Category: saana

Kotiinpaluu, viisi vinkkiä vaellukselle ja kulkurin sydän – Halti-vaellus 2016

kuva: T. Vienola

Päivät 6 ja 7: Kuonjarjoki – Tsahkaljärvi – Kilpisjärvi – Tampere (vaellus n. 20 km, ajomatka 1100 km)

Aamulla tuuli oli taas nousemassa, ja Kuonjarjoen autiotuvalta lähtiessämme Timon huomio kiinnittyi kivikossa lepattavaan kupolitelttaan. Vielä hetki sitten se oli ollut eri paikassa. Timo palasi tuvalle kertomaan aamiaiselle sisään tulleille pojille, että heidän telttansa oli karannut. Minä kipitin teltan perään ja sain sen kiinni ennen kuin tuuli tempaisi sen lähemmäs kurussa pyörteilevää jokea. Teltta oli tyhjä ja ilmeisesti jätetty ovi auki tuulettumaan ennen lähtöä, mutta kiinnitykset olivat antaneet tuulessa periksi.

Hetken kuluttua tuvasta säntäsi pörröpäinen poika ilman takkia. Punastellen hän kiitteli meitä ja mutisi, että kyllä äiti olisi suuttunut, jos teltta olisi karannut. Nielin nauruni, mutta jatkaessamme matkaa virnistelin Timolle. Äitien voima on mahtava, se ulottuu jopa Lapin erämaahan!

Viimeisen kokonaisen vaelluspäivän aikana ajatukset olivat jo aika lailla kotiinpaluussa. Kävimme myös keskusteluita edessä olevasta haastavasta tilanteesta: pizzatäytevalinnasta.

Ilo oli suuri, kun Saanan huippu telekommunikaatiomastoineen ilmestyi näkyviin. Tuulesta ja innosta tutisevin käsin kaivoin puhelimen esiin ja tein sen puhelun, josta olin useana päivänä turhaan haaveillut. Puhelu ei kestänyt kauaa: muutaman lauseen jälkeen tytär sanoi:

– Kuule äiti, mulla on just kaverin kanssa leikki kesken. Voidaanko jutella myöhemmin?

Naurusta toettuani totesin, että minulle se oli tavallaan paras mahdollinen vastaus. Eipä ollut lapsella huolen häivää, vaikka äiti olikin puhelimen kantamattomissa muutaman päivän.

Aurinkoisen päivän muisto Meekonvaaran rinnepolulta
kuva: Timo V.

Viimeinen retkilounas nautittiin Saarijärven tuvalla, ja iltapäivän tunteina lähdimme vielä rämpimään kohti Tsahkaljärveä harmaiden pilvien roikkuessa uhkaavina yllämme. Päätimme leiriytyä viimeiseksi yöksi muutaman kilometrin päähän Kilpisjärveltä, jotta aamulla olisi sitten lyhyt matka ennen 1100 km automatkaa.

Saarijärven jälkeinen kivikko oli juuri niin pitkä kuin muistelimme, eikä juuri helppokulkuisempi. Matkalla kohtasimme iäkkään saksalaisen herran. Hän valitteli omaa hitauttaan, mutta oli varma, että pääsisi kivikosta, kun “kaikessa rauhassa menisi”. Mies ei puhunut englantia, mutta pienestä, ruosteisella saksankielelläni kangerrellusta jutusteluhetkestä syntyi oikein mukava kulttuurien kohtaaminen.

– Se, että puhut saksaa, tekee minut onnelliseksi! Se on kohteliaisuus maatani kohtaan. Itse en ikävä kyllä osaa suomeksi muuta “naekemiin”.

Hyvästeltyämme jäin matkan jatkuessa pohtimaan, miten mielenkiintoisia ihmisiä olimme tavanneet vaelluksen aikana:
Yksinäinen kalamies pääkaupunkiseudulta palaa vuosi toisensa jälkeen samalle seudulle pohjoiseen kalaan. Hän tunsi seudun kuin omat taskunsa ja puheliaan oloisena jakoi tarinoita ja tietämystään ennen kuin katosi taas moneksi päiväksi syvälle erämaahan, jotta ei tapaisi ihmisiä.

Eri maissa asuva, koko elämänsä toisensa tuntenut naiskaksikko, joka kerran vuodessa tapaa tehdäkseen yhteisen vaelluksen Suomen erämaahan.
Nuori pariskunta, joka kantoi takkiensa sisällä suurella persoonalla varustettua Elvis-nimistä chihuahuaa Haltille ja takaisin.

Iäkkäämpi pari, joille annoimme salaa lempinimen “The Young Love” hellyttävän tuoreena leiskuvan lemmen ansiosta.
Sveitsiläinen nuorimies, joka 30 vuotta täytettyään halusi tehdä yksin jotain merkityksellistä ja kaikista maailman haasteista valitsi vaeltaa koko 800 kilometriä pitkän Kalottireitin yksin.
Saksalainen mies, Kalottireitillä yksin hänkin, joka halusi keskustella Saksojen yhdistymisestä.

“Punaisen teltan väeksi” ristimämme pariskunta, joka lähes koko matkan kulki koirineen suurinpiirtein samoilla reiteillä ja joiden koira riehaantui ilosta aina meidät nähdessään.

Latvialainen himourheilijaperhe, virolainen trendikäs pariskunta, ruotsalaiset huonotapaiset kalastajapojat, ultrajuoksijatytöt ja monia muita.

Vaeltajissa on paljon samaa kuin kiipeilijöissä. Ventovieraiden kuulumiset kysellään ja heistä huolehditaan. Neuvotaan ja autetaan. Tuntui myös kovin hienolta saapua majalle, jossa joku totesi:
– Me ajattelimmekin, että teitä ei olekaan vielä näkynyt.

Viimeisen illan “gourmet”

Sosiaalisuuden ja välittömän jutustelun keskellä kuitenkin säilyy yksityisyys ja jopa tietynlainen anonymiteetti: oman rauhankin voi valita, ja minä en taida tietää kohtaamieni henkilöiden nimiä, vaikka juttelin heidän kanssaan tuntikausia, laastaroin erään miehen jalkaa ja luultavasti lääketieteellisen koulutuksen omaava nainen lääkitsi nuhaani. Hienoja tarinoita, uutta oppia ja arvokkaita muistoja kohtaamisista.
– Ihmiset ovat jännittävämpiä kuin itse arvaavatkaan. Voi kumpa voisimme joskus nähdä itsemme toistemme silmin. Se olisi aika kasvattavaa monellakin tavalla, pohdiskelin itsekseni.

Yö Tsahkaljärven rannalla kauniilla telttapaikalla oli, yllätys yllätys, sateinen. Söimme jäljellä olevista eväistä herkullisimmat ja haaveilimme suihkusta.

Viimeisenä hyisenä aamuna emme jääneet puuroa keittelemään. Nopeat kahvit ja viimeiset kilometrit tunturikoivujen muodostaman “satumetsän” läpi lähtöpisteeseen Kilpisjärvelle. Tunsin jopa hienoista maaliintulon tunnelmaa ja riemua, kun ohitimme viimeisen “Kilpisjärvi 1 km / Halti 52 km” -kyltin.

Tunturikoivuinen satumetsä Tsahkaljärvellä
kuva: Timo V.

Läheisellä hotellilla pääsimme suihkuun. Pesin hiukseni kahdesti. Tuntui kuin iholta olisi valunut sentin likakerros viemäriin ja lämmin vesi piiskasi minut tulipunaiseksi. Vilpoisaan ilmaan karaistuneet kehomme tuntuivat suorastaan hämmentyvän lämmöstä. Autossa tuli uusi kulttuurishokki, kun vasta muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen oivalsimme radion!

Minua pyydettiin antamaan muutama vinkki Halti-reissulla oppimistani asioista, ja autossa tein top 5 -listani (vaikka paljon muutakin olisi):

  • Varaudu kaikkiin sääolosuhteisiin auringonpaisteesta lumisateeseen kerrospukeutumisella (vaatteilla, jotka saat helposti kuivaksi).
  • Kalottireitillä Haltille tuvissa voi olla ahdasta, ota teltta mukaan.
  • Pakkaa huolella ja tasapainota rinkkasi. Muista myös vaellussauvat. Kivikossa liikkuminen edellyttää, että hallitset kehoasi hyvin myös silloin, kun selässä on taakka.
  • Syö hyvin ja tarpeeksi usein. Kuivattu jauheliha oli loistava proteiininlähde ja aion myös kokeilla kananmunien kuivausta, johon sain ohjeen “punaisen teltan väeltä”.
  • Hengitä. Nauti. Elä Lappi jokaisella solullasi. 

Kannattaa valmistautua vaihteleviin olosuhteisiin

Seuraavat 13 tuntia meni sitten autossa. Maisemat litistyivät hiljalleen päivän kuluessa. Huoltoaseman pizza tuskin on oikeasti niin hyvää kuin miltä se maistui. Kahden aikaan aamuyöllä käännyimme kotikadulle. Eteisen sähkövalo tuntui todella kätevältä, ja aamulla oli ihanaa herätä kuivasta sängystä. Kahvi maistui makoisalta, kun joukossa oli ehtaa maitoa maitojauheen sijaan.

Seuraavana iltana kirjoitin viestissä ystävälleni: “Oli hienoa, jopa hienompaa kuin kuvittelin, vaikka odotukset olivat korkealla jo lähtiessä. Oli ihanaa tulla kotiin. Mutta arvaa mitä: tasan 13 vuorokauden kuluttua koneeni laskeutuu juuri Geneven kentälle, ja Mont Blanc -seikkailu alkaa. Kuinka mahtavaa se on?!”

Minkäpä kulkuri sielulleen mahtaa…

Kalottireitin alku, karkailevat tuvat ja uteliaat porot – vaellus Haltille alkaa

Viime yönä klo 02–03 välillä avain naksahti kotioven lukossa, kun kaksi uupunutta mutta tyytyväistä matkalaista saapui kotiin yli 13 ajotunnin ja noin 1100 kilometrin jälkeen. Takana on Lapissa, Käsivarren erämaassa vietetty uskomaton viikko, jonka kruunasi nousu kohti Haltin huippua.

Se meni jotakuinkin näin:

Päivä 1: (Kolari–)Kilpisjärvi–Saarijärvi (vaellus 12 km)

Havahduin aamulla sängyn tutinaan. Kesti hetken oivaltaa, että olin junan makuuvaunussa, matkalla kohti Kolaria. Takana oli katkonainen yö, mutta olo oli innokas ja levännyt. Aamupalalla ravintolavaunussa selvisi, että juna oli veturinkuljettajan sairastumisen takia tunnin myöhässä.

– Voin kuvitella, että kun saavutaan Kilpisjärvelle, sinä lähdet juoksemaan kohti Haltia, Timo totesi ja haki toisen kupin kahvia. Kun tuijotin häntä kysyvästi, hän jatkoi sarkastinen virnistys huulillaan:
– No, sun mielessähän me ollaan tunti myöhässä Haltilta.

Lappi, Käsivarsi, Halti, erämaa
And it makes me wander 

Nenäkahvi-naurunpuuskan keskellä lupasin morjestaa sitten paluumatkallani, kun satutaan vastatusten. Timo kyllä osui asian ytimeen, sillä olen aika tavoiteorientoitunut. Olimme matkaa suunnitellessa puhuneetkin siitä, että olemme hiukan erilaisia vaeltajia:

Minä olin matkalla Haltille. Nauttisin tottakai myös matkasta, elämyksistä ja maisemista, mutta liike ja etenemisen tunne ovat minulle nautinto. Minä lepään liikkeessä.

Timo on enemmän fiilistelijä ja hän olisi perillä siitä hetkestä lähtien, kun astuisimme Kalottireitille.

Kolarissa purimme auton junasta ja teimme viimeiset ruokaostokset. Viimeiset 270 kilometriä menivät autolla sukkelasti ja ihaillen muuttuvaa maisemaa.

Iltapäivällä kolmen jälkeen seisoimme Saana-tunturin varjossa, Kilpisjärven Luontokeskuksen pihassa, valmiina astumaan edessä olevan 106 kilometrin vaelluksen ensimmäiset askeleet.

Koska halusin hyödyntää vaellusta myös Mont Blanc -reissun harjoitteluna, olin tarkoituksella haalinut itselleni suhteellisen painavan rinkan. Timo ilmoitti hymyillen ilman muuta tukevansa harjoitteluani, mutta muistutti, että halutessani voin kyllä tasata kuormaa. Olin kuitenkin varma jaksamisestani ja hilasin 24-kiloisen tavaravuoren selkääni. Matka saattoi alkaa.

Suunnitelmana oli ensimmäisenä iltana vaeltaa 12 kilometriä Saarijärven autiotuvalle. Reitti otti luulot pois alkukankeilta vaeltajilta!

Ensimmäiset kilometrit Tsahkaljärven ohi kuljettiin villiintynyttä puutarhaa muistuttavassa kumpuilevassa tunturikoivulehdossa, jossa poukkoilevan polun kivet uivat mudassa. Tottumattomat jalat liukastelivat kivikossa, ja itikat tunkivat väkisin silmiini. Kostea metsikkö kertoi sateisista päivistä, ja harmaa taivas enteili lisää samaa sorttia olevan tiedossa.

Jylhä Saana vartioi reittiämme, kun rauhallisesti etenimme satumetsämäisestä tunturikoivulehdosta paljakkaan ja nousimme ensimmäisen vaaran rinteelle. Tuuli hätisti itikat, ja harjanteelle saapuessamme saimme ensimmäisen näkymän lähipäivien ympäristöömme.

Hengitys salpautui maiseman loputtomuuden ja karun kauneuden edessä. Jylhiä tuntureita, harmaan ja punaisen sävyissä läikehtiviä kivikoita, vihreitä ja vehreitä kosteikkoja sekä vettä. Loputtomasti puhdasta, kirkasta vettä. Sain suuhuni välittömästi kymmenkunta mäkäräistä, mutta en silti edes yrittänyt hillitä kasvoja halkaisevaa riemukasta hymyä.

Jo ensimmäisellä rinteellä opimme reitille yhden ominaisen piirteen, jonka matkan aikana ristimme “Karkailevat tuvat -leikiksi”: vaaralle kiipeämisestä puutuneina ilahduimme, kun näimme jo ensimmäisen majapaikkamme eli Saarijärven autiotuvan. Olimme yllättyneitä: joko me olemme näin pitkällä? Voi kuinka mukavaa olisikin päästä hyvissä ajoin leiriytymään ja tunnelmoimaan Lapin erämaata. Innokkaasti lähdimme laskeutumaan kohti tupaa.

Kaksi tuntia myöhemmin olimme yhä matkalla. Luistelimme varovasti pitkospuilla ja kivikoissa. Ylitimme Suomen ja Norjan rajan kahdesti, loikimme purojen yli, kiersimme kosteikkoja ja ylitimme niitä pomppien kiveltä ja mättäältä toiselle. Autiotupa oli yhä näköpiirissä, mutta ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Aina noustessamme uudelle kummulle, totesin Timolle:
– Se on ihan varmaan tämän harjanteen takana.

Todetakseni, että harjanteen takaa löytyi pari uutta harjannetta.

Saavuimme Saarijärven autiotuvalle vesisateessa kuljettuamme ensimmäistä 12 kilometriä neljä tuntia. Tupa oli pieni ja siellä oli jo väkeä: rakennuksen ympäristössä kolme telttaa ja sisällä ahtaassa tuvassa viisi ihmistä ja koira. Sen sijaan, että ryhdyimme pystyttämään telttaa vesisateessa kivikkoon, päädyimme ottamaan kaksi jäljellä olevaa sisäpaikkaa ahtaalta makuulaverilta.

Janiina Ojanen, Saarijärven autiotupa, Halti
Auringonlasku Saarijärven autiotuvalla
kuva: Timo V.

Erämaa ei kuitenkaan unohtanut palkita kulkijoitaan. Iltaruoan jälkeen, seistessäni rannassa hammaspesulla, koin yhden kauneimmista näkemistäni auringonlaskuista. Täysin yllättäen aurinko repi harmaan pilvipeiton kahtia ja sytytti karun maisemaan niin kauniiseen väriloistoon, että minua alkoi itkettää. Seisoin syvän sinisen veden äärellä, katselin uskomatonta luonnon taideteosta auringon suudellessa kivien harmaat kyljet pehmeiksi ja lämmittäessä pienen tupasvillaniityn kuin tunturikeijukaisia tanssiin kutsuvaksi, iltatuulessa aaltoilevaksi viltiksi.

– Kiitos, kuiskasin vaaran taakse piiloutuvalle auringolle, kömmin tupaan, makuupussiini ja nukahdin unettomaan uneen. Seikkailu oli alkanut!

Päivä 2: Saarijärvi–Kuonjarjoki–Meekonjärvi (vaellus 20 km)

Janiina Ojanen ylittää jokea Lapissa
Ensimmäinen joen ylitys
kuva: Timo V.

Aamu aukesi harmaana. Pikaisen puuron jälkeen lähdimme liikkeelle. Halusimme pian pois ahtaalta tuvalta nauttimaan matkastamme.

Edessä oli nousu Teemalovaaran harjanteelle. Ensimmäinen kolme kilometriä noudatteli samaa teemaa kuin edellisen illan reitti: mutaista, liukasta kivikkoa ja kosteikkoja. Olimme levänneitä ja innoissamme, ja askel nousi jo edellistä iltaa helpommin.

Kostean alueen yläpäässä pysähdyimme taivastelemaan nousua ja ihastelemaan omaa komeaa noususuoritustamme. Samassa silmiin tarttui rinteen alareunassa jotain värikästä, meitä nopeasti lähestyvää. Vain joitakin hetkiä myöhemmin kaksi nuorta naista keveissä maastojuoksuvarusteissa pysähtyi kohdallemme vaihtamaan kuulumisia. He kertoivat olevansa juoksemassa ultrajuoksua, joka päättyisi Norjaan Haltin taakse. Takana oli nyt kolme tuntia ja edessä vielä seitsemäntoista tunnin meno.

– Saa nähdä, kuinka meidän käy, mutta hyvin on alkanut! he totesivat iloisesti ennen kuin katosivat näköpiiristä harjanteen yli.
Naisten mentyä omakehumme oli hiukan hiljentynyt ja mumisimme jotain painavista rinkoista ja könysimme ylös kiveltä jatkaaksemme matkaa.

Kun voi juoda suoraan purosta

Harjanteen jälkeen Saana katosi näköpiiristä ja samalla menivät myös yhteydet ulkomaailmaan. Laskeuduimme vaaran yli kuruun, josta tuli yksi koko matkan suosikkipaikoistani. Kuonjarjoki juoksee tunturien sylissä ihanassa, vehreässä kurussa, halkoen kauniisti pientä niittykaistaletta.

Rinteellä saimme myös ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Kolmen poron ryhmä viipelsi läheltä ohitsemme ja jäi sitten vähän matkan päähän katsomaan meitä uteliaina. Kiireisin käsin koetimme kaivella kameroita kuoritakkien taskuista, mutta siihen mennessä kun ikuistuslaitteet olivat käsillä, olivat sarvipäät jo kadonneet harjanteen taakse. Jatkettuamme matkaa parisenkymmentä metriä, käännyin katsomaan ja repesin nauruun. Porot olivat palanneet ja pönöttivät rivissä harjanteen reunalla. Sieltä ne katselivat menoamme ja vaikka tiedän, ettemme olleet ensimmäiset niiden kohtaamat ihmiset, voisin vannoa, että ne näyttivät vähän ällistyneiltä hitaasti kaakertavista turisteista.

Pääsimme parahiksi pakoon kunnon vesisademyräkkää Kuonjarjoen autiotupaan, jossa nautimme lounaan ja kuivattelimme hiukan. Sitten matka jatkui polveilevaa paljakkaa pitkin hiukan rauhoittuneessa sateessa kohti Meekonvaaraa.
Ensimmäinen joen ylityskin meni helposti, ja tunnelma oli iloinen sateesta huolimatta. Kivikkoisen alkumatkan jälkeen reitti oli niin helppokulkuista, että Timo kuvaili sitä myöhemmin: “kuin moottoritietä kulkisi”.

Moottoritiellä, vasemmalla Meekonvaaran seinämän ensinäkymä
kuva: Timo V.

Matkalla näimme haukan, joka arvokkaasti katseli meitä kiven päältä, ja todettuaan vähempiarvoisiksi nousi liitoon. Katsoimme ihailevasti sen perään tällä kertaa edes yrittämättä ehtiä kuvata sitä.

Reitin laskeutuessa edelleen, tuli näköpiiriin häkellyttävä Saivaara (joka huipulla on Kekkosen muistolaatta). Pian näimme myös Meekonvaaran jylhän seinän ja syvällä niiden alapuolella olevassa laaksossa Meekonjärven rannalla pikkuruisen autiotuvan, jonka luokse pystyttäisimme telttamme.

Näkymä oli kuin eurooppalainen alppimaisema! Mieleen tuli myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien näkymät: tumma ja erikoisen muotoinen Saivaara oli kuin Mordorin vuori ja laakso hobittien romanttinen Kontu.

Kun muutkin postaavat varvaskuvia kesälomalta…

Tälläkin kertaa tupa antoi odottaa itseään, kun kahdenkymmenen kilometrin kulkemisen jälkeen vesisateessa liukastelimme mudassa rinnettä alas. Tupa oli vielä edellistäkin pienempi ja pihalla oli useita telttoja. Heti huomasi meidän saapuneen alemmas, sillä itikoita oli ulkosalla jonkin verran.

Timo pystytti telttamme nopeasti ja minä keittelin sillä välin ruokaa ja ripustelin varusteita kuivumaan tuvassa.

Ilta sujui rattoisasti muiden vaeltajien kanssa tarinoidessa ja vaatteita kuivaillessa, mutta melkoisen aikaisin ryömimme telttaan. Viimeisenä ennen nukahtamista sateen ropinaan juttelimme makuupusseissamme siitä, että huomenna olisi rento päivä, koska tekisimme vain yhden siirtymän:
– Olemme hyvissä ajoin perillä Pihtsusjärvellä ja voimme sitten ottaa iltapäivän rennosti.

Ihan hyvä, ettemme silloin vielä tienneet, millainen seuraavasta päivästä todellisuudessa muodostuisi! Muuten tunnelma olisi saattanut olla hiukan vaisumpi…

p.s. Ultrajuoksijat muuten onnistuivat saavuttamaan tavoitteensa, ainakin Haltille asti. Seurasin heidän merkintöjään tupakirjoissa ja viimeinen yhteisen reitin merkintä Haltia edeltävältä Pihtsusjärven tuvalta kertoi iloisen viestin aikataulussa pysymisestä.

Kalottireitin kartan löytää esimerkiksi täältä: retkikartta.fi

Haltille aavejahtiin! – myyttien erämaa odottaa vaeltajaa

Ennen Mont Blancille lähtöä edessä on toisenlainen seikkailu: vaellamme Timon kanssa Halti-tunturille. Käsivarressa, Norjan rajalla sijaitsevalla Haltilla on Suomen korkein kohta 1323,6 m. Itse huippu, jonne tietysti halajamme, on Norjan puolella 1328 metrin korkeudessa.

Vaelluksen suunnittelu on vielä kesken, mutta luultavasti etenemme perinteistä Kalottireittiä mukaillen. Tutkimiemme matkakertomusten ja oppaiden mukaan vaeltajat taittavat noin 55 kilometrin matkan yleensä 4–5 päivässä. Maasto on paikoitellen hiukan haastavaa ja sääolosuhteet arvaamattomat, joten oppaat suosittelevat, ettei matkaan lähdetä liian tiukalla aikataululla.

Keskiyön tikkupulla vaeltajan polulla pitää, minut ainakin.
Kuva: Timo V.

Tärkeintä on nauttia vaelluksen elämyksestä, ja siksi emme halua pitää kiirettä. Minulle pitää luultavasti hankkia jonkinlaiset suitset, jotta Timo voi aina pidätellä kuolaimista, jos alan paahtaa eteenpäin liian suurella innolla. Suunnittelimme varaavamme reissuun kuusi päivää, jotta voimme rauhassa poikkeilla matkan varrella mielenkiintoisissa paikoissa kuten Pitsuskönkään vesiputous, Meekonlaakso ja Saivaara. Tietysti meitä kiinnostavat myös muut alueella olevat tunturit, joita voisi käydä huiputtamassa. Eräs vaihtoehto on paluumatka eri reittiä. Mutta kerron lisää, kun suunnitelmat selkiytyvät.

Käsivarren pohjoisin tunturiseutu on karua maisemaa. Kivikkoa ja kalliota silmänkantamattomiin. Matka kohti Haltia on lievää nousua. Sää on usein tuulinen. Toukokuussa siellä on vielä täysi talvi, ja kesäkuussa sulava hanki ei kanna vaeltajaa. Juhannuksesta alkaa räkkä eli verta imevien itikoiden joukkoesiintymä, joka tekee matkaajan oloista todella ikävät.
Niin määritimme matkamme ajankohdaksi elokuun alun. Voi olla, että itikoista on kiusaa vielä silloinkin, mutta toivomme pahimman räkän olevan ohi. Luultavasti vielä parempi aika olisi elokuun lopulla… mutta silloin minä olen jo Alpeilla.

Otamme Halti-vaellukselle teltan mukaan ja mahdollisesti osan öistä hyödynnämme erätupia. Puuraja on jäänyt kauas taa eli nuotiohommista ei ole toivoa. Jos vaikka sää on huono, voi olla oikein hyvä päästä välillä laakeasta kivikosta neljän seinän sisään.

Minua kiehtoo pohjoisen erämaa suuresti. Joskus kauan sitten olen vaeltanut Saariselällä, mutta muuten vaellukseni ovat suuntautuneet etelämmäs. Nyt matkaamme suoraan pohjoisimpaan Lappiin, jylhiin maisemiin, joissa saamme taas muistutuksen omasta pienuudestamme ja luonnon mahtavuudesta.

Kun olin lapsi, luin tuhansia sivuja Kreikan ja Rooman mytologiaa, Kalevalaa ja vaikka mitä vanhoja tarustoja. Ei siis ihme, että minua kiehtovat myös Lapin tarusto ja legendat. Haltiin mystiikkaa liittyykin paljon, koska alue saamelaisille pyhää tunturialuetta, jossa on paljon seitoja eli pyhiä palvontapaikkoja. Olen jo löytänyt hienoja ja jännittäviä tarinoita, vaikka olen vasta ihan pikkuisen tutkinut tulevan kohteemme taustoja.

Vaelluskumppanini viime syksynä
viikonloppuretkellä

Erityisesti mieltäni hivelee tarina (Tarujen tunturit, Asko Kaikusalo), jossa Halti oli muinaisen jättäläisheimon päällikkö. Tarinassa jättiläiset kokoontuvat tanssimaan Saana-jättiläisen häitä Malla-neidon kanssa. Mustasukkaisuusdraaman johdosta juhlimaan saapuneet jättiläiset päätyvät kesken häiden taistelemaan toisiaan vastaan. Taistelun tiimellyksessä he vahingossa vapauttavat taian, joka aiheuttaa jäävyöryn. Jäävyöry hautaa jättiläiset alleen ja jähmettää heidät. Morsiamen ja hänen äitinsä kyynelistä syntyy Kilpisjärvi. Tarina elää vieläkin, sillä häävieraiden vaatteiden riekaleet ilmestyvät joka syksy ruskan väriloiston muodossa muistuttamaan meitä muinaisesta tragediasta. Hui, miten ihanan kamalan romanttista!

Sitten ovat kummitustarinat. Eräs paikka, jonne haluamme mennä, Porojärven laaksoon vuonna 1937 rakennettu Jogasjärven autiotupa, lempinimeltään Maahistupa, jossa kerrotaan kummittelevan.

Vanhan tarinan mukaan sota-aikana tuvalla menehtyi Norjasta paennut sotakarkuri. Pari päivää myöhemmin tuvalle saapui pari muuta sotakarkuria, jotka löysivät menehtyneen miehen. Koska olosuhteet olivat hirvittävät ja miehet menehtymäisillään, he pelastivat omat henkensä syömällä kuolleen sotakarkurin lihaa ennen tämän ruumiin hautaamista.
Menehtynyt, osittain syödyksi tullut vankikarkuri ei saanut rauhaa vaan kummittelee edelleen tuvalla maahisen muodossa. Öisin tuvalla on kuultu miehen voihketta.

Aution Maahistuvan vanhoissa vieraskirjamerkinnöissä vilisee havaintoja menninkäisestä, mutta nyt modernimpana aikana nämä merkinnät ovat vähentyneet. Ehkäpä sotakarkuri on viimein saanut rauhan…tai sitten se odottaa meitä…

No siis tietenkin meidän pitää mennä katsomaan, tapaammeko maahisen! Virallisesti en usko kummituksiin. Mutta rakastan tarinoita, ja minulla on vilkas mielikuvitus ja ehkä siksi pikkuinen taipumusta taikauskoon, (ainakin silloin, kun olen sellaisella tuulella).
Kyllä Timoa ja minua nauratti, kun fiilistelimme yöpymistä aavetuvalla. Jos vaikka sattuisi hiukankin tuulisempi yö, voin kuvitella itseni peura-ajovaloissa-ilmeellä, kyyhöttämässä pimeän tuvan nurkassa kyyneleitä nieleskellen ja kuolleen miehen voihketta kuulostellen!

Uskon, että vaellus antaa tilaisuuden paitsi nauttia upeasta luonnosta myös heittäytyä mukaan sen tarinoihin. Erämaassa eivät kännykät kuulu. Olen jo kaupoissa katsellut ja etsinyt sitä tärkeintä vaellusvarustettani: pientä muistikirjaa ja kynää, joilla saan kirjattua ylös matkatarinamme. Kotiin päästyämme lupaan tallentaa senkin matkakertomuksen tänne ja kertoa, kohtasimmeko aaveita, ja miltä tuntui vaeltaa jähmettyneen jättiläisen harteilla.

P.s.  Jos olet käynyt Haltilla, kerro ihmeessä kokemuksiasi ja anna suosituksia paikoista, reitistä, varusteista ja niin edelleen. Ja vinkit hyvistä tarinalähteistä ovat myös tervetulleita!

Halti Kartta

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén