Hurraa, olen saanut taustajoukkoja, joilla on kokemusta vuorikiipeilystä! Olen saanut tsemppausta ja käytännön neuvoja valmistautumiseen sekä itse reissulle. Rehellisesti kerrotut kokemukset ovat pysäyttäviä. Perääntymään ne eivät minua suunnitelmastani saa, mutta tuovat uutta perspektiiviä edessä olevaan ponnistukseen. Tuntuu kuin minulla olisi viimein konkreettinen ote projektiin, joka on isolta osin hyppy tuntemattomaan. Kuin olisin ison askeleen lähempänä huippua, jolle halajan.
Kertomuksia ja neuvoja olen saanut muun muassa Tonilta, joka on kiipeilyn monitoimimies. Hän on kokeillut erilaisia kiipeilymuotoja sisäkiipeilystä ja boulderoinnista (eli kiipeilyä esimerkiksi kivillä ja siirtolohkareilla) alppikiipeilyyn ja niin edelleen. Hänellä on kokemusta myös Alpeista ja kohteeni on hänelle tuttu.
Jokainen vuorikiipeilykokemus on tietenkin yksilöllinen, johon oma fyysinen kunto, olosuhteet sekä monet muut asiat vaikuttavat. Toni korosti, että olosuhteiden vaikutusta omaan fysiikkaan on kokemattoman vaikea ymmärtää. Tavallinen kävely korkealla nostaa sykkeen helposti 130–140 tienoille, ylämäessä syke nousee nopeasti 150–160 iskuun minuutissa. Pelkkä kävelykin on todella uuvuttavaa ja pakottaa etenemään hitaasti. Lisätään yhtälöön vielä lumi, jäätikkö, kivikot, pakkanen ja tuuli. Reitit ovat paikotellen hyvin kapeita ja haastavia kulkea. Toni vertasi ohuessa ilmanalassa liikkumisen synnyttämää oloa maratoonarin tuntemuksiin muutamaa kilometriä ennen pakollista keskeytystä: kun tietää rajojensa olevan lähellä mutta yrittää vielä pinnistää. Paitsi että juoksemisen voi lopettaa. Vuorilla ei voi luovuttaa; sieltä on ainakin tultava alas.
Vuorenvalloittajan motto
Jäin pohtimaan sitä hetkeä, kun tuntuu ettei pysty jatkamaan enää metriäkään.
Viimeksi vedin itseni tappiin, kun alkusyksyllä Laku haastoi minut kokeilemaan askel-kyykkyä 200 metrin matkan. Koskaan en ollut vastaavaa kokeillut, ja haaste tuntui jopa hiukan kornilta. Mutta totuus paljastui pian, kun survoin eteenpäin pimeällä urheilukentällä vesisateessa. Ensimmäisen 50 metrin jälkeen alkoi tuntua todella raskaalta, 100 metrin jälkeen sattua. 150 metrin kohdalla olin ihan loppu. Viimeiset 50 metriä kiroilin ääneen ja hoin kuin mantraa: ”Viisi vielä.” Jalat eivät enää totelleet, kaaduin kolmesti, mutta joka kerta sain raavittua itseni ylös. Jossain kohtaa Laku sanoi: “Kyllä sä voit jo lopettaa, tuo on tosi hyvä suoritus ekakertalaiselle.” Mutta luonto ei antanut periksi, koska olin päättänyt päästä loppuun asti. Laku ymmärsi sen ja alkoi laskea askelia kanssani kyykäten rinnallani, vaikka oli itse suorittanut jo oman matkansa (joka oli kahdesti minun matkani mittainen). 

Maaliviivalla kaaduin kuralätäkköön ja jäin siihen makaamaan. Käänsin kasvoni kohti harmaata taivasta ja vesisadetta. Nauroin ääneen. Muutaman minuutin kuluttua Laku nosti minut pystyyn ja kävelin kilometrin kotiin. Tosin Laku oli koko matkan valmiina nappaamaan kiinni kainaloiden alta, koska pienikin epätasaisuus tiessä aiheutti jalkojeni pettämisen. Meni päiviä ennen kuin pystyin kävelemään normaalisti, täydelliseen palautumiseen viikko.
Tuo askel-kyykky-haaste ei ole verrattavissa edessä olevaan pinnistykseen. Fyysinen kunto ja voima ovat asia erikseen. Mutta mikä sai minut toistuvasti nousemaan vielä sittenkin, kun lihakset kerta kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä? Mistä lähtee sisukkuus ja mind-over-matter-ajattelu? Ja miten sitä voi harjoitella?
Toni muistutti, että fyysisen kunnon lisäksi on tärkeää totutella eri lämpötiloihin ja niiden vaihteluihin.
Nyt tulee tunnustus, joka kuulostaa hölmöltä vuoren huiputusta suunnittelevan suusta. Se myös paljastaa erään suuren heikkouteni: minä inhoan kylmää. Monet vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Mutta johtuen parikymppisenä tapahtuneesta läheltä-piti-tilanteesta merivirtauksien kanssa, minä inhoan myös uimista. Uima-allas menettelee, mutta avovedet ovat hirvittäviä. Nämä kaksi asiaa, kylmyys ja vesi, yhdistettynä tekevät avantouinnista suorastaan kidutusta. Lähimmäs avantoa olen päässyt, kun kerran varpaat sinisenä seisoin lumisella laiturilla loputtoman pitkän ajan ja tuijotin mustaa vettä rappusten alapäässä kykenemättä liikkumaan.

Voi ei…taidan tietää, mitä on edessä.