Category: marko laukkanen

In harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, personal trainer, ruokavalio, salitreeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

“Ehditkö enää olla äiti, vai jääkö lapsi Vuorenvalloituksen jalkoihin?” Tätä kyseli eräs blogini lukija.
Toisessa palautteessa haluttiin laajempi kuva arjestani: “Minua kiinnostaa, miten Vuorenvalloitus on vaikuttanut muihin elämän osa-alueisiin kuin ruokaan ja liikkumiseen ja miten se näkyy arjessasi.”
Olen saanut kysymyksiä henkisestä valmistautumisesta, varusteista ja rahasta. Minulta on myös kysytty ruoasta, miten söin ennen ja miten nyt. Lempireseptejäkin toivottiin.

Oikein alkoi kainostuttaa. Tavallisen naisen haaveista totta -pinnistely kiinnostaa monia. Vau. Kiitos.

Mutta oikeassa olet, tämä on elämääni, ei pelkkä irrallinen projekti. Vuorenvalloitus on nivoutunut osaksi arkeani niin monella tasolla, että välillä en itsekään huomaa, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Ja tämä ei ole vain minun tarinani. Haluan houkutella sinut mukaan toteuttamaan unelmiasi, mitä tai missä ikinä vuoresi ovatkaan. Siksi on aivan mahtavaa saada palautetta, ja aion vastata parhaani mukaan. Parhaimmillaan tarinankerronta on dialogia, jota kysymykset ja kommentit voivat ohjata.

Tartun nyt asiaan, jonka tiimoilta esitetty kysymys riipaisi minua: miten Vuorenvalloitus koskettaa äitiyttäni ja suhdettani lapseeni?

Keskustelu

Olemme keskustelleet 7-vuotiaan lapseni kanssa Vuorenvalloituksesta paljon. Kerroin tyttärelleni heti alkuun, mistä on kysymys, miksi haluan sen tehdä ja mitä se vaatii. Tietenkin keskustelut on pyritty käymään lapselle sopivalla tavalla ja kielellä. Olemme tutustuneet Mont Blanciin netissä ja katselleet paljon kuvia vuoresta. Olemme miettineet yhdessä, miltä tuntuu kiivetä raskaita ylämäkiä tässä kotikulmilla ja pohtineet sitten, millaista on kiipeäminen oikealle vuorelle ohuessa ilmanalassa. Kuten muissakin aiheissa, olen yrittänyt vastata tyttäreni kysymyksiin, koskivatpa ne asian mitä tahansa osa-aluetta. Kun en ole jotain tiennyt, on vastausta pyritty selvittämään.

Valmentajastani Tapiosta on hassusti tullut auktoriteetti myös tyttäreni mielessä. Olen kertonut, että Tapio on vähän kuin äidin opettaja, joka huolehtii siitä, että jaksan kiivetä Mont Blancille. Rehellisesti myönnettäköön, että joskus olen nolosti hyödyntänyt lapsen luottamusta asettamaani auktoriteettiin käyttämällä “No kun Tapio käski” -selitystä. Taannoin tyttären kaveri kysyi, miksi lähden kylmään vesisateeseen lenkille. Ennenkuin ehdin vastata, tytär totesi: “Äidin ope käski.” Tytöt loivat minuun ymmärrystä uhkuvan katseen, kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat leikkiään.

Aika

Harjoitteluni alkaessa kävin läpi reunaehdot Tapion kanssa. Tärkein oli, että valmistautumisprosessin tulee joustaa lapseni tarpeiden mukaan, ei toisinpäin. Niin minulle suunniteltiin ohjelma, jonka ansiosta treenaaminen ei vie yhteistä aikaa tyttäreni kanssa juuri ollenkaan. Kerran viikossa tyttö viettää pari tuntia läheisten perheystäviemme kanssa. Muut harjoitukset sumplin ajankohtiin, jolloin tyttö on esimerkiksi leikkimässä kavereillaan. Joskus etätyömahdollisuus ja/tai liukuva työaika auttavat arjen järjestelyissä. Viitseliäisyyttä järjestely vaatii, mutta onnistuu.

“Hyväksy vaan, olet hiljalleen siirtymässä huoltojoukkoihin,” hymyili Laku, kun seisoin oven suussa legopalikat käsissä, suupielet alaspäin kaartuneina tytön sännätessä ulos leikkimään kavereidensa kanssa. Ekan koulusyksyn aikana ystävien rooli lapseni elämässä on kasvanut. Minulle on tärkeää puuhata erilaisia asioita yhdessä siten, että vanhempana voin antaa lapselle aikaa, opastusta ja lisäarvoa tavalla, johon ikätoverit eivät (ainakaan vielä) pysty. Esimerkiksi syksyllä kokeilimme yhteisiä lenkkejä, minä hölkäten ja lapsi pyörällä. Se oli vähän sähläämistä, eikä kovin tehokasta liikuntaa mutta hauskaa yhdessäoloa meille molemmille, ja matkalla lenkkipolulle saatiin hyvää liikennesääntökertausta.

Ruoka

Ruokaa mietin ehkä eniten etukäteen, siksi nostan sen omaksi asiakseen. Miten kertoa lapselle ruokavaliostani? Miksi äiti syö osittain eri ruokaa? Avain löytyi, yllättäen, rehellisyydestä. “Äiti harjoittelee paljon, jotta jaksaa turvallisesti kiivetä vuoren huipulle ja takaisin. Kun harjoittelee paljon, pitää myös syödä hiukan eri tavalla.” Se riitti.

Usein teen ruoat niin, että perusraaka-aineet ovat samat. Täydennän lapsen annosta esimerkiksi pastalla, riisillä tai perunalla ja lisään hänelle vaikkapa kastikkeen. Niinpä lapsen silmään lautastemme sisällöt ovat aika lähellä toisiaan.

Kuten tyttärellä, on minullakin säännölliset herkutteluhetket, jolloin tuhoamme yhdessä leffakarkkipussin tai käymme munkkikahveilla. Mitä milloinkin mieli tekee.

Erittäin hyvänä asiana pidän sitä, että panostan nyt entistä enemmän raaka-aineiden puhtauteen ja terveellisyyteen. Koska oikoteitä omiinkaan aterioihini ei ole, eineksiä ei kotonamme yleensä syödä. Aina on tarjolla kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Tärkeimmäksi koen kuitenkin luontevan suhtautumisen ruokaan ja syömiseen, koska nyt muovataan niitä loppuelämään vaikuttavia ruokailutottumuksia. Voin olla tarkka oman syömiseni suhteen nostamatta siitä meteliä ja nipottamatta turhia lapsen kohdalla. Kuten niin monissa muissakin asioissa, asiasta tulee numero, jos aikuinen siitä sellaisen tekee.

Esimerkki

Olen vahvasti tietoinen, että mitä ikinä teenkin, pienet silmät tarkkailevat minua. Omalla esimerkilläni opetan tyttärelleni, kuinka suhtautua omaan itseen ja ympäröivään maailmaan. Vuorenvalloitus ei ole ensimmäinen asia, joka saa minut pohtimaan tätä. Esimerkiksi silloin kun minun ja tyttäreni isän tiet lähtivät erilleen, käytin paljon aikaa miettimällä, mikä on oikein ja millaisen mallin, ihmisenä ja naisena, haluan lapselleni antaa.

Vuorenvalloituksen uskon ja toivon opettavan tytölleni itseluottamuksesta. Todistavan, että määrätietoisuudella ja sitoutumisella saa asioita aikaiseksi. Toivon hänen oppivan terveellisestä elämäntavasta ja liikunnan ilosta sekä järkevästä suhtautumisesta edellä mainittuihin. Tunnistavan yhteistyön merkityksen. Oppivan kunnioittamaan kehoaan ja huolehtimaan siitä.

Rakkaus

Kaikkein tärkein on edellisten (ja monen muun asian) summa. Kaiken ylittävä ja loputon.

Lapseni on universumini keskipiste, mutta ei sen ainoa asia.
Minä olen äiti, joka myös Vuorenvalloittajana tunnetaan.

…mörökölli minut vieköön!

By Janiina

On December 31, 2014

In harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, salitreeni, uuden vuoden lupaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

“Ei ole jumpille ruuhkaa, vielä,” jutusteli eräs rouva kuntosalin pukuhuoneessa. Kun vuoden toiseksiviimeisenä päivänä astuin salin suihkuhuoneeseen klo 16.00, sytytin sinne valot ja lattia oli kuiva eli olin päivän ensimmäinen suihkuttelija. Välipäivinä sali on hiljentynyt ihmisten lomaillessa. Ihana rauha kestää vielä pari päivää.

Aloin saunan parvessa pohtia lupauksia. Laku kysyi minulta eilen, olenko aikonut tehdä uuden vuoden lupauksia. Totesin hänelle, että tein omani jo syksyllä, kun lupasin itselleni, että vuonna 2015 kiipeän Mont Blancin huipulle. Muuta en aikonut luvata, koska minulla ei ole yleensä ollut tapana uutena vuotena valoja vannoa.

Aika moni tuntemani ihminen on samaa mieltä uuden vuoden lupauksista mutta yhä enemmistö niitä tekee, enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi. Muutaman päivän kuluttua salillakin tilanne on taas ihan toinen: pukuhuoneessa koetaan kiusaannuttavia paljas-pakara-hipaisuja ja saunaan jonotetaan. Kahdentoista kilon kahvakuulille toivotaan nettivarausjärjestelmää ja kahden laitteen vuorottelutreeni on toivotonta. Lohduttautua voi sillä, että tammikuun loppuun mennessä tilanne on taas rauhoittunut normaaliksi.

Toistelen usein ajatusta, jota voisi ehkä pitää mottonani: “Asioita tehdään tai ei tehdä. Mutta ei yritetä.” Viestini siis on, että sana “yrittää” jo itsessään sisältää osittaisen oletuksen epäonnistumisesta ja epävarmuudesta. Raivostuttavin tapa käyttää “yrittää”-sanaa:
Minä: “Kahvimaito on loppu. Kävisitkö tullessasi kaupassa ja ostaisit lisää?”
Sinä: “Yritän.”

Siis voinko olettaa, että tuot maitoa? Vai pitääkö minun varmuuden vuoksi lähteä kauppaan, koska en voi olla varma, että onnistut yrityksessäsi?

No niin, nyt harhauduin sivupoluille… Kaikesta huolimatta en aio taivastella, miksi ihmiset säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa (uutena vuotena ja kesälomien jälkeen) vannovat muuttavansa elämäntapojaan, vaikka tietävät jo valmiiksi muutoksen kestävän maksimissaan muutaman viikon. En myöskään aio marmattaa rahan menosta, joka syntyy kun nämä vatsamakkaroihin masentuneet sitoutuvat erilaisiin vuosijäsenyyksiin, joita todellisuudessa hyödynnetään pari kuukautta. Tässä kohtaa minusta itseasiassa on hyvä, että edes yritämme. Sillä tavoin ehkäpä joka vuosi joku löytää uuden ulottuvuuden elämäänsä. Ja tuskinpa satunnainen liikunta tai vahingonomaisesti lautaselle eksynyt vihreä on kenellekään pahasta, vaikka jatkumoa ei olisikaan.

Mielessä alkoi pyöriä muutamia asioita, jotka omassa elämässäni kaipaisivat ryhtiliikettä tai ainakin tarkastelua. Mutta koska minä en kertakaikkiaan suostu yrittämään, tein mitä voin:

VUORENVALLOITTAJAN VANNOMATTA PARAS -lista

Minä EN lupaa:

laittaa kahvinjuontiani kuriin
venytellä joka päivä
olla järkevä kenkäostoksilla
miettiä kahdesti ennen kuin avaan suuni
harkita rauhassa ennenkuin, että alan toteuttaa kaikenlaisia päähänpistoja, joista seuraa vaikkapa vuoden mittaisia projekteja

Ystävä kertoi, että lääkäriksi valmistuvilla on sisäpiirivitsi, jonka mukaan lääkärivalan perään tulisi lisätä yksi lause. Asian vakavuuden ollessa lähes sama, lisään saman loppukeneetin VUORENVALLOITTAJAN VANNOMATTA PARAS -listaani:

“…ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön!”

p.s. Hei, vielä piti sanoa, että toivottavasti vuosi 2015 on sinulle juuri sellainen kuin toivot!

Jäärä punnertaa niinkuin miehet!

By Janiina

On December 28, 2014

In huiputus, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kehonkoostumusmittaus, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, ruokavalio, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeily

Suurin kinkun himo tuli tyydytettyä ja sohvalla loikoilu alkaa tuntua pakkopullalta. Kurkistus kuntosalin ovesta nostaa sykettä mukavasti. Mahtavaa, lepo on tehnyt tehtävänsä!

Intoni päästä taas kiinni treeniin ja ruokavalioon yllättää. Olen liikkunut ennenkin. Jo pidempään olen ollut suhteellisen tarkkaavainen sen suhteen, miten syön. Mutta tämä on uutta: muutaman päivän tauon jälkeen toden teolla kaipaan RAEjuustoa ja kahvakuulaa! Mitä ihmettä?

X-Bionicin treenipaita painaa kinkkuvatsan
mukavasti kohti selkärankaa, mutta muuten eka treeni
joulun jälkeen tuntuu tahmealta.

Ensimmäinen paluu arkeen -aamu alkaa tutusti kaurapuurolla. Treeni starttaa vierailulla kuntosalilla Loviisassa. Alku on kankeaa: puolen tunnin aikana saan alataljan jumiin ja sekoilen käsipainojen kanssa. Hikoiluttaa ja ähisyttää. Vatsalihasliikkeiden kankeudesta syytän jumppapallon sinistä väriä. “Hyvin sä vedät,” virnistelee Laku kulkiessaan perässäni korjaamassa jumiin saamiani laitteita.

Pinnistely kuitenkin palkitaan. Tuskaisen treenin jälkeen edellisten päivien tukkoisuus tuntuu suurelta osin sulaneen. Kotimatkalla olo on raukea. Onpas kivaa, kun rytmi on selvä ja tuttu. Oma orjallisuuteni naurattaa. “Sinusta tulee vanhana sellainen mummo, jonka maailma kaatuu, jos tismalleen oikeanlainen kauravelli ei tule täsmälleen oikealla hetkellä,” toteaa kannustava taisteluparini.

Jään pohtimaan rutiineja ja muutoksia. Myönnettäköön, että rakastan to do -listoja ja suunnitelmallisuutta. Kurinalaisuuteni ja kirjaimellisuuteni saavat välillä erikoisia piirteitä. Valittelin taannoin Lakulle, että lounaaksi lähes päivittäin paistamani jauheliha alkaa maistua puulta. Laku katsoi minua aavistuksen hitaasti ja ehdotti: “Mitäs jos maustaisit sitä välillä?” Ilmoitin, että ruokavaliosuunnitelmassani lukee, että mausta suolalla ja mustapippurilla. Ja minähän noudatan ohjeita tarkalleen, koska vain siten voin olla varma, että toimin täysin oikein. Viisaana miehenä Laku valitsi taistelunsa ja vaikeni. Pari päivää myöhemmin kysyin traineriltani Tapiolta maustamisesta, vaikkapa Tabascolla. Hän sanoi, että sitä saa käyttää mielin määrin. Viikon kuluttua Tabasco-lutraamiseni oli siinä tilanteessa, että kyselin Tapiolta neuvoja närästykseen.

Ajatuskaareni tässä vaiheessa alkaa huolestuttaa, että olenko todella kaavoihin kangistunut jäärä. Avainasia lienee kuitenkin määrätietoisuus. Kehitys, muutos, spontaanius, nopea päätöksenteko ja suunnanmuutokset ja yllätykset sopivat minulle hyvin, kunhan ne ovat aktiivisia valintoja, eivät virran mukana heittelehtimistä. (Tässä kohtaa kuulen pääni sisällä läheisteni naurunpyrskähdykset ja nasevat kommentit, mutta koska tämä on minun blogini, voin ohittaa ne.)

Odotan siis innolla myös muutoksia:

Mont Blanc -valmistautuminen jakautuu kolmeen treenijaksoon, joiden ruokavalio ja harjoittelu on suunniteltu asteittain valmistamaan minua huiputusmatkaan. Mikään ei kuitenkaan ole treenikausien aikanakaan kiveen hakattua. Muutoksia voinnissani ja kropassani seurataan jatkuvasti ja niiden mukaan harjoituskokonaisuutta kehitetään.

Ensimmäisen välimittauksen jälkeen ruokavaliota säädettiin. Kalorimäärää kasvatettiin ja sain mukaan muutaman toivomani jutun. Yllätyin itsekin, kun listallani ei ollut juustoa tai valkosuklaalakua. Toiveeni ruisleivästä lounaalla, ylimääräisestä omenasta ja lisäproteiinista kinkun muodossa iltapalaan toteutuivat. Myös tankkausmenetelmää muutettiin oireilevan vatsan rauhoittamiseksi: herkuttelupäivän sijaan tankkaan nyt 3–4 ateriaa viikossa. Ateriat voivat sijaita eri vaiheissa viikkoa, toiveideni ja tuntemusteni mukaan.

Taas orjallisuus ja tottumus näkyvät: alkuun tuntui tukalalta syödä enemmän. Mutta jo muutaman päivän kuluttua kroppa muistutti ponnekkaasti, jos jokin ruokavalioon lisätty osa puuttui ateriasta. Minusta on myös tulossa taitava sumplimaan tankkausaterioiden sijoittelua viikkoon siten, että saan niistä parhaat tehot irti (eli suomeksi: saan herkutella oikein reilusti). Muun muassa vuoden viimeisen viikon tankkaukset olen jo etukäteen suunnitellut siten, että vuoden vaihdetta ympäröivät ateriat saavat koostua nakeista ja perunasalaatista sekä muista herkuista.

Treeniohjelma vaihtuu kokonaan helmikuun alussa. Harjoittelu on kuitenkin muuttunut koko ajan. Painot nyt ovat raskaampia ja sarjat lyhyempiä. Olen yllättänyt itseni oppimalla sellaisiakin juttuja, joka aluksi tuntuivat ihan mahdottomilta. Onnistumisista saa intoa uuden oppimiseen.

Samalla kasvaa sinnikkyys oppia nekin jutut, jotka aluksi takkuavat. Esimerkiksi punnerrukset eivät ole sujuneet toiveideni mukaisesti. “Äijien tyylillä” saan yhä juuri ja juuri pinnistettyä kymmenen, mutta sitten loppusarja on mentävä polvet maassa. Viimeksi Tapio roudasi penkin avuksi. Lopulta sain punnerruksen tuntumaan oikeissa lihaksissa vasta punnertaessani penkkiä vasten. Ai että se söi naista. Ajattelin jo, että kohta Tapio varmaan tuo tunkin vatsani alle. “Kai me kesään mennessä saadaan täysi sarja menemään polvet ilmassa ja ilman penkkiä?” kysyin maatessani pinnistelyn jälkeen lattialla kykenemättä liikkumaan. Tapio lupasi.

Muutamaan otteeseen olen huomannut tulevaisuuden hiipivän mieleni viereen. Eli mitä tapahtuu Mont Blancin jälkeen? Jatkuvasti tuskin olen näin tiukalla ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla. Mutta koska elämä ei ole elokuvaa, joka loppuu maaliviivalle tai huipulle, pitää seuraava tavoite olla jossain horisontissa. Näin pähkäilee to do -listojen kruunamaton kuningatar. Niinpä. Tämähän on juuri se asia, jota kannattaa tässä kohtaa alkaa pohtia. Ehkäpä toistaiseksi tyydyn ajatukseen, että vuoren takana on yleensä uusia vuoria, eli kaikkea ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä.

Vaarallisuuskilpailu: Valkoinen Leidi vs. Vuorenvalloittaja

By Janiina

On November 29, 2014

In alpit, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, jäätikkö, janiina, kiipeilyvarusteet, la dame blanche, laku, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, ojanen, treeni, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily, vuoristotauti

“Hullu. Kai sinä tiedät, että sinne on kuollut ihmisiä? Etkö voisi keksiä jotain turvallisempaa?” Siinä yksi palautteista, jonka Vuorenvalloitus-projektini on saanut useiltakin tahoilta.

Tähän voisi viisastella, että ei La Dame Blanche (rakkaalla lapsella monta nimeä…) nyt kuitenkaan ole vaarallisimmasta päästä vuoria. Ja että suurin osa kuolemaan johtaneista onnettomuuksista tapahtuu kotona. Mutta oikeassahan sanojat tietyllä tavalla ovat. Olisi sitä varmaan helpompiakin tapoja ylittää itsensä. Mutta unelmia ei voi valita ja minun on mentävä, minne veri vetää. Tuntuu, että Vuorenvalloitus valitsi minut, ei toisinpäin.

Mont Blancissa on aloittelijalle haastetta. Kokeneemmallekin voi sattua yllätyksiä.

Kuinka mikään voisi mennä vikaan Valkoisen Leidin kupeilla?

Sääolosuhteet – taustatyötä tehdessäni tähän varoitukseen törmään usein. Vuoristossa säävaihtelut ovat suuria. Myrskyt tulevat nopeasti ja ovat rajuja. On vaarallista liikkua ylävuoristossa, jos ei ole osaamista vuoristosään ennustamisesta.
Minä en muista edes katsoa aamuisin ikkunasta, pitääkö ottaa pipo vai sateenvarjo.

Toinen hiukan yllättäväkin säähaaste on päivisin polttava aurinko. Aurinkolasit ja suojaavat vaatteet sekä kerrospukeutuminen ovat siis ensi elokuussa Alppimuodin kuuminta hottia.

Ympäristö – railot, putoilevat kivet, sortuvat lumisillat sekä muut jäätikön haasteet ja toki tietysti myös kivikkoisilla kallioilla liikkumisen vaarat. Tarvitaan asiantunteva opas ja koulutus oikeisiin toimintatapoihin ja esimerkiksi railopelastukseen.
Lupaavaa: Isäni nimittäin muistelee mielellään, kuinka lapsuuden partioleireiltä palattaessa muut lapset palautettiin vanhemmilleen Tampereen Keskustorilla. Minut haettiin yleensä Hatanpään terveyskeskuksen ensiavusta. Syinä murtuneet luut, venähtäneet lihakset, ruhjeet, palovammat ja niin edelleen.

Vuoristotaudin riskiä ei voi sulkea pois ennakkotoimilla. Hyvä kunto, riittävä totuttelu vuoriston ohueen ilmaan ja nesteytys ovat avainasioita taudilta välttymiseen. Mutta toiset ovat taipuvaisempia sairastumaan vuoristotautiin kuin toiset. Ja jos oireet alkavat, pitää ehdottomasti kääntyä heti takaisin. Asiasta keskusteltaessa huiputusparini Laku muistutti painokkaasti, että sala-burana-kuuri ei ole oikea vastaus.

Suurin vaara taitaa liittyä kuitenkin oman kunnon pettämiseen. Korkea ilmanala ja raskas suoritus yhdistettynä riittämättömään fysiikkaan voi aiheuttaa matkan keskeytymisen. Uupumus aiheuttaa onnettomuuksia ja huolimattomuutta, joka voi olla kohtalokasta. Huipulle pääseminen on vasta puolet suorituksesta, laskeutuminen on jopa raskaampaa. Miksi vuorikiipeilyleffat loppuvat huiputustuuletuksiin, kun 80 % onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla? Mielestäni loputon painini punaisen jumppapallon kanssa ja kymmenen kuukauden treeniprojekti Tapion kanssa todistavat, että suhtaudun asiaan vakavasti.

“…ja sun perässä tulee viisi sherpaa, jotka kantavat sun matkalle varaamat huiputuskenkävaihtoehdot,” naljaili tuttu, joka tietää kenkiin kohdistuvan intohimoni (no, hyvä on, onhan se välillä vähän posketonta).

Sherpoja ei tähän reissuun kuulu. Enkä usko, että Lakukaan suostuu vaihtoehtoisia huiputusjalkineitani kameravarusteiden lisäksi kantamaan. Eli täytynee tehdä hyvät valinnat etukäteen. Varusteet tosiaan ovat erittäin tärkeitä ylävuoristossa ja erityisesti jäätiköllä. Kerrospukeutuminen, huiputuskengät, jääraudat, hakku, kypärä, otsalamppu, railopelastusvälineet, kiipeilyköydet ja paljon vettä. Lakun oli vaikea pidätellä nauruaan, kun pohdin vakavana: onko pakko hankkia ällön tahmea stick-dödö, kun roll-onit kuulemma räjähtävät korkealla vuorilla?

Valmistautuminen on siis kaikilta osin käynnissä.

Jäljellä on yksi kysymys:
Mikähän vakuutusyhtiö antaa minulle matkavakuutuksen tämän kirjoituksen jälkeen?

P.s. Jos haluat lukea lisää Mont Blancista. Tässä on ainakin yksi ihan asialliselta vaikuttava sivu:
http://www.summitpost.org/mont-blanc/150245

Pyllistä niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!

By Janiina

On November 13, 2014

In hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, juoksu, kiipeily, kuntosali, lenkki, marko laukkanen, melonta, mont blanc, personal trainer, ruokavalio, salitreeni, tapio kamppi, vaellus, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

Eräs lempifiktiohahmoistani, The Suits -sarjan Harvey Specter kiteyttää ajatusmaailmaani aika osuvasti: “I don’t have dreams. I have goals.” Ylevästi nasautetun viisauden toteuttamiseksi on kuitenkin edessä aika paljon arkisia valintoja: tänäänkin iski herkkä hetki, kun avasin tyttärelle nakkipakettia.

Muutos ruokavaliossa on tällä hetkellä kouriintuntuvin juttu: seitsemän ateriaa päivässä aiemman 3–4 sijaan. Huh. Nälkä ei todellakaan pääse yllättämään. Trainerini Tapio kuitenkin painotti, että pitää pyrkiä syömään kaikki ateriat ja pitäytyä suunnitellussa ruokavaliossa.

Ainoa järkevä tapa pysyä ruodussa on kuljettaa eväitä mukana. Ruoan eteen joutuu myös näkemään aiempaa enemmän vaivaa, kun asiat pitää suunnitella ja ennakoida. Mutta kaikkeen tottuu yllättävän nopeasti.

Kolme mahtavaa asiaa ruokavaliossani:

Saan syödä kananmunia. Olen vältellyt niitä runsaan kalorimäärän takia, vaikka pidän munaruoista kovasti. Nyt munia menee kolme päivässä.
Minun ei tarvitse syödä rahkaa. Näin jo silmissäni lohduttomat rahkapurkkipinot. Mutta jokaisella aterialla on toinenkin vaihtoehto, mikä on suuri ilon ja kiitoksen aihe.
Karkkipäivä on kuin lapsena. Viime lauantaina Laku paistoi minulle mehevän sisäfilepihvin ja teki kylkeen Mustapekka-kastiketta. Aterian jälkeen köllötin sohvalla lakritsipussi kädessä autuas hymy huulillani…ja heräsin pari tuntia myöhemmin tahmainen lakupala poskeeni liimautuneena.

Vuorenvalloitajan aamiainen

Treenin aloitus vaatii nöyrtymistä. Viime viikolla ensimmäinen saliharjoitus ilman Tapiota ei ollut parhaimmasta päästä. Vaikka liikkeet katsottiin yhdessä monta kertaa, olin epävarma ja aikaa kului sähläämiseen.

Tänään homma sujui jo paljon paremmin ja solmin uuden tuttavuudenkin. Vanhempi rouva seurasi mielenkiinnolla “maastaveto suorin jaloin” -sarjaani. Kun pysähdyin muistelemaan, että notkistettiinko polvia vai ei, hän neuvoi asiantuntevasti: “Pyllistät vaan niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!”

Viime viikolla ehdin parin salitreenin ja juoksulenkin lisäksi harrastaa vähän maastoliikuntaakin:

Kukuljärven (Ruotsinpyhtäällä Loviisassa) noin kymmenen kilometrin vaellusreitti tiukkoine nousuineen pisti pohkeet koville, kun vesisateessa painelimme Lakun kanssa sen hyvää vauhtia. Upeat maisemat ja mahtavan vaihteleva maasto!

Kolme tuntia melomassa marraskuisella Kymijoella todisti, että pärjään myös kalsoissa olosuhteissa suoritettavissa lajeissa, kunhan suoritustyyli on vapaa. Reissun päätteeksi Laku katsoi minua äimistyneenä: “Miten oletkin onnistunut kastelemaan itsesi ihan likomäräksi?” Todistettavasti olin kuitenkin koko matkan kanootin sisäpuolella.

Takana on nyt siis puolitoista viikkoa matkaa kohti Mont Blancia. Olo on jotenkin malttamaton, vaikka homma on jo hyvässä vauhdissa.
Kohta, ihan kohta, alkaa tuloksia näkyä.
Eikös vaan?