Välillä Mont Blanc -kiipeilyreissuun valmistavan treenin intensiteetin kasvu tuntuu haastavalta, kun elämässä tapahtuu paljon muutakin. Suurelta osin kiireeni ovat positiivisia juttuja, mutta nyt viime aikoina on mukana myös huolenaiheita ja murhetta.
Niinpä ehdotin Timolle, että kokeillaanko joogatunnin sijaan rentoutusta. Joogasalin verkkosivuilla tunnin kuvauksessa puhuttiin rauhoittumisesta, mindfulnessista ja tekemättömyydestä. Kuulostipa se hyvältä. Timo syttyi ajatukselle. Tosin hänen katseensa muuttui hiukan torjuvaksi, kun luin kuvauksesta, että kyseessä on suggestiorentoutus, joka tehdään ilmajoogassa käytettävien silkkiliinojan kanssa.
– Mahtaako se olla rentouttavaa? Roikut katosta ylösalaisin lakanoissa ja koetat olla pääsemättä hengestäsi, hän epäili naureskellen.
En osannut kiistääkään, kun en ollut koskaan kokeillut tätä itsekään. Mutta Timo lähti mukaan kuitenkin.
Astuessamme sisään Lentävän Maton joogasali oli huikean näköinen. Silkkiliinat oli laskettu katosta ja valot himmennetty. Ihmiset olivat kiivenneet vihreiden kankaiden sisälle lepäämään. He olivat kuin silkkiperhosentoukat koteloissaan keinuessaan hiljalleen tunnin alkua odotellessamme. Sali oli lähes täynnä ensikertalaisia, mutta tunnelma oli rauhallinen. Tunnin vetäjä Tiina neuvoi lempeällä äänellä, kuinka silkkipussukkaan pääsee helpoimmin sisään.
Päästyäni omaan pussukaani, käperryin mahdollisimman mukavasti ja aloin odotella euforian tunnetta. Kesti hetken tottua asentoon. Möngersin kankaan sisällä koettaessani löytää parasta mahdollista asentoa. Tuntui kuin raajani olisivat olleet loputtoman pitkät. Mitä enemmän puuhastelin, sen enemmän kangasvuoteeni heilui. Aloin tuntea lieviä merisairauden oireita. Missä se ***keleen mindfulness oikein viipyi?
Taustalla soi hiljainen musiikki, joka oli enemmänkin äänimaailmaa kuin musiikkia. Olin antanut periksi ja hyväksynyt senhetkisen asentoni. Silkkisen koteloni keinunta vaimeni, ja katselin kankaan läpi hohtavaa himmeää valoa. Tiina alkoi puhua rauhallisella, tasaisella äänellä. Hän kertoi tunnin ohjelmasta ja muistutti, että jokainen rentoutuu omalla tavallaan ja jokainen tapa on hyvä ja oikea. Lempeä ääni johdatti minua ajatuksieni pariin. Mielessä pyörivät omat huolet ja kiireet, mutta kuin lukien ajatukseni, Tiina kertoi sen olevan ihan sallittua:
– Kaikki on oikein ja sallittua. Nyt on oikein hyvä. Sinä olet riittävän hyvä. Juuri näin.
En osannut odottaa sellaista. Mutta se tapahtui itsestään. Varoittamatta tunsin, kuinka silmäkulmastani valui kyynel. Ensin yksi, sitten seuraava ja seuraava. Kuuntelin Tiinan ääntä ja viereisestä silkkipussista kuuluvaa Timon hengitystä, joka kuulosti syvenevän siihen tahtiin, että arvelin hänen kohta nukahtavan. Ja itkin. Se ei ollut raivokasta nyyhkytystä. Vaan kyyneleet valuivat silmäkulmistani hiljalleen, kastellen hiukseni ja silkkipussin seinämät.
Menetin ajantajun. Välillä seurailin Tiinan ääntä, välillä vajosin ajatuksiin, välillä irrotin niistä. Luotin kuulemaani puheeseen, että kaikki on sallittua ja annoin kyynelten tulla omaan tahtiinsa. Muistan miettineeni, että kehtaanko kirjoittaa tästä. Tai tulla edes tunnin jälkeen ulos pussista. Minä nimittäin en kuulu niihin naisiin, joiden itku on huokauksia ja pieni kosteus silmänurkissa. Ei. Minun nyyhkäykseni kuulostavat enemmän porsaan pärskähtelyltä mutalammikossa. Nenäni muuttuu jättimäiseksi ja punaiseksi räkäkirnuksi, silmäluomet turpoavat koko loppupäiväksi ja iho muuttuu punaläikikkääksi. Siitä on eteerisyys kaukana.
Mutta annoin asian olla ja itkukin tuli hiljaa. Välillä minua nauratti, sillä enemmän ääntä kuului viereisestä pussista, kun rohina muuttui selväksi kuorsaukseksi paljastaen, että Timon rentoutus oli lipsahtanut unen puolelle.
Välillä paha mieli aaltoili ylitseni ja välillä taas taustan äänimaailma toi mieleeni hetket Monte Rosan huippuharjanteella. Ymmärsin, että yksi syy siihen, miksi tunnen kaipuuta vuorille, on mielen tyhjyys, jonka saavutan kiivetessä. Askelien laskeminen tyhjentää mielen, ja jylhä maisema saa maalliset murheet tuntumaan mitättömiltä.
Tunnin lopuksi en olisi halunnut nousta silkkisestä pussistani. Olo oli hiukan turta ja tyhjä. En tuntenut suurta onnea tai rauhaa, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntui pysähtyneeltä.
Maailma otti minut lempeästi vastaan. Timo kömpi virkistyneenä hymyillen pussistaan. Poistuessamme salista vastaan tullut Lentävän Maton omistaja Anni kyseli ystävällisesti, nautimmeko rentoutuksesta ja muisteli joskus itsekin melkein nukahtaneensa rentoutuksen aikana.
Kääntäessäni puhelimen äänet takaisin päälle, oli siellä useita vastaamattomia puheluita ja viestejä. Arkirumba nappasi minut taas mukaansa. Mutta huomasin odottavani innolla seuraavan päivän lenkkiä metsän siimekseen. Kotimatkalla askel oli kevyempi, kuin jotain harteiltani olisi jäänyt vihreän silkkiliinan syliin.
