Eilen aamulla muutamaa minuuttua vaille kello kuusi lentokoneen renkaat osuivat jäiseen kiitorataan Helsinki-Vantaalla, ja oli aika vaihtaa varvastossut talvikenkiin.
Eloisa, ystävällinen, värikäs ja vieraanvarainen Singapore oli ihastuttanut minua ja ystävääni reilun viikon ajan. Lomaani kuului muun muassa tuntikausien vaelluksia Chinatownin, Little Indian ja monien muiden upeiden kaupunginosien kujilla, varpaiden upotus Havaijilta tuotuun valkoiseen hiekkaan Sentosan saarella, ostoksia ylenpalttisella Orchard Roadilla, Singapore Sling Hotel Rafflesin Long Barissa (jossa kyseinen drinkki on keksitty) ja pyörryttävän hyvää ruokaa maailman ainoassa Michelin-tähden saaneessa katukeittiössä (ateriani maksoi kokonaisuudessaan seitsemän euroa, josta ruokajuomani oluen osuus oli noin neljä euroa).
Minulle reissun kohokohta taisi kuitenkin olla tuulitunnelilentäminen. Olen käynyt pari kertaa Suomen ainoan tuulitunnelin ulkopuolella katsomassa, kuinka laskuvarjohyppääjät treenaavat kuvioitaan, ja kuinka aloittelijat poukkoilevat ilmassa koettaessaan hallita kehoaan jopa 300 km/h puhaltavassa tuulessa. Tätä matkaa suunnitellessamme törmäsin tietoon, että Singaporessa on maailman suurin tuulitunneli. Voinet arvata, että tuulitunnelilentäminen oli välittömästi to-do-listani kärjessä.
 |
| Naurua tuulitunnelissa |
Matkan neljäntenä aamuna melkein pompin innoissani iFly Singaporen ovesta sisään. Lyhyen koulutuksen jälkeen minä ja opastuksessa kanssani olleet kaksi indonesialaista miestä pujotimme yllemme lentohaalarit, suojalasit ja kypärät. Vuorotellen kaaduimme oviaukosta ilmavirtaan käsivarret tiukasti rintakehää vasten puristettuina. Ilmavirran napatessa lentäjän mukaansa kädet nostetaan kasvojen tasalle. Lentokorkeutta ja -asentoa ohjataan pienillä liikkeillä: siirtämällä käsiä, koukistamalla ja suoristamalla jalkoja ja niin edelleen.
Se oli mahtavaa! Korvatulppien läpi tunnelin puhaltimet jyrisivät, ja vapaapudotusta lentokoneesta vastaava viima iski kasvoihini. Pääsin peruslentoasentoon suhteellisen hyvin. Kouluttaja oli neuvonut, että kasvojen kääntäminen alaspäin nostaa lentokorkeutta. Tietenkin heti saatuani asennon suhteellisen vakaaksi, painoin pääni kumaraan ja nousin korkealle. Kouluttajani seurasi rinnalla opastaen minua käsimerkein ja virnistellen. Hetken kuluttua tajusin, mille hän hymyili: minä nauroin ääneen, ihan silkasta ilosta.
Kahden lennon jälkeen ostin vielä yhden lisälennon ja pyysin kouluttajalta, että hän veisi minut ylös. Hän palkitsi minut tarttumalla ranteeseeni ja nilkkaani ja pyörittämällä vinhasti nostaen ja laskien meitä korkealle tunnelin yläosaan ja takaisin alas. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat silmistä.
Lennon jälkeen kouluttaja kysyi, mistä olen kotoisin. Kuultuaan, että Suomesta, hän sanoi arvanneensa sen, sillä eräs iFly Singaporen vierailevista kouluttajistaan on suomalainen Inka Tiitto.
– Näytätkin vähän häneltä. Kun kävelit sisään, ihmettelin hetken, että onko Inka täällä, kouluttaja totesi ja nauroi lopuksi:
– You Finns are little bit crazy. In a good way!
Googletin asiaa jälkikäteen ja kävi ilmi, että Inka Tiitto on tuulitunnelilennon maailmanmestari. Taas yksi mahtava laji, jonka huipulla on suomalaista osaamista!
Kaikki kokemukseni eivät olleet yhtä menestyksekkäitä kuin lentäminen: Yhden helteisen päivän käytin vaeltaen ympäri kaupunkia ylävuoristokenkiä ja vuorikiipeilyyn soveltuvia aurinkolaseja etsien, sillä tarvitsen ensi kesän Elbrus-matkaa varten varusteisiin päivitystä. Kävin läpi kuusi kauppaa eri kaupunginosissa. Kävelin välimatkat ja päivän aikana sain mahtavan läpileikkauksen kaupungin kaduista. Mutta se olikin sitten aika lailla kaikki, mitä käteen päivästä jäi.
Vaikka jokainen kauppa oli aina edellisen myyjän suosittelema, myymälät 1, 2, 3 ja 5 tarjosivat vain vaellusvarusteita ja seinäkiipeilyyn soveltuvia varusteita. Kylmempiin olosuhteisiin tarjolla ei ollut mitään. Neljännessä kaupassa testailin Julbon aurinkolaseja, mutta vaihtoehtoja oli vielä vähemmän kuin Suomessa.
Viimeiseen kauppaan saapuessani olin jo vähän uuvuksissa vaellettuani tuntikausia helteisillä kaduilla. Pöllähdin sisään ovesta ja kysyin vanhemmalta miesmyyjältä ylävuoristokenkiä. Hän katsoi epäilevästi kevyttä kesämekkoani ja osoitti minut vaelluskenkähyllyn eteen. Taas sama juttu.
Olin jo luovuttamassa, kun mittavan hyllystön toisessa päässä silmiini osui kaksi tuttua kenkämallia. Säntäsin niitä kohti innoissani. Myyjä seurasi hitaasti perässä ja tarjosi vielä vaelluskenkää, joka on “tukeva mutta mukavan kevyt maastossa”. Pyytäessäni ylähyllyllä näkemiäni La Sportivan malleja nimeltä sovitettavaksi, mies katsoi minua pitkään ja kysyi:
– Aiotko todella kiivetä vuorelle?
 |
| Lavastettu evakuointisimulaatio Trick Eye Museumissa |
Kerroin parin seuraavan vuoden suunnitelmistani, minkä jälkeen sain sovittaa kenkiä. Myyjä katseli puuhiani muutaman askeleen päästä, kun ähelsin tuplakenkiä jalkoihini. Kerroin omistavani loistavasti istuvat Trangot, mutta oppineeni Mont Blancilla niiden olevan liian kevyet korkeammille vuorille ja kylmempiin olosuhteisiin. Nyt myyjä astui askeleen lähemmäs ja katsoi minua hiukan kiinnostuneempana:
– Oletko sinä siis jo kiivennyt johonkin?
Kerroin vähäisen kokemukseni neljästä Alppien vuoresta, ja samassa tilanne muuttui. Hetkessä mies oli polvillaan lattialla tutkimassa jalkaterieni yhteensopivuuta kenkien lestien kanssa. Hän totesi silmämääräisen tarkastelun jälkeen:
– Vasen jalkateräsi on isompi. Sääriesi lihaksistosta näkee, että oikea jalkasi on vahvempi. Huomioi ne asiat, kun sovitat kenkiä.
Mies todella tunsi tuotteensa. Seuraavan puolen tunnin aikana testasin molempia kenkämalleja ja sain kattavan selostuksen niistä. Myyjää nauratti kovasti hellemekon ja raskaiden kenkien yhdistelmä:
– Luulen, että Spantikit ovat sinulle paremmat, tosin Baruntset sopivat paremmin mekkosi väriin!
Lopulta kauppoja ei syntynyt, sillä hintalapun summa oli puolitoistakertainen Suomen hintoihin nähden.
Paluumatkalla hotellille pohdiskelin asiakaskokemuksiani näistä kuudesta kaupasta. Jokaisessa kaupassa minuun suhtauduttiin epäuskoisesti. Minulle tarjottiin trekkailuun tarkoitettuja maastolenkkareita, vaikka pyysin jääkiipeilyyn soveltuvia ylävuoristokenkiä mainiten malleja ja valmistajia nimeltä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun viimeisessä kaupassa kerroin olleeni oikeasti vuorilla ennenkin.
Aluksi halusin ajatella, että syy oli siinä, ettei tarjoamasta löytynyt tarvettani vastaavia kenkiä ja tilalle yritettiin tarjota muuta. Mutta rehellinen kokemukseni on, että luultavimmin sukupuolellani oli tekemistä asian kanssa. Olipa kyseessä aasialaiseen kulttuuriin tai kiipeilymaailmaan ajatuksissa usein liitettävään maskuliinisuuteen liittyvä asia (luultavasti sekoitus molempia), kevyessä kesämekossa ylävuoristokenkiä etsiskelevä nainen aiheutti hämmennystä ja epäuskoisuutta.
Kertaakaan aiemmin en ole kiipeilyyn liittyvissä asioissa törmännyt vastaavaan tilanteeseen, vaikka siitä esimerkiksi kirjallisuudessa jonkin verran puhutaan. Ehkäpä lajin maskuliinisuus korostuu enemmän, kun korkeusmetrit lisääntyvät.
Kulttuurilla on vaikutusta tottakai. Aasiassa kiipeilyyn hurahtanut nainen on luultavasti vieläkin harvinaisempi kuin vaikkapa Skandinaviassa. Pohjoismaalaiset naiset tunnetaan maailmalla varsin itsenäisinä, omanarvontuntoisina ja määrätietoisina. Heistä monet kokevat miesten pyrkimykset ritarillisuuteen tasa-arvoa uhkaavina asioina. He haluavat itse avata ovensa ja kantaa laukkunsa. Ja se on ihan okei.
Minusta on ihanaa, kun joku avaa oven tai kantaa painavan ostoskassin. Minulle nuo eivät ole tilanteita, joissa mitataan kyvykkyyttäni tai suorituskykyäni. Olen nimittäin melkoisen varma, että jokainen minulle oven avannut uskoo, että kykenen tuohon toimintoon itsekin. Niinpä arvostan kaunista ja kohteliasta elettä, jolla osoitetaan huomiota perinteiseen kasvatukseen kuuluvalla tavalla.
Mutta kun karabiinisolki naksahtaa kiinni ja jäärauta haukkaa jäätä, jokainen on oman suorituskykynsä ja henkisen kanttinsa armoilla. Jokainen tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin jäsen, mies tai nainen. Siinä hetkessä henkinen ja fyysinen suorituskyky mitataan. Apua otetaan vastaan ja annetaan ja oma heikkous tunnustetaan (se on osa sitä henkistä kanttia), mutta lähtökohtaisesti jokainen kantaa reppunsa itse ja tekee oman kiipeilysuorituksensa.
Hikisenä saavuin hotellille ja painelin altaalle lepuuttamaan katuviidakon uuvuttamia jalkojani rantatuolissa. Köllötellessäni mietiskelin, oliko Inka Tiitto kohdannut vastaavaa hämmennystä lajinsa parissa. Mieleeni muistui keskusteluni sukupuolen vaikutuksesta kiipeilyyn Mount Everestin huiputtaneen vuorikiipeilijä Carina Räihän kanssa (koko juttu täällä:
Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa). Hän muistutti, että vaikka miehet ovat fyysisesti voimakkaampia ja nopeampia, naiset pärjäävät vuorilla vähintään yhtä hyvin, salaisena aseenaan sitkeys.
Onko se päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta vai luupäisyyttä – kuka tietää? Mutta onko ratkaisevan ominaisuuden määrittelyllä lopulta väliä, jos se kuitenkin vie meidät huipulle? Sillä lopulta me kaikki (vuorten tai muille) huipuille halajavat taidamme olla pikkuisen hulluja – sellaisella hyvällä tavalla.
