Category: vuorikiipeily Page 18 of 36

Sopimattomia ääniä ja norsumaista notkeutta

Vuosia sitten kävin jonkin aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti Astanga-joogassa. Sen harrastaminen ei oikein ottanut onnistuakseen. En oppinut tekniikoita kunnolla itsenäisesti, ja tunneilla odotettiin tiettyä osaamistasoa. Kursseja oli tarjolla, mutta ne olivat kalliita ja ajankohdat jotenkin aina minulle hankalia. Astangan alkeistunteja oli kahdesti viikossa ja niille pääseminen vaati minulta aina erikoisjärjestelyitä (tytär oli vielä vauva ja työkuviot toisenlaiset kuin nykyään). Rimpuilin ja koetin pysyä mukana, mutta kun kehitystä ei tapahtunut, alkoi motivaatiokin rapista.

Viimeinen niitti joogaharrastukselleni iskettiin eräänä sateisena sunnuntaina. Niihin aikoihin en vielä ollut vähälaktoosisella ruokavaliolla. Kärsin jatkuvasti vatsakivuista ja usein vatsani turposi kuin ilmapallo. Kyseisenä sunnuntaina vointini oli aika kurja. Ajattelin joogatunnin helpottavan oloa mutta homma kääntyikin minua vastaan. Hartiaseisontaan ponnistaessani se tapahtui. Se on kyllä, luonnollisuudestaan huolimatta, yksi noloimmista äänistä, ainakin nuorelle naisella. Selvisin lopputunnista teeskennellen, että jumppatrikooni olivat revenneet ja lopuksi pakenin paikalta katsekontakteja vältellen. Enkä palannut enää.

Nyt vuosia myöhemmin alan jo olla vähemmän herkkähipiäinen. Olen munannut itseni jo lukemattomia kertoja ja niin monenlaisilla tavoilla, että tiedän ettei nolostuminen ole kuolemaksi.

Mutta kun minulle on toistuvasti ehdotettu joogan ottamista osaksi Vuorenvalloitus-valmistautumista, en vaan ole saanut aikaiseksi. Olen tiennyt sen olevan loistavaa palauttavaa liikuntaa. Se auttaisi lihashuollossakin. Itseasiassa todella monet kiipeilijät harrastavat joogaa muun muassa koska se parantaa kehonhallintaa ja liikkuvuutta. Ennen kaikkea se tekisi hyvää jatkuvasti miljoonaa asiaa työstävälle mielelleni, hetki rauhaa. Hiukan aina välillä pyörittelin ajatusta, mutta kipinä vaan ei syttynyt. Ehkä nolostus oli liian lujassa.

Kuten aiemmin kerroinkin (koko juttu: Aurinkotervehdys vaan sullekin – Rautakanki lotusasennossa), siskoni sai minut viimein liikkeelle antamalla syntymäpäivälahjaksi lahjakortin joogatunneille Lentävään Mattoon.

Ensimmäinen tunti meni juuri niin kankeasti kuin kuvitella saattaa. Mutta muistin myös, miksi pidän joogasta. Tunnin jälkeen juttelin paikan vetäjän Annin kanssa. Hän rohkaisi minua kokeilemaan erilaisia joogatunteja ja minä innostuin. Olen halunnut kokeilla eri joogalajeja, mutta arastellut ajatusta mennä tunneille yksin törttöilemään. Sovimme, että voin testailla muutamia eri joogalajeja ja kertoa sitten kokemuksistani täällä, rehellisesti tietenkin. Monia kuitenkin varmasti kiinnostaa, millaisia lajit ovat tämmöisen kömpelön aloittelijan näkökulmasta.

Nyt “luvan saatuani” kiinnitin toiveikkaan katseeni katosta roikkuviin liinoihin, joita käytetään ilmajoogassa.
– Sinne vaan kokeilemaan, kannusti Anni.

Keskustelussamme esiin nousi vielä Timo, joka viime kesänä joogasta keskustellessamme oli todennut, ettei hän ole sitä kokeillut, mutta voisi olla joskus hauska testata. Hahaa, sehän oli käytännössä lupaus, eikö vaan?

– Nyt me mennään yhdessä joogaamaan! intoilin kotiin päästyäni.
Onneksi Timo on heittäytyvää sorttia. Hän vaan hymyili vinosti ja totesi, että kai sinne sitten pitää mennä.

Valitsimme ensimmäiseksi kokeiluksi Yin-tunnin, joka on hidastempoinen ja venyttelypainotteinen. Minulla oli takana aika rouhea kahvakuulatreeni. Venytystä totisesti sainkin; uupuneet lihakseni suorastaan narisivat. Noudatin siskon neuvoa ja yritin pitää ajatukset kurissa. Keskityin mielessäni toistamaan vain hengityksen tahtia “sisään–ulos”.  Se onnistuikin aika hyvin, kunnes unohdin, kumpaa olin miettinyt viimeksi ja sitten meni koko rytmi solmuun.

Timo oli tunnilla kuin kotonaan. Hän venyttelee aika paljon myös kotona (minä katselen sitä kummeksuen sohvalta ja paikotellen totean ääneen, että minunkin pitäisi. Mutten nyt juuri ehdi / jaksa / viitsi / halua), joten homma sujui häneltä varsin luontaisesti. Tunnin jälkeen häntä kyllä nauratti:
– Sekin venytys, jossa piti kumartaa taivutetun jalan yli otsa lattiaan: Ohjaaja sanoi, että jos et yletä, ota blokki (tiiliskiven muotoinen vaahtomuovipalikka, jota käytetään apuvälineenä, kirj. huom.) otsan ja lattian väliin. Mulla oli kaksi päällekäin ja siltikään en meinannut taipua tarpeeksi alas.

Kokemuksesta rohkaistuneina päätimme seuraavalla kerralla mennä vähän nopeatempoisempaan Astangaan, joka on minulle jo hiukan tutumpaa.

Mutta yhtä kaikki rauhallinen venyttelymäinen tunti teki hyvää ja sen myötä pakotus lihaksissa laantui. Olisin nauttinut ehkä vieläkin enemmän, jos en olisi muutamaa tuntia aiemmin riekkunut salilla kuulien kanssa kuin heikkopäinen.
Mielikin tyyntyi siinä määrin, että torkahdin loppurentoutuksen aikana salin lattialle.  Silti virallinen selitys kurkustani rentoutuksen aikana ehkä kuuluneelle rohinalle on, että aloin viimein oppia ujjayi-hengitystekniikkaa…

Vuorenvalloitus 2016 -kohteet: Mont Blanc ja Gran Paradiso

Tiedän, että tämä on ihan hupsua. Mutta minusta on jotenkin ihan huikean siistiä, että kiipeilykohteeni Mont Blanc on joidenkin Seven Summits -listalla. Seven Summits on kiipeilijöiden haaste eli lista maailman seitsemän mantereen korkeimmista huipuista, jotka jotkut kiipeilijät pyrkivät kiipeämään kaikki. Minun kiipeilyinnostukseni sytytti alunperin Atte Miettinen, joka huiputti vuonna 2012 Mount Everestin ja sitä myöten sai ensimmäisenä suomalaisena suoritettua Seven Summits -haasteen. Maailmassa on vain pieni ryhmä ihmisiä, jotka ovat tuon listan huiput onnistuneet huiputtamaan, joten suoritus on mieletön.

Mont Blanc Mantovan majan terassilta kuvattuna klo 06
aamulla, kun valmistauduimme huiputtamaan
 Vincent-Pyramiden

Itseasiassa Seven Summits -huiput ovat hiukan keskustelun alaisia. Useimpien mielestä Kaukaasiassa sijaitseva Mount Elbrus on Euroopan mantereen korkein huippu. Jotkut ovat kuitenkin eri mieltä siitä, sijaitseeko Mount Elbrus Euroopassa vai ei. Niille, jotka eivät Mount Elbrusia hyväksy, on Mont Blanc mantereemme korkein huippu.

Eli Mont Blanc on vähän niinkuin varasijalla Seven Summits -huippuihin. En minä ole asettanut itselleni mitään kiipeiltävien huippujen listaa. Mutta silti se on minusta jotenkin hienoa, että syyskuun alussa minä olen, ainakin jonkun listan mukaan, Seven Summits -rinteellä!

Ensi syksyn pääkohteeni on siis sama kuin viime vuonna: Alppien korkein huippu Mont Blanc (4810, 90 m). Se sijaitsee Ranskan ja Italian rajalla. Vuori on osa suurempaa Mont Blanc -massiivia. Vuoren huippu on jäätikön peitossa ja siksi sen korkeus vaihtelee jäätikön paksuuden mukaan (jäätikön paksuus on ajoittain jopa yli 20 metriä).

Jo viime vuonna tavoitteeni oli kiivetä Mont Blancin huipulle, mutta ikävä kyllä en päässyt edes yrittämään. Kesä 2015 oli Keski-Euroopassa kuumin 150 vuoteen. Se sai vuoren jäätiköt sulamaan, mikä muutti Mont Blancin niin vaaralliseksi, että heinäkuussa se suljettiin vain kaksi viikkoa ennen lähtöämme. Vuori avattiin uudelleen vain päiviä ennen lähtöämme Sveitsiin. Vaikka olosuhteet olivat epävakaat, olimme toiveikkaita, kunnes alle vuorokausi ennen huiputukseen lähtöä tuli masentava tieto: vuorella oli tapahtunut onnettomuuksia ja se oli uudelleen suljettu vaarallisena.

– It’s like raining rocks! kuvaili tukikohtamme Verbier-kylän varustevuokraamon työntekijä.
(Koko stoori täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?)

Mont Blancin sijaan huiputimme 8.8.2015 Alppien toiseksi korkeimman vuoren ja korkeimman kivihuipun Monte Rosan (Dufourspitze), 4634 m. Se on Mont Blancia vähemmän kiivetty vuori kuulemma osittain, koska huiputuspäivän matkan pituus karsii yrittäjiä. (Täältä voi lukea lisää: Monte Rosan huiputus alkaa)
Kokemus oli mahtava, ja olen ikionnellinen, että päädyimme sinne. Mutta Mont Blanc ei jättänyt minua rauhaan, joten tässä sitä taas ollaan.

Suunnitelmissa oleva kiipeilyreitti, Kolmen huipun reitti, on viime vuotista suunnitelmaa (Gouterin reitti) haastavampi ja se hiukan jännittää (esittelen reitin vähän myöhemmin). Huiputuspäivä tulee olemaan vielä pidempi kuin Monte Rosalla. Mutta uskon vahvasti, että tällä kertaa unelma Mont Blancista toteutuu!

Ennen Mont Blancin huiputusta teemme harjoitusnousun Gran Paradisolle (4061 m), joka on Italian korkein vuori. Siitä en tiedä paljoakaan, mutta sitä kehutaan kauniiksi ja mielenkiintoiseksi kiivettäväksi. Monet kiipeilijät ovat nimenneet sen lempivuorekseen Mont Blanc -akklimatisoitumiseen. Gran Paradison huipulla seisoo Madonna-patsas, jota toivon pääseväni tervehtimään.

Onneksi matkan konkreettiset valmistelutkin voi jo aloittaa. Ensi kuussa meillä on kiipeilytiimin tapaaminen, majoitusvaraukset ja vakuutukset ovat taas työn alla. Olen myös tehnyt myönnytyksen: Olen lykännyt ylävuoristokenkien ostamista, koska olen ajatellut, etten viitsi ostaa kalliita kenkiä vain yhteen käyttötarkoitukseen ennen kuin olen varma, että vuoria on luvassa lisää. Puolen vuoden miettimisen jälkeen ajatus alkaa olla kirkas. Eli eiköhän kohta olla lähdössä kenkäostoksille!

Mont Blanc Mont Forten näköalatasanteen maisemakiikarin läpi (kiikari lisää kuvaan korkeudet)
Kuva: M. Laukkanen

Puhu. Minä kuuntelen. Toivottavasti.

– Puhukaa toisillenne. Kertokaa, mitä aiotte seuraavaksi, neuvoi vuoristo-oppaamme Pette minua ja kiipeilypariani Lakua Monte Rosan huiputusreissulla.

Olimme reilussa 4000 metrissä köysistössä, minä oppaan ja Lakun välissä. Väleillämme oleva köysi lyhennettiin 2–3-metriseksi, kun siirryimme vaarallisemmille alueille. Kaksi metriä liikkumavaraa on aika vähän, ainakin silloin kun liikutaan niin haastavassa maastossa:
Kun Pette hyppäsi railon yli, minun tehtäväni oli pitää köysi jatkuvasti sopivan napakkana. Jos köysi olisi liian löysä ja Pette putoaisi railoon, parinkin metrin pudotus ennen köyden kiristymistä ehtisi synnyttää niin suuren putoamisnopeuden, että sen pysäyttäminen olisi hankalaa. Pette saattaisi loukkaantua tai pahimmassa tapauksessa vetää minut mukanaan railoon ja sitten yhdistetty painomme tekisi saman tempun viimeisenä köysistössä olevalle Lakulle.
Samaan aikaan minun piti liikkua eteenpäin oikealla hetkellä Petten hypätessä, jotta liikaa kiristyvä köysi ei estäisi tai pysäyttäisi hyppyä ja nykäisisi miestä railoon.
Samat asiat koskivat takanani tulevaa Lakua eli hänen piti toimia minun liikkumiseni perusteella.
Köysistössä liikkuminen ei siis ole ihan niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää, erityisesti ilmavammissa paikoissa täysissä kiipeilyvarusteissa hakkujen ja kiipeilysauvojen kanssa.

Jäätikön poikki vaeltaessamme, saatoimme olla tuntikausia hiljaa, kukin nauttia kokemuksesta omissa ajatuksissaan. Mutta kun siirryimme railoalueelle tai huippuharjanteelle, puhuimme toisillemme. Yksittäisillä sanoilla, jotta kiipeämisrauha ei rikkoutuisi. Mutta kun toinen kuuntelee ja seuraa tilannetta, hän ymmärtää kyllä vähästäkin:
– Hyppy. (Aion hypätä, pysykää mukana.)
– Kivi. / Jäätä. (Varo putoavaa esinettä.)
– Köysi. (Köysi tuntuu kireältä tai löysältä, tarkista se)
…ja niin edelleen.
Matkan edetessä opimme koko ajan ennakoimaan toisiamme enemmän, jolloin puhumisen tarve väheni. Mutta sanoin tai sanattomasti, köysistössä virtasi jatkuvasti tasainen kommunikaatiovirta.

Oppaamme Pette kouluttaa minua ja Tomia Vincent-Pyramidella
Kuva: M. Laukkanen

Puhumisen ja kuuntelun lisäksi toinen ehdottoman tärkeä asia köysistössä on yhteinen vastuu. Itsestä ja toisista. Et voi ottaa riskiä ja toimia ominpäin silloin, kun sinun toimintasi vaikuttaa kaikkiin muihinkin.
Kaikessa tekemisessä on ajateltava kokonaisuutta. Minut sijoitettiin köysistössä keskelle, koska Laku on painavampi. Jos Laku olisi ollut paikallani, ja Pette pudonnut railoon ja Laku syystä tai toisesta tullut vedetyksi mukaan, olisi minulla ollut heikot mahdollisuudet saada kaksi miestä ylös railosta. Sen sijaan kiipeilytiimimme miehet olisivat vastaavassa tilanteessa vahvemmilla.

Taas kerran olen sitä mieltä, että vuorikiipeily on hyvää kasvatusta ihmisyyteen, myös kommunikaation opettelun saralla:

Kerron tyttärelleni jokaisena yhdessäolomme päivänä, että rakastan häntä. En usko hänen koskaan kyllästyvän siihen, vaikka hän usein vastaakin:
– Joojoo, kai mä nyt sen tiedän!

Enkä taatusti ikinä väsy kuulemaan, että olen maailman paras ja rakkain äiti!

Perheeni tukee minua vuorikiipeilyinnostuksessani. Olen kuitenkin kuullut, että välillä he eivät ole kertoneet, että ovat olleet jostain asiasta huolissaan. Ovat kuulemma halunneet antaa valmistautumisrauhan ja epäilleet murheidensa kuormittavan minua.
Tiedän heidän tarkoittavan hyvää. Mutta minusta taas olisi erittäin tärkeää varmistaa, ettei perheeni murehdi vuokseni. Ainakaan turhaan.

Mutta jos välittämisen kommunikoiminen on joskus vaikeaa, niin välillä jopa arkinen keskustelu voi olla todella haastavaa.
Taannoin pyysin Timoa tekemään erään arkisen asian. Hän lupasi ja pyysi minua muistuttamaan siitä myöhemmin uudelleen. Jäin seisomaan ja tuijottamaan häntä kykenemättä sanomaan mitään. Vaihdoin kiusaantuneena jalkaa ja takeltelin, kunnes lopulta hän oivalsi itse, mistä oli kysymys.

Asia on näin: Minulla on päivittäin kalenterissani keskimäärin 20–30 merkintää ja muistutusta ja siis aika paljon muistettavaa. Lisäksi toimin lapseni papukaijamaisena muistutuskoneena. En halua enää sen lisäksi ottaa vastuuta toisen aikuisen muistuttamisesta. Ajattelen myös, että jos joudun huolehtimaan, että sovittu tehtävä tulee tehtyä, en voi poistaa sitä omalta “tehtävälistaltani”. Eli silloin tehtävien jakamisesta ei ole varsinaista hyötyä, koska listani ei lyhentynyt yhtään.

Vaikka nämä ajatukset ovat mielessäni täysin kirkkaina, Timon ja minun keskustelun siinä hetkessä pääni oli täysin tyhjä. Ehkä pelkäsin, että toinen kuulee asian eri tavalla kuin sen tarkoitan. Että viestini tulee ulos hyökkäävänä tai nalkuttavana. Niinpä minä, jolla nyt yleensä ei ole suoranaista ongelmaa sanojen tuottamisessa, päädyin seisomaan keskellä olohuonetta vaivautuneena ja kykenemättä tuottamaan yhtään järkevää lausetta. Niin, että paraskin puhuja.

Janiina Ojanen
Äiti–tytär-kommunikaatiota

Kaikessa haastavuudessaan puhumiseen ja kuunteluun liittyy sellainen erityinen hienous, että arvostava kommunikaatio antaa aina jotain sisältöäänkin suurempaa.

Mummuni on ollut sairaalassa ja en ole päässyt häntä katsomaan. Soitan hänelle säännöllisesti ja päätän puhelut kertomalla, että hän on minulle rakas. Joka kerta hän huokaisee jotenkin haikeasti ja vastaa sitten, että myös minä olen hänelle rakas. Niinä hetkinä olen tovin kuten lapsena ja kietoudun mummun äänessä kaikuvaan lempeyteen. Saan siitä iloa ja energiaa ja mummusta voi aistia, että keskustelu toimii samalla tavalla myös hänen suuntaansa.

Takaisin rinteille. Vuorella luotamme turvallisuutemme toistemme käsiin. Luottamus tiimiin vahvistuu joka askeleella, kun kuulemme toisten huomioivan olemassaolomme ja turvallisuutemme kertomalla aikomuksistaan, varoittamalla ja jakamalla havaintojaan ja tuntojaan.

Kuka kirjoittaisi yksittäisten sanojen kommunikaatiokielen arkeen, jotta osaisimme puhua ja kuunnella toisiamme yhtä hyvin täällä merenpinnan tasolla kuin ylhäällä viiden tuhannen metrin korkeudessa?

Kosteanpaikanleiri Pukalassa

Kiireinen talvi on ottanut veronsa. Maaliskuun alussa muutimme uuteen kotiin ja sekin oli raskaampaa kuin osasimme odottaa. Nurkissa yhä pyörivät laatikot, puuttuvat huonekalut ja asentamattomat valaisimet saavat perfektionistin sieluni vääntelehtimään. Kohta ei huvita kyllä enää mikään.
Tauko oli enemmän kuin tervetullut, kun pääsiäislauantaina Timo ja minä pakkasimme rinkat ja hyppäsimme autoon. Jo pari viikkoa aiemmin oli olohuoneeseemme pystytetty uusi teltta, joka on majoitteemme ensi kesänä käsivarren vaelluksella. Pääsiäisretken tarkoituksena oli mennä testaamaan telttaa. Tällä kertaa emme siis olleet lähdössä metsään vaeltamaan. Olemme menossa nukkumaan sinne.
Nukkumaanmenon hetki -selfie pimeässä teltassa
Lauantaiaamu oli sateinen, ja kun kävin juoksulenkillä ennen lähtöämme, palasin likomärkänä. Lähtöömme mennessä sade hellitti kalsoja näppejään hiukan. Lämpötila pyöri parin plusasteen tietämillä. Sen saattoi aavistaa, että metsässä olisi vetistä ja kuraista ja paikotellen vielä paljon lunta. 
Torkahdin automatkalla kohti Pukalan retkeilyaluetta. Herätessäni kylätie oli kaventunut metsätieksi. Auton ikkunoiden takana ohi juokseva metsämaisema näytti kylmältä, märältä ja hiljaiselta. Kuin luonto ei olisi vielä herännyt kevääseen. 
Unisuus karisi silmistäni, kun hiljentäessämme kurviin näin metsässä tien vieressä hahmon, jota luulin ensin koiraksi. Sitten tajusin, että se oli isompi. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt niin suurta valkohäntäpeuraa luonnossa. Timo hidasti vauhtia ja lopulta pysäytti auton. Pääsimme aivan eläimen lähelle. Peura katseli meitä arvioivasti hetken ja katosi sitten metsän uumeniin.
Peuran synnyttämä innostus kääntyi pian huolestuneisuudeksi. Kun käännyimme Y-risteyksestä sivutielle, tie muuttui upottavaksi sohjoksi. Hetken kuluttua Timo pysäytti auton. Pidemmälle ei kannattanut mennä, sillä edessä oli jyrkkä mäki, jonka juurelta emme enää taatusti pääsisi takaisin. Takanamme oleva ylämäki näytti yhtä mahdottomalta. Autoa ei saisi ympäri. Olimme jumissa.
Turhautuneina kävelimme tietä pitkin takaisinpäin, kunnes saavuimme lähimmälle talolle. Ketään ei ollut kotona, mutta pihasta löytyi pari lumilapiota, joita lainasimme. Seurasi tovi pontevia lumitöitä ja sitten Timo sai peruutettua auton takaisin risteykseen. Menetettyämme ensimmäisen kohteemme, aloimme harkita toisessa suunnassa sijaitsevaa nuotiopaikkaa. 
Samalla hetkellä suunnasta, jonne lähtemistä suunnittelimme, kuului huutoa. Heti risteyksen jälkeen näkyvässä mäessä oli kolme naista työntämässä autoa. Auto liukasteli uhkaavasti sivusuunnassa mutta pääsi kuin pääsikin mäen ylös ennen kuin ehdimme mennä apuun. 
Naiset varoittivat meitä tien kunnosta ja kertoivat, että toinen auto on vielä tulossa. Naisten jatkaessa matkaa, näimme toisenkin auton kaasuttavan mäkeen. Se pääsi mäen ylös yhdellä yrityksellä. 
Pidämme pikapalaverin. Kaikki enteet näyttivät huonolta, mutta kumpikaan ei halunnut kääntyä takaisin. Päätimme siis ottaa riskin toisen tienhaaran kanssa. Yllättäen pääsimmekin retkeilyalueen parkkipaikalle ongelmitta. Huh.
Vetisessä metsässä
Joutsenia pesii alueella paljon ja niiden ääniä kuului jatkuvasti. Se olikin aika lailla ainoa merkki siitä, että parin kuukauden päästä olisi kesä. Metsässä vuorottelivat valtavat vesi- ja kuralätäköt ja upottava sohjoinen lumi ja jää. Eteneminen oli hankalaa, mutta onneksi matka nuotiopaikalle ei ollut pitkä. Viimeisen pätkän kuljimme järven jäätä pitkin, jotta pääsimme hiukan nopeammin eteenpäin. Kahlaamiseksi meni sekin, sillä jää oli veden peitossa.
Päivä oli pitkällä, kun pääsimme leiripaikalle. Nuotiopaikka oli niemen nokassa. Siellä oli nytkin kaunista, ja saatoin vain kuvitella, kuinka upea paikka olisi kesällä. Nyt kuitenkin kaikki oli veden ja jään vallassa. Liiterissä oli puita, mutta ne olivat kuin uitettuja. Tästä tulisi mielenkiintoista.
Meillä oli kova nälkä, mutta ensin oli tehtävä se, mitä varten olimme tulleet. Telttapaikan valinta oli helppo: löysimme nimittäin maastosta yhden ainoan kohdan, jossa oli vain pieni lätäkkö. Telttakiilat vääntyivät, kun survoimme niitä jäiseen maahan. Solmujen kanssa joudumme kyllä molemmat kertauskurssille, mutta teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti. 
Nuotio olikin sitten kinkkisempi. Puut olivat niin märkiä, että niistä valui rutistamalla vettä. Kiehisiä, heinää, tuohta. Kärsivällisesti ja keskittyneesti Timo työskenteli, kunnes sai tulen syttymään. Sen jälkeen olikin hiukan helpompaa, kun nuotion avulla kuivatimme puita. Kehitimme siihen systeemin, jota kutsuimme puiden grillaamiseksi.

Siinä ilta menikin. Minä laitoin ruokaa, Timo huolehti tulesta, jonka ylläpitäminen oli jatkuvaa työtä. Saimme sentään makkarat grillattua ja nuotiokaakaot juotua. Mutta leppoisasta leiritulella istuskelusta ei suoranaisesti voinut puhua. Onneksi sää pysyi selkeänä.
Yö oli odotusten mukaisesti hiukan levoton. Möykyräisessä maassa valuin jatkuvasti kohti teltan alalaitaa, ja kippurassa nukkuminen pakotti polvia. Kylmyys huokui maasta (en tunnusta virallisesti, että olin unohtanut sulkea itsetäyttyvän makuupatjani ilmaventtiilin). 
Puiden grillausta
Aamulla heräsin joutsenten kovaääniseen mekastukseen. Kylmästä ja märästä huolimatta olo oli levännyt. Raittiin ilman myrkytys selvästi!
Jomottavia polvia ja selkää sekä kohmeisia sormia pohtimatta nousimme aamupalapuuhiin. Aamupala nautittiin seisaallaan katsellen järvelle, ja lämmin puuro sai olon taas mukavaksi.
Mutta turha tässä on puritaanisella erähenkisyydellä rehennellä. Nimittäin vaikka metsässä on ihanaa, kyllä aika rivakasti pakkasimme kosteat varusteemme ja kahlasimme melkein nilkkoja myöten vedessä takaisin autolle. 
Yöllä oli pakastanut sen verran, että loskainen mäki oli jäätynyt ja pääsimme sen laelle ilman ongelmia.

– Meillä on koko päivä aikaa. Mitä haluaisit tehdä tänään? kysyi Timo kotimatkalla. 
Tarkastelin auton lämpimässä kostean vuorokauden synnyttämiä, ryppyisiä “mummosormiani” ja nautiskelin ajatuksesta käpertyä viltin alle kotisohvalle. Kylläpä tekikin hyvää päästä pois märästä ja kylmästä! Samalla hetkellä kuulin oman ääneni sanovan:
– Mehän ehdittäisiin hyvin avannolle…

Aurinkotervehdys vaan sullekin! – Rautakanki lotusasennossa

Sain siskolta synttärilahjaksi lahjakortin joogatunneille. Tyttäreni ollessa ihan pieni, kävin joogaamassa pari kertaa viikossa. Nautin siitä kovasti, mutta aikatauluongelmien ja väsymyksen vuoksi jooga lopulta putosi viikko-ohjelmasta. Vuosien mittaan olen miettinyt joogan uudelleen kokeilemista, mutta aika ei ole ollut oikea. Viime vuonna minulle suositeltiin joogaa vastapainoksi ja palauttavaksi liikunnaksi Vuorenvalloitus-treeniin, mutta vieläkään en saanut aikaiseksi. Niinpä olin lahjasta tohkeissani ja sovin innokkaasti joogaavan sisareni kanssa ajan, jolloin menisimme yhdessä Astanga-tunnille.

Janiina Ojanen
kuva: M. Laukkanen

Siitä oli muuten mielen selkeytyminen ja yhdistyminen kehon tiedostavaan olemukseen kaukana, kun viipotin työ- ja treenikassien kanssa kaupungin halki treenivaatteissani ehtiäkseni joogatunnille. Takana oli venähtänyt työpäivä. Lisäksi päivä oli treenipäivä, ja koska ajan mittaan hämärtynyt muistikuvani joogasta oli lähinnä venyttelyä ja hengittelyä, olin päättänyt, etten voisi laskea reilun tunnin joogaharjoitusta treeniksi. Painelin siis töiden ja joogan välissä salille ja vetäisin 40 minuutin intensiivisen kahvakuulatreenin.

Säntäsin joogakoulun ovesta sisään itselleni tyypilliseen tapaan: viime hetkellä ja karmit kaulassa. Ensimmäisenä katse osui seinällä olevaan kylttiin, jossa kehotettiin jättämään kiire ja ulkokengät eteiseen. Totta. Vedin syvään henkeä ja tein työtä käskettyä, ainakin osittain. Jätin nimittäin kengät eteiseen.

Sali oli hämärä ja tunnelmallinen, opettajan ääni rauhallinen ja selkeä. Asanat tuntuivat hankalilta ja soljuva tahti liian nopealta, kun yritin kurkkia mallia muilta. Olin notkea kuin norsu ja jatkuvasti muita jäljessä. Kun muut olivat jo lattialla vatsallaan, minä seisoin vielä lapaset taivasta kohti. Kun sitten rysähdin lattialle, olivat muut jo liukuneet sulavasti takaisin jaloilleen. Mietin, ettei olisi kannattanut tulla ilman kurssia, jossa olisin voinut palauttaa asanat mieleen. Harjoitus oli myös raskaampi kuin olin muistanut ja kahvakuulatreenin jälkeiset hapot lihaksissa tuntuivat murhaavilta, kun ohjaaja kehotti jäämään samaan asentoon hengittämään rauhassa. Kun kahdeksannen uloshengityksen jälkeen reidet huusivat hoosiannaa, aloin jo kyseenalaistaa, onko koko talven treeni ollut ollenkaan hyödyksi.

Apua.

Vilkaisin vieressä joogaavaa siskoa ja hänen ystäväänsä, jotka keskittyneesti liukuivat asennosta toiseen. Sisareni tuntee minut ja taisi aistia minusta tihkuvan epätoivon.  Hän kumartui minua kohti ja kuiskasi:
– Tämä seuraava sun kannattaa tehdä maton vieressä. Teet vaan omaa tahtia.

Janiina Ojanen vuorikiipeily
kuva: M. Laukkanen

“Omaa tahtia,” toistin mielessäni päättäväisesti ja aloin keskittyä liikkeisiin rytmin sijaan. Hetken kuluttua pää tyhjeni, ja jostain mielen pohjalta alkoi nousta hämäriä muistikuvia liikkeistä. En voi valehdella, että se olisi mennyt hyvin, mutta aloin nauttia tuntemuksista kehossani ja venyttävät liikkeet alkoivat hiljalleen sulattaa poltetta lihaksista. Yllätin itseni monessa kohtaa: sain kämmenet jalkaterien alle, pääsin hartiaseisontaan ja siltaan. Tasapainoa vaativat yhdellä jalalla seisomiset taisivat sen sijaan olla lähinnä koomisia.

Tunnin jälkeen juttelin ohjaajan kanssa. Hän sanoi, että muutaman harjoituksen jälkeen muistikuvat harjoituksista saattavat hyvinkin palata sekä mieleen että lihaksiin, mutta suositteli kuitenkin peruskurssia kertausmielessä. Hän oli kuullut sisareltani vuorikiipeilystäni ja kertoi monien kiipeilijöiden harrastavan joogaa. Hän oli tutustunut vuorikiipeilijä Carina Räihään joogaretriitissä (juttua minun ja Carinan keskusteluista: Mont Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa).

Ymmärrän kyllä, miksi jooga tukee hyvin kiipeilyharjoittelua: kehon- ja mielenhallintaa, palauttavaa liikuntaa, venyttelyä ja niin edelleen. Ja olen nyt aikeissa lisätä sen harjoitusohjelmaani. Jos edes kerran viikossa ehtisi.

Kävelin kotiin iltahämärässä. Päivä oli venynyt pitkäksi ja yksi ateria jäänyt välistä kaikessa kiireessä. Mutta oloni oli loistava ja vannoin, että vielä tämäkin soturi seisoo päällään!

Page 18 of 36

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén