Vuorille lähtöä edeltää aina kaoottinen ajanjakso, jonka aikana yritän viedä asiat siihen pisteeseen, että voisin sulkea laitteet ja yhteydet viikoksi, kahdeksi – tai tässä tapauksessa noin kuukaudeksi. Kaikki pitää saada kuntoon: työt, perhe, laskut, kissan hoito, pakkaaminen ja niin edelleen. Välillä tuntuu, ettei tehtävien vuori ei pienene yhtään, vaikka kuinka lapioisi.
Joka kerta vuorireissua kalenteroidessa päätän, että pari viimeistä päivää otan ihan iisisti ja hidastan hengitysrytmiä vuoria varten. Vielä koskaan se ei ole onnistunut. Pahimmillaan olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päässeet pakkaamaan laukkuja vasta lähtöä edeltävänä yönä.
Usein lentokoneen penkkiin on rojahtanut kaikkea muuta kuin Zen-tilassa luonnosta nauttimaan matkalla oleva: takana on uneton yö (tai useita) viimeisten järjestelyiden parissa. Pää surisee tekemättä jääneistä töistä, jotka vain survottiin kannettavan tietokoneen kannen alle – sekä huoli tyttärestä ja kissasta muassaan loputon pakkauslistojen kertausnauha (jonka jokaisella kierroksella tulee vähintään yksi pelästys, että jotain jäi).
Usein tuossa tärinässä menee vielä pari ensimmäistä matkapäivää – kunnes lopulta vuoret vievät vastustamattomasti mukanaan. Nykyään en enää yritä väkisin ohjata ajatuksia toisaalle, vaan annan mielen myllynkivien jauhaa ajatuksia, kunnes ne ovat vain kevyttä jauhoa vuorituulessa.
Tämä vuosi ei ole ollut poikkeus.
Alkukesä on ollut täynnä upeita uutisia:
Siirryin muutama viikko sitten töissä uusiin tehtäviin, kun minulle tarjoutui mahdollisuus astua pääomasijoittamisen pariin. Jo tovin olin pohdiskellut, mitä haluan isona tehdä ja olla. Kun nyt uusi polku avautui, en epäröinyt hetkeäkään. Olen valtavan innoissani, mutta luultavasti tiedät, kuinka uudessa työssä – varsinkin kokonaan uudenlaisessa roolissa – aloittaminen vie valtavasti resurssia.
Kesäkuun alussa tapahtui uskomaton juttu: elämänmittainen kirjaunelmani otti valtaisan askeleen eteenpäin, kun allekirjoitin kustannussopimuksen Gummerruksen kanssa! Se tarkoittaa montaakin asiaa, joista kerron myöhemmin. Mutta konkreettisinta juuri nyt on, että editoin käsikirjoitusta kuumeisesti viedäkseni sitä kohti julkaisukuntoa.
Upeita asioita kerrakseen! Kuitenkin kun tähän rumbaan lisää harjoittelun loppurutistuksen sekä perheen ohjelman ja tarpeet, ollaan nopeasti tilanteessa, jossa vuorokauden tunnit käyvät vähiin.
Ethän käsitä väärin, en valita yhtään. Olen sanoinkuvaamattoman onnekas. Tottahan se on: aika monta asiaa on pitänyt loksahtaa kohdilleen, jotta nämä asiat ovat voineet tapahtua.
Mutta niin ei ole käynyt itsestään. Jos tapana on luoda suuria unelmia, niiden toteutuminen vaatii yleensä paljon työtä: esimerkkinä mainittakoon, että kirjoitin ensimmäisen kirjani seitsemänvuotiaana lyijykynällä ja tavuviivoin ruutuvihkoon, jonka kantta koristi laukkaavan valkoisen hevosen kuva. Kyseinen käsikirjoitus (21 yksi vihon sivua valtavilla pölkkykirjaimilla ja lipsahtelevilla riviväleillä) ei päässyt koskaan kustantajan pöydälle, vaan se asuu muistojen laatikossa monen muun vuosien saatossa synnytetyn raakileen seurana. Mutta minulle tuo ruutuvihko merkitsee ensimmäistä askelta.
Jokainen unelma ansaitsee oman aikansa. Vielä muutaman päivän tohisen näitä muita, jotta olisin ensi viikon keskiviikkona valmis keskittymään täysin Peak Lenin seikkailuun.
Oletko valmis? Kohta mennään!
Leave a Reply