Category: vuorikiipeilijä Page 22 of 34

In alpit, blogi, geneve, huiputus, janiina ojanen, matka, matkapäiväkirja, matkasuunnitelma, mont blanc, mont forte, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Matkapäivä

Sunnuntaina klo 04 aamulla paiskasin laukkuni lentokenttäbussin tavaratilaan ajatuksenani nukkua matkalla. Aurinko nousi jossain Valkeakosken kohdalla. Keimolan Portin kohdalla luovuin nukkumisajatuksesta. Tapasin Lakun kentällä ja nousimme koneeseen ajatuksenamme nukkua matkalla. Luovuin ajatuksesta, kun bongasimme Mont Blancin huipun pilvien keskeltä.

Odotellessamme muuta porukkaa jätimme tavarat säilytykseen kentälle ja tutkiskelimme päivän ajan helteistä Geneveä. Kaupunki on todella mielenkiintoinen, mutta sen verran olin reissussa rähjääntynyt, että päivän parhaita hetkiä taisi olla torkut puistossa puun alla Genevenjärven rannalla.

Illansuussa tapasimme Petten ja lopun porukan lentokentällä. Tomi ja Mikko istahtivat kanssamme Petten autoon, ja matka kohti Verbieriä saattoi alkaa. Mikko on meistä kokenein, ja Tomillakin on entuudestaan kokemusta vuorikiipeilystä. Kiipeäminen Mont Blancille tehdään pareina siten, että kummallakin parilla on opas. Me neljä jaamme kämpän ja harjoittelemme yhdessä, joten aikaa kuluu yhdessä paljon. Oli oikein kiva huomata, että juttu lähti heti luontevasti luistamaan. Vaikka enpä kyllä muuta odottanutkaan.

Matkalla polttava puheenaihe oli tietysti edessä olevaa huiputusyritystämme uhkaavat sääolosuhteet. Päädyimme yksimielisesti tukemaan Petten ajatusta ohjelman muutoksesta. Tilanne kuitenkin elää jatkuvasti, joten kerron tässä vaiheessa vain sen, että luultavasti huiputuspäiväämme aikaistetaan ja viimeisimmän tiedon mukaan pyrimme kiipeämään Gouterin kautta. Mutta asiat elävät koko ajan eli todella tiedämme mitä tapahtuu vasta lähempänä.

Viimein illalla olimme perillä tukikohdassamme, idyllisen upeassa Verbieren kylässä. Hiukan raukkamaisesti iskin tyttökortin pöytään, kun pohdittiin kolmen makuuhuoneen jakoa neljän ihmisen kesken. Lupaan kuitenkin, että se oli ainoa kerta, kun tällä reissulla vetoan tyttöasiaan! Iltapalan jälkeen kaaduin sänkyyn ja nukuin unetonta unta aamuun asti. Matka on alkanut!

Päivä 1: akklimatisoitumista

– Ei voi olla totta, täällä me nyt ollaan!
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun pomppasin pystyyn aamulla hiukan ennen herätyskelloa, jonka oli tarkoitus piristä seitsemältä.

Mikko Mont Fortella

Ensimmäisen varsinaisen päivän ohjelmassa oli ainoastaan tankkausta ja kehon totuttamista ohueen vuoristoilmaan. Tehostaaksemme akklimatisoitumista matkasimme hisseillä (yhteensä kolmella eri gondoli- ja tuolihissillä) läheisen Mont Forten huipulle. Tarkoituksemme oli viettää useampia tunteja huipulla noin 3330 metrin korkeudessa. Kuitenkaan sykettä nostavaa liikuntaa ei ole suotavaa harrastaa. Pakkasimme mukaan kamerat, evästä, lukemista ja musiikkia, jotta olisi jotain tekemistä, millä saisimme aikamme kulumaan.

Turha huoli. Häikäisevän kaunis, pilvetön päivä ja häkellyttävät maisemat pysäyttivät meidät täysin. Paikan viehätystä ei suinkaan vähentänyt se, että sieltä oli suora näköyhteys tavoitteeseemme eli Mont Blancin huipulle. Vietimme huipulla yli kolme tuntia ilman, että kukaan kaivoi esille lukemista tai musiikkia. Vaeltelimme ja kiipeilimme hissukseen edestakaisin huipun alueella, köllöttelimme lämpöisten kivien päällä ja jutustelimme laiskasti ja nautimme olostamme. Vasta iltapäivällä tunsimme hennon tuulenvireen, joka nosti hattaramaiset pilvet viereisten, matalampien vuorten huippujen yli.

– Elämän hienoja hetkiä ovat ne, joista ei puutu mitään tai joissa ei ole mitään liikaa. Ne pitäisi vaan tunnistaa, pohti Laku ja sai vastaukseksi varsin myötämielistä muminaa.

Paluumatkalla minä ja Tomi kävelimme yhden hissiosuuden 2200 metrin korkeudessa. Nautin rauhallisesta jalottelusta kauniilla vuoritiellä, sillä tuntuu hankalalta viettää kokonainen päivä vain laiskotellen, kun on niin kovin valmiina suureen seikkailuun.

Tomi, Laku, Mikko ja minä Mont Fortella

Iltapäivällä yhteisen lounaan jälkeen vuokrasimme kypärät, hakut, jääraudat ja valjaat ja ostimme evästä seuraavan päivän reissua varten. Huomenna eli tiistaina lähdemme aikaisin aamulla kohti Italiaa ja Vincent-Pyramidea, jonne on tarkoitus tehdä harjoituskiipeäminen.
Viivymme reissussa kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä harjoitellaan kiipeilyteknisiä asioita, jäätiköllä liikkumista, railopelastusta ja niin edelleen. Yön vietämme vuoristomajalla yli 3000 metrin korkeudessa. Seuraavana päivänä pyrimme kohti Vincent-Pyramiden huippua. Petten valitsema reitti on normaalia haastavammassa mutta silti kohtuullisessa kunnossa.

Tullaan tähän hetkeen. Istun kämpämme sohvalla jalat pöydällä ja kirjoitan tätä. Miehet pörräävät valjaiden ja hakkujen kanssa ympärillä, Laku testaa GoPron kiinnitystä kypärään. Ilmassa on rento mutta hiukan jännittynyt pöhinä. Taidan liittyä porukkaan…

Pitäkää peukkuja, että Vincent-Pyramidella kaikki menee suunnitelmien mukaan!

p.s. Olen näiden kahden päivän aikana kuullut erään lauseen miesten suusta useamman kerran kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Se menee näin: “Mitä sä aiot laittaa päälle?”

Mont Blanc Mont Forten näköalatasanteen kiikarin läpi (kiikari lisää näkymään alueen suurten vuorien nimet ja korkeuslukemat)

On aika – lähtöselvitys

By Janiina

On August 1, 2015

In alpit, blogi, janiina ojanen, lähtö, mont blanc, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Odotus on päättynyt.

Tyttäreni antoi minulle hupsun Minion-avaimenperän, joka pitää minut turvassa. Kummitytöistäni pienin piirsi minulle kortin, jossa on Mont Blanc, minä ja Frozen-piirretyn hahmot. Toinen kummityttöni oli kuullut äidiltään, että maratonin juosseet saavat mitalin, mutta vuorenvalloittajille ei ole mitaleita. Niinpä hän teki minulle oman. Heidän perheensä askarteli yhdessä minulle myös onnea tuottavan maskotin.

Olen kiinnittänyt maskotit reppuuni. Olen suukottanut ja halannut rakkaat. Olen pakannut laukkuni. Olen harjoitellut satoja tunteja, lukenut lukemattomia sivuja tietoa, kuunnellut ja kysellyt, opetellut ja oppinut. Olen itsevarma ja epävarma yhtä aikaa. Jännittynyt ja riemuissani.

Viimeiset tunnit kuluvat. Ensi yönä matkaan Helsinki-Vantaan lentokentälle, missä tapaan Lakun. Aamuvarhaisella lähtee koneemme kohti Geneveä, ja suuri seikkailu voi alkaa.

Tilanne Mont Blancilla on vielä epävarma. Gouterin maja tiedotti avautumisestaan eilen. Olemme varovaisen toiveikkaita, mutta johan tässä on opittu, kuinka nopeasti asiat voivat vuorilla muuttua. Ennusteet lupaavat uutta helleaaltoa. Hermoja raastava epävarmuus kuuluu lajiin, joten joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Kaikki selviää kyllä. Askel kerrallaan.

Minä lähden matkaan onnellisena, sillä tärkein tavoite on jo saavutettu. Minä olen toteuttanut unelmani, sen mistä tässä on pohjimmiltaan koko ajan ollut kysymys: En vain haaveillut. En vain puhunut tekemisestä. Minä menin ja tein.

Nyt loppuu tunnelmointi. On aika. Ja minä olen valmis.

p.s. Matkan etenemistä voit seurata ajantasaisimmin Facebook-profiilissani (teen Vuorenvalloitusta koskevat päivitykset julkisina, joten seuraamalla profiiliani näet, missä mennään). Tänne blogiin päivitän matkakertomusta sitä tahtia, kun ehdin ja elämykseltäni maltan.

Täytä laukku, nollaa mieli

By Janiina

On July 30, 2015

In Gouter, janiina ojanen, matka, matkailu, mont blanc, pakkaaminen, seikkailu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Tyttäreni lähtiessä upotin kasvoni hänen hiuksiinsa ja vedin syvään henkeä, jotta saisin mukaani niin paljon hänen tuoksuaan kuin mahdollista. Kuiskasin muutaman rohkaisevan sanan ja suukotin poskea. Hymy oli liimattu kasvoilleni, kunnes näin pienen selän katoavan porttikonkiin. Silloin annoin periksi ja itkin sydämeni pohjasta. En sillä tavalla naisellisesti: hiljaisia huokauksia kyynelhelmet poskilla eteerisesti ikkunasta ulos tuijottaen. Vaan purin pahan oloni toimintaan: nenä punaisena ja valuen, kyyneleiden sokaisemana huidoin imurilla ympäri asuntoa ja kuulostin luultavasti nuhaiselta norsulta.

Hyvät itkut keskeytti puhelu kiipeilypariltani. Hän oli jo pakkaamassa, koska viettää pari päivää Helsingissä ja tulee sitten suoraan lentokentälle. Kävimme lyhyesti läpi matka-aikataulun ja muutaman muun detaljin.
– Nähdään kentällä, päätimme puhelun, ja minäkin päätin katsella varusteita hiukan kasaan, kun itkukaan ei oikein enää irronnut.

Nyt asunnossani on hiljaista. Iso vihreä armeijamallinen laukku makaa olohuoneen lattialla. Sen vieressä on iso kasa tavaraa. Keon vieressä lattialla lojuu hevosenkenkä. Isä antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa:
– Tiedän, ettet ole taikauskoinen. Mutta minun mielikseni laita tämä sen kaapin oveen, jossa säilytät kiipeilyvarusteitasi.

En laittanut hevosenkenkää oveen. Mutta otan kaiken tarjolla olevan onnen nöyrästi vastaan, joten hevosenkenkä on viime kuukaudet ollut varustekaapissa hyllyn reunalla. Ja jollain tavalla siitä on tullut merkityksellinen esine minulle. Punnitsen sitä kädessäni hetken, vien sitten takaisin kaappiin ja asetan takaisin paikalleen, nyt tyhjennetyn hyllyn reunalle.

Vuosien mittaan olen oppinut matkustamaan suhteellisen kevyesti. On kuin jokaiselle reissulle lähtiessä ottaisi mukaan yhden tavaran vähemmän kuin edellisellä kerralla. Tällä kertaa ei lentolaukku riitä. Pyrin kuitenkin pakkaamaan mahdollisimman kevyesti, jotta voin ottaa lentomatkan ajaksi osan Lakun kameravarusteista omaan laukkuuni. Olen viime viikkoina tehnyt useammankin listan mukaan pakattavista tavaroista. Jokainen listoista sisältää aika lailla samat tavarat eri järjestyksessä:

passi, matkustus- ja vakuutusdokumentit
tietokonepiuhat ja puhelimen laturi
matkaopas ja pokkari luettaviksi
reppu
otsalamppu
aurinkolasit ja strap (suojalasit kovan tuulen varalle tuo Laku)
korvatulpat, varpaanlämmittimet
ea-tarvikkeet ja puhdistusliinat
alusvaatteet ja -kerrastot, sukkia
välipuku
kuoripuku ja toppatakki
hanskat, pipo, merinovillainen putkihuivi
vaelluskengät, lenkkarit (Tomsit jalkaan, jos menee tiukille kentällä vaihdan vaelluskengät lennon ajaksi, koska ne ovat eniten tilaa vievät ja painavimmat)
tyttötarvikkeiden supistettu valikoima ponnarilenkeistä meikkeihin
piilolinssejä ja silmätippoja, silmälasikotelo (matkustan silmälasit päässä)
treenivaatteita harjoituspäiville
kesämekko vapaapäiviä varten (mutta vain yksi, jotta saan syyn edes hiukan shoppailla Genevessä)

Paikanpäältä vuokrataan vielä jääraudat, hakku, kypärät ja sen sellaista. Aion myös ostaa pesuaineet, aurinkorasvat, juomapullot ja huiputuseväät periltä.

Tarkemmat kuvaukset huiputusvarusteista löydät täältä.

Viime päivinä Mont Blancin olosuhteissa ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Tämänhetkisen tietoni mukaan Gouterin reitti ja maja ovat pysyneet suljettuina ja freezing point (korkeus, jossa lämpötila laskee alle nollan) on noin 3500 metrissä mutta ennusteiden mukaan se on nousemassa takaisin 4000 metrin hujakoille.

Tuntemukseni kiertävät kehää huolestumisesta ärtymyksen kautta hyväksyntään, aloittaakseen kierroksen taas uudelleen. Ajatukset leijuvat ohitse ilman, että saan kunnon otetta yhdestäkään. Vielä on aikaa olosuhteiden muuttua. Mutta voi myös käydä niin, että valmistauduttuani kymmenen kuukautta en saa edes tavoitella Mont Blancin huippua. Jos kohde vaihtuu lennosta ja päädymme pyrkimään jonkin toisen vuoren huipulle, pystyykö oman pään nollaamaan ja kokemuksesta nauttimaan ilman, että vilkuilee olkansa ylitse? Toivon niin. Uskon niin. On vaan pistettävä oma pää kääntymään. Taas tehdään, ei yritetä.

Hitto, kun täällä on hiljaista.

Viimeiset seitsemän päivää

By Janiina

On July 26, 2015

In blogi, Facebook, Gouter, janiina ojanen, jännitys, mont blanc, odotus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Erään ennusteen mukaan alkuviikosta sää Mont Blancilla viilenee ja pakkasraja hiipii alaspäin. Viimeisin tiedote (lauantaiaamulta) Gouterin majalta kertoo vuorella olevan edelleen vaarallista, vaikka lämpötila on hiukan laskenut.

Minusta on nyt tullut vähän taikauskoinen: en halua puhua enkä edes kovin paljon ajatella vaihtoehtoa, ettei huiputukseen lähtö onnistuisi. Oppaamme Pette mainitsi myös vaihtoehtoisen reitin. Se on Gouterin reittiä haastavampi, mutta sitä harkitaan, mikäli alkuperäisen suunnitelman mukainen reittimme pysyy suljettuna. Ja jos Mont Blancin huiputus ei tule kyseeseen mitään meille soveltuvaa reittiä, voi vielä harkita kohteen vaihtamista. Päätökset tekee Pette.

Viestittelimme tässä viikolla kiipeilyparini Lakun kanssa. Molemmilla on sama ajatus: Mont Blanc on tavoitteemme ja jos sinne on jokin meille mahdollinen reitti auki, toivomme Petten päätyvän siihen. Kirjoitin Lakulle näin:
“Blancille on päästävä. Sen päätin viime syksynä ja se ajatus ei ole muuttunut. Nyt ja jos ei nyt, ensi vuonna uudelleen. Ni ***tana. :)”
Vastauksen kirjainten lomasta saattoi lukea naurua:
“Mä arvasin… Mä niin arvasin…”

Valmistautuminen jatkuu suunnitelman mukaan. Tein viimeiset kunnon treenit tämän viikon puolivälissä ja nyt olen levossa. Olen päivittäin tehnyt kevyitä, lyhyitä lenkkejä, jotta aineenvaihdunta pysyy tehokkaana ja lihakset vetreinä. Paljon lihashuoltoa on ohjelmassa: venyttelyä ja rullausta. Hierojani Katja avaa nyt kaikki lihakset, jotta jumitukset eivät hidastaisi minua. Olen aloittamassa tankkausta. Koska vatsani on kovin herkkä muutoksille ja muutenkin jännitän vatsallani, tankkaus tehdään maltillisesti. Hiukan lisää suolaa ja lisää hiilihydraatteja usean päivän aikana.

Kaikkineen lepotankkaus tuntuu hiukan vastenmieliseltä. Olen malttamaton ja tekisi mieli kuopia maata. On kuin syke olisi pysyvästi normaalia korkeammalla, aistit hiukan ylikierroksilla ja olo jotenkin virittynyt. Kunnon juoksulenkki ja punttitreeni varmaan auttaisivat päästämään höyryjä, mutta valmentajani Tapio kielsi ehdottomasti kaiken “riehumisen”.

Vatsa on jännityksestä solmussa. Mutta olen pakottanut itseni syömään kaiken vaaditun. Hyvä uutinen on, että vatsa on alkanut hyväksyä geelejä, kunhan niitä ottaa vähän kerrallaan. Tapsan ohjeesta testasin myös luomu-proteiinipatukoita ja ne sopivat vatsalleni paremmin. Lisäksi ne ovat hiukan kosteita, eivätkä siis janota yhtä paljon kuin tavalliset tahmapötkylät.

Tytär on rauhallinen, mikä ilahduttaa minua. Välillä hän ottaa Vuorenvalloituksen puheeksi, mutta vaikka häntä jännittää ja huolestuttaa, puhuu hän nyt asiasta jopa hiukan ylpeänä. Ehkä olen onnistunut peittämään levottomuuteni häneltä. Olen pyrkinyt järjestämään meille yhteistä rentoa kesälomapuuhaa tässä kotikulmilla kuitenkin siten, että pidän normaaleista rutiineista kiinni. Tytär on luonani torstaiaamuun asti. Siihen asti en aio tehdä mitään näkyvää pakkaamista. Kun hän sitten lähtee isälleen, luultavasti tirautan oikein kunnon itkut. Annan itselleni hiukan aikaa päästää “äiti-angstin” ulos. Sitten rakennan ison varustekasan olohuoneen lattialle ja pakkaaminen voi alkaa.

Törmättäessä tutut toivottavat onnea ja lupaavat seurata reissua Facebookissa ja blogissa. Olen saanut kannustusviestejä ja taputuksia hartioille. Minulle tulee siitä arvokas olo. Sellaisetkin ihmiset, joiden kanssa en ole tekemisissä joka päivä, välittävät ja toivovat minun onnistuvan.

Erityisen liikuttunut olen läheisteni, perheeni ja ystävieni tavasta osoittaa tukensa. Viimeisen parin viikon aikana moni heistä on halunnut tavata. Tapaamisissa ei paljoakaan ole puhuttu edessä olevasta reissusta, on vain vietetty ihanaa aikaa yhdessä. Vasta viimeinen halaus on ollut se hetki, jolloin kannustuksen sanat on kuiskattu korvaani. Se on nostanut kyyneleet silmiini joka kerta.

Odottavan aika on pitkä, mutta vähiin käy se pitkäkin aika ennen kuin loppuu. Tik tak.

Entä kun se on ohi?

By Janiina

On July 23, 2015

In Facebook, Gouter, henkinen kasvu, hiihto, janiina ojanen, mont blanc, oppiminen, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Anteeksi neiti!
Minut pysäytetään lähikaupan eteisessä. Olen tulossa hikiseltä pyörälenkiltä ja kotimatkalla poikennut ostamaan kahvimaitoa. Arviolta kuusissakymmenissä oleva mies istuu kaupan eteisen seinustalla keppinsä kanssa. Hän viittoo minua luokseen:
– Mikä sinun lajisi on? Näytät urheilijalta, mutta en pystynyt päättelemään lajia. Joskus lajin voi päätellä ihmisen lihaksiston perusteella.

Kerron, että harjoittelen Mont Blancia varten. Mies kyselee paljon ja innostuu sitten kertomaan taustastaan kilpahiihtäjänä. Hiihdosta ei koskaan tullut leipätyö, mutta hän näkee urheilun vaikuttaneen positiivisesti koko hänen elämäänsä. Mies on vakuuttunut, että juuri urheilutausta auttoi häntä toipumaan aivoinfarktista lähes täysin pari vuotta sitten. Vain toinen käsi jäi toiminnallisesti heikoksi.
– Kuule, koskaan ei tiedä, mihin elämä vie. Tuossakin menee entinen ammattijääkiekkoilija, hän nyökkää tervehdykseksi ohitsemme hiukan horjuvasti askeltavalle miehelle, jonka kasvoilla näkyy raskaan elämän merkkejä.
Unohdun pitkäksi aikaa kuuntelemaan miehen kertomuksia ja keskustelu vie mukanaan. Lähtiäisiksi hän kysyy nimeni, toivottaa onnea ja muistuttaa:
– Muista nauttia tekemisen hetkestä, mutta myös ottaa siitä oppi mukaasi.

Tosiaan. Tekemisen arvo kasvaa elämänmittaiseksi, kun kokemuksen jalostaa viisaudeksi. Silloin asioiden päättyminenkään ei tunnu menetykseltä.

Kohta edessä myös se hetki, jolloin Helsinki-Vantaan lentokentällä paiskaan kättä kiipeiliparini kanssa, nostan repun selkään ja kävelen ulos hämärään loppukesän iltaan. Istahdan autoon, nojaan otsani ikkunaa vasten ja katselen, kuinka maisemat vilahtavat ohi. Ehkä torkahdan hetken ja havahdun, kun pimeään taivaanrantaan ilmestyvät Tampereen valot. Öinen Tampere on niin kaunis. Tulen kotiin. Avaan oven, astun postikasan yli. Menen olohuoneeseen, laitan villasukat jalkaan ja istahdan sohvalle. Entä mitä sitten tapahtuu?

Miltä se hetki tuntuu? Miten siihen valmistaudutaan, kun melkein vuoden harjoittelu ja kohtaaminen Mont Blancin kanssa on takana?

– Olen lukenut jokaisen tekstisi. On ollut todella mielenkiintoista nähdä, kuinka ajatusmaailmasi kehittyy. Sitten syksymmällä, kun h-hetkestä on kulunut hiukan aikaa, lue koko blogisi alusta asti, sanoi isäni taannoin käydessään luonani.

Isä on oikeassa. Olen oppinut aika paljon. Vahvuuksistani ja heikkouksistani. Suhtautumisestani vaikeuksiin ja ehkä vieläkin tärkeämpään asiaan: onnistumisiin. Olen oppinut pysähtymään onnistumisen äärelle, nauttimaan siitä ja kehumaan itseäni. Tiedän myös, missä osaamiseni rajat loppuvat ja uskallan senkin sanoa ääneen useammin kuin ennen. Ainakin toivon niin. Olen oppinut lisää nöyryyttä ja kärsivällisyyttä.

Tämä projekti on kasvattanut myös itsevarmuutta ja omanarvontuntoa. Olen aina tehnyt asioita omalla tavallani, vaikka välillä olisi voinut päästä helpommallakin ja vaikka joskus on menty metsään ja lujaa. Muiden epäily tai arvostelu on joskus saattanut satuttaa syvästikin, vaikka sitä en olisi näyttänytkään. Minusta tuntuu, että nyt uskallan entistä rohkeammin katsoa maailmaa silmiin ja sanoa:

– Tässä minä olen. Ota tai jätä.

Ihmisten merkitystä ei voi liikaa korostaa. Se on ollut ehkä tärkein oppi loppuelämää varten. Olen ollut ihmisten suhteen ennakkoluuloisempi kuin kuvittelin. Jatkossa lupaan olla avoimempi ja luottavaisempi. Tämän matkan varrella minulla on ollut kunnia tutustua aivan ainutlaatuisiin persooniin. Olen saanut neuvoja ja kannustusta monenlaisilta alojensa osaajilta, ja monet kiipeilijät, urheilijat ja muut vuoriensa valloittajat ovat jakaneet tarinansa kanssani auttaakseen valmistautumistani. Olen ennenkin sanonut, että te lukijat olette uudella tavalla avanneet silmäni ihmisten hienoudelle. Olen saanut vahvistusta asialle, jonka olen kyllä ennenkin tiennyt: maailma on täynnä hienoja ihmisiä, jotka ovat kallio läheisilleen. Parhaimmat voivat olla kallio sellaisellekin, jota eivät ole koskaan tavanneet. Olen oppinut uutta myös lähellä minua olevista ihmisistä. Tunnistan arvostuksen, kun sitä näen. Luulen tietäväni aika hyvin, ketkä minua rakastavat ja ketä minä rakastan. Se ei ole ihan vähän se.

Kaikki tämä ja paljon muuta, sellaista mistä minulla ei ole vielä aavistustakaan, on minulla mukanani sitten, kun istun taas tässä sohvalla ja Vuorenvalloitus 2015 on ohi. Joten enköhän minä selviä siitäkin hetkestä!

Kaikenlaista sitä ehtiikin omaksua, kun vuoden laukkaa pitkin maita ja mantuja unelman perässä. 😀

p.s. Väliaikatietoa Mont Blancilta: tällä hetkellä reittimme lisäksi myös Gouterin maja on suljettu. Maja tiedotti myöhään eilen illalla, että tämänhetkisten ennusteiden valossa uudelleenavaaminen lähimpien 10–15 päivän aikana näyttää epätodennäköiseltä.

Pakko myöntää, että hermot alkavat hiukan kiristyä. Olen odottanut tätä kauan, ja tilanne tuntuu raivostuttavalta. Mutta asiat ehtivät vielä muuttua, ja muitakin vaihtoehtoja on. Yritän nyt vain keskittyä valmistautumiseen. Säähän en voi vaikuttaa. Pette on se, joka tekee päätökset.
Pitäkää peukkuja!