Minulta kysytään aina välillä, miksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Tarinoita etsimässä Elbrusilla 2016
kuva: Max Edin

Kirjoitin ensimmäisen kirjani kahdeksanvuotiaana. Se on kirjoitettu lyijykynällä, valtavalla, horjuvalla kaunokirjoituksella vihkoon, jonka kannessa on valokuva valkoisesta laukkaavasta hevosesta. Vihon sivut ovat hiukan ryppyiset ja harmaantuneet kumittamisesta, osassa sanoja on tavuviivoja, monet väärien kirjainten välissä. Niissä kohdissa, joissa sanat ovat loppuneet kesken, tarinaa on täydennetty piirroksin. Mutta suuri tunne tarinan takana välittyy.

Esikoisteokseni on ristiriitaisia tunteita herättävä sikäli, että jos se koskaan näkisi päivänvalon, saattaisin saada plagiointisyytteen. Tarina nimittäin muistuttaa häiritsevän paljon Merja Jalon Nummelan Ponitalli -sarjan erästä kirjaa (jonka nimeä en enää muista), jossa tyttö vuosien unelmoinnin jälkeen saa oman hevosen. Hevonen on ongelmatapaus, mutta monen mutkan kautta pitkäjänteisellä työllä ja runsaalla rakkaudella tyttö voittaa hevosen luottamuksen, ja heistä tulee voittamaton ratsukko.
Oman teokseni tarinan kaari on täsmälleen sama, erittäin paljon lyhyempänä vain. Jopa hevosen nimi taitaa olla sama. Päähenkilön etunimen olen vaihtanut, ja se muistuttaa epäilyttävästi omaa nimeäni.

Kammottavasta tarinavarkaudesta huolimatta luulen kuitenkin, että Merja Jalo antaisi minulle anteeksi, jos teokseni jollain kumman tavalla päätyisi hänen käsiinsä. Varmasti hän ymmärtäisi, että hänen alkuperäistarinansa oli kuin unelmien eliksiiriä raastavan hevoskuumeen kanssa kamppailevalle 8-vuotiaalle heppatytölle. Merja varmasti aavistaisi, että tarinan uudelleenkertominen oli tapani käsitellä mahdotonta toivettani ja elää hetki ulottumatonta unelmaa.

Jo lapsena sanat paperilla olivat minun tapani jäsentää tätä maailmaa.

Erilaisten ryppyisten vihkojen sivuille tallennettiin koko elämäni ja tunneskaalani ikävuosina 13–19. Tunnollisesti kirjasin ylös kaiken kokemani, ihan joka ainoa päivä. Vuosia kestävä jatkokertomukseni dokumentoi kasvuni lapsesta teiniksi ja haparoivat askeleeni kohti aikuisuutta pikkutarkkoina tilannekuvauksina, sanoilla maalattuina maisemina teini-ikäisen maailmasta ja mielestä sekä harkitsemattomina ilon- ja kiukunpurkauksina. Yhtä aikaa kammottavia ja sympaattisia olivat esimerkiksi sanasta sanaan tallennetut ensi opit rakkauden saralta: punakantisen vihon aukeamilta löytyi jokainen dialogi, jonka olin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa koulun käytävillä käynyt. Toki keskusteluita oli vain kolme ja ne kaikki liittyivät tupakan pummaamiseen. Mutta olin myös tuskallisen pedantisti kuvaillut kyseisen nuoren miehen äänen säröilyn ja likaiset vaatteet, niin harittavat viiksikarvojen alut kuin korvakorun riipuksen yksityiskohdatkin.

Olen joskus miettinyt, kuinka ehdin muuta tehdäkään kuin kirjoittaa (– ja kyllä todellakin ehdin, kysy vaikka isältäni, jolle olen aiheuttanut aimo tukun harmaita hiuksia). Nimittäin pikkutarkkojen päiväkirjojen lisäksi kätköistäni löytyi sadoittain runoja, novelleja, kolumneja ja niin edelleen. Välillä en ollut malttanut odottaa kotiin pääsyä, vaan ajatuksia oli tallennettu käytettyjen kirjekuorien taustoihin, servetteihin, julisteiden reunoihin ja jopa kertakäyttöasioiden pohjiin.

On kuin noina vuosina maailma olisi vain virrannut lävitseni lyijykynätahroiksi paperille.

Vuosiksi eteenpäin piilotin tuon valtavan sanamassan vintille suuriin laatikoihin, joita sitten raahasin mukanani muutosta toiseen uskaltamatta juurikaan katsoa laatikoiden sisälle. Pidin niitä valtavana aarreaittana ja mahdollisuutena kurkistaa nuoren Janiinan pään ja sydämen sisään.

Kunnes eräänä päivänä tyttäreni oppi lukemaan.

Mieleeni hiipi kammottava ajatus siitä, että hän löytäisi päiväkirjani. Entäpä kun kuolen? Haluaisinko silloin jonkun avaavan nuo pölyiset laatikot ja lukevan teini-ikäisen Janiinan maailmantuskaa?

Niinpä yhtenä sateisena iltapäivänä kiipesin vintille taskulampun kanssa, vedin laatikot ulos häkkivarastosta, levitin vihkokasat vintin betonilattialle ja aloin lukea.

Tuntia myöhemmin olin nähnyt tarpeeksi: kasasin vihot lempeästi mutta päättäväisesti takaisin laatikoihin. Seuraavalla viikolla tuhosin koko kasan, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut. Kaikkia tarinoita ei ole tarkoitettu ikuisiksi.

Mutta sanat eivät ole minua jättäneet. Vielä nykyäänkin tuntemukseni vuotavat parhaiten ulos sormenpäistäni, ja muistot tatuoituvat sydämeeni kirjainten muodossa.

Päädyin kirjoittamaan työkseni. Markkinoinnin ja viestinnän maailmassa olen harrastanut sanallista luovuutta kaupalliset suitset suussa, ja saanut kokeilla mitä erilaisimpia kirjoittamisen muotoja teknisestä kirjoittamisesta strategiamuotoiluun sekä nettipelien ja tv-mainosten käsikirjoittamiseen. Olen haamukirjoittanut isojen yritysten johtajien sanomia, tasapainoillut kriisiviestinnän kapealla ilmaisunuoralla ja nysvännyt merkkimääriä hakukoneoptimoinnin tekstituotannoissa.

Tarinat auttavat meitä liittämään itsemme historiaan. Tyttärelleni kirjoitin viikottain vuoden ajan muistiin hänen lapsuusmuistojaan, jotta pienet vauva-arjen tapahtumat ja tarinat eivät unohtuisi. Jokaiselle kolmesta kummitytöstäni olen kirjoittanut “Näin me tutustuimme – ensimmäinen vuosi kanssasi” -otsakkeella muistiin jokaisen kohtaamisemme heidän elämänsä ensimmäisen vuoden ajalta. Sidotin ne kirjasiksi ja annoin heille 1-vuotislahjaksi.

Tärkeä viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta 2015
kuva: M. Laukkanen

Tarinat elävät minussa. Minuun on sisäänrakennettu unelma kirjan kirjoittamisesta – siis myös sellaisen, joka ei suututa Merja Jaloa. Muutaman kerran olen ollut lähellä ryhtyä toteuttamaan tätä haavetta.

Satumaisin idea oli ehkä salaa lasten huoneita sotkevan Peikkopoikan, sen sisko Ärripurrin ja etanaprinsessa Esmeraldan (joka rakastaa hidasta tangoa) tarina: Tyttäreni ollessa pieni, kerroin hänelle iltaisin spontaaneja “pääsatuja”. Nämä sadut saivat sen verran suosiota tyttären kaveripiirissä, että välillä meillä oli isompikin lapsilauma kuulemassa loputtoman Peikkopoika-jatkokertomuksen käänteitä. Päädyin niistä muutaman kirjaamaan ylös. Silloinen työkaverini, joka on taitava kuvittaja, sattumalta sai näitä satuja luettavakseen, ja innostui kuvittamaan Peikkopojan. Hetken leikittelimme ajatuksella satukirjasta. Mutta sitten tapahtui elämä; kollega sai työtarjouksen toisesta kaupungista, minä aloitin opiskelun, ja projekti jäi.

Muutamaa kirjaprojektia fiktiosta faktaan olen harkinnut. Paria omaa ideaa ja paria on minulle tarjottu. Mutta tarina valitsee kertojansa, ja vielä kirjani ei ole löytänyt minua. Vielä.

Koko elämäni olen ollut tarinankertoja. Siinä lienee vastaus kysymykseen, miksi aloin kirjoittaa blogia, kun päätin kiivetä vuorelle.

Kun vuonna 2014 sain päähänpiston kiivetä Mont Blancille (se tarina täällä: Kuinka se alkoikaan…, pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä), lienee kertomani valossa aika luonnollista, että halusin kirjata muistiin matkan lähtöpäätöksestä vuoren huipulle. Silloisen yhtiökumppanini ehdotuksesta pöytälaatikon sijaan päädyin julkaisemaan päiväkirjamaisen tarinani blogina.

Ensimmäisenä Vuorenvalloitus-vuonna vuorikiipeilyhankkeeni kasvoi kaupallisten yhteistyökuvioiden kautta aika paljon päiväkirjaa laajemmaksi kokonaisuudeksi. Se oli upeaa ja hauskaa!

Samalla se oli valtavan opettavaista: se sai minut ensimmäistä kertaa epäilemään itseäni kirjoittajana. Vaikka olin vuosikausia kirjoittanut julkisesti, nyt yhtäkkiä huomasin kokevani painetta kertomani kiinnostavuudesta ja esimerkiksi lukijamääristä: tarinankerronta on raastava laji sensaatiohakuisessa klikkioptimoinnin maailmassa. Varsinkin, kun tarinasi päähenkilönä olet sinä itse. Siihen en ollutkaan tottunut sitten teini-iän päiväkirjojen dramaattisen kerronnan jäätyä taakse.

Onneksi vuoret veivät minut mukanaan ja muistuttivat, että tarina kertoo itsensä. Kirjoittaja on vain sen väline. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö lukijat olisi tärkeitä! Päinvastoin, osa teistä on kulkenut mukanani koko pitkän matkan vuorelta toiselle. Vuoripoluilla usein mielessä häivähtää malttamattomuus päästä kirjaamaan tapahtumia ylös. Silloin en mieti blogin kirjoittamista, vaan kokemusten jakamista ystävien kanssa.

Siksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Aamunkajo Monte Rosalla
kuva: M. Laukkanen