Category: treeni Page 4 of 6

In alpit, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, ruokavalio, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Ai että minä rakastan ruokaa! Sekä sen syömistä että valmistamista.

Sokkona kokkaaminen on ollut minun ja tyttäreni yhteinen harrastus pitkään. Sitä harrastetaan silloin tällöin viikonloppuisin: Tytär valitsee aterian raaka-aineet ja yhdessä ideoimme valmistustavat. Kaupassa minä kannan koria (ja lompakkoa), tytär etsii tarvittavat ainekset. Joskus se ottaa aikaa ja hermoja: kerran seisoimme jäätelötiskin äärellä hyvän tovin, kun hän valitsi jälkiruokaamme soveltuvaa jäätelöä rajaten ulos vaihtoehtoja koko S-marketin valikoimasta “entten tentten” -tekniikalla.

Keittiössä minä huolehdin isoilla veitsillä leikkaamisesta sekä lieden ja uunin kanssa tapahtuvat työstövaiheet. Muutoin tyttö hoitaa homman, avustuksellani toki.

Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja joskus varsin eksoottisia. Sotku on usein melkoinen, mutta hauskaa on ollut aina. Lapsen ennakkoluulottoman mielen avulla olemme löytäneet uusia tapoja yhdistellä ja valmistaa raaka-aineita. Esimerkiksi vuodenaikojen värien mukaan teemoitetut pikkuannokset synnyttivät odottamattomia yhdistelmiä ja toivat ruokapöytään hauskan väriloiston.

Lapsi väitti salaattia tylsäksi ruoaksi. Todistin ettei se ole.

Syyskuun alussa oma ruokavalioni näytti aika erilaiselta kuin nyt. Jo aiemmin syömäni ruoka oli sisällöllisesti kohtuullisen terveellistä. Vihreää lautasella oli suurin osa. Pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleita jauhoja en juurikaan syönyt. Vettä join runsaasti. Herkuttelua hallitusti mutta sallien.

Mutta. Tarkkailin pääasiassa kaloreita, ravintoarvojen jäädessä seuraamatta. Totta puhuakseni ruokarytmi oli minulle hankala asia. Tyttären ollessa kotona pyrin säännölliseen ateriarytmiin ja yritin syödä hänen kanssaan, hänelle valmistamaani ruokaa. Itsekseni ollessa saattoi aterioiden määrä saattoi kutistua kolmeen. Aamu alkoi kahvilla, jota kului muutenkin päivän mittaan holtiton määrä. Päivään mahtui yksi lämmin ateria, lounas, joskus ei sitäkään. Iltapäivän mittaan nälkää selätettiin lähinnä napsimalla palaveritarjottavia. Työpäivän jälkeiset ateriat koostuivat lähinnä ruisleivästä, leikkeleistä, juustosta ja omenoista. Koska leipä korvasi aterioita, saattoi ruisleipäsiivuja mennä esimerkiksi 6–8 päivässä.

Tähän tuli stoppi marraskuussa.

“Sinä syöt nykyään koko ajan,” totesi työkaveri, kun matkalla asiakastapaamiseen kaivelin nykyään lähes kaikkialle mukana kulkevasta eväspussistani salaattirasian ja aloitin etupenkkipiknikin.

Seitsemän ateriaa päivässä, 2–3 tunnin välein. Pieniä annoksia tasaisesti. Kun vaan pysyn rytmissä, nälän tunne ei ole päässyt yllättämään. Ei edes treenikauden alussa, jolloin olin miinuskaloreilla.

Ruokavaliossa pysyminen reissun päällä vaatii
viitseliäisyyttä mutta onnistuu.

Minusta ei ole reilua olettaa muiden kokkaavan ja punnitsevan minulle ruokaa erikoistarpeideni mukaan. Siksi yleensä kylään mennessäni vien eväät mukanani. Valmentajani Tapio on sanonut, että tarpeen vaatiessa voin kyllä soveltaa ruokavaliota. Mutta minulle on helpompaa toimia tarkasti sääntöjen mukaan kuin vähän sinnepäin. Niinpä olen aika kurinalainen.

Tällä hetkellä ruokapäiväni menee suurinpiirtein näin:

Aamupalalla puuroa, siivu ruisleipää leikkeleillä, kananmuna ja marjoja
Välipalana omena ja pähkinöitä
Lounaaksi salaattia ja lihaa/kalaa/kanaa, siivu ruisleipää
Välipalaksi maustamatonta jogurttia, omenaa ja hunajaa
Välipalaksi proteiinipatukka kahvin kera
Päivälliseksi lämpimiä kasviksia, lihaa/kalaa/kanaa ja omena
Iltapalaksi leikkeleitä, RAEjuustoa, pari kananmunaa ja tomaatti

Lisäksi hiukan lisäravinteita. Kaikki ruoka menee vaa’an kautta. Vaihtelua saa kikkailemalla mausteilla ja sekoittelemalla aterioiden järjestystä. Edelleen välillä huomaan kellon olevan illalla kuusi ja neljä ateriaa on syömättä. Siitä tulee Tapiolta sapiskaa, koska kaikki ateriat pitäisi syödä joka päivä. Sitä paitsi liian isot kerta-annokset tekevät huonon olon.

Vettä kuluu päivän aikana lähes kolme litraa. Kahvia menee edelleen liikaa, mutta nyt jo selkeästi aiempaa vähemmän.

Tankkaus on vaatinut säätämistä. Herkuttelupäivän mässäilyt ovat tehneet minut hiukan huonovointiseksi. Niinpä Tapio ohjeisti minut kokeilemaan neljän vapaasti sijoiteltavan aterian viikkotankkausta. Parin testiviikon jälkeen minusta alkoi tuntua, että minulle sopii sittenkin paremmin herkuttelupäivä. Napsimista ja “pikkuruokaa” rakastavana minun käsitykseni herkuttelusta ei ole lautasellinen pastaa ja jälkkäriksi litra jäätelöä yhdellä istumalla. Nautin siitä, että saan napsia vaikka tapaksia tai istahtaa elokuvan äärelle lämppärileipien kera. Yhden aterian lopun ja seuraavan alun välinen raja voi siis olla hyvin vaikea hahmottaa. Niinpä tämän perustelun vuodatettuani tiedustelin Tapiolta, kauanko yksi ateria saa ajallisesti kestää. Sain taas sellaisen hiukan pitkän katseen. Sitten tuli lupa palata yhteen herkuttelupäivään, “jos vatsa kestää”.

Minulta on pyydetty suosimiani reseptejä. Minulle tyypillistä on, etten kertakaikkiaan malta noudattaa ruokaohjeita, ja usein lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä aloitettiin tekemään. Joten harvoin saan aikaiseksi samaa tulosta kahdesti. Tästä johtuen erityisesti leipominen on minulle haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan mietin, onnistun kaivamaan muistini syövereistä pari bravuuriani, joille tytär on antanut niiden ominaisuuksia kuvaavat nimet: esimerkiksi golfpallopullat ja vaaleanpunainen kakkutaikinakeitto…

Kuka korvaa (tahdon)voimalla, mitä tekniikasta uupuu?

By Janiina

On January 10, 2015

In alpit, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Uusien asioiden opettelu on aluksi ärsyttävää. Kun sitten jutun juonesta saa hiukkasen kiinni ja syntyy edes karkea ymmärrys, mitä haetaan ja miten opeteltavan asian pitäisi tapahtua, alkaa tekemiseen löytyä mielekkyyttä ja palkitsevuutta.

Kun vuosia sitten aloin varovasti kokeilla salitreeniä, kiersin muutamalla salilla kokeilukäynneillä. Kaikkialla laitteet näyttivät oudoilta ja tunsin oloni lähinnä epämukavaksi. Kireän ja trendikkään näköisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset kipusivat vempaimiin monimutkaisilta vaikuttaviin asentoihin, joita ei mitenkään pystynyt hahmottamaan laitteisiin teipatuista ohjeista. Sitten he kepeän näköisesti liikuttivat jotain rajaa oudolla liikeradalla.
Vapaapainot olivat vielä pelottavampia. Peilien edessä seisoi rivissä tuskaisesti äriseviä, hikisiä lihaksikkaita ihmisiä tuijottamassa itseään maanisesti peilistä samalla, kun heiluttivat jättimäisiä rautakasoja käsissään.

Olet varmaan nähnyt hassuja videoita kuntosalimärkäkorvien kömmähdyksistä. Niin minäkin, enkä halunnut, edes omassa mielessäni, moista klippiä tähdittää. Mutta koska olen hölmö, en kysynyt neuvoa. Ohjatut kierrokset eivät houkutelleet, ja ajatus ryhmätunneille menosta tuntui epämukavalta. Jästipäistä, myönnän. Mutta saman jästipäisyyden ansiosta en antanut periksi.

En koskaan unohda ensimmäistä salitreeniäni silloin joskus kauan sitten. Olin jännittynyt ja en tiennyt, miten salilla kuuluu toimia. Näyttääkseni tottuneelta koetin matkia ympärillä olevia ihmisiä. Vesipullo tyhjeni jo matkalla pukuhuoneesta ensimmäiselle laitteelle. Hetken vaeltelin laitteiden välissä ja yritin etsiä jotain edes etäisesti tutunomaista. Koetin varovasti nykiä jotain kädensijaa. Laite ei hievahtanutkaan. Kiipesin istumaan toisen vempeleen päälle. En ollut varma, oliko takapuoleni alla istuin vai selkänoja, joten teeskentelin muina naisina vaan lepäileväni. Lopulta tuskastuin ja etsin ainoan vimpaimen, jonka toimintaperiaatteen varmasti ymmärsin: kuntopyörän.

Seuraavien viikkojen aikana hinkutin kuntopyörän päällä tuntikausia ja vakoilin treenaajia. Laite kerrallaan opiskelin salaa, kuinka niitä käytetään. Tekniikkani oikeellisuutta en edes lähde arvailemaan. Vuosien ajan minulla oli on/off–viha/rakkaus -suhde saliharjoitteluun. Luovutin monta kertaa, mutta jonkin ajan kuluttua palasin aina takaisin.

Kokeilin vuosien varrella parinkin personal trainerin ilmaista tutustumiskartoitusta, mutta aggressiivinen myyntitekniikka ei saanut minua ostamaan. Kuultuani trainerin näkemyksen kroppani tilanteesta saatoin vain ihmetellä, kuinka olinkin selvinnyt hengissä niin rappeutuneessa kehossa.

Mutta tekemällä oppii, hiljalleen. Opin myös, että harjoittelu vaatii muutakin kuin ison kasan rautaa. Ihmiset eivät salilla katso peiliin (ainakaan pelkästään) ihaillakseen hienoja vaatteitaan. Peilistä tarkistetaan, että suoritus tapahtuu oikein. Kuinka paljon vaatteet ja varusteet vaikuttavat tulosten optimointiin, siihen en tällä tietämyksen tasolla osaa ottaa kantaa. Mutta sen olen huomannut, että kunnolliset vaatteet ja varusteet tekevät liikkumiskokemuksesta miellyttävämmän ja turvallisemman.

Vuorenvalloituksen alkaessa ymmärsin, että harjoitteluni suunnittelu vaati syvällistä ymmärrystä kehosta, ravinnosta, liikunnasta ja monesta muusta asiasta. Piti katsoa laajempaa kokonaisuutta kuin saliohjelmaa ja tuoda Vuorenvalloitus-projektiini oman motivaationi lisäksi myös asiantuntemusta moneltakin eri saralta. Onneksi tietoa ja taitoa on löytynyt.

Ensimmäinen Vuorenvalloituksen treenikolmannekseni sisältää minimissään kolme salitreeniä per viikko. Liikkeitä on näissä harjoitteissa yhteensä 27 kpl. Toistoja näille 27 liikkeelle tulee kolmen kuukauden aikana karkeasti arvoiden yhteensä noin 11 500. Lisäksi on tietysti pari niin sanottua vapaata harjoitusta, jolloin teen joko ylimääräisiä saliharjoitteita tai jotain ihan muuta liikuntaa, vaikkapa lenkkeilen. Ja sitten vielä hyötyliikunta ja venyttelyt (öh, tuota…) päälle. Vietän siis aika paljon aikaa liikkuen. Se, miten asioita teen, ei ole sivuseikka. Odotusarvo varusteillekin on ihan toinen kuin ennen.

Tekemällä paljon siis oppii. Nyt on kulunut reilut kaksi kuukautta ensimmäistä kolmannesta. Trainerini Tapio on säännöllisin välein mukana harjoituksissa varmistamassa, että tekniikat menevät oikein ja painoja on käytössä oikea määrä. Nyt voisin pikkuhiljaa sanoa, että ainakin jotkut liikkeet alkavat tulla selkärangasta. Tosin viimeksi tällä viikolla, kun tein varsin yksinkertaista “jalkojen nosto sivuttain” -vatsalihasliikettä, Tapio totesi ystävälliseen tapaansa: “Tuota, tuo liike on nyt saanut aika erilaisen ulottuvuuden kuin alunperin.” Hupsista.

Muutama viikko ja sitten alkaa uusi ohjelma. Tiedän, että mukaan tulee kestävyysharjoittelua. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia liikkeitä tai harjoituksia se sisältää. Mutta kolmenkympin puoliväliin mennessä ihminen, tai ainakin minä, on ehtinyt munata itsensä jo niin monta kertaa, etteivät kömmähdykset enää haittaa yhtä paljon kuin ennen. Saattaapa joku niistä jopa raportoida julkisestikin… Sitäpaitsi aina voi lohduttautua, että muutaman tuhannen toiston jälkeen homma alkaa sujua jo paljon paremmin.

Näillä konsteilla siis tällä hetkellä valmistellaan kroppaa kaulasta alaspäin Mont Blanc -rutistukseen. Siinä ei kuitenkaan ole vielä kaikki, vaan yhtä tärkeää on valmistautua henkisesti. Se on kuitenkin toinen tarina. Kävin nimittäin kerran hierojalla, joka kokovartalohieronnan jälkeen sanoi: “Pää on ongelma-alueesi.” Miten hän sen päätteli, vaikka olin koko hieronnan ajan ihan hiljaa?

Jäärä punnertaa niinkuin miehet!

By Janiina

On December 28, 2014

In huiputus, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kehonkoostumusmittaus, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, ruokavalio, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeily

Suurin kinkun himo tuli tyydytettyä ja sohvalla loikoilu alkaa tuntua pakkopullalta. Kurkistus kuntosalin ovesta nostaa sykettä mukavasti. Mahtavaa, lepo on tehnyt tehtävänsä!

Intoni päästä taas kiinni treeniin ja ruokavalioon yllättää. Olen liikkunut ennenkin. Jo pidempään olen ollut suhteellisen tarkkaavainen sen suhteen, miten syön. Mutta tämä on uutta: muutaman päivän tauon jälkeen toden teolla kaipaan RAEjuustoa ja kahvakuulaa! Mitä ihmettä?

X-Bionicin treenipaita painaa kinkkuvatsan
mukavasti kohti selkärankaa, mutta muuten eka treeni
joulun jälkeen tuntuu tahmealta.

Ensimmäinen paluu arkeen -aamu alkaa tutusti kaurapuurolla. Treeni starttaa vierailulla kuntosalilla Loviisassa. Alku on kankeaa: puolen tunnin aikana saan alataljan jumiin ja sekoilen käsipainojen kanssa. Hikoiluttaa ja ähisyttää. Vatsalihasliikkeiden kankeudesta syytän jumppapallon sinistä väriä. “Hyvin sä vedät,” virnistelee Laku kulkiessaan perässäni korjaamassa jumiin saamiani laitteita.

Pinnistely kuitenkin palkitaan. Tuskaisen treenin jälkeen edellisten päivien tukkoisuus tuntuu suurelta osin sulaneen. Kotimatkalla olo on raukea. Onpas kivaa, kun rytmi on selvä ja tuttu. Oma orjallisuuteni naurattaa. “Sinusta tulee vanhana sellainen mummo, jonka maailma kaatuu, jos tismalleen oikeanlainen kauravelli ei tule täsmälleen oikealla hetkellä,” toteaa kannustava taisteluparini.

Jään pohtimaan rutiineja ja muutoksia. Myönnettäköön, että rakastan to do -listoja ja suunnitelmallisuutta. Kurinalaisuuteni ja kirjaimellisuuteni saavat välillä erikoisia piirteitä. Valittelin taannoin Lakulle, että lounaaksi lähes päivittäin paistamani jauheliha alkaa maistua puulta. Laku katsoi minua aavistuksen hitaasti ja ehdotti: “Mitäs jos maustaisit sitä välillä?” Ilmoitin, että ruokavaliosuunnitelmassani lukee, että mausta suolalla ja mustapippurilla. Ja minähän noudatan ohjeita tarkalleen, koska vain siten voin olla varma, että toimin täysin oikein. Viisaana miehenä Laku valitsi taistelunsa ja vaikeni. Pari päivää myöhemmin kysyin traineriltani Tapiolta maustamisesta, vaikkapa Tabascolla. Hän sanoi, että sitä saa käyttää mielin määrin. Viikon kuluttua Tabasco-lutraamiseni oli siinä tilanteessa, että kyselin Tapiolta neuvoja närästykseen.

Ajatuskaareni tässä vaiheessa alkaa huolestuttaa, että olenko todella kaavoihin kangistunut jäärä. Avainasia lienee kuitenkin määrätietoisuus. Kehitys, muutos, spontaanius, nopea päätöksenteko ja suunnanmuutokset ja yllätykset sopivat minulle hyvin, kunhan ne ovat aktiivisia valintoja, eivät virran mukana heittelehtimistä. (Tässä kohtaa kuulen pääni sisällä läheisteni naurunpyrskähdykset ja nasevat kommentit, mutta koska tämä on minun blogini, voin ohittaa ne.)

Odotan siis innolla myös muutoksia:

Mont Blanc -valmistautuminen jakautuu kolmeen treenijaksoon, joiden ruokavalio ja harjoittelu on suunniteltu asteittain valmistamaan minua huiputusmatkaan. Mikään ei kuitenkaan ole treenikausien aikanakaan kiveen hakattua. Muutoksia voinnissani ja kropassani seurataan jatkuvasti ja niiden mukaan harjoituskokonaisuutta kehitetään.

Ensimmäisen välimittauksen jälkeen ruokavaliota säädettiin. Kalorimäärää kasvatettiin ja sain mukaan muutaman toivomani jutun. Yllätyin itsekin, kun listallani ei ollut juustoa tai valkosuklaalakua. Toiveeni ruisleivästä lounaalla, ylimääräisestä omenasta ja lisäproteiinista kinkun muodossa iltapalaan toteutuivat. Myös tankkausmenetelmää muutettiin oireilevan vatsan rauhoittamiseksi: herkuttelupäivän sijaan tankkaan nyt 3–4 ateriaa viikossa. Ateriat voivat sijaita eri vaiheissa viikkoa, toiveideni ja tuntemusteni mukaan.

Taas orjallisuus ja tottumus näkyvät: alkuun tuntui tukalalta syödä enemmän. Mutta jo muutaman päivän kuluttua kroppa muistutti ponnekkaasti, jos jokin ruokavalioon lisätty osa puuttui ateriasta. Minusta on myös tulossa taitava sumplimaan tankkausaterioiden sijoittelua viikkoon siten, että saan niistä parhaat tehot irti (eli suomeksi: saan herkutella oikein reilusti). Muun muassa vuoden viimeisen viikon tankkaukset olen jo etukäteen suunnitellut siten, että vuoden vaihdetta ympäröivät ateriat saavat koostua nakeista ja perunasalaatista sekä muista herkuista.

Treeniohjelma vaihtuu kokonaan helmikuun alussa. Harjoittelu on kuitenkin muuttunut koko ajan. Painot nyt ovat raskaampia ja sarjat lyhyempiä. Olen yllättänyt itseni oppimalla sellaisiakin juttuja, joka aluksi tuntuivat ihan mahdottomilta. Onnistumisista saa intoa uuden oppimiseen.

Samalla kasvaa sinnikkyys oppia nekin jutut, jotka aluksi takkuavat. Esimerkiksi punnerrukset eivät ole sujuneet toiveideni mukaisesti. “Äijien tyylillä” saan yhä juuri ja juuri pinnistettyä kymmenen, mutta sitten loppusarja on mentävä polvet maassa. Viimeksi Tapio roudasi penkin avuksi. Lopulta sain punnerruksen tuntumaan oikeissa lihaksissa vasta punnertaessani penkkiä vasten. Ai että se söi naista. Ajattelin jo, että kohta Tapio varmaan tuo tunkin vatsani alle. “Kai me kesään mennessä saadaan täysi sarja menemään polvet ilmassa ja ilman penkkiä?” kysyin maatessani pinnistelyn jälkeen lattialla kykenemättä liikkumaan. Tapio lupasi.

Muutamaan otteeseen olen huomannut tulevaisuuden hiipivän mieleni viereen. Eli mitä tapahtuu Mont Blancin jälkeen? Jatkuvasti tuskin olen näin tiukalla ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla. Mutta koska elämä ei ole elokuvaa, joka loppuu maaliviivalle tai huipulle, pitää seuraava tavoite olla jossain horisontissa. Näin pähkäilee to do -listojen kruunamaton kuningatar. Niinpä. Tämähän on juuri se asia, jota kannattaa tässä kohtaa alkaa pohtia. Ehkäpä toistaiseksi tyydyn ajatukseen, että vuoren takana on yleensä uusia vuoria, eli kaikkea ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä.

Sauna, viina & terva ja muut tärkeimmät reseptit

By Janiina

On December 17, 2014

In alpit, hyvinvointi kamppi, janiina, kuntosali, mont blanc, nikander.fi, ojanen, resepti, ruokavalio, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

Juustoa, ruisleipää, suklaata, lakritsia… viikonloppuna oli ensimmäinen tankkaus. Eli söin pari päivää vapaasti, mitä mieli teki. Toivelistalle olin kerännyt muun muassa naudan sisäfilepihviä ja aasialaista valkosipuli-chililohta. Trainerini Tapio antoi minulle ennakkoon Aloe vera -mehukuurin, jolla vatsaa valmistettiin poikkeukselliseen ruokaan. Niin ja kehoituksen olla maltillinen… tai aloittaa varovasti…tai jotain…en ole ihan varma, kun sen “saat syödä, mitä haluat” -kohdan jälkeen en kuullut oikeastaan muuta.

Lauantaiaamu koitti. En tunnusta asiayhteyttä, mutta jostain syystä pomppasin pystyyn jo seitsemältä, vaikka nukkua olisi saanut niin pitkään kuin huvittaa. Aloitin omasta mielestäni varovasti: aamupalaksi ruisleipää ja juustoa. Viimeisen kahvikupillisen kanssa pari palaa tumma suklaata ja vähän salmiakkia…

No, ei se nyt ihan näin mennyt…

Tarkempi kuvaus seuranneista tapahtumista ei liene tarpeen. Sanonpahan vaan, että vatsani oli vahvasti eri mieltä aamupalan laadukkuudesta.

Iltapäivän tunnit kuluivatkin sitten sohvalla kipuilevan vatsan kanssa. Lopulta pelastajaksi osoittautui jokin aivan muu kuin Aloe vera -mehu. “Ukkini sanoi, että jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi,” totesi kamppailuani seurannut Laku ja asetti eteeni kupillisen makeaa, rommilta tuoksuvaa kaakaota. Pienen epäröinnin jälkeen tartuin tartuin mukiin. Tymäkällä paukulla oli kaksi positiivista vaikutusta: vatsa rauhoittui ja minua alkoi kovasti naurattaa.

Seuraavan vuorokauden aikana alkoi tankkaus hiljalleen sujua. Koko viikonloppu meni täysin levon merkeissä. Suurin urheilusuoritus oli sohvalta-jääkaapille-ja-takaisin -viesti. Kyllä teki hyvää ja tunsin pienen haikeuden pistoksen, kun sunnuntai-iltana pistelin viimeisen palan pitsaa suuhuni. Arki oli taas edessä.

Kuitenkin maanantaiaamuna puuro maistui oikein hyvältä, ja viimeistään iltapäivän treeni loksautti arjen kohdilleen.

Vaikka jaarittelenkin ruokavalion tiukkuudesta, ei pidä unohtaa, että se on tuonut muassaan uusia hienoja juttuja. Kasviksien ja kuivattujen yrttien kanssa kikkaillen ruokaan saa ihan uusia ulottuvuuksia. Olen myös vielä honeymoon-vaiheessa proteiinipatukoiden kanssa (eikä se peittävien makujen läpi puskeva tunnistettava proteiinimömmön outo maku ole vielä alkanut häiritä). Iltapäivän välipalapatukka valitaan joka päivä suurella hartaudella, katetaan kauniisti esille kahvikupin viereen ja syödään pieninä murusina kuin leivos.

Kuitenkin yksi herkku on kaikessa yksinkertaisuudessaan noussut ylitse muiden. Myös tyttäreni pyytää sitä lähes joka päivä. Hän kutsuu sitä nimellä: “Se herkku, jota saa syödä joka päivä” ja aikoo tarjota sitä seuraavilla synttäreillään.

“Se herkku, jota saa syödä joka päivä”

1 omena (pieneksi pilkottuna)

2 dl turkkilaista jogurttia

Päälle 1 teelusikallinen hunajaa ja minulle siemeniä tai leseitä, tyttärelle murskattuja cashew-pähkinöitä.

Toisenkin ruokaohjeen haluan jakaa kanssanne.

Aasialainen valkosipulilohi

Tarjoile aasialainen valkosipulilohi vaikkapa perunamuusin kanssa. Omasta mielestäni tämä herkku on parhaimmillaan mehevän ruisleivän, voin ja kermaisen juuston kera.

Jouluna luvassa on toinen tankkaus. Kolme päivää pyhitän kinkulle, graavikalalle ja juustoille.
Pitäisiköhän ostaa iso pullo rommia, ihan vaan lääkkeeksi?

…nyyh. Taidan mennä hakemaan lusikallisen maitorahkaa.

Naispuolinen Uuno Turhapuro. Kankea sellainen.

By Janiina

On December 12, 2014

In alpit, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina, mont blanc, nikander.fi, ojanen, ruokavalio, salitreeni, seinäkiipeily, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

Taannoin eräässä tapaamisessa kesken intensiivisen keskustelun pohkeideni yläosassa alkoi tuntua paine, kuin nahkasaappaideni varret olisivat olleet liian kireät. Samalla varpaat alkoivat tuntua jäisiltä. Hetken koetin sinnitellä, mutta tunne oli niin kiusallinen, että lopulta salaa pöydän alla avasin saappaiden varsien vetoketjua. Ensin sentin ja sitten toisen. Olo helpottui hiukan, mutta hetken kuluttua paineen tunne palasi ja tuntui siirtyneen hiukan alemmas. Kumarruin huomaamattomasti lähemmäs pöytää ja hivutin vetoketjua vielä hiukan alemmas. Ja vielä vähän alemmas.

Sentti kerrallaan päädyin avaamaan polvien alle ulottuvien saappaiden sisäsyrjien vetoketjut kokonaan. Ikävä tunne helpotti sen verran, että saatoin taas täysin keskittyä käsillä olevaan asiaan. Luonnollisesti unohdin koko kenkätilanteen ja tapaamisen lopuksi nousin ja marssin kättelemään saappaiden avonaiset varret maata raahaten. Tilanteen kruunasivat X-Socksin juoksusukat (jotka olin salaa piilottanut saappaiden alle, koska teknisen sukan lämpö tuntuu hyvältä treenaamisen jäykistämiin pohjelihaksiini ja tuki auttaa väsyneitä jalkoja koroilla seistessä).

Taas oltiin sellaisessa hiukan hämillisessä hetkessä, jonka kaltaisissa tilanteissa hyvä ystäväni sanoo minulle: “Miten sulle aina tapahtuu tuollaista? Olet varsinainen naispuolinen Uuno Turhapuro.” Vaikea tuota on kiistääkään. Mutta en pidä sitä heikkoutena. Tekevälle sattuu ja pontevasti tekevälle sitäkin enemmän.

Tapahtuma kuitenkin kiinnitti huomioni Vuorenvalloitus-elämäni lieveilmiöön: jalkateriä ja käsiä paleltaa. Tapio selitti sen todennäköisesti johtuvan siitä, että kehoni reagoi vähäkaloriseen ruokavalioon säästelemällä kehon uloimpien osien lämmittämisessä silloin, kun syke laskee eli esimerkiksi istuessani paikallani.

Kuulostaa loogiselta. Samalla sain mahdollisen selityksen toisellekin ominaisuudelleni. Huonojen juttujen ja omille vitseille (yksin) nauramisen kohdalla kyse ei olekaan huonosta huumorintajusta. Veri ei vaan ehkä virtaa ihan päähän asti.

Toinen havaitsemani lieveilmiö on huimaus. Treenatessa sitä tulee välillä ponnistelun yhteydessä, mikä on ihan normaalia. Mutta kun huimaus alkoi vaivata muulloinkin, käännyin taas Tapion puoleen. Hän pohti asiaa ehkä puoli sekuntia ja kysyi sitten suolan käytöstäni. Toden totta, puhdas ruokavalio ja runsas veden juominen ovat aiheuttaneet sen, ettei kropassa ole suolaa tarpeeksi. Olen ollut niin orjallinen ruokavalion noudattamisessa, etten ole juurikaan lisännyt suolaa tai mausteita ruokiin. Ai että suola muuten maistuu nyt hyvältä! Aloin heti hifistellä ja ostin savusuolaa ja jotain muutakin erikoissuolaa. Kun kikkailin niiden kanssa keittiössä ja testasin muun muassa omppulohkojen ja tomaatin päällä, tytärtä nauratti: “Ei suolaa laiteta omenaan. Se kuuluu vaikka sipsiin.” Niin, pitäisiköhän vinkata Tapiolle, että otetaanko juustonaksut osaksi ruokavaliota?

Treenirytmi tuntuu omalta ja harjoituspainojakin on kasvatettu. Reiden, lantion ja vyötärön kohdat ovat kaventuneet ensimmäisen kuukauden aikana keskimäärin nelisen senttiä ilman että paino on laskenut. Oikeilla raiteilla siis ollaan, ja olo on kaikkiaan oikein hyvä. Villasukat auttavat varpaiden paleluun, ja oikea määrä suolaa ruokavaliossa saa seinät taas pysymään paikoillaan. En olisi uskonut, että tämä on näin tarkkaa hommaa.

Mutta vielä on yksi asia. Ihan oma vika tämäkin. Kun kynä putoaa lattialle ja kumarrun sitä nostamaan, kuuluu suustani sellainen kankean ihmisen “Ymph!”-äännähdys. Joskus jopa olen jättänyt kynän mieluummin nostamatta kuin kumartunut. Muutamana kovien treenien jälkeisenä aamuna (tai itseasiassa se toinen aamu on vielä hankalampi) olen herännyt vatsallani selkä ja jalkojen lihakset niin jäykkinä, että ylös nouseminen on pitänyt tehdä hivuttamalla ensin toinen polvi futonin reunan yli lattialle ja ponnistamalla sieltä. Aiemmin olen saanut suorilta jaloilta kumartuen kämmenet jalkaterien alle. Nyt sormet juuri ja juuri osuvat lattiaan. Erityisesti jalkojen lihakset ovat juntturassa, koska perustreenien lisäksi juoksen, mikä on tietysti pohkeille ja reisille kovaa hommaa.

Tapio on muistuttanut, että lihashuolto on tärkeää ja kehottanut venyttelemään.
Mutku määku.
Kiire.
Unohdin.
En jaksanut.

Tajusin, että olen ihan kuin tyttäreni (tai kumminpäin se nyt meneekään): Tapio on treenaamisen suhteen ehdoton auktoriteettini, ja teen kyllä kaiken käsketyn. Ja enemmänkin, sillä olen todella innoissani Vuorenvalloitus-harjoittelusta. Mutta nämä treenaamista tukevat toiminnot ovat vähän sellaisia, että jos ohjeet ovat yleisen tason neuvoja eivätkä aikataulutettuja käskyjä, asiat tuppaavat unohtumaan. “Noku etsää sanonu, koska pitää venytellä,” vänkää Janiina 35 vuotta.

Taas minut laitettiin ruotuun ja seuraava treeniaika vietettiin käyden läpi venytyksiä. Tuli komento tehdä muutamat tärkeimmät jutut pikaisesti joka ilta ja kerran viikossa mittavampi venyttely. Joka päivä iltaohjelmassa pitäisi olla ainakin perusvenytykset pohkeille, reisille ja lonkankoukistajille ja rintalihaksille. Ja kokonaisvaltaisemmassa venyttelyssä sitten koko kroppa.

On todella mielenkiintoista huomata, millaisista osista tämä valmistautumiskokonaisuus koostuu. Jokainen treeniliike pitää saada tehtyä oikein. Ruoassa pitää noudattaa sääntöjä. Ja seurata omaa vointia aktiivisesti. Tulosten alkaessa näkyä, motivaatio kasvaa ja samoin into päästä vuorelle. Taustavireenä tunnen koko ajan sellaista kivaa kuhinaa mielen perukoilla.

Samalla kerään tietoa siitä, mitä on edessä. Kokeneiden kiipeilijöiden, jotka ovat käyneet maailman huipuilla, tarinat ovat huikeita. Kun päästään kevään korvalle, olen luvannut itselleni perehtyä Mont Blanciin, karttoihin ja tulevaan reittiimme tarkemmin. Jos tiedät hyviä sivustoja tai esimerkiksi kirjoja, annathan minulle vinkkejä?
Samoin varusteet ovat ihan oma kokonaisuutensa, johon pitää perehtyä oikein ajan kanssa. Mutta onneksi tässä on hyvin aikaa.

Nyt kuitenkin on taas edessä päivärytmin ruuvaamista. On hassua, kuinka pitää oikein tietoisesti päättää ottaa uusi, niinkin pieni juttu kuin venyttely osaksi rutiinia tai muuten se jää. Heti eilen venyttely unohtui, joten nyt täytyy ryhdistäytyä.

Hohoi varpaat, kohta taas tavataan!