Päivä 2: Matka Mantovan majalle
Ensimmäisen jäätikköylityksen aikana saimme Petteltä opastusta jäätiköllä ja kivikoissa liikkumiseen. On mielenkiintoista, kuinka pienillä asioilla on suuri merkitys silloin, kun ollaan vuorilla. Happea on vähemmän ja jaksaminen syntyy pienistä osatekijöistä: Askelluksen pitää olla hidastempoista ja askeleet lyhyitä. Jalan nostamista korkealla pitää välttää. Esimerkiksi kivikossa eteneminen tapahtuu keinahdellen, siirtäen painoa puolelta toiselle siten, että jalat nousevat korkeussuunnassa mahdollisimman vähän. Askeltaessa taaemman jalan suoristaminen joka askeleella tarjoaa reisilihakselle pienen hetken lepoa, mikä saattaa olla kriittistä erityisesti huiputuksen jyrkissä kohdissa. Muutenkin liikkumisessa pitää olla energiaa säästävä ja ääriliikkeitä tulisi välttää. Esimerkiksi jääraudat kannattaa kiinnittää kenkiin kiveä vasten, sillä maahan asti kumartaminen ei ole hyvästä.
Jäätikkö oli kuiva eli jään päällä oli vain vähän lunta, ja sää ei ollut paras mahdollinen. Vaelluksen pilvien yläpuolelle Mantovan majalle (3500 m) kuljimme sumussa ja saimme niskaamme vuorotellen vettä ja rakeita. Hädin tuskin pääsimme perille, kun vuorella puhkesi hurja rankkasade.
Sisääntulo Mantovan majalle jää varmasti yhdeksi niistä hetkistä, jotka muistan lopun elämääni. Harmaanruskea rakennus seisoi sumun sylissä jyrkänteen reunalla jylhänä säitä uhmaten. Astuessani sisään odotin varmaan jotain hämyistä nuotiopiiriä. Pimeä eteinen tukikin tätä ajatusta, mutta sitten Pette avasi oven. Avara sali oli täynnä valoa ja puolillaan kiipeilijöitä ja monikielinen puheensorina täytti ilman. Kaiuttimista pauhaava “Bohemian Rhapsody” tuntui jotenkin niin hupaisalta, että purskahdin nauramaan ääneen. Eräs toinen hauska detalji tässä ja monissa yli 2500 metrissä sijaitsevissa vuoristomajoissa, joissa olemme matkan varrella vierailleet: hanavettä joko ei ole tai sen juominen kielletään. Mutta wi-fi löytyy!
Kiinnitin majalla oleilun aikana huomiota pariin asiaan: Majassa saattoi jättää tavaroita, kameroita ja puhelimia näkyville valvomatta ilman varkauden pelkoa. Ihmiset viihtyivät omissa seurueissaan, mutta samalla tunnelma oli erittäin lämmin. Majalla ja kiipeilyreiteillä tietenkin tervehditään vastaantulijaa ja huomasin aina pohtivani etukäteen, että tervehdinkö seuraavaa vastaantulijaa englanniksi, italiaksi vai ranskaksi. Naureskelimme porukalla, että eiköhän ryhdytä tervehtimään kaikkia nasevasti: “Moro!”
Sade taukosi illalla vielä sen verran, että pääsimme majan viereiselle jäätikölle treenaamaan köysistössä toimimista ja kiipeilytekniikoita. Harjoitushuiputuksen tekisimme kaikki samassa köysistössä. Illallinen syötiin majan isossa salissa ja sen jälkeen olikin aika siirtyä yöpuulle majan makuusaliin, jossa yöpyi kymmeniä kiipeilijöitä.
Yö oli epämukava. Nukuimme kaikki erittäin huonosti. Kiipeilijöitä tuli ja meni pitkin yötä ja vaikka kaikki liikkuivat kohteliaasti hiljaa, oli pientä kuhinaa koko ajan käynnissä. Kapeat punkat olivat ihan kiinni toisissaan, ja ainakin kerran viereisestä sängystä lensi Lakun käsi, joka mottasi minua kasvoihin. Koska oma syke oli jatkuvasti korkealla, oli nukkumaan rauhoittuminen hankalaa. Runsaan nesteytyksen takia yöllä piti rampata otsalampun kanssa majan alakerrassa vessassa. Päänsärky vaivasi ja muutenkin oloni oli kuuma, levoton ja hiukan ärtynyt. Aina kun onnistuin torkahtamaan toviksi, näin levottomia unia ja heräilin säpsähtäen.
Päivä 3: Vincent-Pyramide
Olin kai juuri hetkeksi torkahtanut, kun Laku tökkäsi minua kylkeen kello 5.30. Oli aika lähteä kohti Vincent-Pyramiden huippua. Olo oli tukkoinen ja uupunut ja päätä särki. Mutta lähtövalmisteluiden alkaessa addrenaliini pyyhki pois väsymyksen.
Aamun sinisellä hämäränhetkellä Mont Blancin kaunis huippu kylpi jo auringossa taivaanrannassa ja
toivotti meille onnea harjoitushuiputukseen. Puimme valjaat, kiinnitimme jääraudat kenkiin ja hakun vyölle ja asettauduimme köysistöön, ensimmäisenä oppaamme Pette, sitten minä, Tomi, Mikko ja viimeisenä Laku kameroineen.
Edessä oli korkeussuunnassa noin 740 metrin nousu. Mutkittelevaa polkua pitkin tuo matka oli edestakaisin 6,6 km. Jono vaelsi askel kerrallaan kuin hidastetussa elokuvassa halki jäätikön. Railot halkoivat jääkentän pintaa ja olivat paikotellen jopa metrien levyisiä. Polkumme kierteli niiden lomassa, ja ylitykset tehtiin lumisiltoja pitkin tai kapeista paikoista yli astuen. Sääolosuhteet olivat täydelliset: aurinko paistoi ja ilma oli tyyni.
Matka alkoi huipun varjopuolelta. 4000 metrin kohdalla reitti nousi auringon puolelle, jolloin lämpötilakin nousi radikaalisti. Pidimme kaksi taukoa matkalla huipulle, kuljimme tuota kilometreissä lyhyttä matkaa lähes kolme tuntia. Vauhdin on oltava hidas, sillä parhaissakin olosuhteissa kulkeminen on täysin erilaista kuin alempana: Mikolla oli mukana mittari, jonka mukaan ylhäällä Vincent-Pyramidella ilman happipitoisuus oli 60 % merenpinnan tasosta.
Voi kunpa osaisin kertoa, millaista se oli! Maisemat olivat niin kauniit, että kyyneleet kihosivat silmiin. Mittasuhteet jotenkin katosivat jäätiköllä. Hohtava hanki, jylhät huiput, hyytävät railot, auringon säteily, pilvien pehmeä vanu alapuolellamme ja varjoissa piileksivä sinisyys. Laitan tähän pari kuvaa ja myöhemmin lisää, kunhan Laku ehtii käydä läpi kuvasaaliinsa.
Ja miten kuvailisin, miltä se tuntui? Lumen rahina ja tuoksu, jäätikön yli puhaltava tuuli, auringon polttava hehku poskilla; jokainen yksittäinen aistimus on vahva. Ilo, kun oikea askelrytmi löytyy. Maitohapon pakotus pohkeissa ja reisissä. Kurkkua kuivaava jano. Kohonnut syke, joka jyrkissä nousuissa nousi hetkellisesti jyskytykseksi.
Ajatukset lipuivat ohitseni. Annoin niiden mennä, enkä tarttunut niistä yhteenkään. Olo oli tyhjä ja riemukas yhtä aikaa. Tauolla Mikko nauroi ilmeelleni:
– Taitaa vähän hymyilyttää!
Saavutimme huipun noin klo 9.45.
Onnittelimme toisiamme, häikäistyimme taas maisemista, nautimme hetkestä ja koetimme ikuistaa sitä valokuviksi, vaikka tiesimme, että kuva on vain kalpea aavistus hetken hienoudesta. Katselimme leveästi hymyillen horisontissa (meitä korkeammalla) auringossa säkenöivää Mont Blancin huippua ja luulen, että meistä jokainen tunsi kärsimättömyyden henkäyksen.
Paluumatka Mantovalle meni rivakasti. Pidimme tauon majan aurinkoisella terassilla ja jatkoimme sitten edellisen päivän reittiä alas hisseille. Iloisissa tunnelmissa matkasimme koko matkan alas laaksoon ja palkitsimme itsemme italialaisella jäätelöllä ennen kuin aloitimme ajomatkan takaisin Sveitsiin ja Verbiereen.
Vielä on matkaa ja suuri koetus edessä, mutta hei: huiputin juuri ensimmäisen vuoreni!
