“Minäkö lenkille, EN IKINÄ! Miksi pitäisi juosta, kun ei ole kiire? Mikä järki on juosta ympyrää? Olla menossa ei-mihinkään?”
Muutama vuosi sitten etsin itselleni liikuntaharrastusta. Olin kokeillut kaikenlaista, mutta mikään ei oikein sopinut sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Tai sitten kipinä puuttui. Ystävä ehdotti, että kokeilisin juoksemista. Hän sanoi, että se voisi sopia minulle: pidän yksilölajeista, kunnon tekemisen meiningistä ja vauhdikkaasta menosta. Olen kaikessa tekemisessäni aika tavoiteorientoitunut. Kiireiselle käy paikkoihin ja aikoihin sitomaton laji. Mutta ei, minä olin jyrkkänä. Typerä idea.
Ystäväni ei antanut periksi. Seuraavana uutena vuotena parin kuohuviinilasin jälkeen hän heitti: “Nyt teet uuden vuoden lupauksen, että kokeilet juoksemista. Ota se haasteena. Minä autan.” Pikkuisen hiprakassa en voinut vastustaa, kun asia noin muotoiltiin.
Koko kevättalven vetkuttelin, mutta ystäväni oli periksiantamaton. Ja koska minä pidän lupaukseni, eräänä huhtikuisena iltapäivänä viimein lähdimme kahden kilometrin kävely-hölköttely-lenkille. Ensimmäisen lenkin loppuun mennessä olin rakastunut.
Miksi alunperin kieltäydyin? Luulen, että minua pelotti. Epäonnistuminen. Suuri tuntematon.
Minusta ei tullut kilpajuoksijaa. Edes puolikas maraton ei onnistu, kipuilevat polvet estävät pitkät lenkitkin. Eräs lääkäri jo sanoi, että minun pitää luopua juoksemisesta. Mutta minä treenaan tukilihaksia, hidastan tahtia ja lyhennän lenkkiä, kunhan saan juosta, edes vähän. Se vaan on niin kivaa. Kannatti uskaltaa.
Tänä syksynä olin työni puolesta eräässä liiketoimintaseminaarissa ja sain siellä päähäni Vuorenvalloituksen. Bisnesmies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen käytti puheenvuorossaan vuoren huiputtamista rohkeuden ja haasteisiin vastaamisen symbolina. Hän kehotti meitä yleisössä istuvia valitsemaan vuoremme. Ei hän varmaan asiaa ihan kirjaimellisesti tarkoittanut. Mutta tällä kertaa en epäröinut, tartuin haasteeseen ja valitsin vuoreni. Jo nyt voin sanoa, että kannatti uskaltaa.
Valinnasta ja toiminnasta, niistähän tässä on kysymys. Unelmat ovat tärkeitä. Mutta kun uskaltaa muuttaa haaveen tavoitteeksi, alkaa elämässä tapahtua hienoja asioita. Kuten Vuorenvalloituksessa, jokaisessa itsensä ylittämisessä suurin työ tehdään pään sisällä.
Tavoite ei ole itse tarkoitus. Mont Blancia varten harjoitteleminen tuonut elämääni aivan uuden ulottuvuuden. Hikisellä ponnistelulla on merkitystä, monellakin tasolla. Riemuitsen, kun saan tehtyä yhden punnerruksen enemmän. Kun lenkkipolulla askel rullaa. Jokainen pieni onnistuminen osaltaan vahvistaa uskoani siihen, että ensi kesänä seison Alppien korkeimmalla huipulla. Se saa nousemaan lattialta ja kiipeämään uudelleen punaisen painajaiseni (a.k.a. inhoamani jumppapallon) päälle ja yrittämään vielä kerran.
Olen saanut ilahduttavan paljon palautetta projektini tiimoilta. Olen jutellut Vuorenvalloituksesta lukuisten ihmisten kanssa. Näissä keskusteluissa aika hallitseva teema on usein rohkeus.
Ihmisiä kiinnostaa itse vuorelle meneminen, mitä vaaroja siellä on ja kuinka suuri ponnistus on fyysisesti. Ja kyllä, olen samaa mieltä, että se on minulle tiukka paikka. Jotta onnistun, pitää painaa kunnolla treeniä nämä edessä olevat kuukaudet.
Mutta toinen rohkeuden ulottuvuus on vielä kiinnostavampi. Huipulle saapuminen ja maaliviivan ylittäminen on tärkeää, mutta se ei ole se tärkein juttu. Suurin vuori huiputetaan jo aiemmin. Suuri osa kanssani keskustelleista sanoo, ettei heillä olisi rohkeutta tarttua haasteeseen ja ylittää itseään. En usko.
Mistä se syntyy, se paljon puhuttu rohkeus?
Yhteistä itsensä ylittäjille on palava halu. Harvoin tie on täysin avoinna edessä, kun päätös tehdään. Kunhan isot linjat ovat suurin piirtein selvillä, kyllä se reitti selviää matkalla.
Jokaiselle erilaiset asiat ovat vaikeita. Minulle ei ole yleensä ollut vaikeaa muuttaa elämääni. Jos jokin asia on pielessä ja tunnen, ettei nykytilanteeseen jääminen ole vastaus, alan tuntea pakottavaa tarvetta tehdä muutos. Lopulta minulla ei ole vaihtoehtoa. Matkan varrella olen huomannut, että vaikka joskus päätöksen tekeminen on johtanut näennäiseen epäonnistumiseen, on toiminnasta kuitenkin pidemmässä juoksussa seurannut enemmän hyvää kuin huonoa. Siksi minua ei pelota (ainakaan kovin paljoa) muuttaa asioita elämässäni. Mutta esimerkiksi liikuntaan liittyvät asiat ovat olleet minulle niitä haastavia vuoria, koska periksiantamattomana suorittajaluonteena pelkään, etten saavuta maaliviivaa. Vanheneminen on kuitenkin siitä mukavaa, että siinä oppii kaikenlaista. Esimerkiksi sen, että onnistumista tai epäonnistumista ei mitata maaliviivan ylittämishetkellä. Kokonaissuoritus ratkaisee.
On niin erilaisia tapoja ylittää itsensä. Tunnen lukuisia itsensä ylittäjiä. Minä tunnen muutaman maratoonarin, yhden triathlonistin ja laskuvarjohyppääjän. Minä tunnen naisen, joka melkein kuoli synnytykseen, mutta teki sen uudelleen. Tunnen huumeet jättäneen. Tunnen uusioperheitä. Ihmisiä, jotka eivät pelkää rakastaa, vaikka ympäristö suhtautuisi siihen ennakkoluuloisesti.
Tänä syksynä muutaman kouluviikon jälkeen tyttäreni pyysi, että saisi kävellä viimeisen korttelin koululle ilman saattajaa. Minä seisoin kadunkulmassa katsomassa hänen menoaan. Hän askelsi hitaasti mutta päättäväisesti, melkein arvokkaasti. Kääntyi matkalla kolmesti katsomaan, oliko äiti vielä taustajoukoissa. Koulun pihan reunaan päästyään hän kääntyi ja katsoi minua hymyillen voitonriemuisesti ja heilutti. Pillitin puolet työmatkasta. Niin ylpeä olin hänestä. Olen varma, että hänen sisällään kupli sama ilo, jonka tunsin juostuani ensimmäisen kymmenen kilometrin lenkkini. Ja ensi elokuussa aion julkaista tässä blogissa kuvan, jossa sen saman virnistyksen voi nähdä kasvoillani, taustalla jylhät Alppien huiput.
Mitä tästä opimme?
…jos haluat yllyttää minut tekemään jotain, ota mukaan pullo kuohuviiniä?
No ainakin sen. Mutta toivottavasti myös sen, että pystyt siihen kyllä. Valitse vaan vuoresi.
p.s. Ystävälleni kiitos, kun autoit minua löytämään juoksuaskeleet! Ne vievät nyt minua kohti Mont Blancia.
