Kiireinen talvi on ottanut veronsa. Maaliskuun alussa muutimme uuteen kotiin ja sekin oli raskaampaa kuin osasimme odottaa. Nurkissa yhä pyörivät laatikot, puuttuvat huonekalut ja asentamattomat valaisimet saavat perfektionistin sieluni vääntelehtimään. Kohta ei huvita kyllä enää mikään.
Tauko oli enemmän kuin tervetullut, kun pääsiäislauantaina Timo ja minä pakkasimme rinkat ja hyppäsimme autoon. Jo pari viikkoa aiemmin oli olohuoneeseemme pystytetty uusi teltta, joka on majoitteemme ensi kesänä käsivarren vaelluksella. Pääsiäisretken tarkoituksena oli mennä testaamaan telttaa. Tällä kertaa emme siis olleet lähdössä metsään vaeltamaan. Olemme menossa nukkumaan sinne.
 |
| Nukkumaanmenon hetki -selfie pimeässä teltassa |
Lauantaiaamu oli sateinen, ja kun kävin juoksulenkillä ennen lähtöämme, palasin likomärkänä. Lähtöömme mennessä sade hellitti kalsoja näppejään hiukan. Lämpötila pyöri parin plusasteen tietämillä. Sen saattoi aavistaa, että metsässä olisi vetistä ja kuraista ja paikotellen vielä paljon lunta.
Torkahdin automatkalla kohti Pukalan retkeilyaluetta. Herätessäni kylätie oli kaventunut metsätieksi. Auton ikkunoiden takana ohi juokseva metsämaisema näytti kylmältä, märältä ja hiljaiselta. Kuin luonto ei olisi vielä herännyt kevääseen.
Unisuus karisi silmistäni, kun hiljentäessämme kurviin näin metsässä tien vieressä hahmon, jota luulin ensin koiraksi. Sitten tajusin, että se oli isompi. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt niin suurta valkohäntäpeuraa luonnossa. Timo hidasti vauhtia ja lopulta pysäytti auton. Pääsimme aivan eläimen lähelle. Peura katseli meitä arvioivasti hetken ja katosi sitten metsän uumeniin.
Peuran synnyttämä innostus kääntyi pian huolestuneisuudeksi. Kun käännyimme Y-risteyksestä sivutielle, tie muuttui upottavaksi sohjoksi. Hetken kuluttua Timo pysäytti auton. Pidemmälle ei kannattanut mennä, sillä edessä oli jyrkkä mäki, jonka juurelta emme enää taatusti pääsisi takaisin. Takanamme oleva ylämäki näytti yhtä mahdottomalta. Autoa ei saisi ympäri. Olimme jumissa.
Turhautuneina kävelimme tietä pitkin takaisinpäin, kunnes saavuimme lähimmälle talolle. Ketään ei ollut kotona, mutta pihasta löytyi pari lumilapiota, joita lainasimme. Seurasi tovi pontevia lumitöitä ja sitten Timo sai peruutettua auton takaisin risteykseen. Menetettyämme ensimmäisen kohteemme, aloimme harkita toisessa suunnassa sijaitsevaa nuotiopaikkaa.
Samalla hetkellä suunnasta, jonne lähtemistä suunnittelimme, kuului huutoa. Heti risteyksen jälkeen näkyvässä mäessä oli kolme naista työntämässä autoa. Auto liukasteli uhkaavasti sivusuunnassa mutta pääsi kuin pääsikin mäen ylös ennen kuin ehdimme mennä apuun.
Naiset varoittivat meitä tien kunnosta ja kertoivat, että toinen auto on vielä tulossa. Naisten jatkaessa matkaa, näimme toisenkin auton kaasuttavan mäkeen. Se pääsi mäen ylös yhdellä yrityksellä.
Pidämme pikapalaverin. Kaikki enteet näyttivät huonolta, mutta kumpikaan ei halunnut kääntyä takaisin. Päätimme siis ottaa riskin toisen tienhaaran kanssa. Yllättäen pääsimmekin retkeilyalueen parkkipaikalle ongelmitta. Huh.
 |
| Vetisessä metsässä |
Joutsenia pesii alueella paljon ja niiden ääniä kuului jatkuvasti. Se olikin aika lailla ainoa merkki siitä, että parin kuukauden päästä olisi kesä. Metsässä vuorottelivat valtavat vesi- ja kuralätäköt ja upottava sohjoinen lumi ja jää. Eteneminen oli hankalaa, mutta onneksi matka nuotiopaikalle ei ollut pitkä. Viimeisen pätkän kuljimme järven jäätä pitkin, jotta pääsimme hiukan nopeammin eteenpäin. Kahlaamiseksi meni sekin, sillä jää oli veden peitossa.
Päivä oli pitkällä, kun pääsimme leiripaikalle. Nuotiopaikka oli niemen nokassa. Siellä oli nytkin kaunista, ja saatoin vain kuvitella, kuinka upea paikka olisi kesällä. Nyt kuitenkin kaikki oli veden ja jään vallassa. Liiterissä oli puita, mutta ne olivat kuin uitettuja. Tästä tulisi mielenkiintoista.
Meillä oli kova nälkä, mutta ensin oli tehtävä se, mitä varten olimme tulleet. Telttapaikan valinta oli helppo: löysimme nimittäin maastosta yhden ainoan kohdan, jossa oli vain pieni lätäkkö. Telttakiilat vääntyivät, kun survoimme niitä jäiseen maahan. Solmujen kanssa joudumme kyllä molemmat kertauskurssille, mutta teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti.
Nuotio olikin sitten kinkkisempi. Puut olivat niin märkiä, että niistä valui rutistamalla vettä. Kiehisiä, heinää, tuohta. Kärsivällisesti ja keskittyneesti Timo työskenteli, kunnes sai tulen syttymään. Sen jälkeen olikin hiukan helpompaa, kun nuotion avulla kuivatimme puita. Kehitimme siihen systeemin, jota kutsuimme puiden grillaamiseksi.
Siinä ilta menikin. Minä laitoin ruokaa, Timo huolehti tulesta, jonka ylläpitäminen oli jatkuvaa työtä. Saimme sentään makkarat grillattua ja nuotiokaakaot juotua. Mutta leppoisasta leiritulella istuskelusta ei suoranaisesti voinut puhua. Onneksi sää pysyi selkeänä.
Yö oli odotusten mukaisesti hiukan levoton. Möykyräisessä maassa valuin jatkuvasti kohti teltan alalaitaa, ja kippurassa nukkuminen pakotti polvia. Kylmyys huokui maasta (en tunnusta virallisesti, että olin unohtanut sulkea itsetäyttyvän makuupatjani ilmaventtiilin).
 |
| Puiden grillausta |
Aamulla heräsin joutsenten kovaääniseen mekastukseen. Kylmästä ja märästä huolimatta olo oli levännyt. Raittiin ilman myrkytys selvästi!
Jomottavia polvia ja selkää sekä kohmeisia sormia pohtimatta nousimme aamupalapuuhiin. Aamupala nautittiin seisaallaan katsellen järvelle, ja lämmin puuro sai olon taas mukavaksi.
Jomottavia polvia ja selkää sekä kohmeisia sormia pohtimatta nousimme aamupalapuuhiin. Aamupala nautittiin seisaallaan katsellen järvelle, ja lämmin puuro sai olon taas mukavaksi.
Mutta turha tässä on puritaanisella erähenkisyydellä rehennellä. Nimittäin vaikka metsässä on ihanaa, kyllä aika rivakasti pakkasimme kosteat varusteemme ja kahlasimme melkein nilkkoja myöten vedessä takaisin autolle.
Yöllä oli pakastanut sen verran, että loskainen mäki oli jäätynyt ja pääsimme sen laelle ilman ongelmia.
– Meillä on koko päivä aikaa. Mitä haluaisit tehdä tänään? kysyi Timo kotimatkalla.
Tarkastelin auton lämpimässä kostean vuorokauden synnyttämiä, ryppyisiä “mummosormiani” ja nautiskelin ajatuksesta käpertyä viltin alle kotisohvalle. Kylläpä tekikin hyvää päästä pois märästä ja kylmästä! Samalla hetkellä kuulin oman ääneni sanovan:
– Mehän ehdittäisiin hyvin avannolle…
