– Minulta on kysytty: “miksi teet noita seikkailuhommia?” Olen vastannut, että nauttiakseen niistä pitää olla vähän kipeä ja tykätä kylmästä, märästä ja kivusta. Pitää vaan viihtyä oman mukavuusalueen ulkopuolella, eihän näihin muuten ryhtyisi, kertoo Opa, Olli Salpakoski.
Istumme Tampereella Siilinkarin kahvilassa, ja silmät ymmyrkäisinä kuuntelen hänen kokemuksiaan. Opa on kiivennyt Mont Blancilla, Breithornilla Sveitsissä ja Mount Araratilla Turkissa. Hän on kiertänyt Gotlantia pyörällä, meloi Norjan Lofooteilla ja tehnyt vaikka mitä. Ehtiväisellä miehellä on monta rautaa tulessa ja silmät säihkyvät intoa, kun hän kertoo kokemuksistaan ja suunnitelmistaan.
– Mulle kiipeilyhommat ovat tietenkin vielä haastavampia kuin muille. Kiivettävä pätkä, johon muilla menee kuusi tuntia, voi ottaa minulta yhdeksän.
CP-vammainen Opa on ensimmäinen suomalainen vammaiskiipeilijä, joka tavoitteli Mont Blancin huippua.
– Muutamasta sadasta metristä huiputus jäi kiinni ensimmäisellä kerralla. Täällä alhaalla se tuntuu lyhyeltä matkalta mutta vuorella se voi olla tuntien punnerrus. Toisella kerralla olosuhteet eivät olleen suotuisat, ja lunta oli liikaa. Niinpä vaihdoimme lennossa suunnitelmaa ja kiipesimme Breithornille. Se oli mahtavaa!
Kysyn Opalta itse kiipeilysuorituksesta: käyttääkö hän erikoisvarusteita ja miten hänen kiipeilysuorituksensa tapahtuu.
– Mulla on tuunatut jääraudat ja käytän yläkroppaa enemmän kuin sinä kiivetessäsi. Hankalassa maastossa eteneminen tapahtuu ryömien ja kontaten. Tiimin pitää ymmärtää ja olla sitoutunut siihen, että kanssani hommat pitää tehdä hiukan eri lailla, Opa listaa kiipeilynsä haasteita.
– Ekalla reissulla putosin railoon. Olin vain niin väsynyt, huomio herpaantui. Pari harha-askelta riitti. Onneksi köysistö piti! Opa muistelee.
– Breithornilla jouduimme myrskyyn: se oli yhtä aikaa pelottavaa ja mahtavaa! Pilvet vyöryivät alas ja näkyvyys oli niin huono, että saatoin juuri nähdä oman hanskani, kun ojensin käteni!
Kysyn Opalta neuvoja.
– Muista kuule se, että itse kiipeäminen ei aina ole kovin hohdokasta. Ohuessa ilmassa olo on koko ajan sellainen kuin olisi tosi huono kunto ja varusteet painavat kauheasti. Mieti nyt, yöllä sut herätetään 04 ja sanotaan, että viiden minuutin päästä mennään. Väsyttää vaan enemmän joka askeleella.
Kerrankin me vaan laskettiin askelia, jotta pystyisi jatkamaan: aina sataan asti ja sitten alusta. Jossain kohtaa kiipeilykaveri kysyi, että missä kohtaa laskuja olen. Vastasin: ‘Laske **ttu itse omat askeleesi!’ Sellaista se on, mies nauraa riehakkaasti.
– Mutta ei niitä hankaluuksia pidä liikaa murehtia. Menet vaan! Niin minäkin olen aina tehnyt.
Aika on karannut käsistä Opan vauhdikkaita tarinoita kuunnellessa. Miehen into niin tarttuvaa, että alkaa tuntua, etten enää millään malttaisi odottaa 2,5 kuukautta. Toivotamme toisillemme onnea tuleviin haasteisiin ja sovimme, että pysytään kuulolla.
– Käy siellä Blancilla ensin, niin ehkä me päästään joskus yhdessäkin seikkailemaan!