KUKA NYT KYLKILUILLA KIIPEÄÄ? – Kilimanjaron maaliintulo

PÄIVÄ 10: LASKEUTUMINEN

Viimein seisoin Afrikan mantereen korkeimmalla huipulla! Aamu teki tuloaan, nouseva aurinko piirsi taivaanrantaan oranssin ja punaisen sävyillä leikittelevän vyön. Palkinto koko yön kestäneestä ponnistelusta aukesi nyt eteeni: Afrikan tasangot ja vuoret sekä uuden vuoden ensimmäiseen aamuun avautuva taivas. Aamun sininen hetki juuri ennen valoa on kauneinta mitä tiedän. Nytkin seisoin paikalleni jähmettyneenä ja yritin imeä näkymän sydämeeni, jotta voisin siihen palata tuhat kertaa tulevaisuudessa.

Oli luita kalisuttavan kylmä ja alemmat vaatekerrokset kiipeilyn jäljiltä hiukan kosteat. Muutoin olisin ehkä jäänyt seisomaan paikalleni pidemmäksikin aikaa. Myös Leonard tärisi kylmästä. Hetken vielä teeskentelin, etten huomannut hänen aavistuksen ärtynyttä jalanvaihtoaan, mutta sitten luovutin, nyökkäsin oppaalleni ja aloitimme laskeutumisen.

Loiva polku kraaterin reunaa Stella Pointille mahdollisti vielä maisemien ihailun. Olimme ehtineet juuri sopivasti pois ruuhkan alta ja vastaan tuli nyt lähes katkeamaton nauha kiipeiljöitä, jotka toinen toistaan tuskaisemmin raahautuivat polkua ylös. Tuo ponnistus oli hyvin muistissa, ja vaikka laskeutuminen loivalla polulla oli huomattavasti kevyempää, keuhkoja ja lihaksia poltteli jatkuva hapenpuute. Pelkkä tervehdyksen huikkaaminen sai hengästymään ja jokainen liike oli kuin hidastetusta elokuvasta. Parhaani mukaan huikkailin kannustavia sanoja ja uuden vuoden toivotuksia vastaantulijoille samalla, kun hymyilin horisontin takaa nyt jo kurkistavalle auringon kaarelle. Tällaista täyttymystä en koe missään muualla kuin vuorilla, ja tunteen syvyys yllättää joka kerta. Kun vuorille pääsee vain kerran tai pari vuodessa ja huipulle ei läheskään joka kerta, on helppo unohtaa syyt, jotka rinteille tuovat. Siinä hetkessä lupasin itselleni, että jatkossa keskityn enemmän tämän tunteen tavoittamiseen kuin lisäkorkeuden havitteluun.

– GO TEAM FINLAND, GO!

Vastaantulevan kiipeilytiimin oppaan riehakas huuto ja hartioilleni jysähtävä käsivarsi tempaisi minut tunnelmoinnistani. Tunnistin miehen Leonardin tuttavaksi alemmista leireistä, missä olimme vaihtaneet muutaman sanan. Nyt olimme kuin ylimmät ystävät, kun halasimme ja kannustin miehen kannoilla kumarassa ja kasvoilla tuskainen irvistys raahautuvaa asiakasta, joka oli liian uupunut sanoakseen mitään.

Stella Pointille saapuessamme aurinko oli jo kokonaan näkyvissä ja sen säteistä saattoi tuntea, että kraaterin reunalta tuulten kynsistä laskeutumisen jälkeen luvassa olisi hikinen laskeutuminen. Polku Stella Pointille oli täysin tukossa, ja näky oli suorastaan järkyttävä: jono oli katkeamaton. Muutaman kymmenen metrin välein sen varrella maassa makasi ihmisiä, joita oppaat yrittivät maanitella tai nostaa takaisin jaloilleen. Monet eteenpäin liikkuvistakin roikkuivat oppaan kädessä. Monet kiukuttelivat ja huusivat oppailleen, jotka selvästi olivat tottuneet kiukutteleviin asiakkaisiin. Yläleirissä olin nähnyt miehiä kirkkaanvärisissä liiveissä ja nyt ymmärsin heidän tehtävänsä: he olivat vuorella ainoastaan kantamassa alas ihmisiä, jotka olivat ylittäneet voimavaransa.

Näky sai minut hiljaiseksi. Olen aina ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin kiipeää vastuullisesti ja valmistautuneena, kaikkien pitää olla tervetulleita vuorille. Aloittaessani kiipeilyn olin tyrmistynyt tietynlaisten kiipeilypiirien kylmyydestä ja siitä, että jotkut olivat sitä mieltä, etteivät aloittelijat kuuluneet vuorille. “Kuinka kehittyä kiipeilijänä, jos ei saa koskaan aloittaa?” -kysymykseeni sen sijaan ei tullut vastauksia.

Mutta nyt olin järkyttynyt. Kilimanjaro ei edellytä teknistä vuorikiipeilyosaamista, ja se selvästi saa ihmiset unohtamaan, että kyseessä on korkea vuori. Kaikki vuorikiipeilyn riskit eivät tule teknisyydestä ja lähes kuusituhatta metriä korkea vuori edellyttää hyvää kuntoa ja varustautumista.

Havahduin ajatuksistani Leonardin kutsuhuutoon. Mies seisoi sivummalla, ja olin huojentunut, ettei hän aikonut laskeutua ruuhkaisen polun vartta. Lähdimme liukumaan suhteellisen jyrkkää rinnettä, joka oli kuorrutettu soralla ja erikokoisilla kivenlohkareilla. Alku sujui mallikkaasti polvet rentoina hiekkadyynejä alas liukuen, mutta noin tunnin kuluttua, kun reidet alkoivat olla jo hapoilla, edessä oli yllätys. Minulla oli ihan reippaasti vauhtia, kun yksi hiekkakasoista ei ollutkaan pehmeä. Jähmeä savikasa jyrkässä rinteessä pysäytti vauhtini kuin seinään, jalat lähtivät alta ja koska olin nojannut runsaasti taaksepäin, rysähdin selälleni ja valuin sitten useita metrejä rinnettä alas. Pudotus ei ollut korkea, mutta pahaksi onneksi alla oli teräväreunainen kivilohkare, jonka päälle rysähdin kyljelleni.

Rinnettä kaikui suustani karannut kirosanojen litania. Kun sain valumisen pysäytettyä, yritin nousta ylös, mutta hetkeen en pystynyt liikkumaan tai vastaamaan Leonardin huolestuneeseen “Jenniina, are you ok?” -huutoon. Ilmat olivat iskeytyneet keuhkoista ja kyljestä säteilevä kipu vihloi pitkin selkärankaa. Addrenaliini työnsi ensimmäiseksi reaktiokseni suuttumuksen, ja heti kuin kynnelle kykenin, nousin vaivalloisesti pystyyn, kuittasin Leonardille olevani kunnossa ja käännyin jatkamaan matkaa haluamatta tutkia vauriota enempää.

Hetken kuluttua osasin jo aavistaa, mitä oli tapahtunut. Iskun shokin laannuttua kipu alkoi aaltoilla kyljessä ja hengittäminen oli tuskallista. Muistin liian hyvin tuntemukset ensimmäiseltä Matterhorn-yritykseltäni, jolloin putosin köyteen ja iskeydyin vuoren jäistä kiviseinää vasten. Jatkoin matkaa ja yritin vain hengittää kevyesti keuhkojen yläosalla. Olimme joka tapauksessa matkalla alas, turha asiasta oli tehdä sen enempää numeroa.

Pari tuntia myöhemmin saavuimme yläleiriin hautovassa kuumuudessa. Oman leirimme sekä naapuritelttojen oppaat ja kantajat vastaanottivat meidät kuin suuremmatkin sankarit; laulaen, ylävitosia paiskojen ja halaten (mitä väistelin parhaan kykyni mukaan, sillä kylki ei kestänyt minkäänlaista rutistusta). Hymyilin vielä pitkään kömmittyäni telttaani pariksi tunniksi lepäämään. Tämä oli taito, jota ei kaikilla vuorilla osata: vaikka kokenut opas käy huipulla toistakymmentä kertaa kaudessa ja se on myös kantajille arkea, kokemus on monelle kiipeilijälle ainutkertainen. Vaikka alkuun minua nauratti tiimin riehaantuminen, kun saavuin teltoille, oli myönnettävä, että se tuntui hyvältä ja nosti omankin juhlatunnelmani pilviin.

Kaksi tuntia unta, uusi Savett-suihku ja runsas lounas, ja olin jälleen valmiina lähtöön. Repun rinta- ja vyötäröremmiä en voinut kiinnittää, se koski liikaa kylkeen. Kello ei ollut vielä edes puolta päivää, kun aloitimme 1500 vertikaalimetrin laskeutumisen kohti Mweka Forest Campia, viimeistä leiripaikkaamme. Parin tunnin lepo ja ruoka olivat tehneet ihmeitä ja tunsin olevani taas täysissä voimissa. Marssimme hiekkarinnetta vauhdikkaasti alas ja fiilistelin jo edessä olevaa köllöttelyiltapäivää: alhaalla olisi taas lämmin ja olisimme perillä ajoissa, sillä Leonard totesi:

– En ymmärrä, miksi aika-arvioksi tälle viimeiselle 7 kilometrin vaellukselle annetaan 2,5 tuntia, – tähän menee 45 minuuttia.

Ihanaa, makoilin teltassa ja söisin keksejä ja lukisin jännään kohtaan jäänyttä kirjaa!

Tuntia myöhemmin ymmärsin kahden tunnin aika-arvion hyvin. Siinä missä joskus oli ollut polku, oli ensin riehunut metsäpalo, joka oli polttanut kaiken elävän. Myöhemmin monsuunikauden sateet olivat repineet maan nurinniskoin ja polun kohdalla oli loputtoman liukas ja äärimmäisen vaikeakulkuinen kivilouhikko. Leonardia tai minua kumpaakaan ei enää hymyilyttänyt. Olimme väsyneitä, liukastelimme ja kompuroimme jatkuvasti. Polviin sattui, olihan takana oli viitisentoista tuntia kiipeämistä. Kylkeeni sattui hurjasti, mutten halunnut mainita siitä Leonardille, sillä huumorintajuni ei olisi tässä kohtaa kestänyt vanhan afrikkalaismiehen hössötystä. Pidimme yllä niin rivakkaa tahtia kuin mutaisessa kivikossa saattoi ja ohitimme monia ryhmiä. Emme voineet olla enää kaukana.

Ja sitten taivas rysähti niskaamme. Kaatosade alkoi kuin joku olisi kääntänyt suihkun päälle. Repiessämme kuorivaatteita päälle kysyin varovasti, kauankohan matkaa oli vielä jäljellä. Leonardin neljänkymmenen viiden minuutin arvioista oli kulunut kaksi tuntia.

– Kaksikymmentä minuuttia, korkeintaan, opas vastasi, ja nielaisin kysymyksen, oliko tämä arvio samalla tarkkuudella kuin edellinen.

Kyllä se oli. Tuntia myöhemmin kompuroimme Mweka Campiin kylmissämme, märkinä ja mutaisina. Sade oli niin voimakas, ettei telttoja saatu pystyyn vaan päädyimme jälleen värjöttelemään varastoteltan kankaan alla odottamassa sen laantumista.

Kun lopulta sade laantui ja teltat saatiin pystyyn, kaaduin omani pohjalle jaksamatta tehdä mitään muuta kuin pakollisimmat kuivattelutoimenpiteet ennen nukahtamista.

PÄIVÄ 11: KURARÄNNISSÄ MAALIIN

Aamulla Sadik saapui kello 5.30 ravistelemaan minua olkapäästä. Vesisade jatkui yhä, mutta oli hiipunut ripotteluksi, kun 10 kilometrin vaellus Mweka Gate -porttia, joka oli matkamme virallinen päätepiste. Kylkeen koski niin, että hengittäminen oli hankalaa, mutta lohduttauduin ajatuksella, että tämä olisi viimeinen ponnistus ennen lepoa.

Polku oli kuin mutajärvi ja todella huonossa kunnossa koko yön jatkuneen sateen jälkeen. Liukastelimme alaspäin yrittäen välttää limaisiksi muuttuneita kiviä ja puunjuuria, joiden päälle astumisesta seuraisi lähes väistämättä kaatuminen. Välittämättä väsyneistä lihaksista tai jomottavasta kivusta kyljessä painelin kuin ajokoira rinnettä alas. Tytär aloittaisi tänään uudessa koulussa, ja jos ehtisin netin tai puhelinyhteyden äärelle kolmessa tunnissa, ehtisin soittaa tai ainakin laittaa viestin ja toivottaa onnea. Leonard yritti toppuutella minua, mutta halu puhua tyttärelle oli niin voimakas, etten kertakaikkiaan kyennyt odottelemaan, kun selvästi myös väsynyt oppaani pysähteli jutustelemaan ohittamiemme ryhmien oppaiden kanssa.

Flunssaisen ja turvonneen loppuyhteenveto

Lopulta huonokuntoisesta polusta huolimatta kuljimme kymmenen kilometrin matkan portille alle kolmessa tunnissa ja miltei kiljuin riemusta, kun puhelimeen ilmestyi yksi värisevä signaalitolppa. Noin kolmannellatoista yrityksellä “Mahtavaa ensimmäistä koulupäivää! Pärjäät hienosti rakas!” -viestini suostui lähtemään – laskujeni mukaan 30 minuuttia ennen tyttären ensimmäisen oppitunnin alkua.

Hengähtäen syvään istahdin Mweka Gaten tukevan ulkopöydän ääreen ja nyöritin mutaiset vaelluskengät ja hikiset sukat jaloistani. Aurinko paistoi ja raikas ilma tuntui ihmeellisen ihanalta likaisten sukkien sisällä hiertyneissä varpaissa. Enää ei ollut kiire mihinkään, ei edes suihkuun, vaikka edellisestä kunnon peseytymisestä oli kulunut puolitoista viikkoa. Opas käveli luokseni virnistäen ja ojensi käteeni huurteisen Kilimanjaro-oluen:

– We have a rule that you are not allowed to drink Kilimanjaro beer until you’ve climbed the mountain. Jenniina, my sister from another mother, now you have earned your first Kilimanjaro beer!

p.s. Kotiin paluun jälkeen selvisi, että arvioni oli oikea ja syy kipuun oli murtunut kylkiluu.

Previous

Today you are going to make your dream come true!– Kilimanjaron HUIPPUPÄIVÄ

Next

Vuorikiipeilijän ja vaeltajan Niksi-Pirkka

1 Comment

  1. Anonymous

    On tuolla kyllä meno muuttunut ~8 vuodessa. Silloin ei pörrännyt kopterin kopteria, loppunousulla ei näkynyt makoilevia ja/tai oppaille kiukuttelevia asiakkaita.

    Vessoista en havainnut mainintaa. Silloin ne oli semmoisia a la reikä lattiassa lautarötisköjä jonkun kuilun reunalla. 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén