Category: vuorikiipeily Page 11 of 36

In baruntse, blogi, elbrus, euroopan korkein vuori, julbo, kaukasus, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, monte rosa, venäjä, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyvarusteet

Mielessäni teen jo vuoren lähestymistä. Kolmen viikon kuluttua olen Elbrusin juurella. Jännittynyt odotus kuplii ihon alla, ja malttamattomuus nykii jokaisessa lihaksessa.

Lähestyminen Monte Rosalle 2015 (kuva: M. Laukkanen)

Vuorikiipeilyyn valmistautumisen näkökulmasta tämä kevät on ollut hyvin erilainen kuin aikaisemmat. Tiukan suunnitelmallisen treeniohjelman noudattamisen sijaan olen joutunut soveltamaan aika paljon sekä ohjelman että ajankäytön suhteen. Innostukseni yllä leijuu kevyt varjo, sillä välillä mielessä käy ajatus, etten ole harjoitellut tarpeeksi. Koko alkuvuosi on ollut sellaista mylläkkää, että tarkasta ja nousujohteisesta harjoittelusta ei ole tullut mitään. Voin vakuuttaa, että olen todella yrittänyt. Suorastaan hiukan nolottaa olla tässä tilanteessa, kun itse on painottanut, kuinka “se on omasta päästä kiinni”, ehtiikö vai ei, ja että “kyse on vain halusta järjestää aikaa”. Onhan se niin, mutta kuitenkin vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Ja minun viikkoihini on mahtunut vain 3–4 treeniä viikossa ja nekin aina välillä hiukan sovelletusti suoritettuina. Olen juossut aiempien vuosien tahtiin, mutta pyörää en ole ehtinyt ottaa talviteloilta. Lihasmassan treenissä olen ottanut mukaan kotona tehtävän kehonpainoharjoittelun, sillä salille ehtiminen on ollut välillä kertakaikkiaan mahdotonta. Analyysina kunnosta sanottakoon, että puntti nousee entiseen tahtiin ja juoksunopeus on jopa hiukan viime vuotta parempi. Mutta kestävyys on kysymysmerkki, sillä pitkiä treenejä en ole ehtinyt tehdä.

Tilanne siis ei ole sellainen kuin toivoisin. Mutta sitä on turha nyt jäädä murehtimaan. Pohjatyö on tehty aiempien vuosien tiukalla treenillä ja toivon, että olen pystynyt ylläpitämään kuntoani säännöllisellä harjoittelulla. En ole parhaassa mahdollisessa terässä, mutta hyvässä kunnossa kuitenkin – ja yhtä kovapäinen kuin ennenkin. Toivottavasti vanha viisaus, että kiipeily on 30 % kuntoa ja 70 % päätä, pitää paikkansa!

Edessä oleva Elbrus on 5642 metriä korkea ja siis viime syksynä huiputtamaani Mont Blancia (4810 m) lähes kilometrin korkeampi. Akklimatisoitumiseen käytettävä aika lyhyempi kuin Blancilla. Teknisesti nousu ei ole vaikea, mutta olosuhteet ovat pahamaineiset.

Minulla ja Heikillä (kiipeilyparini) on yhteinen näkemys siitä, että emme halua käyttää lumikissoja (joilla monet tekevät osan noususta), vaan kiipeilysuoritus on tehtävä mahdollisimman pitkälti omin jaloin. Tällä strategialla huippupäivä tulee olemaan pitkä; huiputusyritys alkaa 3800 metristä tynnyrimajoilta. Olen nousumetreissä vastaavanmittaiset huiputuspäivät tehnyt sekä Monte Rosalla että Mont Blancilla. Mutta nyt olemme huomattavasti korkeammalla, ja vuoren kylmyys, tuulisuus ja äkilliset myrskyt tuovat oman lisänsä haasteeseen.

Varustekokonaisuuttani olen tuunannut kylmempiin olosuhteisiin. Uusi, koviin pakkasiin tarkoitettu untuvatakki on parhaillaan matkalla Yhdysvalloista Suomeen. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Kööpenhaminasta fotokromaattisilla (UV-säteilyn vaikutuksesta linssin tummuutta automaattisesti säätävillä) linsseillä varustetut Julbon aurinkolasit, jotka on muotoiltu suojaamaan silmiä myös sivusäteilyltä. Kasvoja kylmältä suojaava soft shell -kasvomaski on vielä hankintalistalla parin muun lisävarusteen ohella.

Ja sitten on se tärkein eli kengät. Baruntset olivat odottaneet kaapissa jo pari kuukautta, kun pääsin viimein niitä testaamaan. Sisäänajon jääminen viime tippaan hiukan huolettaa, sillä kirkkaina ovat edelleen mielessä muistot huonosti istuvien vuokrakenkien aiheuttamista tuhoista jaloissani Monte Rosalla kaksi vuotta sitten. Viime kesänä Mont Blancillakin menetin varpaankynsiä, vaikka jalassa olivat ylävuoristokengiksi uskomattoman kevyet ja miellyttävät omat Trangot.

Baruntset Nuuksiossa

Viime kesänä murskautuneet varpaankynnet ovatkin juuri ehtineet kasvaa kunnolla takaisin, joten olikin korkea aika päästä kenkien kanssa liikkeelle. Kaksi kertaa olemme Heikin kanssa aiheuttaneet kevyttä hämmennystä harppoessamme jykevissä ylävuoristokengissämme Helsingin kuupeessa sijaitsevan Nuuksion kansallispuiston vaelluspoluilla, joilla muut tepastelevat tennareissa. Ensimmäisellä kerralla jalat kipeytyivät melko lailla jo muutaman kilometrin reippaasta kävelystä. Mutta muuttamalla nauhoitustapaa taisin päästä niin lähelle mukavuutta kuin ylävuoristokenkien kanssa ylipäätään on mahdollista, ja eilisellä reilun kymmenen kilometrin reippailulla kansallispuiston kallioilla kengät tuntuivat jo ihan kohtuullisilta. Painavat ne tosin ovat ja sen tosiaan tuntee pakaralihaksissaan laukattuaan kolme tuntia juurakoissa ja kallioilla.

Viime hetkien järjestelyt ovat käynnissä. Lentoliput Venäjälle ovat sähköpostissa, vakuutus hankittu, ja viisumivääntö alkaa pian.

Vuori viipyy ajatuksissa jatkuvasti. Loputon odotus alkaa taas olla takana ja kohta koittaa se hetki, kun asetan raskaan laukkuni lentokentän tavarahihnalle ja aloitan matkan Moskovan kautta eteläiselle Venäjälle Mineralnye Vodiin ja edelleen halki Baksan laakson, Terskolin kylään, joka lepää Elbrusin sylissä.

Mieli ja sydän ovat valmiina; uusi seikkailu on alkamassa ja melkein voin kuulla, kuinka veri kohisee suonissani. Kohta taas mennään!

p.s. Blogissani on tapahtunut todella ikävä asia: kaikki vuosien varrella täällä julkaisemani kuvat ovat kadonneet. Olen todella harmissani tapahtuneesta ja toistuvasti lähettänyt selvityspyyntöjä asian tiimoilta, saamatta vastausta. Suurin osa vuorikiipeilykuvista löytyy myös Facebookistani julkisina, joten toistaiseksi (odottaessani ja toivoessani asian ratkeavan) voin vain ohjata ne, jotka haluavat katsoa kuvia menneiltä kiipeilyreissuilta, Facebookiin. Kuvakansiot ovat profiilissani täällä ja vuorikiipeilykuvakansiot ovat julkisia.

Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Uudet polut johtavat tähtiin?

By Janiina

On April 23, 2017

In avaruusmatkailu, blogi, cohu experience, elbrus, huiputuksen epäonnistuminen, mont blanc, monte rosa, onnistuminen, space nation, sukellus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Joskus siinä, miten ja missä järjestyksessä elämän valinnat ilmestyvät eteemme, on jotain lähes kohtalonomaista. Silti en usko “elämä kantaa” -tyyppiseen asioiden järjestymiseen tai hyvään onneen.
Minä ajattelen, että jokainen rakentaa oman onnensa ja kohtalonsa. Kun päätämme haluta jotain, alamme (tiedostaen ja usein myös tiedostamatta) ohjata elämäämme tuota tavoitetta kohti ja tehdä valintoja, jotka tukevat sen saavuttamisessa.
Onnistumiseen vaikuttavat tietenkin myös ulkoiset asiat, kuten muut ihmiset ja olosuhteet. Välillä kontrollimme ulottumattomissa olevilla tekijöillä on jopa ratkaiseva merkitys. Silti en suostu siirtämään vastuuta onnistumisesta tai epäonnistumisesta sattuman varaan. Vaikka esimerkiksi epäonnistumiseen johtaneisiin syihin kuuluisi hallintani ulkopuolella olevia tekijöitä, eniten vaikutusta on sillä, miten itse toimin. Teen parhaani (ja jos en, se on taas toinen juttu, mutta edelleen itsestäni kiinni). Jos se ei riitä, pitää oppia epäonnistumisesta ja tehdä uudelleen – tai tehdä jotain muuta. “You win or you learn” sanoo vanha sanontakin.

Epäonnistuminen on myös suhteellista ja monesti todellinen kysymys on, miten se määritellään. Esimerkiksi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani vaaralliset sääolosuhteet estivät Mont Blancille menon kokonaan. Sen voisi nähdä huonosta onnesta johtuvana epäonnistumisena. Mutta vuorikiipeilylajiin kuuluu sopeutuminen sää- ja tilannemuutoksiin. Niinpä muutimme lennossa suunnitelmaa, ja kiipesimme Blancin sijasta Monte Rosalle. Huiputin vuoren ja koin onnistuneeni. Polku alkuperäisen tavoitteen saavuttamiseen oli odotettua pidempi, mutta seuraavana vuonna palasin Mont Blancille ja pääsin huipulle.

(Sivumainintana muistuttaisin myös, että samalla tavalla on väheksyvää selittää jonkun toisen onnistumista hyvällä onnella. Oikeassa paikassa oikealla hetkellä olemiseenkin on johtanut sarja aiempia valintoja.)

Tämä ei missään tapauksessa ole ylemmyydentuntoa. Päinvastoin. Nimittäin tavoitteen saavuttamisen kauneus piilee sen rujoudessa: usein kyse on ennemminkin halusta yrittää uudelleen ja oppia erehdyksistä kuin siitä, että asiat onnistuvat ensimmäisellä yrityksellä. Nimittäin yleensä ne, jotka tekevät paljon, tuppaavat onnistumaan – ennemmin tai myöhemmin. Ulkopuolinen vain ei välttämättä näe, paljonko karmit kolisevat matkan aikana.

Miksikö pohdin näitä?
Viime kesänä havahduin alati vahvistuvaan tunteeseen, että tarvitsen muutoksen – tai oikeastaan useampia. Olen aika intuitiivinen ihminen ja siksi en pidä tuota levotonta oloa pahana. Se tarkoittaa, että ollaan tultu tienhaaraan ja on valintojen aika. Kun edellisen kerran tunsin tuota levottomuutta, alkoi prosessi, jonka seurauksena kaksi vuotta myöhemmin löysin itseni Mont Blancin huipulta.

Kyse ei ollut suunnan muuttamisesta. Olin jo pitkään tiennyt kurssin olevan pääpiirteiltään oikea. Mutta polkuni tuntui kiemurtelevan loputtomasti ja se turhautti. Aiemmin sopivat asiat tuntuivat nyt erilaisilta, enkä oikein osannut sanoa miksi. Kesti hetken oivaltaa, että maailmani ei ollut muuttunut. Mutta minä olin.

Niinpä Mont Blancilta palatessani tein päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Mont Blanc -unelma toteutuessaan ei jättänyt tyhjiötä, vaan kasvoi ja jalostui entistä suuremmaksi: Parin kuukauden kuluttua tavoittelen Elbrusin huippua. Syksyllä suunnitteilla on käydä trekkaamassa Mount Fujilla Japanissa. Listallani vuoroaan odottavat myös ovat Kilimanjaro, Aconcagua ja Denali.

Sanotaan, että suuret asiat elämässä harvoin saapuvat yksin. Niin kävi nytkin. Polku viime syksystä tähän päivään on ollut polveileva ja välillä raskaskin. Olen saanut ja joutunut priorisoimaan asioita ja ajankäyttöäni, hyväksymään oman rajallisuuteni ja tunnistamaan vielä käyttämättömät voimavarani ja potentiaalini.

Mutta suunta on säilynyt. Viiden viikon kuluttua lähden kohti Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippua. Askelissa mukana kiipeilyparinani kulkee Heikki, johon tutustuin Mont Blancilla. Kaukasuksen lumihuipun lisäksi kesän aikana sukellan hänen kanssaan Portugalin rannikolla ja jatkan – vielä toistaiseksi huteria – askelia sukelluksen opettelun kanssa.

Vuorten huipuille, merten syvyyksiin – joten miksipä ei tähtiin?

Viime syksynä törmäsin suomalaisen Cohu Experience -nimisen yhtiön Space Nation -konseptiin, jonka tavoitteena on tarjota meille jokaiselle mahdollisuus oppia avaruusmatkailun vaatimia taitoja ja matkustaa avaruuteen. Suuri tavoite kaupallisen astronauttiohjelman takana on vielä avaruusturismiakin suurempi: se on sekoitus ihmisen unelmien toteuttamista, oman täyden potentiaalin tunnistamista ja käyttöön ottamista sekä ihmiskunnan paremman huomisen tavoittelua. Space Nation oli käsittämättömän kiehtova, ja lumoutuneena aloin seurata heidän matkaansa.

Taas kerran yksi asia johti toiseen, ja huhtikuun alussa aloitin uuden työn Space Nationin viestinnän johtamisen parissa. Nyt kolmannen työviikon jälkeen olen käsissäni olevasta haasteesta hiukan häkeltynyt mutta innoissani: minä todella teen töitä joka päivä edistääkseni ihmisten mahdollisuutta kehittää itseään ja tavoitella unelmiaan!

Muutos on hyvästä. Tänään peilistä minua katsoo hyvin onnellinen nainen sydän tyynenä ja mieli täynnä jännitystä uusien seikkailujen edessä. Valinnat on tehty. Polku piirtyy selkeänä edessä. Mennäänkö?

p.s. Jos haluat tutustua Space Nationiin, kurkkaa www-sivumme ja Facebookimme.

Tyttäreni Negevin autiomaassa Israelissa talvilomamatkallamme

Anonyymit ajokoirat toistensa jäniksinä

By Janiina

On March 19, 2017

In black diamond, elbrus, gran paradiso, juokseminen, juoksu, lenkki, matkablogi, matkapäiväkirja, mont blanc, treeni, treenipäiväkirja, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyyn valmistautuminen

Minun piti kirjoittaa Elbrusista.

Kiipeilyreissun alkuun on aikaa pari kuukautta, ja vuori on alkanut pyöriä ajatuksissa yhä enemmän. Olen malttamaton, tuntuu kuin kokemusten lisääntyessä niiden välinen odotusaika vaikeutuisi. Nyt pitäisi tutustua vuoreen ja kiipeilyreittiimme tarkemmin. Pari Elbrusin kiivennyttä henkilöä on jakanut tarinansa kanssani. Kiipeilykenkien sisäkengät odottavat jalkateräni muotoon muovaavaa lämpökäsittelyä, Black Diamondin Primaloft-takki saapui viime viikolla. Kaikenlaista aiheeseen liittyvää kerrottavaakin siis olisi.

Mutta eilen tapahtui tilanne, joka pisti liikkeelle ajatuksia, joita on ollut mielessä muutenkin viime aikoina. Jääköön siis Elbrus-analyysi vielä tuonnemmaksi:

Ihailen ihmisiä, jotka sanovat, etteivät välitä, pääsevätkö he vuoren huipulle vai eivät. Heille kaunis reitti tai mielenkiintoinen tekninen kiipeilysuoritus antaa täydellisen tyydytyksen riippumatta siitä, päästiinkö nostamaan kädet huiputustuuletukseen. Mahtavia tyyppejä!

Minä en ole samanlainen.

Viime syksynä Mont Blanc -reissulla oivalsin, ettei asia ole minulle yksiselitteinen. Kun saimme tiedon, että Mont Blancin suunnitellut kiipeilyreittimme olivat muuttuneet liian vaarallisiksi, ryhmänjohtajamme Teija ja oppaat pohtivat erilaisia korvaavia vaihtoehtoja. Voisimme vaihtaa vuorta, koettaa vaihtoehtoista ja vaativampaa reittiä Mont Blancin huipulle tai voisimme kiivetä Mont Blancilla kauniin traverse-reitin (joka siis on vaakasuuntaista etenemistä vuoren rinteellä sen sijaan, että tavoitteena olisi kiivetä huipulle ja takaisin alas. Kiipeilyllisesti tämä voi olla yhtä haastavaa kuin huipulle nouseminenkin).

Äänestin vaihtoehtoista, vaativampaa reittiä. Toinen vaihtoehto minulle olisi kokonaan toinen vuori. Mutta traverse ei houkuttanut. Mieluummin perääntyisin Mont Blancilta epäonnistuneen huiputusyrityksen jälkeen kuin jättäisin yrittämättä huipulle. (Koko stoori täällä: Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso)

Kiipeämiseeni liittyy monenlaisia ajureita. Olen puhunut rauhasta, jonka tunnen saavuttavani vuorilla, suuruuden ja pienuuden yhtäaikaisesta tunteesta. Haluan päästä nauttimaan hiljaisuudesta, jonka ylävuoristo mieleni ajatusmellakkaan tuo. Mutta on muutakin: halusinpa sen myöntää tai en, minun kohdallani yksi tärkeä syy on haasteen selättäminen.

Ai mistä tämä nyt nousi mieleen? Annapa kun kerron eilisestä lenkistäni:
Illalla lenkille lähtiessä mielessä oli kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin Elbrus ja ajatus, etten viime kuukausina ole ehtinyt panostamaan treeniin samalla intensiteetillä kuin viime vuonna. Olen varma, että kuntoni puolesta pärjään Elbrusilla ja nautin matkasta varmasti joka tapauksessa. Mutta silti haluaisin varmistaa parhaan mahdollisen suorituskyvyn, jotta huiputukseen olisi mahdollisimman hyvät edellytykset.

Näitä ajatuksia pyöritellen sukelsin pimeään lopputalven iltaan. Edellinen punttitreeni painoi jaloissa, ja kilometrit taittuivat tahmeasti. Päätin, että armoa ei anneta: joskus vaan pitää olla niitä kammottavia lenkkejä, joiden jälkeen vannoo, ettei ikinä enää juokse metriäkään (ennen seuraavaa kertaa).
Pidin yllä normaalia juoksuvauhtiani ja hyräilin itsekseni korvanapeista kaikuvan musiikin tahdissa unohtaakseni reisilihaksissa jokaisella askeleella tuntuvan raskauden.

Seitsemän kilometrin kohdalla havaitsin taakseni ilmestyneet juoksuaskeleet. Hitaasti ne saavuttivat minua. Pakotin askeleeni pysymään omaksumassani rytmissä.

Tien kaartaessa loivaan nousuun takaa lähestynyt juoksija nousi rinnalle. Mutta hän ei mennytkään ohi, vaan jäi vierelleni juoksemaan. Liekö syynä kevyesti jyrkentynyt nousu vai saatoinko huomaamattani kiristää tahtia?

Niin me jatkoimme matkaa kapealla kävelytiellä rinta rinnan. Näin pimeässä illassa silmäkulmastani tumman hahmon, mutta en kääntänyt päätäni katsoakseni tarkemmin. Sen verran huomasin, että myös toinen juoksija piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna. Vaikka musiikki pauhasi kuulokkeissani, en enää kuunnellut Billy Talentia, vaan rinnaltani kaikuvia askelia.

Muistutin itselleni, ettei tämä ole kilpailu ja että on ihan ok, jos hän menee ohitse. Mutta hidastaisi en, vaikka jalkoja puudutti. Hän taisi ajatella samoin, ja vauhtimme alkoi hiljalleen kiristyä. Aina välillä toinen pääsi pari askelta edelle, mutta samantien toinen vastasi kuromalla etäisyyden välittömästi umpeen. Kiersimme vastaantulevat lastenvaunut molemmilta puolilta, sillä selkeästi kumpikaan ei ollut halukas jättäytymään taaemmas.

Parin kilometrin jälkeen saavuimme risteykseen, jonka kohdalla minun oli määrä ylittää tie, ja muutaman sadan metrin päästä kaartaisin kohti kotia. Suojatien tullessa kohdalle käännyin hymyillen katsomaan toista juoksijaa ja nostin käteni tervehdykseen kiitokseksi “sparrauksesta”. Hän ei vastannut, ei edes vilkaissut minuun. Näin tumman, kahisevaan juoksupukuun sonnustautuneen hahmon tuijottavan edelleen tiukasti eteensä ja jatkavan kiihtyvää porhaltamistaan suu tiukkana viivana.

Tilanne naksautti minussa päälle toisenlaisen vaihteen. Kun olin ylittänyt kadun, jatkoin samaan suuntaan kadun toisella puolella. Reidet pyysivät armoa, mutta niistä välittämättä kirin kadun ylityksen aikana menetettyjä metrejä. Kaksi korttelia myöhemmin olin kirinyt kiinni ja ohittanut selvästi toisella puolella tietä juoksevan hahmon – ilokseni pahemmin hengästymättä.
Pikkuisen omahyväisesti hymyillen kaarroin kohti kotia.

Jos totta puhutaan, en ole varma, oliko tuo vähän noloa vai ei. Myönnettävä se on, että minut on varustettu vahvalla kilpailuvietillä ja voitontahdolla.

Jos nyt joskus vähän pöljän tuo ominaisuus minusta tekeekin, holtittomaksi se ei minua muuta. Se, että haluan onnistua, ei tarkoita, ettenkö osaisi pelata sääntöjen mukaan. Vuorilla kulloinenkin vuori ja opas sanelevat säännöt ja nöyränä niitä tottelen. Kuitenkin haluan uskoa, että lopulta minut vuoren huipulle vie juuri se sama kipinä, joka saa kotikulmilla haastamaan tuntemattoman lenkkeilijän kuraisella, pimeällä tiellä maitohappoja vilisevään kaksintaistoon.

Gran Paradiso

Saanko vihata sinua – jos vain tänään?

By Janiina

On February 3, 2017

In elbrus, jon krakauer, majoitus vuorella, mount elbrus, teltta, tulivuori, vuoren huiputus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyblogi

Oletko hyvää seuraa itsellesi? Kuinka kohtelet itseäsi, kun olet yksin?

Paluumatkan alku Mont Blancin huipulta

Muistan lapsena odottaneeni nukkumaanmenoa, koska silloin sai ajatella rauhassa. Se ominaisuus on seurannut minua halki elämän ja on tärkeää myös vuorilla olossa. Tuntien hiljaisuus, jolloin voi keskittyä vain omaan hengitykseen ja seuraavaan askeleeseen, on eräs vuorikiipeilyn suurimmista nautinnoista minulle.

Yksin ollessani saan hukattua tunteja ajatuksissa seikkaillen. Porukassakin saatan vahingossa kadota
mieleni sisään varsin yllättäenkin ja joskus aiheuttaa hämmennystä ympärillä oleville, jotka eivät ymmärrä äkillistä etääntymistäni tilanteesta. Usein kyse on vastustamattomasta ajatusleikistä, joskus tyynestä tajunnanvirrasta, joka vie mukanaan. Joskus taas hiljaisuuden synnyttävät huolen kuristavat sormet kaulallani. Läheisille se voi olla vaikeaa, sillä aina ei ole selvää, milloin kyse on suuresta seikkailusta aivojeni sisällä ja milloin kannan murhetta, joka pyytää apua päästäkseen ulos. Elämän iloja ja suruja tarjoillaan korvieni välissä jatkuvana koko illan elokuvana, joka välillä tempaa mukaansa jopa reaalimaailmaa voimakkaammin.

Mont Blanc -kiipeilyreissulta tuttu kaveri palasi tovi sitten Aconcagualta (Amerikan mantereen korkein vuori, 6962 m). Hyvin alkaneen kiipeämisen osalta kohtalokkaaksi muodostui huono sää, joka pakotti ryhmän neljäksi päiväksi telttaan. Kaverini mukaan henkisiä voimia koetelleet päivät lumimyräkän keskellä telttaan vangittuina imivät energiat siinä määrin, että kun huiputusmahdollisuus avautui, vointi ei enää ollut sellainen, että hän olisi kokenut voivansa pyrkiä huipulle ja takaisin turvallisesti.

Vastaavaa kokemattoman on vaikea hahmottaa, mitä ihmisen mielessä ja kehossa noina päivinä tapahtuu. Vihamielisessä ympäristössä tuhansien metrien korkeudessa vangittuna pieneen telttaan, saatavilla vain hyvin rajoitetusti ruokaa ja nestettä. Kaikki yksityisyys riistettynä, sillä kiipeilypari on koko ajan muutaman sentin päässä tilassa, joka on samaa kokoluokkaa kuin puhelinkoppi. Ainoa mahdollisuus on vain odottaa ja kuulostella, ulvooko tuuli yhtään hiljempaa kuin hetki sitten. Päiväkausien ajan. Mitä se tekee ihmiselle?

Luen parhaillaan vuorikiipelijä-kirjailija Jon Krakauerin Eiger dreams -nimistä kirjaa. Pidän Krakauerin tavasta kirjoittaa; hänen täsmällinen ilmaisunsa on nautinto. Erityisesti novellikokoelmassa minut pysäytti On being tentbound -niminen novelli. Se on kuvaus erilaisten ihmisten tavoista käsitellä vuorikiipeilyyn olennaisesti liittyviä tilanteita, joissa kiipeilijä on teltassa jumissa ajatusten kanssa – omien tai kiipeilytoverin.

Krakauer kuvailee värikkäästi tilanteita, joita syntyy, kun kiipeilijät ovat sääolosuhteiden eristäminä teltoissaan vuorten rinteillä. Nukkuminen maistuu vain hetken aikaa. Koska kaikki mukana oleva on kannettava itse, tuskin kellään on paljon ajanvietettä ja usein jäljelle jää puhuminen. Montako sellaista ihmistä tunnet, jonka puhetta jaksaisit kuunnella tuntikausia? Entäpä päiviä? Mitäs jos olisitte molemmat väsyneitä, huonovointisia ja turhautuneita?

Krakauer kertoo raivoisista riidoista, joita teltoissa syntyy vähäpätöisimmistäkin asioista kuten vaikkapa pitsatäytteistä (ja vuorellahan ei pitsaa tietenkään ole). Hän kirjoittaa hetkistä jolloin toisen hengityskin raivostuttaa, ja kumppani, jonka käsiin on valmis luottamaan henkensä, muuttuu veriviholliseksi. Koska hän pureskelee liian kovaäänisesti.

Lähdössä Mont Blanc -huiputukseen klo 02 yöllä

Onko mitään pahempaa kuin tuo turhautunut, tuskallinen raivo ja ahdistus toisen jatkuvasta tunkeilevasta läheisyydestä?

Kyllä. Yksin oleminen.

Kuvaillakseen yksin erityksissä olemisen tuskaa Krakauer lainaa Victor F. Nelsonia (1933):
– The human being by and large, is very bad companion for himself; where he has to face himself for any lenght of time, he acquires a deep disgust and restless anxiety which makes him seek any escape.

Teltassa oman sisäisen maailman kanssa käytävä henkinen taisto on erittäin merkittävä kiipeilyn onnistumisen kannalta – ehkä jopa ratkaiseva. Kiipeilyreissujen palveluntarjoajat neuvovat kiipeilijöitä huolehtimaan, että expedition-tyyppiselle reissulle lähdettäessä – soolona tai ryhmässä – kotiasiat ovat kunnossa. Pitkät odotuksen tunnit ääriolosuhteissa muuttuvat tuskallisista kiduttaviksi, jos ajatuksia vainoaa huoli asioista, joihin ei voi vaikuttaa.

Kesäkuussa Elbrusilla henkinen vääntö liittyy itse kiipeämissuoritukseen, eikä siis vielä olla näiden asioiden äärellä. Mutta jos suunnitelmat ja haaveet toteutuvat, vuoden päästä minulla voi olla “telttavankilakokemus”. Minua kiehtoo ja hiukan jännittää nähdä, kuinka mieleni toimii, kun olen vangittuna telttaan kiipeilyparin ja ajatusteni kanssa. Luulen, että lopulta se, miten itseämme kohtelemme, määrittää paljolti, kuinka ahdistus vaikealla hetkellä purkautuu. Taas on siis peiliin katsomista edessä.

Eli palaan kysymykseen: Nautitko omista ajatuksistasi vai härnäävätkö ne räksyttävän ja nilkkojasi näykkivän rakkikoiran lailla? Lipuvatko ajatukset ohitsesi rauhoittavana virtana vai listaatko loputtomasti tekemättömiä asioita ja moititko itseäsi niistä, mitkä sitten tuli tehtyä – jälkikäteen mietittynä väärällä tavalla?
Muistathan olla itsellesi hyvä – myös ajatuksen tasolla?

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin

By Janiina

On January 23, 2017

In baruntse, blogi, jääraudat, kengät vuorikiipeilyyn, kiipeilyblogi, la sportiva, matkablogi, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuorikiipeilyvarusteet, ylävuoristokengät

Halki elämäni olen rakastanut kenkiä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) olen omistanut noin seitsemänkymmentä kenkäparia. Mutta koskaan en ole käyttänyt näin paljon aikaa ja vaivaa yhden kenkäparin hankintaan.

Olen yleensä nopea tekemään päätöksiä. Myönnettävä on, että aina välillä tuo nopeus on napsahtanut omaan nilkkaan, kun en ole malttanut perehtyä hankintaani riittävästi varmistaakseni, että se soveltuu toivomaani tarkoitukseen tai edes sopii minulle. Mutta ylävuoristokenkien kohdalla päätin hoitaa tilanteen toisin. Parin vuoden takainen kokemus opetti, mitä sopimattomat vuokrakengät saattavat aiheuttaa kiipeillessä. (Koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Rautatestailua

Koko syksyn jatkunut jahkailu ylävuoristokenkien valinnan ympärillä on päättynyt. Tosin ei sekään nyt ihan niin tyylikkäästi mennyt:

Aluksi tilanne näytti hyvältä. Keräsin tietoa ja vertailin erilaisia merkkejä ja malleja. Lopulta tein short-listin, jolle tein lopullisen rankkauksen. Kriteereinä olivat ominaisuudet ja vastaaminen tarpeeseen (soveltuvuus erittäin kylmiin olosuhteisiin 7000 metriin asti, keveys, mieluusti lämpömuokattava erillinen sisäkenkä ja muutama muu kriteeri) sekä budjetti.

Tutkiskelin matkan varrella useita eri vaihtoehtoja ja kysyin suosituksia kaikilta, jotka suinkin suostuivat neuvomaan. Päädyin lopulta valitsemaan La Sportivan merkiksi. Päätökseen saattoi vaikuttaa sovitusmahdollisuus. Nimittäin Tampereen ja Helsingin lisäksi kiersin kiipeilykauppoja Singaporessa ja Roomassa. Muun merkkisiä, reunaehtojeni mukaisia kenkiä on haastavaa, ellei jopa mahdotonta päästä sovittamaan, mikäli ei halua tilata ulkomaisesta verkkokaupasta useita erilaisia ja palauttaa sitten sopimattomat.

Toinen asia oli tiedon saamisen haastavuus. En löytänyt kenkävalmistajien sivuilta tarkkaa tietoa siitä, mihin korkeuksiin mikäkin malli on optimoitu. (Toki syy saattoi olla myös tiedon etsijän vajaavaisissa taidoissa.) Tutuilta vuoristo-oppailta ja kiipeilijöiltä sain vinkkejä, mutta paikoitellen jopa liikkeiden myyjät olivat epävarmoja kenkien suositeltavista käyttökorkeuksista.

Lopulta päätös oli tehty. Olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein valintani viisaasti ja harkiten. Olo alkoi olla hiukan malttamaton, sillä olin odottanut uusia kenkiäni jo kauan, sovittanutkin valitsemaani mallia kahdesti ja lähtenyt molemmilla kerroilla mieli haikeana kaupasta ilman ostosta. Niinpä nyt, kun olin valmis vihdoin tekemään ostoksen, tuntui etten enää malttaisi odottaa.

Ensimmäisestä nettikaupasta ne olivat loppu. Ja kolmesta seuraavastakin. Tässä kohtaa taisin hukata ylpeilemäni viileän harkinnan. Yhtäkkiä olin takuuvarma, että kengät olisivat loppu joka paikasta. Näin jo itseni vaeltamassa kohti vuorten huippuja nuljuvissa, hiertävissä vuokrakengissä.

Kengät oli saatava, nyt heti. En kestäisi enää päivääkään ilman niitä.

Hetken kuluttua tuijotin tilausvahvistusta hiukan typertyneenä. Turhaa kuukausien tutkimustyöni ei ollut, ja vaatimukset täyttävät kengät saisin kyllä. Mutta parissa hetkessä olin hylännyt rationaalisesti tehdyn valintani ja tempaissut digitaaliseen ostoskoriin eri kengät kuin olin aikonut.

Vieläkään ei ikuisuudelta tuntuva kenkäprojektini ollut maalissa. Vielä kerran vaelsin postin kuljettama kenkälaatikko kainalossa helsinkiläiseen kiipeilyvarusteita myyvään liikkeeseen testaamaan toista kokoa. Siellä tasapainoilin erikokoiset Baruntset jalassa kaupan varustehyllyn reunalla testatakseni kengän istuvuutta. Lopulta tein, hiukan epävarmana tosin, päätöksen kenkien koosta ja ummistin silmäni siksi aikaa, kun luottokortti vingahti.

Vielä edessä on sisäkenkien muokkaus, mutta nyt minulla on tukevat, todella lämpimät La Sportivan Baruntse -ylävuoristokengät, joilla kiipeän tulevina vuosina toivottavasti jopa 7000 metriin. Ne eivät ole keveimmät mahdolliset, mutta uskon pärjääväni niiden kanssa ja pidän erittäin tärkeänä, että kaltaisellani vilukissalla on riittävän lämpimät kengät, kun mennään ihan uusille pakkaslukemille.

Kenkiini olen siis tyytyväinen.
Mutta ostoprosessissa taitaa olla vielä hiukan parantamisen varaa.

Näillä mennään Elbrusille ja muutamalle muullekin vuorelle!