Jokaisella vuodenajalla on ominaistuoksunsa, jota rakastan. Syksy tarttuu vaatteisiin: se on yhtä aikaa pehmeä ja karu, vähän salamyhkäinen kostean asfaltin aromi. Talven rapsakka, kirpeä lumentuoksu raikastaa keuhkoihin asti. Kevään tunnistaa kostean soran rehevästä tuoksusta: lumi väistyy ja ensimmäinen kuiva kohta asfalttia ilahduttaa aina yhtä paljon. Kesän tuoksu on aurinko iholla. Tiedäthän, se miltä iho tuoksuu, kun nuuhkaiset olkapäätä vietettyäsi tunnin auringossa; suolaiselta ja lämpöä hohkaavalta. Kyllä minulle on kerrottu, että todellisuudessa tuoksu on ihon läpi erittyvä hiki. Mutta ei se haittaa, minulle se tuoksu tarkoittaa kesää.
Viime sunnuntaina minä ja kaverini Teemu pakkasimme rinkat ja painelimme Kangasalan Laipanmaalle eräretkelle. Teemu tekee syksyllä pidemmän vaelluksen pohjoisessa ja hän halusi testailla varusteitaan. Minä taas halusin jatkaa vaelluskenkieni sisäänajoa ja kokeilla erilaisia sukkayhdistelmiä. Niinpä Teemulla oli selässään 85-litrainen rinkka täynnä tavaraa, minulla huomattavasti kepeämpi varustearsenaali.
Yhdistimme Hirvijärven ja Elamon kierrokset, jolloin kokonaisreitille tuli mittaa parisenkymmentä kilometriä (reittikartan löydät täältä). Maasto oli vaihtelevaa; nousuja, laskuja, kivikkoa, kangasmetsää, pitkospuita ja vaikka mitä. Lähdimme liikkeelle vasta viiden aikaan iltapäivällä ja pidimme yllä kohtuullisen hyvää tahtia ja taukoilimme vain vähän.
Koko reitin kierrettyämme yövyimme kauniin, pienen Elamonjärven rannalla. Saavuimme leiripaikalle vasta yöllä, jolloin molemmat olimme aika väsyneitä. Lämpötila oli laskenut päivän hellelukemista +6 asteeseen.
Ylävitosia kuitenkin heittelimme, koska olimme tyytyväisiä suoritukseemme ja varusteisiimme. Vaelluskenkäni istuivat napakasti, ja kahta sukkaa käyttämällä aiemmissa teksteissä kuvaamani kengän reunan paine säärtä vasten katosi. Teemukin myhäili tyytyväisenä. Totesin, että hän todennäköisesti selviäisi varusteillaan melkein missä pohjoisen erämaassa tahansa, vaikka kuinka kauan. Nimesinkin jättiläisrinkan Narniaksi, koska se vaikutti pohjattomalta ja sieltä löytyi väline jokaiseen mahdolliseen (ja mahdottomaan) tilanteeseen.
Kello kävi yhtä yöllä, kun viimein asetuimme istuskelemaan laavulle. Maiseman rauhallinen kauneus ja kesäyön unenomainen tunnelma nostivat mielialan uupumuksesta huolimatta pilviin. Pieni järvi oli sinisen yön hämärässä kuin kauniista kummitustarinasta: ilmaa kymmenen astetta lämpöisemmästä vedestä nousi usvaa, jonka tanssista veden pinnalla en saanut silmiäni irti. Viritimme nuotion ja paistoimme iltapalaksi makkarat.
Hetken istuskelun ja jutustelun jälkeen kömmin laavuun makuupussiin. Kuuntelin kuinka eräkaverini laavun taakse kahden puun väliin virittämän riippukeinun kahina vaimeni hänen asettuessaan yöpuulle. Katselin makuupussin raosta järvelle; hämäryys kääntyi jo kohti aamun kajoa. Yön äänet tuudittivat minut uneen. Viimeinen ajatukseni oli, että kesälläni on toinenkin nimikkotuoksu: usvaa, nuotiosavua ja sammalta.
Aamulla heräsin auringonpaisteeseen kasvoillani. Aamukahvit nautiskeltiin rauhassa ja sitten olikin aika palata kotiin. Sääret ja takapuoli tuntuivat hiukan jäykiltä johtuen edellisen päivän matkanteosta, mutta yhtään rakkoa tai hiertymää ei jaloista löytynyt, mikä on hieno homma!
Kotiin palattuani nappasin suorilta salikassin ja kipaisin kuntosalille tekemään rivakan punttitreenin. Treeni meni yllättävän hyvin, mutta kotiin palattuani olin todella poikki.
Illalla purin rinkkaa ja levitin makuupussin tuulettumaan. Huoneeseen levisi mieto savun tuoksu, ja mieleen nousi ajatus, että tänä kesänä pitäisi päästä vielä uudelleen metsään. Samalla hetkellä olohuoneen ovelle ilmestyi hetkeä aiemmin isältään kotiin palannut tyttäreni: “Ihana haju, mun tuli ikävä metsään!”
