Category: vuorikiipeilijä Page 26 of 34

In alpit, alppikiipeily, harjoittelu, huiputus, janiina ojanen, kiipeily, mont blanc, mount everest, pette halme, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Lentoliput odottavat sähköpostissani. Elokuun toisena päivänä, kello viisi minuuttia yli kahdeksan aamulla koneemme lähtee kohti Geneveä. Matka Geneven kentältä kohti Verbier-kylää alkaa luultavasti seitsemän maissa illalla. Seuraavana aamuna alkaa harjoittelu.

Minua jännittää. Sellaista hyvää jännitystä. Innostunutta, malttamatonta.
Olen välillä vähän huono odottamaan. Eräässä työpalaverissa kollega seurasi nauraen tuskastumistani, kun odotin neuvottelutekniikan käynnistymistä:
– Koeta kestää, tuossa menee vain noin puoli minuuttia!

Mutta Mont Blancia minä olen odottanut kohta kymmenen kuukautta. Olen nauttinut odottamisesta.

Aluksi kädet olivat täynnä valmisteluja, käytännön järjestelyjä ja varauksia sekä sellaista työtä, joka liittyy välillisesti projektiin: esimerkiksi sponsorikuvioiden pohtimista ja järjestelyä.

Kun matkan mahdollistavat raamit oli piirretty, alkoi hidas taivallus kohti huippua. Ensimmäisten kuukausien aikana kokonaisuus piirtyi mieleeni vahvasti fyysisen harjoittelun kautta. Kunnon kehittäminen oli lähestulkoon ainoa konkreettinen asia, johon saatoin tarttua. Valmentajani Tapio on ohjannut minua maltillisilla askelilla kohti huiputuskuntoa. Mutta kropan treenaus on vain pieni osa kokonaisuutta. Välillä on tuntunut, että mitä enemmän selvitän asioita, sitä enemmän minulla oli kysymyksiä. Odotin tuloksia treenistä. Niin ja henkisestä valmistautumisesta myös: “Niin että missä ihmeessä se kärsivällisyys viipyy?” 😀

Kuitenkin kuukausien kuluessa asiat ovat pikkuhiljaa loksahdelleet kohdilleen. Varusteasia huoletti minua, ja sain erilaisia, osin ristiriitaisia neuvoja. Mutta sitten vietin hienon päivän itsekin vuorikiipeilyä harrastaneen Scandinavian Outdoorin asiantuntijan Niinan kanssa. Lopputuloksena oli runsaasti tietoa ja huiputusvarusteet. Olen keskustellut ja saanut opastusta lukuisilta mahtavilta ihmisiltä kuten hankalissa olosuhteissa Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena huiputtaneelta Carina Räihältä ja vammaiskiipeilijä Opa Salpakoskelta, unohtamatta opastani Petteä ja kaveriani Sakua, joka on vienyt minua seinäkiipeilemään ja neuvonut käytännön selvitystyössä.
Välillä asiat ovat edenneet hitaasti, liian hitaasti. Mutta kun vain olen malttanut mieleni, jokainen haaste on ratkennut.

Tyttäreni odottaa myös. Hän odottaa, että tämä olisi ohi. Vaikka kaikin mahdollisin tavoin olemme asiaa käsitelleet, huolestuu hän välillä. Se tuskastuttaa minua. En haluaisi kuormittaa häntä. Mutta edelleen olen varma, että myös hän oppii tästä. Pitkäjänteistä tekemistä, rohkeutta tarttua haasteisiin, kykyä odottaa maalin saavuttamista.

Kysymykseni ovat saaneet vastauksia. Kuntoni kohonnut tavoitteiden mukaisesti. Mieli tuntuu valmiilta. Aiemmin en ole kokenut tällaista virittäytyneisyyden tilaa. Kuin olisin kilpajuoksun lähtötelineissä. Se on jännittävä, suorastaan huumaava tunne.

Jostain selkäytimestä nousee mieleen se vanha mantramainen takapenkkijollotus, jolla lapsena minä ja siskoni veimme isän hermoromahduksen partaalle, kun kiersimme Eurooppaa ilmastoimattomalla pikkuautolla, joka hädin tuskin pystyi ylittämään Saksan baanojen nopeuden alarajoitukset:
– Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka? Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka…

Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä?

By Janiina

On May 21, 2015

In alppikiipeily, janiina ojanen, kiipeily, mont blanc, ödeema, riski, sairaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas, vuoristotauti

Aika usein minulta kysytään vuoristotaudista. Olen siitä kuullut kyllä aiemminkin, mutta tiukkaa faktaa minulla ei asian tiimoilta ole ollut. Ihmisten tarinat, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, ovat kovin erilaisia ja antavat melkoisen vaihtelevan kuvan siitä, mistä on kyse. Toiset kertovat kokeneensa vuoristotaudin oireita jo alle kahden kilometrin korkeudessa. Toiset vähättelevät ja suorastaan sivuuttavat sen, mikäli kiipeilykohde on alle 4000 metriä. Mielikuvissa ja tarinoissa sekoittuvat myös vuoristotauti ja ödeema.

Kiistatta kuitenkin vuoristotauti on yksi huomioitava riskitekijä Vuorenvalloituksessa. Siksi päätin perehtyä asiaan hiukan tarkemmin.

Vuoristotauti ei ole sairaus. Se on tila, jonka oireiden esiintyminen yleistyy noustaessa nopeasti yli 2500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Akuutti vuoristotauti syntyy, kun kehon sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, eli korkean ilmanalan vähäisempään ilmanpaineeseen ja vähentyneeseen happimäärään, epäonnistuu. Eli jos kiipeää liian nopeasti eikä keho ehdi sopeutua, saattaa oireita alkaa ilmetä. Yleisin oire on päänsärky, joka on varsin yleinen riesa korkeassa ilmanalassa. Yksinään päänsärky ei kuitenkaan ole lääketieteellisen määrittelyn mukaan ole merkki vuoristotaudista, vaan siihen pitää yhdistyä vähintään toinen oire, joista yleisimpiä ovat pahoinvointi, oksentelu, väsymys, heikkous, tasapainohäiriöt ja univaikeudet.

Vuoristotautia ei voi täysin ennaltaehkäistä. Riittävä nesteytys ja oikea kiipeämistahti ovat tekijöitä, joihin voi vaikuttaa. Erityisesti nesteytyksen merkitystä korostetaan. Kuulemma karkeana nyrkkisääntönä voi pitää, että vuorokaudessa juodut vesilitrat tulisi suhteuttaa korkeuden tuhatlukuun (1 l / 1000 m eli 4000 metrin korkeudessa 4 litraa vettä). Toinen merkittävä asia on nukkumakorkeus. Jotkut lähteet opastavatkin, että yli 3000 metrissä nukkumakorkeutta tulisi lisätä vain 300–500 metriä kerrallaan.

Ehkä tärkein ennaltaehkäisevä toimenpide on kehon sopeuttaminen korkeaan ilmanalaan. Tätä kropan sopeutumista kutsutaan akklimatisaatioksi. Esimerkiksi meidän huiputusreissulla akklimatisaatiota tehdään koko huiputusta edeltävä viikko: nousemme pikku hiljaa ylemmäs, vietämme aikaa ja treenaamme joka päivä hiukan korkeammalla. Teemme kiipeilyharjoittelun ja akklimatisoitumisen nimissä harjoitushuiputuksia lähiseudulla oleville matalammille vuorille. Kyselin akklimatisoitumisesta oppaaltamme Petteltä ja hän kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan useimmiten tuo viikko on riittävä aika kehon sopeuttamiseen reilut 4800 metriä korkean Mont Blancin huiputtamiseen.

Mutta varma ei voi olla. Vuoristotaudin puhkeamisen syytä ei osata selittää. Ominaisuuksilla, kuten sukupuoli, ikä tai fyysinen kunto, ei ole yhteyttä Vuoristotaudin puhkeamiseen. Kyseessä on todennäköisesti geneettinen alttius sairaudelle, joka on tai ei ole.

No, mitä sitten pitää tehdä, jos oireet puhkeavat?
Ensimmäisestä ohimon vihlaisusta ei pidä säikähtää. Akklimatisaatioon liittyvät oireet muistuttavat osittain vuoristotaudin oireita, joten päänsärkyä on varmasti luvassa. Kehon sopeutuminen alkaa heti korkealle saavuttaessa, vuoristotaudin oireet ilmenevät yleensä 6–12 tunnin kuluessa uuteen korkeuteen saapumisesta (ja vakavan vuoristotautitilan syntyminen ottaa yleensä noin 12–48 tuntia). Sopeutuminen yleensä kestää maksimissaan pari päivää, jonka jälkeen oireiden pitäisi kadota.

Jos kuitenkin useampia oireita alkaa ilmetä, tärkeintä on keskeyttää nouseminen. Lepo ja riittävä nesteytys poistavat oireet yleensä muutamassa päivässä. Meidän tapauksessamme tämä tarkoittaa sitä, että vuoristotaudin puhkeaminen keskeyttää huiputuksen, koska huiputuksen aikaikkunassa emme voi jäädä odottelemaan oireiden poistumista.

Pahimmillaanhan hoitamattomasta vuoristotaudista saattaa kehittyä vakava tila ja pahimmillaan aivo- tai keuhkoödeema. Ödeema voi pahimmillaan johtaa kuolemaan muutamassa tunnissa. Mutta koska meidän reissumme ja Mont Blanc kohteena ei ole varsinaisesti ödeemariskialuetta, en tätä ala ruotia sen tarkemmin.

Mutta yhtä kaikki pitää muistaa, ettei terveydellä kannata leikkiä. Luotamme Petten osaamiseen ja asiantuntemukseen, seuraamme koko ajan omaa ja toistemme vointia ja kiipeämme tiimimme hitaimman etenijän (eli todennäköisimmin minun) tahdissa. Eli taas kerran voidaan todeta, että Vuorenvalloitus-tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki.

Käytin lähteinä Lääketieteellistä Aikakauskirja Doudecimia, Liikunta ja tiede -julkaisua ja lukuisia epävirallisempia lähteitä.

Apinapeppuhousunöyryytys ja muita pyöräilykokemuksia

By Janiina

On May 17, 2015

In harjoittelu, janiina ojanen, kestävyysharjoittelu, mont blanc, polkupyörä, polkupyöräily, pyöräily, urheilu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Vuorenvalloituksen kestävyysharjoittelua varten valmentajani Tapio pisti minut kaivamaan Nopsani pyörävaraston perukoilta.

Olen aktiivisesti fillaroinut viimeksi lapsena, jolloin poljin kerran viikossa kymmenisen kilometriä ratsastustunnille ja tunnin jälkeen takaisin. Myöhemmin olen joskus kesäretkeillyt pari kilometriä uimarannalle ja takaisin. Ei muuta.

Joskus kauan sitten kokeilin silloisella kuntosalillani spinningiä. Tunnilla haisi hiki ja oli niin ahdasta, että viereisen pyörän päällä voihkivan rouvan hiet roiskuivat päälleni. Satula tuntui pahalta, oli siinä mitenpäin tahansa ja jalkaterät puutuivat polkiessä. Spinning oli sen hetken trendijuttu, jota kaikki hehkuttivat. Kävin tunneilla useamman kuukauden ja odotin, että hohdokkuus tarttuisi minuunkin. Ei tarttunut. Lopulta luovutin ja vaihdoin Body Combatiin. SE oli kivaa!

Spinning-kokemusten jälkeen olen salilla viihtynyt kuntopyörän päällä tasan alkulämmittelyn verran (kunhan ensin opin, mitä salilla ylipäätään tehdään).

Pyöräilyhistoriastani johtuen tunsin pelonsekaista kunnioitusta, kun avasin pyöräkellarin oven ja sukelsin etsimään Nopsaani. Olin hetken mielijohteesta ostanut sen käytettynä joskus kymmenisen vuotta sitten. Se oli seurannut mukanani muutoissa, mutta aina se oli kannettu suoraan varastoon. Muistelin, että se on valkoinen.

Oli se valkoinen mutta harmaan pölykerroksen peitossa, renkaat tyhjinä ja ketjut kirskuivat, kun yritin varovasti vääntää poljinta. Satula ja tanko väärällä korkeudella. Tajusin, että luultavasti en ollut koskaan oikeasti ajanut sillä. Talutin pyöräni suoraan lähimpään pyörähuoltoon ja kerroin toiveeni saada sen ajokuntoon. Minua katsottiin hiukan epäuskoisesti. Mutta ei auta, uutta ei ole rahaa nyt ostaa, Nopsan on kelvattava. Korjaamon kaverit osasivat asiansa, ja seuraavana päivänä kolmivaihteinen menopelini oli kuin uusi…tai no, ainakin se oli valkoinen.

Ei siis muuta kun matkaan. Ensimmäinen pyörälenkki kesti puolitoista tuntia. Ei tuntunut hassummalta, eikä väsyttänyt yhtään, vaikka ilman taukoja vetelin koko matkan. Aurinko paistoi ja maisemat vaihtuivat. Vähän takapuoli puutui ja sormia paleli. Positiivisuuden puuskassa ihmettelin, että mikä oikein pyöräilyssä on tökkinyt.

Viikkoa myöhemmin tunnelmat olivat toiset, kun takana oli parin tunnin lenkki jäisessä tihkussa. Silmät vuotivat vastatuulessa, sormet olivat aivan jäässä, jalkaterät nipistelivät ja takapuoli oli (osittain ehkä edellisen päivän salitreenin ansiosta) aivan jumissa. Kun lopulta nousin pyörän päältä, seurasi hetki puujalkakävelyä.
– Tämä on samalla sitä henkistä kasvua, koetin uskotella itselleni.

Seuraavalla viikolla keskustelin sisareni kanssa pyöräilystä sosiaalisessa mediassa ja valitin kokemuksiani. Hän vakuutti tilanteen paranevan ja kertoi omistavansa apinapeppuhousut. Se virkisti mieltä ja ilahdutti minua. Hetken kuluttua tätini osallistui keskusteluun ja tarjoutui lahjoittamaan omat, käyttämättä jääneet apinapeppuhousunsa minulle. Hänellä on kahdet. Kun vielä ex-anoppi yhtyi apinapeppuhousuylistykseen, hämmennyin todella: siis miten huumorikuosipöksyt liittyivät polkupyöräilyyn?

Pakkohan sitä oli rohkaista mielensä ja kysyä. Kävi ilmi, että apinapeppuhousut ovat takapuolesta topatut pyöräilyhousut (ja lempinimi tulee mielleyhtymästä tiettyyn paviaanilajiin). Siis ei mielikuvieni liehuvat haaremihousut, joissa on apinan takapuolen kuvia… Harmi sinällään, koska ajatus siskosta, tädistä ja ex-anopista yhteisellä pyörälenkillä oli erittäin viihdyttävä!

Takaisin asiaan. Seuraavalla viikolla sain tätini lupaamat apinapeppuhousut ja lähdin toiveikkaana uudelle, kahden ja puolen tunnin lenkille. Pakkasin mukaan palautusjuomaa ja paksummat hanskat.

Ihmettä ei tapahtunut, sormia paleli, takapuoli puutui (tosin ei ollenkaan yhtä pahasti kuin edellisellä kerralla) ja paluumatkalla kymmenen kilometriä ennen Tamperetta alkoi tuntua, että jalat eivät enää toimineet (taas oli takana edellisen päivän 1,5 tuntia kahvakuulan kanssa). Mutta jaksoin kuitenkin. Eikä se niin paha ollut. Vaikka fillaroinnista ei taida koskaan tulla lempilajiani, ei seuraavan viikon kolmituntinen lenkki tuntunut enää niin pahalta ajatukselta.

Sitä vaan jäin vielä miettimään, että saisikohan niitä housuja sitten kuosilla? Se nimittäin auttaisi siinä viimeisessä ylämäessä, jos muuten alkaa huumori loppua…

Mies jota ei pysäytä mikään!

By Janiina

On May 14, 2015

In alpit, ararat, breithorn, cp-vamma, janiina ojanen, mont blanc, olli salpakoski, opa salpakoski, vammainen, vammaiskiipeily, vammaisurheilu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Minulta on kysytty: “miksi teet noita seikkailuhommia?” Olen vastannut, että nauttiakseen niistä pitää olla vähän kipeä ja tykätä kylmästä, märästä ja kivusta. Pitää vaan viihtyä oman mukavuusalueen ulkopuolella, eihän näihin muuten ryhtyisi, kertoo Opa, Olli Salpakoski.

Istumme Tampereella Siilinkarin kahvilassa, ja silmät ymmyrkäisinä kuuntelen hänen kokemuksiaan. Opa on kiivennyt Mont Blancilla, Breithornilla Sveitsissä ja Mount Araratilla Turkissa. Hän on kiertänyt Gotlantia pyörällä, meloi Norjan Lofooteilla ja tehnyt vaikka mitä. Ehtiväisellä miehellä on monta rautaa tulessa ja silmät säihkyvät intoa, kun hän kertoo kokemuksistaan ja suunnitelmistaan.

– Mulle kiipeilyhommat ovat tietenkin vielä haastavampia kuin muille. Kiivettävä pätkä, johon muilla menee kuusi tuntia, voi ottaa minulta yhdeksän.

CP-vammainen Opa on ensimmäinen suomalainen vammaiskiipeilijä, joka tavoitteli Mont Blancin huippua.

– Muutamasta sadasta metristä huiputus jäi kiinni ensimmäisellä kerralla. Täällä alhaalla se tuntuu lyhyeltä matkalta mutta vuorella se voi olla tuntien punnerrus. Toisella kerralla olosuhteet eivät olleen suotuisat, ja lunta oli liikaa. Niinpä vaihdoimme lennossa suunnitelmaa ja kiipesimme Breithornille. Se oli mahtavaa!

Kysyn Opalta itse kiipeilysuorituksesta: käyttääkö hän erikoisvarusteita ja miten hänen kiipeilysuorituksensa tapahtuu.

– Mulla on tuunatut jääraudat ja käytän yläkroppaa enemmän kuin sinä kiivetessäsi. Hankalassa maastossa eteneminen tapahtuu ryömien ja kontaten. Tiimin pitää ymmärtää ja olla sitoutunut siihen, että kanssani hommat pitää tehdä hiukan eri lailla, Opa listaa kiipeilynsä haasteita.

– Ekalla reissulla putosin railoon. Olin vain niin väsynyt, huomio herpaantui. Pari harha-askelta riitti. Onneksi köysistö piti! Opa muistelee.

– Breithornilla jouduimme myrskyyn: se oli yhtä aikaa pelottavaa ja mahtavaa! Pilvet vyöryivät alas ja näkyvyys oli niin huono, että saatoin juuri nähdä oman hanskani, kun ojensin käteni!

Kysyn Opalta neuvoja.

– Muista kuule se, että itse kiipeäminen ei aina ole kovin hohdokasta. Ohuessa ilmassa olo on koko ajan sellainen kuin olisi tosi huono kunto ja varusteet painavat kauheasti. Mieti nyt, yöllä sut herätetään 04 ja sanotaan, että viiden minuutin päästä mennään. Väsyttää vaan enemmän joka askeleella.
Kerrankin me vaan laskettiin askelia, jotta pystyisi jatkamaan: aina sataan asti ja sitten alusta. Jossain kohtaa kiipeilykaveri kysyi, että missä kohtaa laskuja olen. Vastasin: ‘Laske **ttu itse omat askeleesi!’ Sellaista se on, mies nauraa riehakkaasti.

– Mutta ei niitä hankaluuksia pidä liikaa murehtia. Menet vaan! Niin minäkin olen aina tehnyt.

Aika on karannut käsistä Opan vauhdikkaita tarinoita kuunnellessa. Miehen into niin tarttuvaa, että alkaa tuntua, etten enää millään malttaisi odottaa 2,5 kuukautta. Toivotamme toisillemme onnea tuleviin haasteisiin ja sovimme, että pysytään kuulolla.

– Käy siellä Blancilla ensin, niin ehkä me päästään joskus yhdessäkin seikkailemaan!

Visualisoi se! – Vuorenvalloitus valokuvina

By Janiina

On May 10, 2015

In alpit, alppikiipeily, janiina ojanen, kamera, matka, matkapäiväkirja, mont blanc, valmistautuminen, valokuvaaminen, valokuvaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä

Valokuva on kuin prisma, täynnä värejä ja ulottuvuuksia. Tai kuin musteläiskätesti, se näyttäytyy kaikille hiukan eri tavalla. Kuvaajalla on valta näyttää maailma uudella tavalla, katsojalla vapaus tulkita näkemänsä oman maailmankuvansa kautta.

Minusta valokuvat ovat eräs ilmaisun kiehtovimpia muotoja. Yhteen kuvaan voi mahtua kokonainen tarina tai vain yksi häivähdys hetkestä. Valokuva voi olla todella armoton tai kätkeä virheitä. Se voi paljastaa asioissa uudenlaista kauneutta ja tehdä rujosta suloista. Tai vääristää ja saada meidät kyseenalaistamaan omat silmämme. Voisin kuvitella, että valokuvauksen suurimpiin haasteisiin kuuluu juuri tuo mahdollisuuksien rajattomuus.

Minusta on hauskaa ikuistaa tilanteita ja hyväksyn sen, etten ollenkaan osaa valokuvata. Oman osaamattomuuden hyväksyntä vapauttaa minut räpsimään kännykkäkameralla mielin määrin ja vailla itsekritiikkiä noloja selfieitä, lapseni arjen hetkiä, hauskoja kylttejä, treenikuvia ja matkamuistoja.

Minulla on mahtava tilanne, sillä kiipeilyparini Laku on valokuvaaja. Hänen avullaan Vuorenvalloitus-tarina on saanut uuden ulottuvuuden kuvamaailmansa kautta. Suuri osa kuvista ja (ja ne kaikki hienoimmat) ovat Lakun ottamia.
Tarinaa täydentämässä joukossa on jonkin verran niitä omia kännykkäkameraräpsyjäni sekä muutama muun kuvaajan ottama kuva. Vuorenvalloitus-tiimin ulkopuolisten kuvaajien ottamien kuvien yhteydessä lukee kuvaajan nimi tai kuvalähde kuvatekstissä tai kirjoituksen lopussa. Omia räpsäisyjäni en ole erikseen merkinnyt, sillä minulla on varsin tunnistettava kädenjälki kuvaajana: tavaramerkkejäni ovat muun muassa epätarkka kuva, vino horisontti, outo rajaus ja kännykän kuvanparannus-pikapainikkeen filteri.

Lakulla ei todellakaan ole helppo rooli tämän projektin kuvaajana. Materiaalia tarvitaan jatkuvasti tasaisena virtana ja myönnän olevani aika vaativa sen suhteen. Toisinaan en muista pysyä omalla tontillani, vaan tuputan näkemyksiäni silloinkin, kun niitä ei kaivata. Mutta onneksi aina välillä tipahdan maan pinnalle, kun olemme olleet tilanteessa, jossa minä olen se, joka painaa Lakun kameran laukaisijaa.

– Valokuvaaminen on helppoa. Painat napin ensin puoleen väliin ja sitten loppuun, vitsailee kiipeilyparini.

Tilanteista, joissa minä olen linssin takana, tuloksena on yleensä satoja kelvottomia ruutuja ja harvemmin montaakaan käyttökelpoista. Eli taitaapa se kuvaaminen vaatia aika paljon muutakin. Ja välillä jopa tuo kaksivaiheinen napin painaminen (eli tarkentaminen) on kärsimättömälle luonteelleni liikaa.

Treenikauden aikana kamera ja Laku ovat kulkeneet mukana erilaisissa treeniympäristöissä, koulutuksissa ja maastossa. Todellinen haaste ja samalla valokuvauksen suurin anti tälle projektille tullaan näkemään, kun kamerakalusto lähtee mukaamme Mont Blancin rinteille. Vuorenvalloitukseen liittyy kameramiehen näkökulmasta paitsi kuvausteknisiä myös kiipeilyllisiä haasteita. En varmasti osaa edes ajatella kaikkea, mutta tässä muutama olettamani asioista, jotka Lakun täytyy ratkaista (avullani tietenkin, koska olemme tiimi):

Kamerakaluston paino ja oikeat kalustovalinnat: vuorelle ei voi oteta mukaan mitään ylimääräistä vaan kaikki turha paino on karsittava. Samaan aikaan valokuvauksellisesti haastava ympäristö vaatisi useamman linssin.
Kameran kiinnitys: kiivetessä kameran tulisi olla nopeasti saatavilla, koska kuvaustilanteet tulevat ja menevät nopeasti. Samaan aikaan kiipeilyssä esimerkiksi kivikoissa tarvitaan molempia käsiä, ja kamera ei saa häiritä kiipeämistä. Ja tietenkin kamera tulisi sijoittaa siten, ettei se ole vaarassa rikkoutua.
Kuvauksen haasteet: Huiputuksen aikana olemme köysistössä, aika lyhyessä köydessä, mikä rajoittaa mahdollisuuksia kuvata. Kuvaaja ei voi poistua köysistöstä etsimään parempaa kuvakulmaa tai ottaa etäisyyttä kuvattaviin henkilöihin.
Huiputusyritys tapahtuu rajallisessa aikaikkunassa eli kuvausta varten ei voi pitää erillisiä taukoja tai käyttää eri reittiä. Kuvaajan on sopeuduttava siihen, että hänellä ei ole aikaa säätää kameraa muuta kuin juuri sen verran kun vauhdissa ehtii.
Järjestelmäkameran lisäksi meillä on suunnitelmissa ottaa mukaan myös kypärään tai valjaisiin kiinnitettävä videokamera. Yksi suurimmista haasteista onkin estää minua laulamasta, ettei ääniraitaa tarvitse korvata valaiden ääntelyrainalla.

Onneksi Lakulla on kokemusta haastavissa olosuhteissa kuvaamisesta ja ideoita haasteiden
ratkaisemiseksi. Ehkäpä saan suostuteltua hänet kirjoittamaan tänne ajatuksiaan reissussa kuvaamisesta.

Vuorenvalloituksen visualisointi on sekä valtaa että vastuuta tarinankaaresta. Vaikka itse olen sananiekka, näen tekstitkin pääni sisällä elokuvamaisena tapahtumaketjuna tai kuvina. Elokuussa yksi tähänastisen elämäni hienoimmista kokemuksista tallennetaan kuviksi. Se ei ole mikään pieni juttu.