Category: metsäretki

Kiipeilykenkien koeajo ja spontaani karaistumisharjoitus

Puhelinliikkeen ovesta astelee sisään nainen… tai ainakin se muistuttaa etäisesti naista, aika metsittyneen näköinen se on juuri nyt. Se kävelee vähän oudosti, jäykästi kuin jalassa olisi laskettelumonot.  Sen vaellushousut ovat mutaiset ja paitana sillä on miesten vanha kalsaripaita, likainen sekin. Tukka on pörrössä ja hiusten seassa on muutama havunneulanen. Kasvoilla ei ole meikkiä ja silmissä hiukan takaa-ajettu katse. 
Nainen harppoo liikkeen halki ja asettaa likaisilla, hiukan ruhjeisilla käsillä liioitellun huolellisesti asiakaspalvelijanuorukaisen eteen tiskille älypuhelimen, jonka näyttö on pimeä. Ääni on hiljainen, aavistuksen kireä mutta kohtelias:
– Saisinko tämmöisen, mutta kuivan. Kiitos paljon.

Jep. Se olin minä. Käsi ylös, kuka yllättyi?

Janiina Ojanen vaeltaaViime viikonloppuna painelimme Timon kanssa pienelle eräretkelle Pukalan virkistysalueelle Orivedelle. Lähiretkeily on ihanan helppoa ja edullista. Kaupasta vähän evästä, teltta auton perään ja uudet kiipeilykengät jalkaan testikävelyä varten.

Päivä oli juuri sopiva. Hiukan pilvinen mutta lämmin. Olin aamulla tehnyt 13 kilometrin juoksulenkin ja reipas maastokävely vetreytti mukavasti lihaksia.

Elokuun Mont Blanc -reissua silmällä pitäen hankitut kiipeilykengät tuntuivat alkuun hiukan oudoilta mutta kun totuin taas kengän rungon jäykkyyteen, alkoi olo tuntua kotoisalta.

Maasto oli mukavan polveilevaa, ja kallioisissa kohdissa keinuttelin rinnettä ylös samalla tavalla kuin vuoristossa kivikossa kulkiessa: jalkoja ei nosteta korkealle energian säästämiseksi, vaan eteneminen tapahtuu enemmänkin siirtämällä painoa puolelta toiselle, jolloin etenemiseen tulee pieni keinuvuus.

Reippailun jälkeen pystytimme leirin nuotiopaikan viereen pieneen saareen, jonne pääsi puusiltaa pitkin. Nautiskelimme illasta nuotiolla, kokkailimme ja suunnittelimme reilun parin kuukauden päästä edessä olevaa käsivarren vaellusta Haltille. Timo mietti sopivaa vaellusrytmiä. Minä päsmätin, että liikaa ei sitten hidastella, että varmasti päästään aikataulussa perille.

Janiina Ojanen
Leirinuotio-Gourmet a’la Janiina
Kuva. Timo V.

Ilta pimeni ja oli aika mennä nukkumaan. Kopsuttelin rantakallioille, kyykistyin kiville pesemään hampaita. Noustessa märkä kivi luisti kovapohjaisen kengän alla. Seuraavassa hetkessä kesäyön rauhan rikkoi melkoinen molskahdus.

Kainaloita myöten vedessä koetin kiivetä kalliolle, mutta en löytänyt tukevaa jalansijaa. Timo säntäsi apuun, ja sain kylmässä vedessä henkäistyä:
– Puhelin! Ota puhelin!

Veden alla kaivoin tärisevin sormin takin taskusta puhelimeni ja nakkasin sen Timolle. Oli meillä mukana minigrip-pussikin suojapussiksi, hyvässä tallessa rinkassa. Kun olin tovin molskinut ja räpiköinyt tuloksettomasti, Timo nappasi minua ranteesta kiinni tukevalla otteella ja kiskoi kuivalle maalle. Seurasi melkoisen hytisevä tuokio, kun kokosimme molempien aluskerrastoista lämmittävän asun. Timo koetti antaa puhelimelle hätäensiapua, turhaan. Alistuneena kömmin telttaan ja pelästyksen addrenaliinin laannuttua vaivuin uneen.

Kohmeinen nuotiolla
Kuva Timo V.

Aamulla heräsin kukonlaulun aikaan tutkimaan vauriota. Puhelin oli menetetty, ja yritin olla laskematta tämän edullisen lähiretken kokonaiskustannuksia. Oikea sääri ja kädet ruhjeilla, mutta muuten olin ehjä. Mieli apeana kiskoin jalkaani mutaiset housut, jotka sentään oli aamuaurinko kuivannut vyötärön aluetta lukuunottamatta.
Aamiainen paransi oloa, ja hetken kuluttua repesin nauramaan. Nauroin niin, että järven rannat raikuivat. Timo, joka ymmärtää mieleni mutkia aika hyvin, yhtyi nauruun. Miten mahtaa käydä isolla kivellä, kun loiva rantakalliokin vei voiton?

Aamukahvin jälkeen läpsyttelin leiripaikalta autolle Timon nuotiopaikkakengissä; kumisissa, ehkä maailman rumimmissa Crocs-kopioissa vältellen mutalätäköitä.

Koska tyttärellä oli iltapäivällä tanssiesitys, jota olimme menossa katsomaan, ja odotin hänen soittoaan, uusi puhelin tarvittiin nopeasti. Niinpä pysähdyimme ensimmäisen vastaan tulevan puhelinliikkeen pihaan. Pihassa tungin jalkani kiipeilykenkiin. Sillä vaikka kaikki muu päin seiniä, eikö shoppailu olekin kivampaa, kun on hienot kengät jalassa?

Myyjälle pisteet pokerinaamasta.

Kosteanpaikanleiri Pukalassa

Kiireinen talvi on ottanut veronsa. Maaliskuun alussa muutimme uuteen kotiin ja sekin oli raskaampaa kuin osasimme odottaa. Nurkissa yhä pyörivät laatikot, puuttuvat huonekalut ja asentamattomat valaisimet saavat perfektionistin sieluni vääntelehtimään. Kohta ei huvita kyllä enää mikään.
Tauko oli enemmän kuin tervetullut, kun pääsiäislauantaina Timo ja minä pakkasimme rinkat ja hyppäsimme autoon. Jo pari viikkoa aiemmin oli olohuoneeseemme pystytetty uusi teltta, joka on majoitteemme ensi kesänä käsivarren vaelluksella. Pääsiäisretken tarkoituksena oli mennä testaamaan telttaa. Tällä kertaa emme siis olleet lähdössä metsään vaeltamaan. Olemme menossa nukkumaan sinne.
Nukkumaanmenon hetki -selfie pimeässä teltassa
Lauantaiaamu oli sateinen, ja kun kävin juoksulenkillä ennen lähtöämme, palasin likomärkänä. Lähtöömme mennessä sade hellitti kalsoja näppejään hiukan. Lämpötila pyöri parin plusasteen tietämillä. Sen saattoi aavistaa, että metsässä olisi vetistä ja kuraista ja paikotellen vielä paljon lunta. 
Torkahdin automatkalla kohti Pukalan retkeilyaluetta. Herätessäni kylätie oli kaventunut metsätieksi. Auton ikkunoiden takana ohi juokseva metsämaisema näytti kylmältä, märältä ja hiljaiselta. Kuin luonto ei olisi vielä herännyt kevääseen. 
Unisuus karisi silmistäni, kun hiljentäessämme kurviin näin metsässä tien vieressä hahmon, jota luulin ensin koiraksi. Sitten tajusin, että se oli isompi. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt niin suurta valkohäntäpeuraa luonnossa. Timo hidasti vauhtia ja lopulta pysäytti auton. Pääsimme aivan eläimen lähelle. Peura katseli meitä arvioivasti hetken ja katosi sitten metsän uumeniin.
Peuran synnyttämä innostus kääntyi pian huolestuneisuudeksi. Kun käännyimme Y-risteyksestä sivutielle, tie muuttui upottavaksi sohjoksi. Hetken kuluttua Timo pysäytti auton. Pidemmälle ei kannattanut mennä, sillä edessä oli jyrkkä mäki, jonka juurelta emme enää taatusti pääsisi takaisin. Takanamme oleva ylämäki näytti yhtä mahdottomalta. Autoa ei saisi ympäri. Olimme jumissa.
Turhautuneina kävelimme tietä pitkin takaisinpäin, kunnes saavuimme lähimmälle talolle. Ketään ei ollut kotona, mutta pihasta löytyi pari lumilapiota, joita lainasimme. Seurasi tovi pontevia lumitöitä ja sitten Timo sai peruutettua auton takaisin risteykseen. Menetettyämme ensimmäisen kohteemme, aloimme harkita toisessa suunnassa sijaitsevaa nuotiopaikkaa. 
Samalla hetkellä suunnasta, jonne lähtemistä suunnittelimme, kuului huutoa. Heti risteyksen jälkeen näkyvässä mäessä oli kolme naista työntämässä autoa. Auto liukasteli uhkaavasti sivusuunnassa mutta pääsi kuin pääsikin mäen ylös ennen kuin ehdimme mennä apuun. 
Naiset varoittivat meitä tien kunnosta ja kertoivat, että toinen auto on vielä tulossa. Naisten jatkaessa matkaa, näimme toisenkin auton kaasuttavan mäkeen. Se pääsi mäen ylös yhdellä yrityksellä. 
Pidämme pikapalaverin. Kaikki enteet näyttivät huonolta, mutta kumpikaan ei halunnut kääntyä takaisin. Päätimme siis ottaa riskin toisen tienhaaran kanssa. Yllättäen pääsimmekin retkeilyalueen parkkipaikalle ongelmitta. Huh.
Vetisessä metsässä
Joutsenia pesii alueella paljon ja niiden ääniä kuului jatkuvasti. Se olikin aika lailla ainoa merkki siitä, että parin kuukauden päästä olisi kesä. Metsässä vuorottelivat valtavat vesi- ja kuralätäköt ja upottava sohjoinen lumi ja jää. Eteneminen oli hankalaa, mutta onneksi matka nuotiopaikalle ei ollut pitkä. Viimeisen pätkän kuljimme järven jäätä pitkin, jotta pääsimme hiukan nopeammin eteenpäin. Kahlaamiseksi meni sekin, sillä jää oli veden peitossa.
Päivä oli pitkällä, kun pääsimme leiripaikalle. Nuotiopaikka oli niemen nokassa. Siellä oli nytkin kaunista, ja saatoin vain kuvitella, kuinka upea paikka olisi kesällä. Nyt kuitenkin kaikki oli veden ja jään vallassa. Liiterissä oli puita, mutta ne olivat kuin uitettuja. Tästä tulisi mielenkiintoista.
Meillä oli kova nälkä, mutta ensin oli tehtävä se, mitä varten olimme tulleet. Telttapaikan valinta oli helppo: löysimme nimittäin maastosta yhden ainoan kohdan, jossa oli vain pieni lätäkkö. Telttakiilat vääntyivät, kun survoimme niitä jäiseen maahan. Solmujen kanssa joudumme kyllä molemmat kertauskurssille, mutta teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti. 
Nuotio olikin sitten kinkkisempi. Puut olivat niin märkiä, että niistä valui rutistamalla vettä. Kiehisiä, heinää, tuohta. Kärsivällisesti ja keskittyneesti Timo työskenteli, kunnes sai tulen syttymään. Sen jälkeen olikin hiukan helpompaa, kun nuotion avulla kuivatimme puita. Kehitimme siihen systeemin, jota kutsuimme puiden grillaamiseksi.

Siinä ilta menikin. Minä laitoin ruokaa, Timo huolehti tulesta, jonka ylläpitäminen oli jatkuvaa työtä. Saimme sentään makkarat grillattua ja nuotiokaakaot juotua. Mutta leppoisasta leiritulella istuskelusta ei suoranaisesti voinut puhua. Onneksi sää pysyi selkeänä.
Yö oli odotusten mukaisesti hiukan levoton. Möykyräisessä maassa valuin jatkuvasti kohti teltan alalaitaa, ja kippurassa nukkuminen pakotti polvia. Kylmyys huokui maasta (en tunnusta virallisesti, että olin unohtanut sulkea itsetäyttyvän makuupatjani ilmaventtiilin). 
Puiden grillausta
Aamulla heräsin joutsenten kovaääniseen mekastukseen. Kylmästä ja märästä huolimatta olo oli levännyt. Raittiin ilman myrkytys selvästi!
Jomottavia polvia ja selkää sekä kohmeisia sormia pohtimatta nousimme aamupalapuuhiin. Aamupala nautittiin seisaallaan katsellen järvelle, ja lämmin puuro sai olon taas mukavaksi.
Mutta turha tässä on puritaanisella erähenkisyydellä rehennellä. Nimittäin vaikka metsässä on ihanaa, kyllä aika rivakasti pakkasimme kosteat varusteemme ja kahlasimme melkein nilkkoja myöten vedessä takaisin autolle. 
Yöllä oli pakastanut sen verran, että loskainen mäki oli jäätynyt ja pääsimme sen laelle ilman ongelmia.

– Meillä on koko päivä aikaa. Mitä haluaisit tehdä tänään? kysyi Timo kotimatkalla. 
Tarkastelin auton lämpimässä kostean vuorokauden synnyttämiä, ryppyisiä “mummosormiani” ja nautiskelin ajatuksesta käpertyä viltin alle kotisohvalle. Kylläpä tekikin hyvää päästä pois märästä ja kylmästä! Samalla hetkellä kuulin oman ääneni sanovan:
– Mehän ehdittäisiin hyvin avannolle…

Metsään meni Vuorenvalloittaja

Vuorenvalloitus

Jokaisella vuodenajalla on ominaistuoksunsa, jota rakastan. Syksy tarttuu vaatteisiin: se on yhtä aikaa pehmeä ja karu, vähän salamyhkäinen kostean asfaltin aromi. Talven rapsakka, kirpeä lumentuoksu raikastaa keuhkoihin asti. Kevään tunnistaa kostean soran rehevästä tuoksusta: lumi väistyy ja ensimmäinen kuiva kohta asfalttia ilahduttaa aina yhtä paljon. Kesän tuoksu on aurinko iholla. Tiedäthän, se miltä iho tuoksuu, kun nuuhkaiset olkapäätä vietettyäsi tunnin auringossa; suolaiselta ja lämpöä hohkaavalta. Kyllä minulle on kerrottu, että todellisuudessa tuoksu on ihon läpi erittyvä hiki. Mutta ei se haittaa, minulle se tuoksu tarkoittaa kesää.

Viime sunnuntaina minä ja kaverini Teemu pakkasimme rinkat ja painelimme Kangasalan Laipanmaalle eräretkelle. Teemu tekee syksyllä pidemmän vaelluksen pohjoisessa ja hän halusi testailla varusteitaan. Minä taas halusin jatkaa vaelluskenkieni sisäänajoa ja kokeilla erilaisia sukkayhdistelmiä. Niinpä Teemulla oli selässään 85-litrainen rinkka täynnä tavaraa, minulla huomattavasti kepeämpi varustearsenaali.

Yhdistimme Hirvijärven ja Elamon kierrokset, jolloin kokonaisreitille tuli mittaa parisenkymmentä kilometriä (reittikartan löydät täältä). Maasto oli vaihtelevaa; nousuja, laskuja, kivikkoa, kangasmetsää, pitkospuita ja vaikka mitä. Lähdimme liikkeelle vasta viiden aikaan iltapäivällä ja pidimme yllä kohtuullisen hyvää tahtia ja taukoilimme vain vähän.

Koko reitin kierrettyämme yövyimme kauniin, pienen Elamonjärven rannalla. Saavuimme leiripaikalle vasta yöllä, jolloin molemmat olimme aika väsyneitä. Lämpötila oli laskenut päivän hellelukemista +6 asteeseen.

Ylävitosia kuitenkin heittelimme, koska olimme tyytyväisiä suoritukseemme ja varusteisiimme. Vaelluskenkäni istuivat napakasti, ja kahta sukkaa käyttämällä aiemmissa teksteissä kuvaamani kengän reunan paine säärtä vasten katosi. Teemukin myhäili tyytyväisenä. Totesin, että hän todennäköisesti selviäisi varusteillaan melkein missä pohjoisen erämaassa tahansa, vaikka kuinka kauan. Nimesinkin jättiläisrinkan Narniaksi, koska se vaikutti pohjattomalta ja sieltä löytyi väline jokaiseen mahdolliseen (ja mahdottomaan) tilanteeseen.


Kello kävi yhtä yöllä, kun viimein asetuimme istuskelemaan laavulle. Maiseman rauhallinen kauneus ja kesäyön unenomainen tunnelma nostivat mielialan uupumuksesta huolimatta pilviin. Pieni järvi oli sinisen yön hämärässä kuin kauniista kummitustarinasta: ilmaa kymmenen astetta lämpöisemmästä vedestä nousi usvaa, jonka tanssista veden pinnalla en saanut silmiäni irti. Viritimme nuotion ja paistoimme iltapalaksi makkarat.

Hetken istuskelun ja jutustelun jälkeen kömmin laavuun makuupussiin. Kuuntelin kuinka eräkaverini laavun taakse kahden puun väliin virittämän riippukeinun kahina vaimeni hänen asettuessaan yöpuulle. Katselin makuupussin raosta järvelle; hämäryys kääntyi jo kohti aamun kajoa. Yön äänet tuudittivat minut uneen. Viimeinen ajatukseni oli, että kesälläni on toinenkin nimikkotuoksu: usvaa, nuotiosavua ja sammalta.

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen kasvoillani. Aamukahvit nautiskeltiin rauhassa ja sitten olikin aika palata kotiin. Sääret ja takapuoli tuntuivat hiukan jäykiltä johtuen edellisen päivän matkanteosta, mutta yhtään rakkoa tai hiertymää ei jaloista löytynyt, mikä on hieno homma!

Kotiin palattuani nappasin suorilta salikassin ja kipaisin kuntosalille tekemään rivakan punttitreenin. Treeni meni yllättävän hyvin, mutta kotiin palattuani olin todella poikki.

Illalla purin rinkkaa ja levitin makuupussin tuulettumaan. Huoneeseen levisi mieto savun tuoksu, ja mieleen nousi ajatus, että tänä kesänä pitäisi päästä vielä uudelleen metsään. Samalla hetkellä olohuoneen ovelle ilmestyi hetkeä aiemmin isältään kotiin palannut tyttäreni: “Ihana haju, mun tuli ikävä metsään!”

Janiina Ojanen

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén