin seikkailuihin kuin koskaan, rinnallani paras mahdollinen elämänkumppani ja kotona terveet, upeat lapset.
Jos joku ryppy silmäkulmasta katoaisi, ei se nyt varsinaisesti haittaisikaan, mutta yhdestäkään vuodesta en luopuisi. Vaikka jonkun päivän jostain välistä saattaisin unohtaakin, yhtään kokemusta en antaisi pois, yhtään askelta en astuisi taaksepäin.
Polkuni mutkista jokainen on minulle rakas, sillä ne olivat tuoneet minut tänne. Enkä sänkyyn kömpiessäni saattanut keksiä paikkaa, jossa olisin ollut mieluummin!

Kireitä köysiä ja muutoksia suunnitelmiin

“Valitettavasti joudun perumaan Mont Blancin ja Gran Paradison reissun omalta osaltani…” alkoi oppaaltamme Albylta tullut viesti. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aina kiipeilyreissun alla tapahtuu jotain odottamatonta.

Kiipeilyryhmä tauolla 3000 metrissä
Mont Blancilla 2016

Heti viestin seuraavassa lauseessa Alby jo esitteli ehdotuksensa korvaavasta pääoppaasta, joka ainakin pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaa oikein pätevältä. Haastavamman reitin kiipeäminen talviolosuhteissa on kuitenkin sen verran tainnut synnyttää jännitystä, että huomasin ajatusteni jäävän kiertelemään uuden oppaan ympärille. Albyn suosituksen myötä Heikki ja minä luotamme oppaan ammattitaitoon, joten kyse ei ollut sitä koskevasta huolesta, vaan jostain ihan muusta:

Näillä, vielä varsin vähälukuisilla kiipeilyreissuillani olen saanut kiivetä useiden oppaiden kanssa, ja nähnyt joitain kymmeniä muita. Heitä seuratessani olen oppinut yhden merkityksellisen asian siitä, kuinka toivoisin minua opastettavan.
Ensimmäisen kerran kiinnitin tuohon asiaan huomiota vuonna 2016 Alppien korkeimman vuoren huiputuksen jälkeen, kun minä ja Juuso (toinen ryhmästämme Mont Blancin huiputtanut kiipeilijä) keskustelimme siitä, kuinka viimeiset raskaat kiipeilytunnit olivat edenneet. Kerroin, kuinka viimeisellä huippuharjanteella olin huonon akklimatisoitumisen vuoksi jo kovin uuvuksissa ja jaksaakseni rytmitin askeleeni “50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko – 50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko”. Alby, joka tuolloin oli oppaanani, huomasi nopeasti rytmini ja sopeutti oman tahtinsa siihen. Näin etenimme kohtuullista vauhtia, mutta minun ehdoillani.

– Hahaa, meillä oli sellainen koiranulkoilutus-menetelmä! Opas nyki minua eteenpäin, ja minä pysähtelin aina kun mahdollista, nauroi Juuso.

Nyt nähtyäni joitakin erilaisia kiipeily-ympäristöjä ja enemmän oppaita, olen huomannut, että yllättävän usein köydet oppaan ja asiakkaan välillä näyttävät olevan pingottuneena. Oppaan tehtävä on tietysti huolehtia, että perille päästään sopivassa aikaikkunassa. Ja varmasti monet, varsinkin ylävuoriston ohueen ilmaan tottumattomat asiakkaat taitavat olla sellaisia, että heitä enemmän ja vähemmän pitää raahata perässä: kunto on odotettua huonompi, ohuen ilman vaikutukset yllättävät, motivaatio loppuu… ja ne lukuisat muut syyt, jotka saavat jalat painamaan ihan tolkuttomasti korkeuksissa. Monet asiakkaat ehkä jopa toivovat oppaan toimivan noin. Ehkä jotakuta se motivoi, kun tuntee vetoa tai nykimistä valjaissaan?

Mutta olen myös nähnyt tilanteita, joissa vaikuttaisi kuin opas haluaisi tehdä nousun mahdollisimman nopeasti, vaikka olosuhteet ja vuoripolun ruuhkatilanne eivät sitä vaatisi. Olen ollut mukana tilanteessa, jossa tuntui kuin osalla saman kiipeilytiimin sisällä köysistöjä luotsaavista oppaista olisi ollut kisa huipulle pääsyn järjestyksestä. Saatan toki olla väärässäkin.

Kilimanjaron ja Mount Merun oppaamme Steven tarjoaa ambulanssikyytiä, Kilillä 2018
kuva: Heikki

Kerran näin, kun vuoristo-opas jätti hitaammin kiivenneet asiakkaansa paluumatkalla huipulta kulkemaan viimeiset kilometrit majalle yksin, sillä hänellä oli kova kiire laaksoon hakemaan seuraavia asiakkaita. Tuolloin oma oppaani oli niin huolissaan noista yksin jätetyistä asiakkaista, että vietyään meidät majalle, hän palasi takaisin varmistamaan, että myös kivikon laitaan jätetty vanhempi pariskunta pääsi turvallisesti takaisin.

Mutta unohdetaan olosuhteiden synnyttämät kiirehtimistarpeet, vaaratilanteet ja laiminlyönnit: minulle se olisi myrkkyä, jos joutuisin hinattavaksi. Rinteellä ollessa minulle on kunnia-asia antaa suoritukselle kaikki se ruuti, joka minussa on. Siksi tilanne, jossa opas alkaisi minua rekenään vetää, ei motivoisi – vaan toimisi ehkä päinvastaisesti. Ensin yrittäisin kiihdyttää vastauksena lisävauhtivaatimukseen, mutta mikäli en saisi tilannetta muuttumaan, seuraisi turhautuminen ja ennen pitkää uskon puute omaan suorituskykyyn. Oppaan kiistämättömän auktoriteetin huomioiden, kokemus muuttuisi nopeasti minulle ikäväksi.

Ehkäpä ainoastaan tilanteessa, jossa akut olisivat totaalisen tyhjät ja esimerkiksi vaaran välttämiseksi olisi pakko löytää kropasta vielä vähän tehoja, suuttumus voisi tuottaa sen viimeisen energiaryöpsähdyksen, jolla päästäisiin turvaan. Mutta eikö tuolloinkin puhe toimisi vetämistä paremmin? Jos opas sanoo “juokse”, minä kyllä juoksen, niin lujaa kuin jaloistani pääsen – toinen asia tietenkin on, kuinka pitkälle jaksan.

Tiedostan ottavani riskin käsitellessäni tätä aihetta, sillä heti seuraavassa hengenvedossa saan tunnustaa, että useimmissa tilanteissa minulla ei ole osaamista arvioida, millainen ajuri on oppaan kiipeämisvauhtivalinnan taustalla. Mutta lopultahan kyse on johtamis- ja kommunikointitaidoista. Oppaan tavasta kertoa asiakkaalle suoritusta kulloinkin koskevat odotukset ja turvallisuusvaateet. Oppaan sosiaalisista taidoista ja kyvystä tunnistaa, kuinka kutakin kiipeilijää johdetaan. Ja tietysti koko tiimin sisäisestä kommunikaatiosta. Niinpä kiipeilyparini Heikin kanssa päätimmekin esittää uudelle oppaalle kaksi pyyntöä:
1. Älä vedä
2. Opeta meitä ymmärtämään vuorta (tästä aiheesta lisää joskus myöhemmin)

Mont Blancin huippuharjannepolku 2016

Haluan vielä mainita, että minulla on ollut hyviä oppaita, jotka ovat osanneet minua opastaa ja motivoida tekemään parhaani (ja vähän yli), kukin omalla tavallaan. Pari esimerkkiä mainitakseni:
Monte Rosalla Pette vain näytti rohkaisevasti peukkua, kun kuuli minun kiroilevan jalkakipuni kanssa. Hän antoi minun käydä oman taisteluni ja luotti avostelukykyyni.
Tansaniassa Kilimanjaron lähestymispäivinä Steven sai minut hymyilemään“Mama Chui! Hakuna matata? Pole pole, dada!” -huudoillaan, vaikka vatsani oli kuin linkoava pesukone. Viimeksi Mont Blancin huippuharjanteella Alby jakoi viimeisen teetilkkansa ja suklaapalansa kanssani ja kannusti jatkamaan:
–  I know,  it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Sitten me menimme.

Ja kohta mennään taas!

Lue viime kerrasta Mont Blancin huippuharjanteella täältä: Vuorenvalloitus 2016 – Mont Blancin huiputus (kuvat valitettavasti ovat noissa vanhoissa teksteissä rikki).

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén