Category: jääkiipeilykurssi

In blogi, Dolomiitit, harjoittelu, italia, jääkiipeily, jääkiipeilykurssi, jääputous, kestävyys, koulutus, matkakertomus, matkapäiväkirja, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas

Juonitteleva perheeni – 3.3.2019

Valmiina oppituntiin

Vuoret ilmestyivät näkyviin, ja en voinut malttaa mieltäni, vaan nyhtäisin vieressä nuokkuvaa Heikkiä käsivarresta. Hän havahtui unestaan ja kumartui hymyillen katselemaan kanssani pilvipeiton läpi vilahtelevia lumisia Alppien huippuja. Siitä, kun kone oli irtautunut Münchenin kentästä, oli jo sen verran aikaa, että arvailin, voisivatko nämä olla Dolomiittien huippuja. Jäljellä olevan odotuksen lyhyydestä autuaana nojauduin takaisin penkin selkänojaa vasten ja ajattelin viimeisen vuorokauden uskomattomia tapahtumia.

Olin tiennyt, että jääkiipeilymatka olisi tulossa lähitulevaisuudessa, sillä Heikki (parini sekä kiipeilyköysistössä että elämän muilla poluilla) oli jouluna paketoinut – jääruuviin teipattuna – lupauksen yhteisestä matkasta pohjoiseen Italiaan treenaamaan jääkiipeilyä. Ajankohdasta sain kuitenkin vain epämääräisiä viittauksia, ja kiellon kysellä tarkemmin, mikä teki odotuksesta kahta jännittävämpää.

Mitä en tiennyt, oli että koko perheeni oli mukana juonessa. Lentokoneeseen astumista edeltävänä päivänä odottamattoman ovikellon soiton jälkeen, avasin kodin ulko-oven – ja oven takana seisoi kokonainen lauma läheisiäni sydänilmapallojen, suklaakakun ja syntymäpäivälaulun kera. Tasakymppisteni varsinainen juhlapäivä olisi vasta seuraavana keskiviikkona, joten yllätys oli melkoinen, kun kovaäänisesti puliseva, kakkukahvien keittoaikeinen lauma valtasi keittiöni.

Lapsilta lahjaksi saamani upeat muotokuvat heistä
ja minusta – minä taaimmaisena, jos et tunnista 🙂

En ollut tehnyt yllätysjuhlien järjestämistä ihan helpoksi. Olin melkein onnistunut pilaamaan suunnitelman, muun muassa yrittämällä koota Tampereelle ja pääkaupunkiseudulle levittäytyneen perheeni syntymäpäivälounaalle ja kutsumalla itseni yökylään tätini luo juuri tänä samaisena päivänä – ja sitten tietysti loukkaantunut, kun perheenjäsenet yksi toisensa jälkeen kiemurtelivat ulos ehdotuksistani.

Niinpä sitten juhlan koittaessa, suu täynnä siskon leipomaa ja lasten koristelemaa suklaakylläistä kakkua, pyyhin ilon kyyneleitä ja takellellen selittelin mökötystäni. Juhlapäivä jatkui lasten valitsemalla ohjelmalla, joka oli koko perheen Megazone-taistelu, jossa selvisimme henkisiksi voittajiksi, ainakin omasta mielestämme.
Vielä oli luvassa päivällinen, jonka päätyttyä, tunnerikkaan päivän lopuksi minut pakattiin myöhäiseen iltajunaan. Luulin olevani matkalla Espoon kotiimme, kunnes Tikkurilan asemalla Heikki nyhtäisikin minut ulos junasta ja työnsi lentokenttäjunaan. Joululahjamatka toteutuisikin juuri nyt!

Lentokenttähotellin huoneeseen ilmestyi pakattu kiipeilykassini sekä appivanhemmilta, kälyltä ja Heikiltä syntymäpäiväpaketti, jonka sisältä löytyivät joka tytön unelmat eli tietenkin La Sportivan G2 -ylävuoristokengät! Siinä sitten istuin, sängyn laidalla massiiviset kengät jalassa kerta kaikkiaan äimistymeenä ja tietämättä, mitä tehdä ja saamatta yhtään järkevää sanaa suustani. Minut oli yllätetty täydellisesti, ja hienommin kuin olisin koskaan uskonut ansaitsevani. Kiitos siitä rakkaalle, hullulle perheelleni!

12 tuntia myöhemmin istuin lentokoneessa, korvasta korvaan ulottuva virne kasvoille liimautuneena, kun lentokoneen pyörät jysähtivät Venetsian lentokentän pintaan. Vielä silloinkaan, kun iltahämärässä hohtavat lumiset huiput näkyivät Dolomiti Ski Shuttle -bussin ikkunasta, en saattanut uskoa, että olin täällä.
Ajomatkan aikana muistelimme Heikin kanssa aiempia vuorikyytejämme. Totesimme, että kyllä kiipeilyreissuihin erottamattomasti kuuluu odotusten täyttämä, kiemurteleva ja poukkoileva autokyyti, oltiinpa sitten hieltä tuoksuvan, rikkinäisen henkilöauton takapenkillä Tansaniassa, lonksahtelevan, arviolta noin tuhatvuotiaan pakettiauton ruosteella ja 90-luvun alun tanssimusiikilla vuoratussa takatilassa Venäjällä tai tyylikkään asiallisessa Ski Shuttle -bussissa Alpeilla.

Illan pimeydessä saavuimme Dolomiittien sylissä lepäävään pieneen Sottogudan kylään, ja asettauduimme taloksi Alpen Hotel La Montanaraan, joka olisi tukikohtamme seuraavien päivien ajan. Ehdimme perille pieneen, vanhoilla valokuvilla, runsailla koriste-esineasetelmilla sekä pitsisomisteilla kuorrutettuun hotelliimme juuri parahiksi päivälliselle, jonka kruunasi paikalle saapunut oppaamme Fabrizio. (Tutustuimme Fabrizioon viime keväänä Mont Blancin talvihuiputusreissulla. Se tarina alkaa täältä: Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä)

Kiipeilytiimimme Heikki (vas.), minä ja Fabrizio

Hoikka, kähärätukkainen ja kaitakasvoinen oppaamme tervehti minua poskisuudelmin ja istahti sitten pöydän ääreen kertomaan seuraavien päivien ohjelmasta. Edessä olisi mahdollisimman monipuolisia harjoituksia: aluksi helpompia yksittäisiä nousuja, sitten vaativampia, useammasta kiipeilyosuudesta muodostuvia multi-pitchejä ja jatkuvasti tietenkin tekniikan ja taloudellisen kiipeilyn harjoittelua. Samalla Fabrizio saisi arvioitua kuntoamme ja kykyjämme syksyn suurta haastetta, Matterhornia varten, ja voisi antaa meille palautetta ja ehdotuksia treenauksen jatkoon.

Ensimmäisen päivän ohjelmassa olisi perusharjoittelua helpohkolla jääseinällä Armentolassa. Kädet italialaiseen tapaan ilmassa viuhtoen Fabrizio kuvaili seuraavan päivän jääputousta ja kommentoi laulavalla, h-kirjaimet sanojen alusta nielaisevalla aksentillaan varustekassiemme sisältöä :

– Do you (h)ave your (h)arness and (h)elmet with you?

Viimein, monen loputtoman pitkän kuukauden odotuksen jälkeen olimme taas vuorilla!

Jäätornin huipulle – 4.3.

Aamulla istuimme aamupalalla nautiskelemassa mielen vallanneesta lomatunnelmasta, kun Fabrizio kaartoi hotellin eteen ehkäpä maailman pienimmällä autolla. Posket punoittaen ja silmät harmistuksen viiruina mies purki tuntojaan edellisenä päivänä karun kohtalon saaneesta pakettiautostaan. Ilmeisesti vaihteen pettämisen seurauksena tien laitaan pysäköity auto oli valunut joen uomaan ja kokenut pudotuksessa massiivisia vaurioita. Autokorjaamo oli luvannut lainata Fabriziolle vahinkojen tutkimisen ajaksi auton – mutta selkeästikään menopeli ei miellyttänyt isoon pakettiautoon tottunutta opastamme. Mutta koostaan huolimatta tuo pikkuruinen auto nieli tehokkaasti kolme ihmistä kiipeilyvarusteineen ja kuljetti meitä luotettavasti – tosin selvästi oppaamme toiveita hitaammin – koko viikon toinen toistaan jyrkempiä serpentiiniteitä kiipeilykohteisiimme…opittuamme ensin, että oli tärkeää muistaa kääntää pelkääjän puoleisen etuoven (takaovia ajoneuvossamme ei ollutkaan) kahva kiinni käsin, sillä muuten ovi aukesi kesken ajomatkan, mutta mitäpä pienistä – kirjaimellisesti!

Arvaa, kumpi kuvan autoista oli menopelimme?

Matkalla ensimmäiselle jääseinälle vaihdoimme kuulumisia, ja Fabrizio kertoi käyneensä viime syksynä kiipeämässä kuuluisan El Capitan -graniittiseinän Yosemitella ja viettäneen sen seinällä neljä päivää (kyseisestä legendaarisesta kalliokiipeilykohteesta intoilin täällä: Vereslihalla olevia sormenpäitä ja nahkoilla roikkumista – seinäkiipeilyn SM-mestarin opissa). Olin tiennyt Fabrizion kalliokiipeilevän, mutta keskustelun aikana miehen intohimo lajia kohtaan valkeni minulle aiempaa selkeämmin – ja kunnioitukseni kasvoi taas aimo pykälän lisää.

Saavuimme perille auringon syleilemään, pakkasen viilentämään laaksoon torahammasmaisten vuorten välissä. Lähtöpisteemme sijaitsi suoraan laskettelurinteen juurella, ja ensin olisikin luvassa tunnin lähestyminen taapertaen jyrkän laskettelurinteen reunaa ylöspäin.

Lumi narskui uusien G2:ni alla. Totuttelin uusiin kenkiini ja pysähtelin silloin tällöin säätämään niiden vielä hiukan vieraalta tuntuvaa kiristysmekanismia. Pitkästä aikaa jalassa olevat kiipeilykengät tuntuivatkin yllättävän painavilta (vaikka todellisuudessa ne ovat satoja grammoja kevyemmät kuin aiemmat Baruntseni) ja nousu hiihtokourun reunaa odottamattoman raskaalta. Avasin takin, otin pois hanskat, avasin alustakin, pysähdyin ja pakkasin päällimmäisenä olleen kevyttoppikseni reppuun. Ihana kamala aurinko!

Minä seinällä

Laskettelijat suhahtelivat kevyen oloisesti ohitsemme. Rinne jyrkkeni. Aurinko oli kiivennyt maisemaamme reunustavien huippujen yläpuolelle, ja pohjoisen talvikuukausien kalvakaksi värjäämä ihoni tuntui suorastaan sihisevän sen polttavien säteiden pyyhkiessä hikistä niskaani. Fabrizio paineli edelläni kädet syvällä taskussa ja hartioillaan – niin selkeästi, että sen saattoi melkein nähdä – pakettiauton kokoinen painolasti.

Vajaan tunnin hikisen ylämäkitamppauksen jälkeen eteemme, laskettelurinteen reunaan aukeni kaunis, jylhä jääseinä, joka hohti vuorenrinteen varjopuolella sinisenä, yhtä aikaa kutsuvana ja hiukan pelottavana. Mihin olinkaan taas ryhtymässä? Kuoripuku, valjaat, kypärä, jääraudat ja hakut – olin valmis vastaamaan haasteeseen!

Ensimmäisen tunnin ajan harjoittelimme perusasioita kuten hakkujen käyttöä ja jääraudoilla etenemistä jäisillä pinnoilla. Sitten päästiin seinälle. Ensimmäiset nousut tuntuivat menevän ilahduttavan hyvin, vaikkakin aloittelijan voima-korvaa-tekniikan -tyyli saikin pohkeet ja käsivarret nopeasti hapoille. Fabrizion ohjeet kajahtelivat jääseinistä:
– Kantapäät alas! Hakut ylös ja keskelle rinnakkain. Jalat seuraavat, ensimmäinen keskelle, sitten molemmat leveämpään haara-asentoon: TAC, TAC, TAC!

Kiipeily oli selvästi laskettelijoita kiinnostavaa puuhaa, ja vähän väliä rinteen laidalle ilmestyikin kirkasasuisia pipopäisiä katselijoita. Jotkut tuijottivat avoimen kiinnostuneena ja huutelivat kysymyksiä puuhistamme – toiset taas nojailivat sauvoihinsa puolihuolimattomasti katsellen sivusilmällä seinällä rimpuiluamme.

Muutaman nousun jälkeen tartuimme päivän vaativampaan haasteeseen: 45-metriseen Tower-reittiin. Minä kiipeäisin ensimmäisenä. Heikki asettui varmistamaan. Reitti oli sen verran pitkä, että varmistamiseen käytettiin kahta, toisiinsa sidottua köyttä, ja köyden vaihtuessa Fabrizio siirtyisi varmistamaan.

Nenänpääni saattoi olla hiukan valkoinen, sillä tuijottaessani edessä olevaa savottaa Fabrizio totesi miltei lohduttavasti:
– Älä huoli, se on haastava aloittelijalle. Ei kannata masentua, jos et pääse sitä loppuun asti.

Vaikka reitti näytti tottumattomissa silmissäni loputtoman pitkältä, rakentui se kolmesta selkeästä osiosta, joiden väleissä oli levähdyspaikat tarjoavat tasanteet. Niitä katsellessa mieleen muistui seinäkiipeilyvalmentajamme Axelin kommentti siitä, että kestävyyskiipeilyssä yleensä parhaiten pärjäävät ne, jota pystyvät lepäämään “missä vain ja koska vain, vaikka sormien nahkojen varassa roikkuen”.

Heikki tuulettaa jääputouksen huipulla

Vedin syvään henkeä, ja iskin hakun kokeilevasti seinään. Toinen viereen. Jalat perässä, vasen keskelle, oikea oikealle sivulle ja vasen vasemmalle haara-asentoon (– “TAC, TAC, TAC!” en ollut varma, kuulinko Fabrizion äänen pääni sisällä, vai toistiko hän rytmin minulle ääneen).

Ensimmäinen osuus meni ihan mukavasti, ja jää imaisi kiipeilyvälineideni terät pehmeästi ja tukevasti. Ensimmäisellä tasanteella hymyilin itsekseni ja pontevasti jatkoin matkaa ilman lepotaukoa. Hyvinhän tämä menee, kannustin itseäni.

Reitin toisen osuuden puolivälissä huomasin, miksi Fabrizio oli toistuvasti muistuttanut minua siirtämään jalkoja riittävän lyhyitä matkoja ja käyttämään jalkojen suuria lihaksia kiipeämiseen sen sijaan, että pyrkisin hinaamaan itseäni käsin hakuilla ylös. Käsivarret alkoivat tuntua uupuneilta, ja pohkeissa loimottivat puutumuksen liekit.

Toisen seinän loppuvaiheessa jää muuttui kovemmaksi ja sileäksi. Hakku ei enää uponnut kuin kuuma veitsi voihin, vaan ponnahti jään pinnasta irrottaen patalapun kokoisen ja muotoisen jääkappaleen. Vauhtini hidastui lähes olemattomaksi, kun tärisevin käsin koetin takoa hakkuja kiinni jään pintaan. Ärtymys alkoi nostaa päätään. Vastoin ohjeita vedin käteni taakse, otin vauhtia ja täräytin vasemman hakun täysin voimin jäähän. Sinne upposi.

Ja upposikin niin hyvin, etten enää saanut hakun terää vedettyä irti. Pohkeet armoa anoen seisoin kiipeilyterien varassa seinällä ja yritin tempoa kasvojen kohdalla jään sisään imeytynyttä terää irti. Lopulta tuntui, että putoaisin, jollen nyt heti pääsisi tasanteelle lepäämään, joten reuhtaisin hakun vartta voimieni takaa.
Yhtä nopeasti kuin oli terävän kärjen syleilyynsä sulkenut, sylkäisi jää hakun pään ulos. Hakku ponnahti irti seinästä, ja terän toisen pään vasara jysähti vasempaan silmääni.
Kivun aallot pyyhkivät kehoani, ja näkökenttä pimeni. Veren ja karvaan sapen maut nousivat kielelleni ja suustani pääsi ulvahdus. Sormet tarrautuivat kiivaasti seinässä edelleen kiinni olevaan oikeaan hakkuun, kun hetkeen en ollut varma, missä olin ja miten päin.

Iskun shokkiaallon muuttuessa jyskyttäväksi kivuksi tunsin veripisaran valuvan kirvellen silmääni. Näkö kuitenkin toimi ja olin edelleen onnistunut pysymään seinällä. Niinpä tutisevin raajoin jatkoin loppumatkan seuraavalle tasanteelle, missä voisin arvioida tilanteen.

Lopputulos samana iltana,
ennen mustumista

Tasanteelle päästyäni totesin, että silmä tuntui säilyneen ilman sisäisiä vaurioita, ja vertakin pisaroi vain sen verran, että sain sen pyyhittyä puhvihuivillani. Alhaalta kuului ääniä ja huutelua, mutta pidin kasvot kohti seinää ja yritin keskittyä palautumaan, jotta jaksaisin viimeisen rypistyksen. Olin kiivennyt kaksi osaa kolmesta, joten nyt ei olisi aika luovuttaa.

Hetken levättyäni siirryin seuraavan jääosuuden alkuun. Usko omiin kykyihini oli koetuksella, kun katselin edessä olevaa sileäpintaista, pystysuoraa pilaria. Ilmeisesti miehet olivat vaihtaneet varmistajaa ja Heikki oli siirtynyt laskettelurinteen reunalle, sillä kuulin hänen kannustavan huudahduksensa selkeänä kuin lähtölaukaus – ja niin käsivarret uupuneina ja pohkeet väsymyksestä täristen lähdin viimeiselle etapille.

Siitä suorituksesta oli tyyli kaukana ja unohdin kaikki Fabrizion ohjeet raahautuessani pystysuoraa jääpintaa ylös hakun isku kerrallaan. Viimeisen parin metrin kohdalla olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin iskeä hakut jäähän. Terien pito jäi kokeilematta, ja vasemman hakun petturimaisesti irrotessa jäärautojen terät lipesivät jään pinnasta, ja retkahdin oikean hakun varaan roikkumaan.

Takaani kuului kohahdus, joka pakotti minut vilkaisemaan taakseni. Laskettelurinteen reunalle oli kertynyt kymmenittäin ihmisiä katsomaan kamppailuani.
Kaiken yli kuulin Heikin kannustushuudon.
Iskin irronneen hakun uudelleen jään pintaan. Se irtosi aiheuttaen jääpalojen ropinan kasvoilleni. Kirosin karkeasti ja yritin uudelleen. Tällä kertaa hakku piti, ja parilla yrityksellä sain myös jäärautojen kärjet jään sisään. Päästyäni jäärautojen varaan pysähdyin hetkeksi huohottamaan ja irrotin käteni vuorotellen ja ravistelin käsivarsia – ehkäpä siinä toivossa, että jonnekin lihaksen koloon olisi vielä jäänyt pieni pala voimia.

Ja olikin. Juuri sen verran, että ähisten ja äristen kiipesin viimeiset metrit Towerin huipulle. Ylös päästyäni nojasin hetken nelinkontin jäätä vasten ja vain huohotin. Sitten ymmärrys onnistumisesta saavutti ajatukset ja käännyin kohti Heikki päästäen villin voitonkiljahduksen
– ja sain vastaukseksi kymmenien kannustajien hurrauksen!

Mikä uskomaton hetki!

Laskeuduttuani köyden varassa alas ja otettuani vastaan onnittelut, joiden perusteella olisi voinut kuvitella minun juuri huiputtaneen suuremmankin vuoren, siirryin varmistamaan Heikkiä.

Kiipeilyparini lähti reitille itselleen tyypilliseen tapaan, vahvasti ja päättäväisesti. Nopeammin ja siistimmin kuin minä, hän saavutti toisen osuuden tasanteen. Mutta viimeisellä osuudella tapahtui selvästi jotain, ja hakun iskujen napakkuuteen hiipi arkuus, joka kieli käsiongelmista.

Viimeisellä osuudella, samoilla tietämillä kuin minäkin, Heikki putosi köyden varaan. Parin jatkoyrityksen jälkeen hän pyysi, että hänet laskettaisiin alas. Kasvot synkkinä hän totesi käsivarsien voimien pettäneen. Pilvet eivät väistyneet hyvään toviin parini kasvoilta, vaikka muistutin, että häneltä jäi 45 metristä kiipeämättä vain kaksi viimeistä metriä – ja turha ensimmäisenä päivänä olisi ollut rikkoa monta viikkoa kipeinä olleita, nyt viimein parantuneita käsivarsia. Huomenna olisi uusi päivä!

Uupunut, mutta päivään tyytyväinen pieni tiimimme taivalsi illaksi harmaantuvassa maisemassa takaisin, suurina haaveina vain hotellin sauna ja sänky.
Illalla kömpiessäni lakanoiden väliin, tunsin kuumotuksen kyynärvarsissani ja kipeän tykytyksen nopeasti mustuvassa silmän ympäryksessäni muistutuksena käynnistä voimavarojen rajoilla – mutta unten viedessä minut mukanaan, jaksoin silti hymyillä.

Saavuttamassa Towerin huippua, Fabrizio varmistaa

Lahjaton treenaa? – Jääkiipeilykurssi Pirunkalliolla

By Janiina

On February 24, 2019

In adventure partners, harjoituspäiväkirja, jääkiipeily, jääkiipeilykurssi, janiina, Kauppinen, kurssi, Pirunkallio, tekniikkakurssi, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Talven kylmimmän pakkaspäivän aamuauringon kurkistaessa makuuhuoneen sälekaihtimien lomasta ujutin varpaat peiton alta, vaikka kello oli sunnuntaiaamuna vasta seitsemän. Vilkaisu ulos huurteiseen maisemaan ja 27 pakkasasteeseen valahtaneeseen elohopeaan vahvistivat aavistuksen, että edessä olisi rapsakat oltavat Pirunkallion jääseinällä jääkiipeilytekniikoiden parissa.
Jättimäisellä kahvikupillisella, teknisellä kerrastolla, smart strech -välikerrastolla ja Venäjän vuoristo-oloja varten hankitulla erikoislämpimällä toppatakilla varustauduttuani olin suhteellisen varma, ettei pakkanen nujertaisi kiipeilypariani Heikkiä ja minua.
Sen verran runsaasti taisin olla topattu, että Tapiolan ABC-liikenneaseman myyjän leuka loksahti hiukan, kun lyllersin lähes karmeja hipoen ovesta sisään ja ryhdyin lutraamaan termareiden kanssa kahvipisteessä.

Aamuaurinko juuri suukotteli Pirunkallion huuruista poskea, kun Heikki ja minä purkauduimme autosta. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan 16 metriä korkeaan kalliojyrkänteeseen vesiputkiston avulla rakennetun jääputouksen kauneutta. Hetkeksi kiipeilyä edeltävän sykettä nostavan innostuksen läpi purkautui kiitollisuus auringon kalvakkaan valon säteiden leikistä jään pinnalla, lumen rasahduksesta kenkieni alla ja jäärautojen kilahduksesta kiipeilyhakun vartta vasten. Hetken – ihan pienen hetken – Pikkukosken uimarannan halki puhaltavassa kylmässä tuulessa oli korkean ilmanalan puhdas tuoksu, jonka voi tuntea vain vuorilla. Sitten ripsiin tarttunut pisara – liekö kyynel vai viiman esiin iskemä pisara vain – valui kylmänä silmäkulmasta poskelle ja havahdutti minut nostamaan kiipeilyvarustekassin selkään.

Marssimme poikki lumen alle hautautuneen uimarannan kohti jääseinän juurella sijaitsevia matalia rakennuksia, joiden pihalle oli kokoontunut hymyilyttävän sekalainen seurakunta iho huuruten uimapukusillaan hiippailevia aamuavannolle saapuneita ja runsaasti toppautuneita, kilisevällä varustearsenaalilla itsensä vyöttäneitä jääkiipeilijöitä.

Teija (oik.) ja minä Mont Blancilla 2016 lähestymispäivänä

Meitä vastaanottamaan saapui kädet halaukseen avautuneena Teija, jääkiipeilykurssin järjestävän Adventure Partnersin monitoiminainen. Tätä jälleennäkemistä olin odottanut! Vaikka sosiaalisen median välityksellä olemme toistemme seikkailuista pysyneet kartalla, reaalimaailmassa tapasimme Teijan kanssa viimeksi, kun halasimme heiheit Helsinki-Vantaan lentokentällä ensimmäisen Mont Blanc -huiputukseni jälkeen (tuo Mont Blanc -tarina alkaa täältä: Matka Chamonixiin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)
Tuo samainen reissu on saanut muistoissani kultaraamit paitsi siksi, että tuolloin huiputin Mont Blancin ensimmäistä kertaa, myös siksi, että samalla reissulla Heikin ja minun polut ristesivät ensimmäistä kertaa.

Nyt kuitenkin ehdimme Teijan kanssa vain halata lyhyesti ja muutamalla sanalla vaihtaa kuulumiset, kun oli jo aika siirtyä kouluttajamme Samulin kanssa matalan rakennuksen päässä sijaitsevaan pieneen pakkasen viilentämään huoneeseen jääkiipeilyn teoria -oppitunnin pariin.

Ryhmäämme kuului toistakymmentä erilaisilla taustoilla ja vaihtelevalla kiipeilykokemuksella varustettua jääseinän kutsun kuullutta. Tänään, kuten kiipeilyporukoissa aina, oli jännittävää huomata, kuinka erilaisia reittejä ihmiset ovat päätyneet lajin pariin ja kuinka eri tavoin he kiipeilytavoitteitaan asettavat. On myös hauska havaita, kuinka erilaisissa porukoissa tätä lajia harrastetaan: tänäänkin paikalla oli ystävyksiä, pariskuntia, isä ja poika -tiimi ja muutama soolokiipeilijä.

Aamutunnit kuluivat nopeasti teorian parissa. Kouluttaja-Samulin johdolla kävimme läpi jääkiipeilyyn liittyviä turvallisuussääntöjä, olosuhteita ja varusteita. Asiaa tuli paljon, ja kuten tavallista, mieleen iskostui ymmärrys siitä, kuinka paljon lisää olisi vielä opittavaa. Olisin ollut todella kiinnostunut kuulemaan enemmän jäästä ja sen käyttäytymisestä – mutta se onkin jatkokurssin sisältöä, eli ilmeisesti paluu Pirunkalliolle saattaa olla jossain kohtaa edessä.

Ankkurin rakennuspuuhissa

Teoriaa seurasi minulle oudon kinkkinen osuus: Ihmiselle, joka on viettänyt koko lapsuutensa partiossa sekä erä- ja hevoshommissa, solmujen ei luulisi olevan niin mutkikkaita. Mutta epäilen, että jokin kolmiulotteisen hahmottamisen kyky minulla on vajaavainen. Nimittäin solmut ovat minulle aina haastavia. Jo ennen vuorien kuvioon tuloa, aloittaessani ensimmäistä kertaa seinäkiipeilyn, kiipeilyköydessä käytettävän tuplakasi-solmun teko vaati minulta ihan tolkuttoman määrän toistoja ennen kuin sen saattoi arvioida porautuneen selkäytimeeni. Muistan, kuinka aina kiipeilyä edeltävänä iltana treenasin solmua kotona kaikkiin asioihin, joita saattoi solmia: kengännauhoihin, tietokoneen virtajohtoon, kaulahuiviin ja niin edelleen.

Taas oltiin saman asian äärellä. Teoriaa seuranneen tunnin seisoin lumihangessa 25 asteen pakkasessa, nykersin köyttä kylmänkohmeisilla sormillani ja yritin kuumeisesti omaksua pupunkorva- ja vieteritarinoiden siivin muutamaa uutta solmua, jotka kuuluivat kurssiohjelmaan.
Aamukiireen keskellä nautittu ABC-aamiainen autossa oli jäänyt hiukan ohueksi ja aikaakin siitä oli kulunut jo hyvä tovi. Myös paikallaan kovassa pakkasessa seisominen vaati veronsa. Kun siirryimme harjoittelemaan köysillä puunrunkoihin rakennettavien kiipeilyankkureiden tekoa, vatsani möyri nälästä. Kylmää torjuakseni koetin rullata ulkoilmassa hyytyneitä sormia lämmön toivossa ylemmäs kiipeilyrukkasten sisään ja puskea syrjään turhautumiseni itsepäisesti väärinpäin kiertyviin köysilenkkeihin.

Lopulta sain armollisen vapautuksen köysitaistelusta, ja viimeisenä ennen lounastaukoa kiipesimme kallion huipulle, rakensimme itsellemme ankkurit ja laskeuduimme alas. Saadessamme mahdollisuuden harjoitella asiantuntijan opastuksella, päätimme Heikin kanssa testata kahta erilaista äsken opetettua ankkurityyppiä, vaikka vatsa karjuen vaatikin ravintoa.

Sitten lopulta: olin seinällä! Tosin ensin mentiin ylhäältä alaspäin eli harjoiteltiin laskeutumista. Rahisevat raudat ja tutun jääelementin läsnäolo yhdistyivät seinällä keikkumisen iloon ja vetivät suupielet kohti korvia, ja hetkeksi nälkä ja hyytyneet sormetkin unohtuivat. Lyhyen talvipäivän auringon viimeiset säteet pyyhkivät pakkasesta ratisevaa jääseinää, ja yhtäkkiä suurin ongelma maailmassani oli, etten osannut päättää, olisinko halunnut pomppia alas riehakkaalla tahdilla, vai hitaasti jokaisesta metristä nautiskellen.

Matka alas oli harmillisen lyhyt, ja odottaessani perässä laskeutuvaa Heikkiä, haaveilin maaliskuun jääkiipeilymatkastamme Dolomiiteille. Heikin keinuessa köyttä pitkin alas, aurinko oli sukeltanut puiden taakse. Sillä välin kun Heikki ja minä olimme testailleet ankkurityyppejä, muut olivat ehtineet lämmitellä sisällä ja syödä lounaseväänsä. Nyt vasta vilkaisin kelloa: kello oli yli kolme iltapäivällä, ja takana oli siis reilut kuusi tuntia touhua. Ei ihme, jos olo oli hiukan ohut!

Sormet tutisten ahmin eväsleivän ja proteiinipatukan ja kumosin perään muutaman kupin kahvia. Pikkuhiljaa lämpö alkoi hiipiä takaisin kehoon – suoraan silmäluomiini. Tiedätkö sen tunteen, kun silmänräpäytykset alkavat muuttua niin hitaiksi, että ehdit nähdä välähdyksen pimeää niiden välissä? Se on hetki, jolloin on parasta sännätä ulos, mikäli ei aio ryhtyä päiväunille. Niinpä ravistin vastentahtoisuuden kehostani, ja kasasimme uudelleen varusteet yllemme ja palasimme kylmään, pimeyttä kohti hiipuvaan iltapäivään.

Samaan aikaan jääkiipeilyryhmämme kanssa Pirunkalliolla oli vuorikiipeilyn peruskurssi ja vielä muutama itsenäisesti kiipeäväkin. Kaikkien pyrkiessä seinälle yhtä aikaa, syntyi ruuhkaa, ja puolisen tuntia menikin kiipeilyvuoroa odotellessa. Onneksi maiseman sävyjen himmetessä ja muuttuessa hiljalleen sinisiksi, eräs ryhmäläisistämme huomasi, että Heikki ja minä emme olleet vielä päässeet kiipeämään ja iloisesti ojensi köyden kohti meitä.
Jutustelun lomassa kävi ilmi, että kurssikaverimme on seurannut Vuorenvalloitusta! Lukijan tapaaminen oli suorastaan riemastuttavaa, ja lisämotivaatiota mukana reissuissamme seikkailevan kohtaamisesta saaneena kiinnitin köyden valjaisiin Heikin jäädessä varmistamaan.

Pontevasti napautin hakun jäähän, sitten toisen hakun. Potkaisin jääraudan kärkipiikit pystysuoran jään pintaan. Lipsahdus. Yritin uudelleen. Uusi lipsahdus. Kolmannella yrityksellä pääsin jo rautojen varaan seinälle, mutta seuraavalla iskulla piikit luistivat jälleen, ja yhtäkkiä olin taas maan tasalla.

Seuraavat kymmenkunta minuuttia sama toistui uudelleen ja uudelleen. Ähisin, rimpuilin ja yritin yhä uudelleen – mutta ilman tuloksia. Kouluttaja-Samuli huomasi kamppailuni ja ilmestyi varmistusköyden päässä kylmästä tutisevan Heikin viereen neuvomaan:

– Kantapää alas! Iske se rauta kunnolla seinään!

Käskystä vedin jalan kauas taakse iskin niin lujaa kuin jalkojeni lihaksista sain irti. Turhaan.

“Eihän tämä nyt näin mahdotonta voi olla! Muutkin pystyvät tähän. Olenhan minä ennenkin jääseinällä kiivennyt,” kannustin itseäni, mutta kerta toisensa jälkeen raudat luistivat altani ja rysähdin takaisin alas. Kahdesti hakku jäi ylös jääseinään kiinni, kun romahdin köyden varaan polvien ja käsien kolistessa kipeästi anteeksiantamatonta seinää vasten.

– Odotas vähän! Samuli huudahti juuri, kun olin pettymyksen kyyneleitä nieleskellen todennut lihasten olevan aivan hapoilla ja tarjonnut Heikille mahdollisuutta kiivetä sijastani. Samulin asteli lähemmäs:
– Näytäpäs noita sinun jäärautojasi…

Samuli näyttää mallia

Nostin vasemman jalan ilmaan esitelläkseni Samulille Black Diamondin Serac-raudat, jotka ovat minua uskollisesti palvelleet vuorelta toiselle jo neljän vuoden ajan.
– Kuule, ei ihme, ettet pääse noilla mihinkään. Nuo ovat vaellusraudat. Olen nähnyt ennenkin, kun joku yrittää tuollaisilla ja niillä ei pääse tällaisella seinällä mihinkään. Tämä reitti on vielä koko seinän jyrkin kohta.

Niin, eihän tuo minulle yllätys ollut. Samulin puhuessa mieleen palasi kivuliaita muistoja. Esimerkiksi Mont Blancin huiputuksessa jääseinällä jouduin joka askeleella iskemään rautoja niin voimallisesti seinään, että olin jääseinäosuuden jälkeen aivan uuvuksissa ja hengästynyt. Lopputuloksena oli myös molemmissa jaloissa katkenneet ja varpaiden sisään työntyneet peukalovarpaankynnet, jotka tulehtuivat melkoisen ikävästi. Olin omassa mielessäni analysoinut tapaturman johtuneen riittämättömästä jalkatyöskentelystä ja tekniikan puutteesta.

Olen toki nähnyt rouheahampaisia teknisen näköisiä rautoja ja tiennyt, että omani ovat kevyet ja pääosin vaellukseen tarkoitetut. Olemme aiheesta Heikin kanssa keskustelleetkin. Mutta useimmiten Seracit ovat tähän asti olleet riittävät. Ja koska aina on ollut jotain akuutimpaa ostettavaa, teknisemmät jääraudat on jatkuvasti jääneet loputtoman pitkällä varusteiden hankintalistalla alemmas. Mutta nyt Samulin lähettäessä minut etsimään varastosta lainaksi Pirunkallion jäälle soveltuvat välineet, teknisemmät jääraudat nousivat ostoslistani kärkeen samaa vauhtia reisilihasteni happopitoisuuksien kanssa.

Tovin kuluttua olin pimenevässä illassa säätänyt ja kiinnittänyt särmäpiikkiset lainaraudat ylävuoristokenkiini. Tarjosin vaisuksi muuttuneelle Heikille mahdollisuutta kiivetä ensin, koska hän oli joutunut niin kauan odottamaan. Mutta oudon hiljaisena hän kehotti minua kokeilemaan nyt kuitenkin ensin:
– Täytyyhän sinun saada yksi kokeilu oikeilla varusteilla tähän pohjalle.

Jäähakut nappasivat taas kiltisti kiinni jääseinän pintaan. Potkaisin raudan kiinni ja kokeilin varovasti. Se piti. Toinenkin rauta upposi kuuliaisesti jään pintaan. Riehaantunut ilo syöksähti suoniini – ja totuuden nimissä osa siitä oli myös hassua helpotusta, että kyseessä olikin vääränlainen varuste, eikä kertakaikkinen lahjattomuus jääkiipeilyssä.

Niin minä naputtelin reitin ylös rivakkaa tahtia ja ylhäällä käännyin hymyilemään onnellisena illan pimeyteen hiljalleen kääriytyville kurssikavereille. Laskeuduin nopeasti alas ja siirryin varmistamaan Heikkiä.

Heikki iski vasemman hakun jäähän. Toisen. Vasemman jääraudan. Ja toisen. Nosti vasemman hakun uudelleen, tähtäsi, iski ja putosi köyden varaan.
Hän yritti uudelleen, pääsi hiukan pidemmälle, mutta putosi sitten köyteen nostaen painollaan minut melkein metrin verran ilmaan.
Jokin oli vialla. Ensimmäisenä vilkaisin hänen rautojaan, mutta vaikka nekään eivät ole tähän lajiin optimoidut tekniset kiipeilyraudat, kyllä niillä olisi pitänyt seinää ylös päästä. Mutta tarkemmin katsoen näytti kuin Heikki olisi jarruttanut jokaista hakun iskua juuri ennen kuin terä iski jäähän.

Neljännellä yrityksellä Heikki pääsi muutaman metrin korkeuteen, pysähtyi ja pyysi minua laskemaan hänet alas.

Olemme viime kuukaudet treenanneet aika lujasti Matterhornin ja Elbrusin kuvat silmissä. Salitreenin painotuksessa on huomioitu yläkehoa ja käsivarsia aiempaa enemmän. Harjoitusohjelmaan nyt “virallisesti” lisätty seinäkiipeily rasittaa kyynärvarsia pitkillä staattisilla asennoilla melkoisesti – varsinkin, kun aloittelijan tekniikan puutetta tulee usein korvattua voimalla. Meillä molemmilla on ollut haasteita ylävartalon ja käsien palautumisen ja huollon kanssa. Yläselän ollessa minun suurin haasteeni, Heikin kyynärvarret ovat olleet melkoisen kipeät. Nyt pitkä päivä pakkasessa oli tehnyt niille tuhojaan. Minun taistellessa seinällä kiipeilyparini oli kärsivällisesti seissyt hyytävässä säässä varmistamassa – ja kärsinyt kivuista, jotka kasvoivat sietämättömiksi hänen lopulta päästessä seinälle ja iskun resonoidessa hakun vartta pitkin käsivarteen.

Heikin laskeuduttua alas, hänen kehoituksestaan minä tein vielä toisen nousun. Sitten totesimme, että osa kiipeilytaitoa on ymmärrys siitä, koska on viisasta lopettaa. Niin päiväkurssimme nousujen määrä päätyi vaisuihin lukuihin, mutta runsaasti oppia oli silti saatu tulevaisuutta varten.

Ilta oli pimentynyt ja kylmentynyt entisestään, myös kevyen lounaan hetkellinen helpotus nälkään oli haihtunut. Oli aika niputtaa varusteet, kiitellä kouluttajat ja kurssikaverit, toivotella hyvät jatkot, ja ajaa kaasu pohjassa lähimpään paikkaan, josta sai valtavan saavillisen lämmintä syötävää.

Jääkiipeilytekniikkaharjoittelemassa vuonna 2016 Mont Blancilla
Refuge Torino -vuoristomajalla 3375 metrissä,
opettamassa ja varmistamassa tuolloinen oppaamme Sami

Vaikka odotettu kiipeily jäikin varsin pieneen rooliin kurssipäivässämme, lopputulema jäi reippaasti plussan puolelle. Täysin uuttahan jääkiipeily ei meille kummallekaan ollut, sillä useammallakin vuorella on vastaan tullut jääkiipeilyosuuksia. Mutta tähän asti ne osuudet on menty “tyyli vapaa” -tekniikalla, mikä ei enää sovellu edessämme siintäviin haasteisiin. Toinen tärkeä läksy oli jälleen oikeanlaisten varusteiden merkitys… niin ja se kuuluisa oman kehon kuuntelu ja huoltaminen.
Niinpä kurssi toimi hyvänä introna maaliskuun alkupäivinä edessä olevalle reissullemme Dolomiiteille. Siellä meillä on useita päiviä aikaa treenata tulevan Matterhorn-oppaamme Fabrizion opastamana – ja ihan oikeilla jääkiipeilyraudoilla!

Kohta mennään, tuskin maltan odottaa!

p.s. Heikin kyynärvarret olivat niin pahasti tulehtuneet, että vasta yli kahden viikon täyslevon jälkeen hän pääsi uudelleen käsitreenin pariin. Tärkeä muistutus tämäkin siitä, kuinka merkityksellistä on kuunnella kehoa treenatessa ja liiallisen rasituksen merkkejä ei saisi jättää huomiotta – vaikka olisi kuinka kivaa.