Category: opa salpakoski

Endorfiinihumalainen tunnustus

Kävin aamupäivällä juoksemassa tunnin kaatosateessa. Se oli ihanaa! Vetreytti edellisten päivien treenauksesta jumahtaneita lihaksiani. Happirikas ilma tuoksui ja tuntui hyvältä. Vilpoinen vesi ja ilma pitivät kehon raikkaana (ja likomärkänä). Pysähdyksissä olisi varmaan tullut kylmä, mutta liikkeessä pysyin lämpimänä. Kura roiskui ja sääret värjäytyivät mudasta harmaiksi.

Kun tulin kotiin, tytär istui sohvalla katsomassa leffaa kaverinsa kanssa. Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni he vilkaisivat minua, mudassa uitettua koiraa. Tyttärelleni näkymässä ei ollut mitään uutta ja hänen katseensa palasi television ruudulle. Kaveri sen sijaan tuijotti minua ihmeissään ja totesi sitten kummeksuen:
– Sä näytät innostuneelta, vaikka olet ihan märkä ja likainen ja naamasta punainen.

Olinkin innostunut. Endorfiini ryöppysi suonissani ja lihakset tutisivat sillä tavalla, kun oikein hyvän

Vesisateessa

lenkin jälkeen ne tapaavat tehdä. Juostessa olin myös ehtinyt mietiskellä ja tehdä oivalluksen, joka sai minut hyvälle tuulelle. Vaikka harvoin väärässä olemisen myöntäminen ilahduttaa, nyt niin kävi.
Ajatuskulkuni alkoi vasempaan polveen kahdeksan kilometrin kohdalla ilmestyneestä paineen tunteesta ja eteni jotakuinkin näin:

Sanonta “urheilija ei tervettä päivää näe” on tietyllä tavalla realisoitunut myös minulle, vaikka en urheilija olekaan. Mutta kun treenaa joka päivä kohtuullisen intensiivisesti, alkaa huomata asioita kehossaan eri tavalla kuin aiemmin. Yhtä lailla kuin säätila, kehon tila on olosuhde, joka vaikuttaa kokonaissuoritukseen.

Minun kohdallani on todettu, että polveni, lihashuollosta ja niihin kohdistuvan rasituksen minimoinnista huolimatta, kipeytyvät silloin tällöin. Se on rasituskipua, eli itse nivelissä ei ole vikaa. Vasen jalkani on heikompi ja erityisesti se aiheuttaa harmitusta välillä. Teen jatkuvasti töitä, jotta en kipeyttäisi polviani, mutta aina välillä niin vain käy. Polvet ovat minun olosuhteeni.

Olen puhunut kintuistani täällä niin monta kertaa, että pohdin jo onko se mennyt jo valittamisen puolelle. En halunnut olla valittaja. Nimittäin olen joskus miettinyt, että urheilijat aina valittavat: penikat, lihaskrampit, pieleen mennyt nesteytys, murtuneen varpaankynnen hiertymä. Liian kuuma tai kylmä. Sataa tai paistaa liikaa.
Aiemmin olen pitänyt sitä urputtamisena ja paatoksella muistellut, kuinka joskus lapsuudessani kuulin kaksi haastattelua telkkarista. Ensimmäisessä oli miespuolinen pituushyppääjä, joka oli hypännyt pronssia, vaikka jalassa oli hiusmurtuma. Toisessa haastattelussa naisjuoksija kertoi epäonnistuneensa suorituksessaan, koska lohjennut pikkuvarpaan kynsi hiersi viereistä varvasta. Ai että se jurppi minua:
– Eikö voi myöntää, että kunto ei riittänyt? Onko pakko keksiä jostain varpaankynnestä selitys?

Vuorenvalloitus on opettanut minua katsomaan asioita hiukan toisessa valossa. Olen ollut väärässä.

Koemme olosuhteet yksilöllisesti. Pieneltä tuntuvilla asioilla voi olla suuria, jopa ratkaisevia, vaikutuksia. Totta on, että toiset ovat taipuvaisempia etsimään vikaa muualta kuin itsestään. Mutta mitä minä tiesin juoksijan suorituksesta? En ainakaan tarpeeksi arvostellakseni. Tunsinko kummankaan urheilijan olosuhteita ja niiden vaikutuksia heihin yksilöinä? Tuskinpa vain.

Vammaiskiipeilijä Opa kertoi, kuinka yksittäinen rakko hänen jalassaan haavautui vuorella niin pahasti, että se teki kävelyn mahdottomaksi ja vaati lääkärin hoitoa. Enää en virnistellyt, kun hierojani Katja muistutti, että pitää käydä hoidattamassa jaloista kovettumat pois ennen lähtöä.

Huonojen olosuhteiden toteaminen ei ole valittamista. Se ei tarkoita, että jättäisi asioita tekemättä tai että ei yrittäisi parastaan. Vai mitä?

Kun tulin suihkusta, sade oli loppunut ja aurinko hiipinyt esiin.
Selkeä kesälomalaisten jäätelöolosuhde siis. Tytöt olivat samaa mieltä.

Mies jota ei pysäytä mikään!

– Minulta on kysytty: “miksi teet noita seikkailuhommia?” Olen vastannut, että nauttiakseen niistä pitää olla vähän kipeä ja tykätä kylmästä, märästä ja kivusta. Pitää vaan viihtyä oman mukavuusalueen ulkopuolella, eihän näihin muuten ryhtyisi, kertoo Opa, Olli Salpakoski.

Istumme Tampereella Siilinkarin kahvilassa, ja silmät ymmyrkäisinä kuuntelen hänen kokemuksiaan. Opa on kiivennyt Mont Blancilla, Breithornilla Sveitsissä ja Mount Araratilla Turkissa. Hän on kiertänyt Gotlantia pyörällä, meloi Norjan Lofooteilla ja tehnyt vaikka mitä.  Ehtiväisellä miehellä on monta rautaa tulessa ja silmät säihkyvät intoa, kun hän kertoo kokemuksistaan ja suunnitelmistaan. 

– Mulle kiipeilyhommat ovat tietenkin vielä haastavampia kuin muille. Kiivettävä pätkä, johon muilla menee kuusi tuntia, voi ottaa minulta yhdeksän. 
CP-vammainen Opa on ensimmäinen suomalainen vammaiskiipeilijä, joka tavoitteli Mont Blancin huippua. 
– Muutamasta sadasta metristä huiputus jäi kiinni ensimmäisellä kerralla. Täällä alhaalla se tuntuu lyhyeltä matkalta mutta vuorella se voi olla tuntien punnerrus. Toisella kerralla olosuhteet eivät olleen suotuisat, ja lunta oli liikaa. Niinpä vaihdoimme lennossa suunnitelmaa ja kiipesimme Breithornille. Se oli mahtavaa!
Kysyn Opalta itse kiipeilysuorituksesta: käyttääkö hän erikoisvarusteita ja miten hänen kiipeilysuorituksensa tapahtuu.
– Mulla on tuunatut jääraudat ja käytän yläkroppaa enemmän kuin sinä kiivetessäsi. Hankalassa maastossa eteneminen tapahtuu ryömien ja kontaten. Tiimin pitää ymmärtää ja olla sitoutunut siihen, että kanssani hommat pitää tehdä hiukan eri lailla, Opa listaa kiipeilynsä haasteita.
– Ekalla reissulla putosin railoon. Olin vain niin väsynyt, huomio herpaantui. Pari harha-askelta riitti. Onneksi köysistö piti! Opa muistelee.
– Breithornilla jouduimme myrskyyn: se oli yhtä aikaa pelottavaa ja mahtavaa! Pilvet vyöryivät alas ja näkyvyys oli niin huono, että saatoin juuri nähdä oman hanskani, kun ojensin käteni!

Kysyn Opalta neuvoja. 
– Muista kuule se, että itse kiipeäminen ei aina ole kovin hohdokasta. Ohuessa ilmassa olo on koko ajan sellainen kuin olisi tosi huono kunto ja varusteet painavat kauheasti. Mieti nyt, yöllä sut herätetään 04 ja sanotaan, että viiden minuutin päästä mennään. Väsyttää vaan enemmän joka askeleella.
Kerrankin me vaan laskettiin askelia, jotta pystyisi jatkamaan: aina sataan asti ja sitten alusta. Jossain kohtaa kiipeilykaveri kysyi, että missä kohtaa laskuja olen. Vastasin: ‘Laske **ttu itse omat askeleesi!’ Sellaista se on, mies nauraa riehakkaasti.  
– Mutta ei niitä hankaluuksia pidä liikaa murehtia. Menet vaan! Niin minäkin olen aina tehnyt.
Aika on karannut käsistä Opan vauhdikkaita tarinoita kuunnellessa. Miehen into niin tarttuvaa, että alkaa tuntua, etten enää millään malttaisi odottaa 2,5 kuukautta. Toivotamme toisillemme onnea tuleviin haasteisiin ja sovimme, että pysytään kuulolla. 
– Käy siellä Blancilla ensin, niin ehkä me päästään joskus yhdessäkin seikkailemaan!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén